Kokolehtipainoksessa ovat Shakespearen teokset jaetut kolmeen
lajiin: huvinäytelmiin, historiallisiin näytelmiin ja
murhenäytelmiin. Näytelmäin ryhmittäminen näiden nimitysten mukaan
on sekä mielivaltainen että erehdyttäväkin. _Cymbeline_ esiintyy
murhenäytelmäin joukossa, sillä välin kun _Mitta Mitasta_, joka on
paljon tragillisempi perusjuonteiltaan, lasketaan huvinäytelmiin
kuuluvaksi. _Rikhard Toinen_ on historiallinen näytelmä; _Julius
Caesar_ taas on murhenäytelmä. _Troilus ja Cressida_ oli jonkun
painatuserheen takia joutunut numeroimattomin sivuin historiallisten
kappaleiden ja murhenäytelmäin väliin.
Historiallisten näytelmäin sarjaan sisältyvät ne näytelmät, jotka
kertovat Englannin kuninkaista. Tämänlainen kronikka-näytelmä kukoisti
etenkin Elisabetin hallitus-ajan viitenätoista viimeisenä vuotena,
ja se sai suuresta kansansuosiostaan kiittää Armada-laivaston tuhon
sytyttämää isänmaallista innostusta. Hiljattain herännyt kansallishenki
saattoi ihmiset osoittamaan yleistä harrastusta kaikkeen, mikä
jollakin tavalla johti mieleen kestettyjä kamppailuja muukalaisten
hyökkäyksiä ja sisäistä hajaannusta vastaan. Kirjoittaessaan tämän
tapaisia näytelmiä seurasi Shakespeare muiden johtoa; ja näytelmät
itse, ne kun perustuvat suuressa määrin aikaisempiin samoja aiheita
käsitteleviin kappaleisiin ja uhraavat usein historiallisen totuuden
näytelmän vaatimuksille, poikkeavat vieläkin enemmän tosiasioista
kuin roomalaisnäytelmät, jotka juontavat alkuperänsä yksinomaan
Plutarkoksesta. Ymmärrettävää on, että siinä, missä kansallisia
muistoja kosketeltiin, tyytyi teateriyleisö verrattain hajanaiseen
ja laajaperäiseen tekotapaankin; ja tätä rakenteen höllyyttä, joka
tavataan heikommissa historiallisissa kappaleissa, puolustaa yksistään
kirjailijan harjaantumattomuus ja tottumattomuus. Mutta tuolla
tunnetulla kolmijaolla ei silti ole mitään merkitystä dramalliseen
arvosteluun nähden. Historialliset näytelmät olivat vallitsevan tavan
aiheuttamia, ja ne vaativatkin osakseen jonkunverran erikoisvapautuksia
taiteen ankarammista säännöistä niiden valtiollisten harrastusten ja
tapausten perustalla, joiden tulkkina ne olivat. Lopulta ne kertoivat
vain tarinan, eikä teateriyleisö enempää pyytänytkään.
Ei myöskään tuo ammonaikuinen erotus murhenäytelmän ja huvinäytelmän
välillä anna oikeata ja tyydyttävää jakamisperustetta Shakespearen
näytelmiin nähden._ Othello_ on murhenäytelmä, _Miten Suvaitsette_
on huvinäytelmä; se myönnettäköön. Mutta kuitenkin esiintyy
näytelmissä, joissa on mitä selvin näiden kahden lajin leima, kaikki
tragillisen ja komillisen eri asteet ja vivahdukset värikkäästi
toisiinsa kietoutuneina; niin että olisi parasta ryhmittää näytelmät
erikoisen asteikon mukaan; huvinäytelmä vaihtuu murhenäytelmäksi
huomaamattomin kääntein, ja uskaliaspa olisi se mies, joka ryhtyisi
niiden rajoja määräilemään. Elämän tai kuoleman jyrkkä vaihtuminen
ei anna tässä suhteessa luotettavaa ohjausta; _Talvisessa Tarinassa_
kuolee Mamillius, Sisilian kruununperillinen, Hermionen ainoa poika
ja Shakespearen ihastuttavimpia lapsikuvauksia, suruun ja pelkoon.
_Romeo ja Julia_ kuolevat, Troilus ja Cressida jäävät eloon. Muutamissa
huvinäytelmissä ohjautuvat uhkaavimmatkin konnanjuonet ja ankarimmatkin
kärsimykset kepeästi onnekkaaseen loppuun. Edelleen ei Shakespearella
ole kahta tekotapaa näitä kahta näytelmälajia varten. Toisesta toiseen
kulkevat vivahdukset muodostaisivat kummallisen kokoelman. Benedikt
ja Hamlet puhuvat samalla suulla. "Ellei ihminen tähän aikaan pystytä
omaa hautapatsastansa jo eläissään, niin hänen muistonsa ei ole säilyvä
kauvemmin kuin kellojen soitto tai lesken suru". Näin puhuu pilaileva
Benedikt hiljan Beatricen kanssa saavuttamansa onnen korkeuksista.
"Oi, taivahan vallat!" sanoo Hamlet sielunsa katkeruudessa, "kaksi
kuukautta kuolleena, eikä vielä unohtunut? Sittenhän on toivoa, että
suuren miehen muisto elää puoli vuotta hänen kuoltuansa; mutta kirkkoja
maarin hänen rakentaa täytyy, muuten häntä ei ajatella enempää kuin
keppihevosta". Jos Hamlet on filosofi, niin on Benedikt myös. "Eikö
ole kummallista", sanoo hän soitosta, "että lampaan suolet saattavat
ihan poukuttaa sielun ulos ihmisen ruumiista?" Muuan sananparsi
siirtyy tuomari Tyhjäseltä kuningas Learille. "Sydämestä se lähtee
nuori herra", sanoo tuo inisevä-ääninen pikku tuomari; "tästä näin,
tästä näin. Vaan olenpa nähnyt ajan, jolloin pitkällä miekallani
olisin pannut teidät kaikki neljä hintelää roikaletta hyppimään kuin
rotat". Miten samanlaisilta kajahtavatkaan ne sanat, jotka Lear lausuu
kantaessaan kuollutta Cordeliaa käsivarsillaan; mutta kuitenkin: miten
toisenlainen onkaan vaikutus:
Ol' aika, jolloin säilän' oiva heitä
Ois pannut hyppimään. Nyt olen vanha
Ja huolet nää mun murtaa.
Kaikki Shakespearen murhenäytelmäin ainekset ja koko menettelytapa
ovat siroteltuina sinne tänne hänen huvinäytelmiinsä. Useimmat hänen
aiheistaan eivät alkuaan olleet enemmän toista kuin toistakaan lajia,
ja mahdotonta olisi ollut ennustaa, minkä niistä hän tahtoi johtaa
onnekkaaseen loppuun. Ei ole mitään syytä otaksua, että yleisö
halusi väliin komillisia väliin tragillisia tarinoita, ja että hänen
suunnitelmansa olisivat kulkeneet kysynnän mukaisesti. Todellinen ero
on etsittävä hänen omasta mielentilastaan: se ilmapiiri ja se tunnelma,
joka jokaiselle näytelmälle antaa sen erikois-sävyn, ovat hänen
sydämensä heijastuksia, eikä niitä voi mitenkään ryhmittää kahteen
eri luokkaan, vain tyydyttääkseen tutkivan arvostelun kuivakiskoisia
vaatimuksia.
Tämä seikka juuri on erinomaisen tärkeä näytelmien syntymisaikoja
määrätessä. Suunnatonta vaivaa ja työtä on jo kysymyksen
selvittämiseksi tuhlattu; ja vaikka tässä, kuten kaikissa muissakin
Shakespearea koskevissa kysymyksissä, esiintyy taipumusta
liioittelemaan tulosten varmuutta, niin on kuitenkin saavutettu
varsin arvokkaitakin tuloksia. On osoitettu samansuuntaisten ja
-lajisten näytelmäin sattuvan samaan aikaan hänen elämässään. Hänen
varhaisempia riehakoivia huvinäytelmiään ja alottelevia historiallisia
kappaleitaan seuraavat riemukkaat huvinäytelmät ja kypsyneemmät
historialliset näytelmät; näiden jälkeen tulevat taas murhenäytelmät ja
raskastunnelmaiset huvinäytelmät; ja viimeksi kääntyy hän elämäntyönsä
lopettajaisiksi jälleen huvinäytelmään, mutta huvinäytelmään,
joka siinä määrässä eroaa aikaisemmasta lajistaan, että uudempi
tutkimus on ollut pakotettu keksimään näille päätösnäytelmille
toisen nimen ja kutsumaan niitä satunäytelmiksi. Tämän luokittelun
leveitä ääriviivoja vastaan ei ole mitään muistuttamista. Ei voida
osoittaa minkään näytelmän joutuvan oman lajinsa ulkopuolelle.
Niiden tutkijain harhauskottelut, jotka huvitteleivat kuvaamalla
Shakespearea täydelliseksi kamasaksaksi näytelmän alalla, eivät
kykene perustautumaan mihinkään tosi-seikkoihin. "Ihmetellen
saattaisi kysyä", sanoo Halliwell-Phillips, "mitä Heminge ja Condell
olisivat ajatelleet, jos he olisivat kääntyneet Shakespearen puoleen
pyytämään jotain uutta huvinäytelmää, ja suuri näytelmä-seppä olisi
ilmoittanut, ettei hän voi täyttää heidän anomustansa, koska hän
nyt oli tragillisessa ajankohdassaan". Mitä he olisivat ajatelleet,
siitä saattaa arvella sinne ja tänne; mitä he saivat, se ei ole
niin epävarmaa. Jos he pyysivät huvinäytelmää, kun hän paraillaan
kirjoitti suuria murhenäytelmiään, niin saivat he _Mitta Mitasta_ tai
_Troiluksen ja Cressidan_; jos he pyysivät murhenäytelmää silloin, kun
hän valmisteli valoisimpia teoksiaan, jotka uhkuvat neroa ja lyrillistä
mielikuvituksen voimaa, saivat he _Romeon ja Julian_.
Shakespearen huvinäytelmä on sukua hänen murhenäytelmälleen. Kuuluisin
ja vaikuttavin huvinäytelmän laji on maailman historiassa ollut
ivanäytelmä, joka hyökkää vallitsevain yhteiskunnallisten tapain
kimppuun ja nauraa aate-intoilijain hullutuksille. Sen jalat seisovat
vakavasti maankamaralla, eikä se viitsi heittää ainoatakaan silmäystä
yläisiin taivoihin tai alaisiin maaemihin. Sokratesta ja uudemman
tieteen perustajia pilkataan siinä sivussa tyhmänsekaisten keikarien ja
puolihullujen kerskailijain seurassa. Mutta Shakespearen huvinäytelmä
ei ole tällaista. Hänen mielikuvituksensa on liian vilkas salliakseen
hänen katsella asioita ainoastaan yhdestä kohdasta. Hänen mielensä on
aina altis kulkemaan laajoja polkuja, joita avautuu kaikilta tahoilta
ja jotka lopulta johtavat haaveiluihin tai metafysikaan. Hän saattaa
tutkia tovereinsa elämää samoin kuin joku voisi tutkia laiva-elämää,
tai saattaa hän viehättyä tarkkaamaan suuren ihmiskuntaperheen
jokapäiväistä hyörinää ja pyörinää; mutta maalauksella on taustansakin;
hänet tavataan usein ajattelemasta merta, joka ei vähääkään välitä
hyvästä ymmärryksestä ja kaksituumaista lankkua, joka voi suljua
paikaltaan minä hetkenä tahansa. Sukkeluutta ja hyvää ymmärrystä
on niissä yltäkyllin; ja aina löytyy niissä joku nainen tai joku
pilailija osottamassa, että sukkeluus ja hyvä ymmärrys ovat sittenkin
riittämättömiä. Sellaisessakin kappaleessa, kuin _Lemmen Kujeita_,
lähetetään piloillaan Bironkin, sukkeluuden ja hyvän ymmärryksen
apostoli, vuoden ajaksi sairashuoneeseen. _Venetian Kauppiaassa_
lähenee koko näytelmän toiminta tragedian rajoja ja pelastuu töin
tuskin suistumasta synkeyden kuiluun. Lyijylippaaseen on kaiverrettu
Shakespearen filosofian peruslause: "Ken minut valitsee, hänen täytyy
antaa ja uskaltaa kaikkkensa". Bassaniota ei vaadita maksamaan koko
velkaa; mutta murhenäytelmän ääni on kuulunut, samoin kuin se kuuluu
jälleen Shylockin intohimoisessa riehunnassa. Tragillisen tuntemisen
ensimäiset huokaukset, joita kuuluu tuolloin tällöin ilakoivimmissakin
varhaisimmista huvinäytelmistä, paisuvat alituisesti laajuudessa ja
voimassa, kunnes myrsky puhkeaa ja puhaltaa näytelmistä kauas kaiken
naurun, paitsi narrin hohotuksen. Tuntuu kuin olisi Shakespeare
joutunut murhenäytelmään vastoin tahtoansa; huvinäytelmät, jotka
ovat rakennetut taitavain kepposten ja huvittavain väärinkäsitysten
vanhoihin kehyksiin, muuttuvat vakaviksi hänen käsissään; kunnes hän
lopulta tuntee asemansa, heittää syrjään kaikki nuo kuivakiskoiset
jäykät suunnitelmat, joissa onnellisuuden ulkonäköä koetetaan turhaan
säilyttää, ja astuu avosilmin kohtaamaan niitä kovia koettelemuksia,
joita nyt on enää mahdoton väistää.
Vanhanaikuinen tutkimus ei oikein tiedä miten menetellä tämän
seikan suhteen. Ei ole vähintäkään todennäköisyyden perustetta
sillä otaksumalla, että Shakespeare kiinnitti jossain määrin
huomiotaan näytelmän teoriaan, taikka että koko kysymys oli edes
hänen mielessään herännyt. Ne näytelmämuodot, joita hän eniten
käytännössä viljeli, on Polonius sangen sattuvasti esittänyt;
kysymyksessä on "historiallis-paimenellinen murhe-ilveilys, jossa
esiintyy yhtämittainen toiminta tai rajoittumaton runous". Hänen
ensimäisenä huolenaan oli saada käsiinsä sellainen aihe, jota voi
muovaella teateria varten. Epäilemättä voi näytelmäseppä samoin kuin
novellinkirjoittajakin kulkea toista tietä. Hän voi kuvailla mielessään
eläviä henkilöitä ja keksiä tapauksia niitä esittämään; tai saattaa hän
omaksua jonkun siveysopillisen mietelmän, syvällisen elämänkysymyksen,
yleisen vaikutelman tai tunteen, ja panna nukkensa puhelemaan siitä.
Mutta Shakespeare kulki vanhaa polkua ja etsi ennenkaikkea jotain
sopivaa tarinaa, josta voisi muodostaa näytelmän. Usein olivat
jo tuon tarinan henkilöt valmiiksi muovaellut, aivan samoin kuin
elämäntapaukset muodostavat ihmisen ja hänen luonteensa. Toisten sallii
hän tunkeutua sivultapäin varsinaiseen juoneen, ikäänkuin vanhoina
ystävinä tai uusina tulokkaina, sallii heidän asettautua alkuperäistä
suunnitelmaa häiritsemään ja tuottamaan siihen epäjärjestystä. Hänen
elämänkokemuksensa kasvaa ja leviää värikkäänä, kirjavana loistokuteena
tarinan tapauksiin ja kohtauksiin. Mutta tarina, juoni oli hänen
mielestään pää-asia — niinkuin se oli pää-asia hänen kuulijainsa
mielestä, niinkuin se on pää-asia jokaisen lapsen mielestä.
Ne, jotka ovat tutkineet Shakespearen näytelmiä pitämällä silmällä
niiden syntymistä ja muodostumista, eivät tarvitse tähän seikkaan
mitään todisteita. Jos ne olisivat välttämättömiä, niin ne hankaluudet
ja väkivaltaiset rimpuilemiset, joihin hän on joskus joutunut
tahtoessaan välttämättä pysytellä alkuperäisessä juonessa silloinkin,
kun henkilöt ovat saaneet kuohuvaa verta suoniinsa ja tahtoisivat
kulkea omia teitään, puhuisivat kyllin selvää kieltänsä. Hän ei suurin
välittänyt aiheensa omaperäisestä valikoimisesta ja arvioimisesta,
vaan otti sen sellaisena kuin löysi, jos se näytti lupaavalta.
Sitten hän järjesteli henkilönsä ja pani heidät toimimaan, niin
että alku-kohtaukset muodostavat usein jonkunlaisen välttämättömän
selvityksen, jonka katselijan tai lukijan toivotaan hyväksyvän. Tässä
näytelmän kohdassa ei epätodenmukaisuudella ole mitään merkitystä;
ajatteleva lukija on hyväksyvä aseman edeltäpäin määrättynä ja hän
on rupeava tarkaksi ja arvostelevaksi vasta sitten kun ensi askel on
astuttu, ja hänen on myönnettävä tuon todistelutavan johdonmukaisuus:
jos nämä henkilöt ovat tällaisessa asemassa, niin sen ja sen on tämän
johdosta tapahtuminen. Otaksuttakoon, että joku vanha kuningas jakaa
valtakuntansa kolmen tyttärensä kesken, vaatimalla heiltä hellän
rakkauden tunnustuksen. Otaksuttakoon, että joku kauppias lainaa
juutalaiselta rahoja sillä ehdolla, että jos hän ei kykene maksamaan
määrähetkellä, on hän menettävä naulan omaa lihaansa. Otaksuttakoon,
että eräs nuori prinssi näkee haamun, joka kertoo hänelle, että hänen
setänsä, hallitseva kuningas ja hänen äitinsä toinen mies, on murhaaja.
_Kuningas Learin, Venetian Kauppiaan ja Hamletin_ ehdonomaiset
johdannot ovat tosin paljon huolekkaammin valmistettuja kuin tuo
ylläesitetty, mutta se riittänee kuitenkin kuvaamaan Shakespearen
menettelytapaa. Ennenkun hän vetoaa kuulijainsa myötätuntoon ja
arvosteluun, täytyy hänen tutustuttaa heidät asemaan. Vasta sitten
kun asema on selvitetty, voi hän ryhtyä puuhaamaan henkilöittensä
muovailemisessa. Hänen näytelmänsä alkavat tuollaisella selvittelyllä;
sitten saavat henkilöt eloa ja niin joutuvat he näytös näytökseltä
yhä kiinteämpään ja tärkeämpään suhteeseen tapausten kulkuun; kunnes
sitten näytelmä vihdoin päättyy esittämällä, joskus voitonriemuisesti
ja välttämättömyyden voimalla, tuloksen kaikesta siitä, mitä on
tapahtunut; joskus taas heikosti ja huolimattomasti, syrjäyttämällä
sen osanoton ja mielenkiinnon, joka on ehtinyt kasvaa henkilöiden
ympärille, ja laahaamalla juonen väkisinkin sen ennalta-määrättyyn
muotoon.
Jos näin on asian laita, niin tulee eräs tutkimuslaji tykkänään
hyödyttömäksi. On usein kysytty, miksi ei Cordelia edes hiukankaan
noudattanat isänsä mieltä? Hän oli liian itsepäinen ja yrmy siinä,
missä osava käytöstapa ja myötätuntoinen ymmärtämys olisivat,
vähimmässäkään määrässä totuutta loukkaamatta, voineet pelastaa
aseman. On helppo vastata tähän kysymykseen puhumalla lavealti
Cordelian luonteesta ja tuosta itsepintaisuuden ilmeestä, joka usein
tavataan puhtaissa ja epäitsekkäissä luonteissa. Mutta siinä ammutaan
yli maalin; ja ne, jotka niin paljon ajattelevat Cordeliaa, ovat
taipuvaisia unohtamaan Shakespearen. Jos Cordelia olisi esiintynyt
täysin hellänä ja punninnut käytöstään, ei olisi näytelmää syntynyt.
Asema olisi pelastettu, ja näytelmäseppä, joka juuri oli aikeissa
ruveta juhlallisesti esittämään jatkoa, olisi saanut pistää pillit
pussiin ja laputtaa kotiinsa. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että
Cordelian luonnekuva olisi huolimattomasti tai epäjohdonmukaisesti
piirretty. Mutta tässä on kysymyksessä juuri tuota tilaisuutta varten
keksitty luonne, joten ei tule tästä luonteesta tehdä johtopäätöksiä
juonen suhteen, sillä silloin käännettäisiin nurin asioiden oikea
järjestys runoilijan mielessä? Mennä vieläkin pitemmälle ja väitellä
Cordelian lapsuudesta muka hyvinkin arvokkaana tutkimuksen aiheena,
merkitsee viimeisenkin otteen kadottamista todellisesta dramallisesta
ongelmasta ja vaipumista niiden typeräin ihmisten tasalle, jotka
tahtovat tulla petetyiksi ja joita myös petetään. Siinä olisi yhtä
paljon järkeä, kuin jos yrittäisi arvostella taulua kaikkien niiden
esineiden nojalla, jotka siihen olisi saatu mahtumaan, jos puitteet
olisivat olleet väljemmät. Puitteet, jotka tyhmästä töllistelijästä
ovat pelkkänä esteenä ja haittana, jotka vaan ehkäisevät häntä
tarkemmin tutkimasta kuvattavan todenperäisyyttä, ovat taas maalarille
kaiken sen alku, perustus ja edellytys, minkä on määrä taulussa näkyä.
Suurissa murhenäytelmissä ovat kappaleen juoni ja henkilöt sekä
heidän luonteensa ihmeellisesti sovitetut toisiinsa; tuskin mitään
on tarvinnut pakottamalla pakottaa tai väännellä saadakseen sen
mukautumaan suunnitelman rajoihin. Kirjoittaessaan _Learia ja Othelloa_
oli Shakespeare mestari taidossaan, hän tunsi sen elämän perinpohjin,
jota hänen tuli kuvata, hän oli pitkän harjoitusaikansa kestäessä
täysin perehtynyt välttämättömäin näytelmällisten muotojen ja kaavojen
käyttelemiseen. Mutta hänen varhaisemmissa huvinäytelmissään, ja
kummallista kyllä, viimeisissä kappaleissaan, on juonen ja luonteen
sovellutus epätäydellisempää. Kuinka helposti johtuvat vaikeimmatkin
pulmat onnelliseen loppuun huvinäytelmissä! Kappaleessa _Kaksi
Veronalaista Aatelismiestä_ on Proteus, jos arvostelemme häntä hänen
tekojensa mukaan, tyhmä, huikentelevainen ja lisäksi petollinenkin sekä
ystäväänsä Valentinea että kihlattua lemmityistään Juliaa kohtaan.
Tavatessamme hänet viidennen näytöksen lopussa, on hän äkkiä kääntynyt
parempaan päin. Näytelmällähän toki täytyi olla jonkunlainen päätös,
ja tämä näytelmä on huvinäytelmä, niin että hänen on nyt näyteltävä
mallikelpoisen katumuksentekijän osaa. "Häpeäni ja syyllisyyteni
saattavat minut vallan suunnilta pois", sanoo hän, kun Valentine
on pelastanut Silvian hänen vallastaan. Muutamia säkeitä myöhemmin
palaa hän vanhaan rakkauteensa takasin ja lausuu seuraavan mietelmän
huikentelevaisuuden laskuun:
Kun silmin uskollisin Juliaa
Ma katson, kauniimp' on hän Silviaa!
Jos hän olisi ajatellut näin ennemmin, olisi hän syössyt kumoon koko
näytelmän. Kuka kovasydämminen voisikaan siis enää olla nurpeissaan
päätökselle, joka lahjoittaa meille kahdet häät, yhdet juhlat, yhden
perheen, yhteisen onnen?
_Loppiais-Aatossa_ pääsee Viola yksinään kaikista niistä, jotka ovat
lemmen pauloihin kietoutuneet, naimisiin rakkautensa ensimäisen esineen
kanssa; ja voimmepa ehkä Shakespearen puolustukseksi sanoa, että
hän yksinään tuon erikoisen kunnian ansaitseekin. Muutkin joutuvat
naimisiin, jääpi joku sentään yksikseenkin huolimatta siitä, että
lemmen silkkisäikeet ovat punotut tässä sangen kirjavaksi kudokseksi.
Nämä kappaleet ovat ennen kaikkea kietoutuvan, monimutkaisen toiminnan
huvinäytelmiä; juoni on hyvin taitavasti sommiteltu; ja olisikin
naurettavaa lähteä tarkastelemaan henkilöitä vakavammalta näkökannalta,
ell'ei Shakespeare olisi valanut kaavoihin niin paljon todellista,
elävää luonnekuvausta, että sen kautta saamme rohkeuden pyytää häneltä
mahdottomia. Jos kaikkien henkilöiden tulisi todellakin elää, olisi
juonen täytynyt olla yksinkertaisempi ja vähemmän yhdenmukainen.
Lopulta ovat kuitenkin kaikki mitä onnistuneimmin sovellutettuja
huvinäytelmän kevyeen sävyyn. Maailma, jossa he liikkuvat, on
huolettoman lemmen taivaankaarenhohtoinen maailma. Elämän ankarat
ponnistelut ja karkea todellisuus häipyvät kuin savu tähän kirkkaaseen
ilmaan. Asukkaat ovat lemmen houreen hurmaamia, lemmen, joka on
leimahtanut liekkiin näiden lemmenihailijoiden, lemmen viattomassa
leikissä kisailevain nuorukaisten ja neitosten silmissä ja sydämissä,
heidän, jotka
Ylisti siipiään, kun luo hän sai,
Ja niitä kiitteli, kun karkkos' hän.
Missä muussa maailmassa on niin paljon sukkeloita rakastajia? Missä
muussa maailmassa on haikeamielisyys, halveksiminen ja suuttumus saatu
näyttämään niin ihanalta?
Kun ei Shakespeare enää voi käyttää jotain henkilöä, niin hän
joskus koettaa päästä hänestä eroon tuiki odottamattomalla ja
huolimattomalla tavalla. Katsokaammepa Antigonuksen kohtaloa
_Talvisessa Tarinassa_. Aina äkilliseen kuolemaansa asti on Antigonus
palvellut luojaansa hyvin; hän on näytellyt tärkeätä osaa toiminnassa
ja on uskollisuudellaan ja uljuudellaan voittanut kaikkien katselijain
mieltymyksen. Hänhän pelasti Hermionen tyttärenkin kuninkaan typerältä
raivolta. "Minä tahdon uhrata vähäisetkin vereni tähteet", sanoo hän,
"syytöntä pelastaakseni." Hänen sallitaan ottaa huostaansa lapsi sillä
ehdolla, että hänen on vietävä se johonkin autioon seutuun ja jätettävä
sinne oman onnensa nojaan. Hän täyttää tehtävänsä, ja nyt, kolmannen
näytöksen lopussa, on hänen osansa näytelmässä myös päättynyt.
Kuusitoista vuotta on kuluva ja uudet aiheet ja asiat ovat vaativat
tarkkaavaisuuttamme; olisi totta tosiaan pitänyt antaa tuon ijäkkään
aatelismiehen vetäytyä rauhassa tiehensä. Mutta Shakespeare ajatteli
toisin; ehkäpä piti hän tärkeänä sitä, ett'ei minkäänlaisia lasta
koskevia uutisia voisi tulla Leonteen kuuluville, ja päätti sentähden
poistaa tuon ainoan mahdollisen sanansaattajan. Antigonus ottaa hellät
jäähyväiset pikkuprinsessalta; ilma yltyy myrskyisäksi; loppu täytyy
kertoa Shakespearen sanoin: