Soneteissa toi Shakespeare ilmi omia ajatuksiaan ja tunteitaan,
muokaten kokemuksensa raaka-ainekset runoustaiteen sääntöjen mukaan,
siten saadakseen syntymään runollisesti kauniita tuotteita. Näytelmässä
tuo samainen kokemus hankki hänelle paljon aineksia, mutta siinä
joutuu hän toisenlaisiin, vaikeampiin olosuhteisiin. Kun hän tuli
Lontooseen, oli hänen aljettava ja polettava elämänsä ura. "Nöyryys
ja vaatimattomuus ovat nuoren kunnianhimon tikapuut", ja ainoa tie
menestykseen oli mukaantua ajan vallitseviin tapoihin ja tottumuksiin.
Myöhemmin, voitettuaan myötätuntoa ja menestystä, saattoi hän vapautua
niistä ja koettaa uudistuksia ja yrittää muodostella tapojakin.
Oppipoikana alkoi hän ensin Lontoon näyttämöllä; hänen varhaisimpia
yrityksiään näytelmän alalla voidaan totuudenmukaisesti arvostella
ainoastaan pitämällä silmällä hänen suhdettaan tähän näyttämöön; ja
hänen suurimmatkin näytelmänsä osoittavat hänen huolekkaasti tarkanneen
niiden välikappalten avuja ja heikkouksia, joita hänellä oli käsillä.
Se maailma, jossa hän eli, näyttämö, jota varten hän kirjoitti, ne
ovat painaneet lähtemättömän leimansa hänen näytelmiinsä, niin että
ne, jotka tutkistelevat häntä ikäänkuin jonkunlaiseen filosofiseen
tyhjiöön asetettuna, saattavat joka hetki erehtyä käsittelemään hänen
teostensa näyttämöllisiä muotoja ja puolia ikäänkuin nekin olisivat
hänen luovan henkensä tuotteita. Hän ei ollut mikään pöyhkeilevä
runoilija, joka joskus alentuisi laskeutumaan näyttämöllekin ja joka
miten kuten pukisi laulelmansa näytelmän muotoon. Hän oli kasvanut
teaterin pukuhuoneessa ja näyttämön palkeilla; hän oli näyttelijä ennen
kuin näytelmänkirjoittaja.
Stratfordin näytelmälliset tilaisuudet eivät ole niinkään
vähäpätöisiksi arvattavat, hänen elämänsä vaikutelmia
tarkastellessamme. Alkuperäisin näytelmämuoto tavataan kukoistavana
kaikkialla lasten leikeissä. Elisabetinaikuisen Englannin maalaiskunnat
eivät suinkaan jättäneet näytelmää yksistään lasten käsiin, vaan
ilostuttivat kaikenlaisia vuosi-juhlia vanhoilla näytelmillä ja
ajanvietteillä, sillä tavalla tuottaakseen vaihtelevaisuutta
ja virkistystä maalais-elämän harmaaseen yksitoikkoisuuteen.
Maurilaistanssi oli laji näytelmää sekin; Shakespeare tunsi
sen mainiosti, ja hän tekeekin viittauksia neitsyt Maariaan ja
keppihevoseen. Pyhän Yrjänän maalaisnäytelmä on erinäisissä syrjäisissä
seuduissa säilynyt aina meidän päiviimme saakka. Shakespearea
huvittavat usein nämä alkuperäisen kehittymättömät esitykset, ja hän
säilyttää muistoja niistä _Kesäyön Unelmassa_ ja vielä selvemmin
kappaleessa _Lemmen Kujeita_. Yhdeksän kuuluisuuden loistonäytelmä,
jota esittävät koulumestari, kappalainen, sivistymätön Costard ja
ylen hienostunut espanjalainen, on uskollinen näyte maalaiskylissä
harjoitetusta näytelmätaiteesta. Kunkin näyttelijän pääasiallisimpana
tehtävänä on astua mahtavasti esiin ja ilmoittaa kurjin, ontuvin
säkein, kuka hän on. Herra Nathanael, hupsunsekainen, lempeä mies,
mainio keilanheittäjä muuten, on Aleksanteri Suuren osassa saanut
hieman liian painavan tehtävän suorittaakseen. Mutta hän pukee
asevarustuksen ylleen ja laskettaa säkeensä:
Mun maine tietää herraks', sankariksi
Idän ja lännen, pohjan, etelän;
Mun kilpen' näyttää Aleksanteriksi.
Tässä hänet keskeyttää Biron pilapuheillaan, ja miesparka joutuu
pois tolalta, tekee vielä muutamia heikkoja yrityksiä saadakseen
sanottavansa juonesta kiinni alkamalla kaikki alusta, mutta siitä ei
ole apua, ja Costard ajaa hänet tiehensä. Koko tämä niin surullisesti
keskeytetty ja pilkattu ilveily mahtaa varmaan olla hyvinkin läheisesti
todellisuuden mukaan muodostettu, aina sen lausuntoihin ja puheisiin
asti, jotka, koulumestarin kynästä kun ovat lähteneet, vallan vilisevät
klassillisia viittauksia, yrittävätpä lyöttäytyä komparunoiksikin.
Shakespearen lapsuuden aikoina ei myös ollut vaikeaa päästä näkemään
erästä toistakin näytelmänlajia, joka oli runollisempi ja joka esiintyi
suuremmilla vaatimuksilla. Pyhimysnäytelmä-sarjoja, mirakkeleita,
näyttelivät vielä useiden kaupunkien ammattikunnat, tavallisesti
kevätkesän aikoihin, ja saattaahan olla, että isänsä olisi ottanut
Shakespearenkin mukaan Coventryyn niitä katsomaan. Mutta vallan
todennäköistä ei se ole, sillä hänen useinkin varsin pilkalliset
viittauksensa niihin eivät suinkaan puhu siitä syvästä vaikutuksesta,
jonka näiden eriskummallisten ja juhlallisten loistonäytelmien olisi
täytynyt tehdä mielikuvitusrikkaaseen lapseen, näiden näytelmien, jotka
laahustavat eteenpäin arvokkaalla pitkäveteisyydellä, jotka muutamin
valikoiduin kohtauksin esittävät ihmiskunnan kaikki vaiheet: luomisen,
syntiinlankeemuksen, lunastuksen.
Tämäntapaiset näytelmät ja huvittelut kuuluivat katoavaan,
häipyvään aikaan, eikä niissä ole mitään uuden liikkeen henkisestä
ja sielullisesta kiihtymyksestä. Tykkänään toisenlaista ravintoa
tarjosivat kuljeskelevat näyttelijäseurueet kappaleissaan ja
esityksissään, ja varmaan ei Stratfordkaan jäänyt niiden käynneistä
osattomaksi. Nämä ihmiset kuuluivat uuden ajan ilmiöihin, heidän
näytelmissään oli uudenaikaisen älyn, uudenaikaisen valtavan
innostuksen maku. Heidän esiintymistapaansa kuvaa Shakespeare sangen
tarkasti _Kesäyön Unelmassa_. He esittäytyivät jonkun suuren talon
isännöitsijälle tai yhdyskuntain, kaupunkien toimimiehille ja antoivat
luettelon kappaleistaan, anoen samalla näyttelemislupaa. Aivan
samoin kuin Hamlet vaatii saapuvia näyttelijöitä antamaan todisteen
taidostaan, samoin myös Philostratos, joka vallan yksinkertaisesti
on joku Elisabetin aikuinen juhlamenojen ohjaaja, haluaa, kun
käsityöläismoukat tulevat kappaleineen, kuulla hiukan sen sisällöstä,
ennenkuin sallii sitä esitettävän isännälleen. Sitten lupaa hän
Theseukselle luettelon huvituksista, joiden on määrä hauskasti kuluttaa
aika illallisesta maatamenoon. Kaikki näytelmät ovat uusimman muodin
mukaan muinaistarullisia aiheiltaan. Kentauritaistelu, Orpheuksen
kuolo, Runotarten Valitus, ja lopuksi tuo ikimuistettava "ikävän
lyhyt näytös" Pyramiiksesta ja Tisbestä esiintyvät listalla. Kun
Theseus on valintansa suorittanut, törähytetään torviin; Prologi
astuu sisään, vetoaa kuulijain hyväntahtoisuuteen, esittelee heille
sen kirjavan henkilöjoukon, jonka on määrä esiintyä näytelmässä, ja
auttaakseen heitä kaikkea tuota ymmärtämään, antaa hän myös lyhyen
yleiskatsauksen kappaleen juonesta. Sitten hän vetäytyy syrjään,
vieden mukanaan Tisben, Jalopeuran ja Kuunpaisteen, joita ei aivan
heti tarvita, sillä välin kun Pyramus ja Muuri jäävät alkamaan
näytelmää. Sillä lailla esitettiin näytelmiä Theseuksen, Atenan
herttuan hovissa; samalla lailla siis esitettiin niitä Stratfordinkin
kaupungintalossa, hallitusmiesten ja porvarein läsnäollessa. Tapa
esittää jokainen henkilö katselijoille on pysyttäynyt sellaisissa
uudemmissakin näytelmissä, joissa toiminta keskeytetään vähäksi aikaa,
jotta joku suosittu näyttelijä saattaisi suorittaa jonkun vaikuttavan
esiintymisnumeron ja rakennella ystävällisiä henkilökohtaisia suhteita
kuulimon kanssa. Shakespearen aikojen näyttelijät halusivat siis yhtä
vähän kuin heidän seuraajansakin kadota itse näytelmään huomaamattomiin.
Elisabetinaikuisen draman varsinaiset alkujuuret ovatkin etsittävät
juuri näistä vaeltelevista aatelismiesten palvelijaseurueista.
Sellainen suuri maakartano kuin Sir Christopher Hattonin
talo Holdenbyssä, Northamptonshiressä, oli vuokramies- ja
palvelijajärjestelmineen kuin oikea yhteiskunta, joka kyllä tuli
omillaan toimeen; ja juhlatiloissa oli niiden palkollisten ja
aluelaisten, joilla oli taitoa tai taipumusta soiton, tanssin ja
lausumisen jaloihin harrastuksiin, pitää huvipuolesta huolta.
Ensialussa nämä tilapäiset näyttelijät ja soittotaiteilijat tyytyivät
satunnaisiin esityksiinsä, matkustelematta paikasta toiseen.
Mutta läänityslaitoksen kukistuminen, josta useimmat Tudorein ja
Stuartein hallitusaikojen valtiollisista ja kirjallisista ilmiöistä
saavat selityksensä, tekee myöskin draman äkillisen menestymisen
ymmärrettäväksi. Entisten läänitysoikeuksien asteettainen häviäminen,
kaupunkien kehittyminen, maa-alojen rajoittaminen, luostarien
poistaminen — kaikki nämä muutokset ne myös kalvoivat entisaikojen
maalaiselämän perustuksia, sekä tekivät aatelismiehille mahdottomaksi
enää säilyttää suunnattomia palvelija- ja seuralaislaumojaan.
Kuudennentoista vuosisadan kirjallisuus on vallan täynnä hiiden
valittavaa hälyä, jotka täten ovat menettäneet toimeentulonsa ja
elinkeinonsa, sekä vieläkin enemmän niiden katkeraa nurkumista, jotka
joutuivat jollain tavoin kärsimään näistä vallattomista, isännättömistä
ihmisistä. Sillä välin tarjosivat hovi ja kaupunki uutta viehätystä,
uusia mahdollisuuksia niin ylhäisille kuin alhaisillekin. Eräässä
kirjasessa _Palvelijan Hauskat Päivät_, vuodelta 1598, kerrottu juttu
kuvaa asiantilaa lyhyesti ja sattuvasti. Muuan kreivi esiintyi kerran
kuningas Henrik VIII:n hovissa, puettuna karvakankaiseen nuttuun ja
kotokutoisiin harmaisiin housuihin, seuranaan satakaksikymmentä miestä,
kaikki varustettuina hyvillä hevosilla ja moitteettomilla tamineilla.
Kuningas nuhteli häntä huonosta ja sopimattomasta pukeutumisesta. Kun
hän seuraavan kerran ilmestyi hoviin, oli hänellä päällään viitta
mustaa samettia, hihat koristettuina kulta-ompeleilla, samettilakki
höyhentöyhtöineen ja kultaisine nauhoineen, lierit täynnä kalliita
kiviä, puku kultaa-säihkyvästä kankaasta ja jalokivin koristetut,
korukirjaillut vyöt ja miekkavehkeet. Häntä seurasi ainoastaan
yksi mies ja pieni palveluspoika. "No", sanoi kuningas, "nythän te
olette niinkuin tuleekin; mutta minne on jäänyt mahtava miestenne
ja hevostenne lauma?" "Jos Teidän Armonne sallii sanoani", vastasi
kohtelias kreivi, ottaen lakin päästään, "niin tässä on kaksikymmentä
miestä ja kaksikymmentä hevosta"; sitten, heittäen viitan päältään:
"tähän on hautaantunut neljäkymmentä miestä ja neljäkymmentä hevosta";
ja niin jatkoi hän edelleen, kunnes lopulta vaati kuningasta
valitsemaan palveluksekseen joko hevosmiehet tai tuon komean puvun.
Buckingham on _Henrik Kahdeksannessa_ joutunut samaan pulmalliseen
vaiheeseen:
Taas moni selkä taittuu
Painosta tilusten ja hovilinnain,
Tät' päivää varten hartioille lyötyin!
Tämä on ikäänkuin lyhyt yhteenveto renesanssin yhteiskunnallisesta
liikkeestä. Maatilat muutettiin rahaksi, ja täten hankitut pääomat
"sijoitettiin" sitten tavalla, joka tälle aikakaudelle on erinäisesti
ominaista: ne pantiin komeilevaan ylelliseen vaatetukseen.
Perintötalollisten pojat rupesivat seikkailijoiksi ja painuivat
Lontooseen. Aatelistalojen palvelijat, jotka osasivat näytellä ja
laulaa, tekivät entisestä huvitoimestaan varsinaisen elinkeinon,
kulkivat maita ja mantereita ja edistivät nopeasti kasvavaa mieltymystä
loistonäytelmiin, ilveilyihin ja säveltaiteeseen. Lontoossa oli heillä
paraat markkinat. Pitkät ajat näyttelivät he missä suinkin vain tilaa
saivat: puutarhoissa, seurahuoneissa, ravintolain pihoilla. Kaupungin
viranomaisten vastarinta ajoi heidät sitten muurien ulkopuolelle;
etukaupunkien huvikentillä saivat he kylläkin helposti väkeä kasaan;
1576 paikkeilla rakennettiin vihdoin kaksi pysyvää, täydellistä
näyttämöä Finsburyn kentille, ja niin oli renesanssin drama saanut
syntymäpaikan.
Näiden näyttelijätovereiden kanssa joutui Shakespeare heti alusta
alkaen tekemisiin; he olivat jo ennen kuin hän oli oppinut heitä
tuntemaankaan, päässeet sangen korkealle kehitysasteelle ammatissaan.
Heidän suojelijansa heitä rohkaisivat, kansa heitä ylisteli, hovi
heitä suosi. Kuuluisimman Elisabetin aikuisen komillisen näyttelijän,
Richard Tarltonin (kuollut v. 1588) elämänvaiheet osottavat, että
ennen Shakespearen aikoja oikein etsimällä etsittiin lupaavia kykyjä,
vahvistamaan ja tukemaan koko ammatin mainetta. Tarlton oli Fullerin
tietämän mukaan syntynyt Condoverissä Shropshiressä, ja "oli kerran
kedolla kaitsemassa isänsä sikoja, kun eräs Leicesterin kreivi Robertin
palvelijoista, kulkiessaan tätä tietä herransa maatiluksille Denbighen
vapaaherrakunnassa, niin erinomaisesti mielistyi hänen ovelan sukkeliin
ja hullunkurisiin vastauksiinsa, että toimitti pojan hoviin, missä
hänestä tuli kuningatar Elisabetin kuuluisin narri". Näyttelijät
pysyttelivät kauan kahtamoisessa asemassa; mainion edeltäjänsä, Will
Summerin, tavoin, oli Tarlton Hänen Majesteettinsa palveluksessa,
mutta samalla oli hän myös ammatti-näyttelijä ja hauskutteli yleisöä
Lontoon äsken rakennetuissa teatereissa. Ilvehtijät ja narrit
olivatkin kai seurueidensa loistotähtiä, suosituimpia ja ehkä paraiten
palkattujakin. He kykenivät huvittamaan kuulijoita ilman toisten apua,
ja Tarltonin huilu ja käsirumpu, hänen yksinpuhelunsa, hänen sukkelat
päähänpistonsa, laulunsa ja kujeilunsa olivat yleisen ihastuksen
aiheina niihin aikoihin, kun Shakespeare tuli Lontooseen. Eräässäkin
tällaisessa hilpeässä veisussa, jonka jokainen lyhyt säe oli ilkkuillen
tähdätty yhteen tai toiseen kuulijaan, on kertosäkeenä "Varis näin
raakkui, muurillaan istuen — Kun mieliksi yhden, niin mieliksi
kaikkien". Tämän kertosäkeen on _Loppiais-Aaton_ Malvolio lainannut:
— "voin sanoa, niinkuin sonetissa sangen sattuvasti sanotaan: Kun
mieliksi yhden, niin mieliksi kaikkien". Tarltonin kuoleman jälkeen
peri Will Kemp, jonka tiedetään olleen Moilasen verrattoman esittäjän,
nopeasti hänen sijansa yleisön suosiossa; hänen ohellaan mainitaan
pienempinä kuuluisuuksina Cowley, Armin ja monet muut. Hyvän käsityksen
antaa siitä erinomaisesta matkimis-taidosta, jonka nämä ilveilijät
omasivat, eräs kohta _Loppiais-Aatossa_, missä narri, vankilaan
suljettua Malvoliota petkuttaakseen, ensin jäljittelee papin ääntä,
sitten herra Topias Räihän, ja pitää senjälkeen pitkät puhelut kaksin
äänin papin ja itsensä välillä. Samainen narri esittää myös melkein
kaikki ne oivalliset, tunteelliset tai naurattavat laulut, jotka
täyttävät kappaleen sävelhuminallaan.
Se seikka, että Elisabetin aikuisessa näytelmässä tragedia ja komedia
olivat toisiinsa sekotettuina, saakin tämän nojalla selityksensä:
kysymys ei ollut mistään erikoisuuden tavottelusta tai vanhoista
säännöistä, vaan välttämättömyydestä. Yleisö tahtoi nähdä suosikkejaan;
ja kun aikaisempien Lontoon näyttämöiden vanhat, hyvin kirjavat
huvittelut antoivat sijaa vakavammalle dramalle, niin kuuluisimmille
näyttelijöille oli siinäkin varattava paikka. Jos Shakespearella
oli joitakin korkeita ja ankaroita suunnitelmia ja pyrkimyksiä
draman suhteen, niin ovat hänen ajatuksensa voineet olla hänelle
vain vaivaksi. Mutta hän alistui välttämättömyyteen, ja muutamissa
näytelmissään _Venetian Kauppias, Miten Suvaitsette, Loppiais-Aatto,
Kuningas Lear_ — suo hän loistavia esiintymistilaisuuksia
ammatti-ilvehtijöille. Mutta merkkejä ei puutu siitä, että häntä
häiritsivät ja kiusasivat nuo mellastelevat ilveilijät, jotka niin
olivat kiivenneet yleisön suosioon kujeineen ja laulelmineen,
kasvonvääntelyineen ja kekseliäine kompineen. "Älkää antako niiden,
jotka narrina näyttelevät," sanoo Hamlet, "puhua enemmän kuin
mitä heidän osaansa kuuluu; sillä heidän joukossaan on sellaisia,
jotka itse nauravat, saadakseen joukon tyhmiä katselijoita myöskin
nauramaan, vaikka samaan aikaan joku tärkeä kohta kappaleessa olisi
huomioonotettava. Tuo on hävytöntä, ja osoittaa aivan surkuteltavaa
kunnianhimoa siinä narrissa, joka niin tekee." Eipä ole luultavaa,
että näyttelijät ottivat tämän erinomaisen neuvon onkeensa. Muutamat
narrin loppusanoista kohtauksien päättäjäisiksi _Kuningas Learissa_
ovat suorastaan tarkoitetut katselijoille, ja ovat tykkänään
asiaan kuulumattomia ja arvottomia; ne ovat joko luvattomia
jälki-lisäyksiä, jotka ovat päässeet pujahtamaan tekstiin, tai narrille
välinpitämättömästi heitettyjä almuja, joita tämä saa sitten, ollessaan
yksin näyttämöllä, laususkella, varsinaista näytelmän toimintaa
pahemmasti häiritsemättä. Eräissä näytelmissä on narri kokonaan
eristetty, jotta säästyttäisiin hänen väliintulemisensa vaaralta.
Kappaleessa _Romeo ja Julia_ on Pietarilla lupa laskea leikkiään vain
soittoniekkojen kanssa eteishuoneissa tai saatella imettäjää, kun
Julia ei ole mukana. _Othellossa_ on ilveilijällä niin mitätön osa,
yhdessä ainoassa kohtauksessa Cassion kanssa, että voi tuskin odottaa
taitavan ilvenäyttelijän saattavan olla lisäilemättä siihen yhtä ja
toista omista päähänpälkähtämistään. Portinvartija _Macbethissa_ on
saman kovan kurin alaisena; hänen ei sallita näyttelevän kompailijan
osaansa muualla kuin omalla portillaan. Shakespeare oli usein ankara
ilvehtijöilleen; sillä on selvää, että hän vallan hyvin ymmärsi
tragillisen yksinkertaisuuden ja vakavuuden edut, silloinkin, kun hänen
tehtävänsä todelliset ehdot ja edellytykset eivät sallineet hänen
käyttää niitä hyväkseen.
Kun ensimäiset säännölliset teaterit rakennettiin, käytettiin niitä
ei ainoastaan varsinaisen puhedraman näyttelemiseen, vaan tarjottiin
niissä kaikkia niitäkin esityksiä, jotka entisiin aikoihin tapahtuivat
tilapäisesti pystytetyillä lavoilla tai huvikenttien erityisesti
aidatuilla alueilla. Kaupunkilaiset olivat kovin ihastuneita
silmänkääntäjäin ja nuorallatanssijain temppuihin, miekkailuun,
painiin; noita kaikkia oli siis näytelmään sovitettava. Eikä
Shakespeare ole suinkaan kitsas näille voimaurheilijain harrastuksille.
Painikiista kappaleessa _Miten Suvaitsette_, miekkailukaksintaistelut
_Romeossa ja Juliassa_ sekä _Hamletissa_, sapelitappelut _Macbethissa_
— ne olivat oikeita harjaantuneiden taistelijain taidonnäytteitä.
_Coriolanuksen_ koko ensimäinen näytös on niin täynnä tappelun
melskettä, sotaretkiä ja otteluita elämästä ja kuolemasta, surmaavia
iskuja puolelta jos toisellakin, että tuo jo alkaa ikävystyttää
Shakespearen nykyaikaisia ihailijoitakin, mutta Globe-teaterin
suosijoille oli se mitä mainiointa huvia. _Erehdysten Huvinäytelmässä_
syntyy hirveätä melua selkäsaunoista ja uhrien voivotuksista. Kaikki
tämä muuntaa tuntuvasti hänen suuruutensa väritystä ja sävyä, mutta
siihen pakottivat hänet suosijainsa maku ja tottumus sekä silloisen
kehittymättömän teaterin suhteet. Tähän paksuun runkoon oksastettiin
hänen lennokas ajatuksensa ja herkkä mielikuvituksensa.
Kun hän ensi kertaa tuli Lontooseen, seisoi drama varhaisemman
kehityksensä käännekohdassa. Näytteleminen kukoisti kautta koko
Elisabetin hallitusajan, monissa paikoin ja mitä erilaisimmin
tavoin. Senecan malliin kirjoitettujen murhenäytelmäin ja Plautusta
jäljitteleväin huvinäytelmäin esittäminen tapahtui aina oppineiden
miesten suostumuksella ja myötävaikutuksella, ja koko homma olikin
yliopistojen ja lakikoulujen suosittuna huvituksena. Ylhäisempien
piirien nautinnoksi esittivät mytologisille ja klassillisille
aiheille rakettuja näytelmiä laulavat poikaseurueet — Paavalin
Lapset, Kuninkaallisen Kappelin Lapset. Alkuperäinen komillinen
perimätapa oli säilynyt rikkomatonna varhaisemmilta ajoilta, ja
näissä sievistelevissäkin näytelmissä suotiin sijaa ilvehtijäin
hullutteluille. Mutta murhenäytelmä sellaisenaan oli vallan uutta
Englannissa, vähän sitä ymmärrettiin ja vielä vähemmän siitä
nautittiin. Huonoimman esikuvan, mitä ajatella voi, sai se Senecassa,
joka käyttää tragillisia kohtia ikäänkuin vaarnana, johon sopii
ripustaa kaikki kaunopuheisuuden ja viisaustieteen opettajan
selvittelyt. Ensimäinen englantilainen murhenäytelmä, _Gorboduc_,
on akateminen väittely erinäisistä käyttäytymisen pulmallisista
kysymyksistä, jotka on saatu syntymään erään vanhan tarinan pohjalla;
ja samaista senecalaista mallia noudattivat rauhallisesti Samuel
Daniel ja Fulke Greville, Lordi Brooke, pitkät ajat uuden suunnan
nousun jälkeen. Ja ilman tämän ajan suurten nerojen ilmestymistä olisi
englantilainen murhenäytelmä kenties kuinka pitkiksi ajoiksi jäänyt
tuollaiseksi jäljitteleväksi harjoitelmaksi, jota vaan viisauksia
latelevat filosofit olisivat harrastaneet.
Tunnetaan niin hyvin se, mitä sitten tapahtui, että se on kadottanut
kaiken ihmeellisyytensä. Joukko nuoria miehiä yliopistojen helmoista
heitti akatemisen ylpeytensä nurkkaan ja ryntäsi yleisille
näyttämöille, jotka siihen asti olivat olleet ilvehtijäin,
silmänkääntäjäin ja lyhyiden hullunkuristen välinäytelmäin esittäjäin
hallussa. He eivät olleet, nuo nuoret miehet, mitään oppineita
sanan varsinaisessa merkityksessä: Marlowe, Peele Greene ja Lodge
kuuluivat siihen lukuisaan ihmislajiin, jotka Antonius à Woodin
sanoilla puhuen "tavallansa halveksivat akatemisia opinnoita". Mutta
latinalaiset runoilijat viehättivät heitä, ja he lukivat ja tutkivat
innokkaasti uutta italian-, ranskan- ja espanjankielistä renesanssin
kirjallisuutta. Lontoossa, samoin kuin Oxfordissa ja Cambridgessa,
olivat tavalliset virkapaikat ja palkat heiltä suljetut, niin että
johonkin juoneen heidän oli elinkeinokseen turvautuminen. Varsin
läheinen tulolähde oli silloin kirjoitella kirjakauppiaille runoelmia,
lemmenkirjasia ja toimitella kaikenlaisia käännöksiä; ja kuka vaan
oli tarpeeksi onnekas saamaan anteliaan, jalomielisen suojelusherran,
niin hänen vaivoin hankittuihin kirjailija-ansioihinsa saattoi silloin
tällöin muodostua sievosia lisiä. Mutta ennenkuin olivat kauankaan
Lontoossa olleet, olivat he varmaankin tutustuneet erääseen hiljattain
näkyviin nousseeseen ihmisluokkaan, joka eleli melkoista mukavammin
tavoin. Nämä "kunniakkaat kulkurit", näyttelijät, muodostivat kaupungin
kaduilla hyvinkin huomattavan ilmiön, kun
He teikaroivat silkkivaatteissaan.
Palvelijain parvi saattojoukkonaan.
Greene kertoo _Groatsworth of Wit_-nimisessä teoksessaan, mitenkä
hän ensin joutui kirjoittamaan näyttämöä varten. Eräs näyttelijä,
loistavasti puettu, niinkuin suuren maailman mies tietenkin, sattui
kerran kuulemaan hänen lausuvan muutamia runosäkeitä ja tarjosi hänelle
ilman muuta asunnon ja viran. Herrasmies oli omain sanojensa mukaan
sekä näyttelijä että drama-kirjailija. Näytellen keijukaisten kuninkaan
osaa oli hän esiintynyt _Herkuleen Kahdessatoista Työssä_ sekä eräässä
toisessa kappaleessa, jonka nimi oli _Paholainen Taivaan Tiellä_.
Hänen omat teoksensa olivat opetus-näytelmiä, jotka olivat etenkin
sopivia maalaiskatselijoille; hän mainitsee niistä kaksi, nimittäin
_Ihmisen Älyn Opetus_ sekä _Keskustelu Syvyyden Salaisuuksista_. Mutta
nämä kasvattavat näytelmät olivat nykyään joutuneet muodista pois,
selvitteli hän, ja nyt voisi jonkun oppineen miehen uudenaikaisemmilla
sepityksillä olla hyvä menestys. Greene suostui tarjoukseen, ja
asustaen "kaupungin syrjällä, eräässä rihkamasaksan talossa", tuli hän
pian kuuluisaksi "ovelana näytelmärunoilijana" ja joutui näin maan
kevytmielisinten ihmisten seuraan.
Ei ole mitään syytä epäillä tämän kertomuksen asiallista totuutta.
Mutta Greene ei ollut uudistusten harrastajista ensimäinen eikä
etevinkään. Kunnia kansanomaisen näytelmän uudistamisesta kuuluu
etupäässä Marlowelle. Ennen hänen esiintymistään oli Lyly osottanut,
mitenkä klassillinen jumalaistarustokin voidaan tehdä puoleensa
vetäväksi, ja Peele oli käytellyt silosäettä sillä tavoin, että
se tunki korvaan ja painui muistiin. Näiden miesten askarrukset
tarkoittivat vain valittuja ylhäisiä piirejä, jättäen suuren yleisön
kokonaan ulkopuolelle. Marlowe tahtoi puhua juuri kansalle. Hän toi
silosäkeen yleiselle näyttämölle, ja pani sen kaikuen ja raikuen
kulkemaan läpi koko kaupungin. Hän todisti, että klassillinen
tarina ei tarvitse mitään selitys- ja sanakirjoja, tullakseen
kansanomaiseksi. Ja ennen kaikkea: hän loihti esiin suuria,
tärisyttäviä tapahtumia ja loi sankariluonteen. Hänen 1587 tienoilla
kirjoitettu näytelmänsä _Tamburlaine_ kosketti osavasti kansallisen
innostuksen hermoja, sytytti halua seikkailuihin kaukaisissa maissa
ja hehkutti nuorison kesytöntä sydäntä. Tämän näytelmän menestys on
ehkä kirjallisuushistoriamme suurin tapahtuma. Se muokkasi Englannissa
maaperän murhenäytelmälle ja teki yhdellä iskulla lopun kaikenmoisten
tieteilijäin joutavanpäiväisistä laverteluista. Tärkeämpää oli vielä,
että se teki rohkeuden ja uljuuden ihailun esineeksi ja opetti
runoilijoita uskomaan maailman valloitukseen. Kaikkien suurten
ja omaperäisten teosten tavoin, jotka syntyvät oikeana hetkenä,
esiintyi se yhä uusissa ja uusissa mukailuissaan, ja muodosti piankin
koulukunnan. Marlowen ystävät ja seuralaiset taipuivat hänen johtoonsa,
tunnustivat hänen loistavan voittonsa ja olivat mielissään, kun heidän
omat vähemmän onnekkaat kokeilunsa saivat edes jonkun verran hänen
menestystään osakseen. Kydin _Espanjalainen Murhenäytelmä_ kilpaili
melkein _Tamburlainen_ kanssa yleisestä suosiosta, ja Peelen, Greenen
ja Nashen kaikkein huimapäisimmätkin uhka-yritykset saavuttivat
samoihin aikoihin voiton-seppeleitä. Sillävälin, kun hänen toverinsa
jäljittelivät hänen aikaisempia teoksiaan, jätti Marlowe ne taakseen
ja kulki uusiin riemuvoittoihin. Lyhyen elämänsä viimeisinä vuosina
kirjoitti hän _Tohtori Faustuksen, Maltan Juutalaisen ja Edvard
Toisen_ — puhumattakaan hänen runoelmistaan ja valmistumattomista
näytelmistään. Hän kuoli 1593, samana vuonna, jolloin Shakespearen
_Venus ja Adonis_ ilmestyi.
Marlowen elämän viimeisten seitsemän vuoden aikana valmistui
Shakespeare toimeensa Lontoossa. Ei ainuttakaan viittausta tai
katkelmaa ole jäänyt antamaan meille tietoja hänen varsinaiseen alaansa
kuuluvista askarruksistaan, ennenkuin vasta tämän ajanjakson lopulta.
Paljon mielikuvitus-lentoisia, arveluille ja otaksumille perustettuja
esityksiä näistä vuosista on kirjoitettu, lukemattomia yksityiskohtia
ja tapauksia mainittu. Selvät, yksinkertaiset tosi-asiat ovat liiankin
usein joutuneet näkymättömiin näiden järkeisteleväin rakennelmain
alle; ja juuri ne kuitenkin ansaitsevat huomiotamme, sillä vaikka ne
eivät tarjoakaan aihetta mihinkään erinomaisempiin johtopäätelmiin
tai loistaviin keksinnöihin, niin ne toki saattavat meidät huomaamaan
tässä epäselvässä ja puoleksi rapistuneessa taulussa todelliset, oikeat
ääriviivat.
Shakespearen ensimäiset askeleet eivät johtaneet häntä ylhäisön, vaan
kansan suosiota tavottelemaan. Hän joutui suinpäin näyttelijäin ja
kirjailijain hurjaan mustalaiselämään aikana, jolloin ei mikään vielä
ollut kiintonaista, jähmettynyttä, jolloin jokainen kuukausi toi
mukanaan jotain uutta, ja jolloin kansan suosio oli menestyksen ainoa
tie. Hurja kilpailu vallitsi eri näyttelijäseurueiden välillä, kuka
paraiten saisi yleisön huomion puoleensa käännetyksi. Murhenäytelmä
tunnusti yhden miehen mestarikseen; ja uusi koulu näyttelijöitä
oli kasvamassa, joka kykeni vastaamaan runollisen lausumistavan
vaatimuksia. Entisellä pohjalla lepäävä huvinäytelmä eleli edelleenkin
vanhoillaan ja pysyi yhäti ammatti-ilvehtijäin hallussa. Ketään uutta
komillista neroa ei ollut ilmestynyt jakamaan ylivaltaa Marlowen
kanssa. Ne, jotka tyydyttivät yleisön katselemishalua, koettivat
yhdistää niin monta näyttämön voimakeinoista yhteen ainoaan näytelmään
kuin suinkin mahdollista. Heidän palkintonsa oli täpötäysissä
huoneissa eikä kirjallisessa kuuluisuudessa. Voima, räikeys, karkea
pila ja pöyhkeilevä lausumistapa vei aina voiton, eikä jättänyt
tilaa vakavampain kirjallisten tarkoitusten hienostamalle maulle.
Kansa, näiden uusien huvitusten huumaamana, vaati yhä voimakkaampaa
ja voimakkaampaa kiihotusta; yksi näytelmä kelpasi vain muutamiksi
päiviksi, sitten se taas heitettiin syrjään ja uusi sepustettiin
kaikella kiireellä mistä aineista vain sattui. Historia ja keksimiskyky
tyhjennettiin tyystin aiheita etsittäessä; vanhoja kappaleita
siloteltiin ja paikkailtiin, lainkaan kiinnittämättä huomiota niiden
alkuperäiseen tekijään; kun jonkun kirjailijan näytelmän havaittiin
jossain kohdassaan olevan sellaisen, ettei se luultavasti saavuttaisi
yleistä menestystä, niin toinen muunteli ja täydenteli sitä mielin
määrin siksi, kunnes siitä tuli hyvä. Jos Ben Jonson olisi ensimäisiä
kertojaan tutustunut teateriin niihin aikoihin kun Shakespeare tuli
Lontooseen, niin inho hänet varmaankin olisi peräyttänyt yrityksestä
luoda arvokkuutta ja järjestystä tähän melskeiseen, kirjavaan
maailmaan; hän olisi ehkä hakenut turvaansa rikki-oppineiden ja
tieteistelijäin seurasta, ja kansallinen näytelmä olisi kadottanut
hänet. Shakespeare otti olevat olot sellaisina kuin ne esiintyivät, ja
menetteli aina sen mukaan, kuinka kulloinkin tarvittiin. Kun hänestä
v. 1592 ensi kertaa mainitaan näytelmänsepittäjänä, kiukuttelee
kuoleva Greene hänen haalivan mainetta ja arvoa paikkailemalla
parempain miesten tekeleitä. Yrittäessään saada aikaan epäsopua
kirjailija-toveriensa ja Shakespearen välillä, käyttää Greene
puhetapaa, joka osoittaa Shakespearen olleen näyttelijäin kanssa
läheisemmissä suhteissa kuin milloinkaan yliopisto-nerot olivat olleet.
"Niinpä niin, älkää heitä uskoko: sillä heidän seassansa on eräs
koppaileva varis, joka on koristanut itsensä meidän höyhenillämme, tuo,
jonka _tiikerin sydän on kätketty näyttelijän nahkaan_, joka luulee
osaavansa yhtä hyvin rääkäistä silösäkeen kuin paras Teistä: ja hän
kun on vallan välttämätön _Jussi Kaikki Kaikissa_, niin luulee hän
rajattomassa itserakkaudessaan olevansa ainoa _näyttämöntärisyttäjä_
[Shakescene: engl. sanaleikki. Shake näet merkitsee 'pudistaa,
vapisuttaa, tärisyttää'. Shakespear(e) taas 'keihäänhuiskuttaja'. Suom.
huom.] tässä maassa". Tuo säe _Henrik Kuudennesta_, jota Greene tässä
ivaillen mukailee, kärjistää hänen hyökkäyksensä juuri tätä kappaletta
vastaan ja antaa meille ensimäisen varman aikamääräyksen Shakespearen
näytelmäin historiassa.
Kääntyessämme nyt tarkastelemaan Shakespearen näytelmä-kokoelmaa
kokolehti-painoksessa, havaitsemme, että ne olosuhteet, joiden alaisena
hän ne kirjoitti, kuvastuvat liiankin tarkasti tästä niteestä.
Useammat kuin yksi tai kaksi näistä näytelmistä, sellaisina kuin ne
esiintyvät kokolehti-painoksessa, ovat suoraan sanoen kelvottomia,
heikkoja ja sekavia rakenteeltaan tai huonon käsikirjoituksen takia
tärveltyneitä. Muutamissa niistä löytyy kokonaisia kohtauksia, jotka
ovat kirjoitetut Shakespearen loistavimpaan tapaan, erinomaisen
tarkasti havaittuja luonteita, jotka ovat piirretyt hänen voimakkailla
vedoillaan, sillä välin kun toiset kohtaukset ja henkilökuvat samassa
näytelmässä lähenevät kerrassaan ala-arvoisuuden rajoja. Viehättävän
yksinkertainen on se arvostelemistapa, joka panee kaiken, mikä on
hyvää, Shakespearen laskuun ja kaiken huonon taas "jonkun heikomman
käden" viaksi. Tämän periaatteen mukaan on vahvasti väitetty, ettei
_Titus Andronicus_ sisällä yhtään ainutta säettä Shakespearelta.
Mutta jos me kerran tyhmän varmoina jätämme Hemingen ja Condellin
vakuutukset huomioon ottamatta (ja niitä on vahvistanut, mitä juuri
Titukseenkin tulee, Francis Meresin todistus), niin olemme kadottaneet
ainoankin pelastusköytemme ja ajelehdimme myrskyisellä, raivoavalla
merellä, jokaisen väitöksen ja mielipiteen tuulen kuljetettavina.
Ei myöskään arvosteleva korva, olkoonpa sitten miten mainio ja
kuuluisa tahansa, voi kaikkine vakuutteluineen painaa vaa'assa yhtä
paljon kuin Shakespearen omien ystävien päivänselvät todisteet.
Viisainta on uskoa, että kokolehti-painoksen näytelmät oli pantu
Shakespearen nimiin joko sentähden, että ne kokonaan olivatkin
hänen tekemiään, tai siksi, että hän ne oli uudestaan muovaillut ja
kirjoittanut, tai lopuksi senkin takia, että niissä oli niin paljo
hänenkin työtään, että se teki kaikkien hänen nimelleen asettamisen
oikeutetuksi. Näinkin asian ymmärtäen jää suuri ala arveluille, ja
asema olisikin vallan epätoivoinen, ellei löytyisi erästä merkittävää
lohduketta. Niiden näytelmäin joukossa, joiden on todistettu kuuluvan
Shakespearen elämänuran keskimäiseen ajanjaksoon ja joihin sisältyvät
hänen kypsyneimmät historialliset ja huvinäytelmänsä sekä enimmät
suurista murhenäytelmistä, ei ole ainuttakaan, jota vastaan olisi
sen alkuperän suhteen tehty hyökkäyksiä. Toiselta puolen ovat taas
kaikki varhaisempaan aikaan luettavat kappaleet sekä suuri joukko
myöhäisemmistä näytelmistä _Macbethista ja Timonista_ lähtien,
joutuneet mitä kiivaimman kiistan esineiksi. Tutkijain yleisesti
hyväksymät johtopäätelmät lienevät vielä sittenkin liian rohkeasti
lausuttuja. Toimintansa alku-aikoina käytteli Shakespeare hyvin
vapaasti muiden teoksia ja loi sen lisäksi joskus omansakin tykkänään
uudestaan, niin että usein on hyvin vaikeaa ratkaista, kuinka laajat
hänen oikeutensa johonkin näytelmään sen nykyisessä muodossa ovat.
Uransa loppupuolella havaitsemme hänen teostensa yhä pahemmin olevan
sekoittuneena toisten käsialoihin; mutta tähän aikaan katsoen on
todellakin syytä epäillä, että nuo toiset häneltä pakkoveroa ottivat
muutellessaan hänen valmiita näytelmiään tai täydentäessään hänen
keskeneräisiä teoksiaan omilla lisäyksillään. Kolmaskin vaikeus on
olemassa silloin, kun näytelmän, jossa kauttaaltaan esiintyy mitä
selvimpiä merkkejä Shakespearen työstä, eri osat ovat hajanaisia,
eivätkä mitenkään sovi toisiinsa. Tämä antaa aihetta yhä uusiin
kysymyksiin. Kuinka pitkälle tulee meidän arvioida vapaa-ehtoisen
yhteistyön, varhaisemman ja myöhäisemmän, ulottuneen? Kutka olivat
niiden nimettömäin näytelmäin tekijät, joita hän käytti perustana
muutamiin aikaisempiin teoksiinsa? Miten laajalti muunneltiin hänen
näytelmiään teateri-esityksiä varten sinä aikana, joka kului niiden
ensi ilmestymisen ja kokolehti-painoksessa julkaisemisen välillä;
ja kuinka useassa tapauksessa ovat kokolehtipainoksen julkaisijat
painattaneet tällaisen muunnoksen?
Shakespeare-tutkimuksen asiana on nyt vastata yksityiskohtiaan myöten
näihin kysymyksiin. Erinomaisen ahkerain ja uurastavain oppineiden
saavuttamat tulokset eivät ole voittaneet yleistä hyväksymistä,
ja enimmältä osaltaan riippuvatkin ne terävä-älyisten otaksumain
ketjussa. Jos pantaisiin kysymysmerkkejä kaikkiin niihin kohtiin
jokaisessa Shakespeare-tutkielmassa, johon niitä kohtuuden mukaan
tulisi panna, niin näiden teosten lauserakennus näyttäisi tosiaankin
surkuteltavan katkonaiselta. Harvinaisimpia sankaritekoja ihmisten
seassa on olla lausumatta mielipidettänsä varmana silloin kun ei löydy
riittäviä takeita sen pätevyydestä. Tähän vaikeasti saavutettavaan
päämäärään tulee tässä pyrittäväksi; ja muutamat lyhyet kuvaukset
näiden pulmallisten arvoitusten laadusta ja luonnosta riittäkööt tässä
kunnianpyyntöisemmän rakennelman asemasta.
_Miten Äkäpussi Kesytetään_ oli ensimäisenä painettu
kokolehti-niteeseen. Aikalaiset eivät mainitse mitään tästä
näytelmästä, eikä se sisällä itsekään mitään viittauksia, joiden
nojalla saattaisi määrätä sen syntymisaikaa; mutta siinä löytyy paljon
Shakespearen varhaisemmille teoksille ominaisia luonteenpiirteitä.
Juoni on kaksinainen, yhdistäen kaksi eri lähteistä saatua aihetta.
Muutamat tutkijat ovat sangen heikkojen syiden nojalla väittäneet, että
se osa näytelmää, jossa kerrotaan Biancasta ja hänen lempijöistään,
ei olisi Shakespearen käsialaa. Ne kohtaukset, joissa Katarina ja
Petruchio esiintyvät, ovat epäämättömästi hänen; ja nämä kohtaukset
on muovattu vallan erään nykyäänkin olemassa olevan huvinäytelmän
mukaan vuodelta 1594, jonka nimi on _Äkäpussin Kesytys_. Tämä vanhempi
näytelmä on nopea ja voimakas toiminnassaan; mutta siinä ei esiinny
Shakespearen mahtavana tulviva kaunopuheisuus; sen kieli on karkeaa
naurattavissa kohdissa, ja vakavammat puhelut ovat kirjoitetut Marlowen
tyyliä ivallisesti mukailemalla, ja sitä onkin osattu muutamin nokkelin
liioittelupiirtein oivallisesti sovittaa huvinäytelmän tarpeisiin.
Näytelmä on siis kaikesta huolimatta komillisen neron tuote; ja siihen
sisältyvät poikkeuksetta kaikki ne hullunkuriset kohtaukset, jotka
muodostavat tärkeimmän osan Shakespearenkin näytelmässä. Petruchion
eriskummainen käytös häissään, nälkäisen morsiamen kiusaaminen
vain kuvailluilla ruuilla, ja tuo hupaisa kohtaus räätälin kanssa,
kuuluvat oleellisesti kumpaankin näytelmään ja antavat aihetta moniin
samanlaisiin sukkeluuksiin. Vanhemmassa, samoin kuin myöhemmässäkin
näytelmässä alistuu Katarina herransa ja miehensä mielipiteeseen,
kun tulee kysymys auringosta ja kuusta, ja kun tämä leikillisyytensä
valtaamana väittää erään vanhan äijän olevan nuoren, kukoistavan
neitosen, niin hyväksyy vaimo tuon hurjan mielikuvitustuotteen,
voittaen vielä miehensäkin vallattomassa leikissä. "Ihana neito", sanoo
hän harmaaparralle:
Sun sädeloistos pilveen peittäös,
Se muuten lailla päivän polttavan
Tukalan helteen tuopi maailmaan;
Suo kasvojes vain vieno heijastus.
Edelleen esiintyvät koko johdanto ja Christopher Slyn naurattavat
seikat jo täysin kehittyneinä vanhemmassakin näytelmässä, ja ne
sisältävät muutamia Shakespearen arvoisia kohtia, mitkä kuitenkin
on jätetty pois myöhemmästä laitoksesta. Kun herttua toiminnan
edistyessä määrää kaksi henkilöä vietäväksi vankilaan, niin tämän
sanan kuullessaan herää Sly juopuneen unestaan ja panee vastaan kuin
mies: "Minä sanon, ettei saa lähettää vankilaan". Turhaan huomauttavat
herrat hänelle, että tämähän on pelkkää pilanäytelmää; hän pysyy
lujana päätöksessään: "Sanon sulle, Simo, en salli heitä lähetettävän
vankilaan, se on kerrassaan päätetty; mitä, Simo, enkö ole Don
Christo Vary? Siksi sanon vielä kerran: heidän ei tarvitse mennä
vankilaan". Kun hänelle vihdoin vakuutetaan, että he ovat päässeet
karkuun, rauhoittuu hän, käskee lisää juomatavaroita, määrää näytöstä
jatkettavaksi ja vaipuu jälleen uinailuihinsa.
Elleivät Bianca-kohtaukset ole Shakespearen, niin jää hänelle
täten vain jonkunlaisen korjailijan tehtävä paraimmassa osassa
näytelmää. Mutta kuka kirjoitti näytelmän vuodelta 1594? Niiden
kirjailijain joukosta, jotka niihin aikoihin työskentelivät näyttämöä
varten, tunnemme ainoastaan yhden miehen, joka varmasti kykeni sen
kirjoittamaan, ja tämä mies on Shakespeare itse. Jos voitaisiin
osoittaa, että tuo näytelmä tosiaankin on hänen käsialojansa, niin
siitä muodostuisi mitä suuriarvoisin asiakirja ja näyte siitä työstä,
jota hän teki varhaisimpina aikoinaan. Mutta niin kauan kun ei sitä
ole todistettu, niin tuo otaksuma, että hän sen kirjoitti, tulisi
olemaan vain erinomaisen satoisana siemenenä uusille arveluille
ja johtopäätelmille. Näytelmä sellaisenaan, kirjoittipa sen kuka
hyvänsä, auttaa meitä tuntemaan Lontoon vanhempaa teateria. Se ei
ole paljon pitempi puolta Shakespearen myöhemmästä laitoksesta, ja
Pembroken kreivin palvelijat sitä näyttelivät. Sen tekijä, kirjoittaen
siihen aikaan, jolloin Marlowen pöyhkeilevä silosäe oli tullut
yleiseksi teaterikieleksi, tuntuu kuitenkin olevan tietoinen näiden
sankarisäkeiden sopimattomuudesta jokapäiväisen elämän tapauksia
kuvaamaan, ja hän väänteleekin niitä vallan hullunkurisesti. Hän
pysytteleikse tarkasti todellisuudessa, omaa runsaan varaston
sattuvia vuoropuheluita, sekä osottaa hämmästyttävää nokkeluutta
hupaisain kohtausten keksimisessä. Kaikissa näissä suhteissa on hän
hyvin Shakespearen kaltainen, joka myös asteettain vapautui Marlowen
vaikutuksesta ja totteli omaa inhimillisempää henkeään, siksi kunnes
tuon Marlowen jäljittelijäin muotiin saattaman tyylin havaitaan lopulta
_Hamletissa_ soveltuvankin vain näyttelijäin suurisuisiin purkauksiin
ja Poloniuksen ihailevan arvostelun esineeksi.
Niitä kysymyksiä, jotka kohoutuivat eteemme Shakespearen äskeisen
teoksen yhteydessä, valaisee sattuvasti myös _Timon Ateenalaisen_
kohtalo. Tämä näytelmä esiintyy ainoastaan kokolehti-painoksessa, eikä
senkään syntymäaikaa voida tarkalleen määrätä. Tavallisesti asetetaan
se noiden neljän suuren murhenäytelmän jälkeen ja välittömästi
_Antoniuksen ja Kleopatran_ edelle — siis noin 1607 paikkeille.
Yhdessä suhteessa eroaa se kokonaan näistä naapureistaan. Ei missään
Shakespearen näytelmässä ole juoni niin yksinkertainen. _Timon
Ateenalaisessa_ asetetaan vain yksi ainoa henkilö erilaisiin asemiin ja
tilaisuuksiin. Timon on rikas ja antelias, siinä ensimäisen näytöksen
aihe; hänen rikkautensa ja hänen ystävänsä jättävät hänet pulaan
toisessa ja kolmannessa näytöksessä; hän vetäytyy autioon paikkaan
kaupungin ulkopuolella, kiroo ihmissukua ja kuolee, ja tämä lopputulos
on neljännen ja viidennen näytöksen aiheena. Ei löydy Shakespearen
teoksissa mitään hämmästyttävämpää kuin Timonin jättimäinen haamu,
vuodattamassa hirveitä sadattelujaan ihmisten pikkumaisuutta,
petollisuutta ja kavaluutta kohtaan. Kuitenkin on näytelmä
kokonaisuutena katsoen epätyydyttävä, sentähden, ettei perusaihe siinä
pysty herättämään oikeaa vaikutusta. Ei kukaan voi lukea tätä näytelmää
ja uskoa, että Shakespearen tarkoituksena oli ivailla ihmisvihaajaa:
Timonin kärsimys on sydäntävihlova ja kammottava; synkkämielisyys ja
epätoivo eivät ole milloinkaan puhuneet vakuuttavammalla voimalla. Jos
nyt tarkastelemme niitä tapauksia, jotka johtavat tähän tulokseen,
ja niitä henkilöitä, jotka ryhmitetään Timonin ympärille, niin ne
näyttävät vain tekosyiltä ja varjoilta, jonkunlaiselta hätäisesti
hahmoitetulta tavanmukaiselta kehykseltä suurelle keskushenkilölle.
Koneisto on huolimattomasti kyhätty, ja näissä näytelmän ulkonaisissa
osissa on usein kaikki velttoa ja elotonta. Tutkijoille on koko juttu
antanut paljon päänvaivaa, ja he ovat ilman muuta ottaneet avukseen
tuon välttämättömän yhteistyön tekijän. Muutamat antavat jalomielisesti
kyllä Shakespearelle kaksikin avustajaa (Rowley on tavallisin
täydentävä nimi), ja käyvät koko näytelmän läpi säe säkeeltä, osottaen
määrätyn osansa leijonalle, apinalle ja kuormajuhdalle. Kysymys on
todellakin pulmallinen, ja otaksumat voivat olla hyvinkin nerokkaita,
mutta ne eivät ole johdattaneet mihinkään varmoihin tuloksiin. Niiden
pahimpana loukkauskivenä on taika-usko, joka ei voi mitenkään myöntää
Shakespearen tekemäksi mitään hätiköivää tai huolimatonta. Hänhän oli
yleisen näyttämön "tavaranhankkija", ja varmaankin oli hänellä usein
kiire välttämättömän tuotteen tekaisemisessa, jotenkin samaan tapaan
kuin nykyaikaisella sanomalehtimiehellä on senkin seitsemän hoppua
ja hätää. Monet kirjailijat, jotka ovat kärsineet tuosta kiireestä,
ovat tyydyttäneet omaatuntoansa jakamalla teoksensa kahteen lajiin.
Toista he tekevät kuin päivätyötä ikään, yrittäen siitä niin hyvää
kuin aika ja olosuhteet sallivat. Toista säilyttävät he luonansa
pitkiä aikoja, korjailevat ja silottelevat sitä, kunnes se tyydyttää
heidän korkeampia vaatimuksiaan ja ihanteitaan. Shakespeare teki
juuri tänlaista kahdenlaista työtä, ja enin osa hänen teoksiaan on
tullut meidän näkyviimme ilman että oli tehty eroitusta hyvien ja
huonojen välillä. Tänlainen näkökanta olisi hyvä pitää mielessä niiden,
jotka kerskailevat kyvyllään tuntea hänen tyylinsä. Kirjailijan
tyyli ja sen vaihtelut ovat selvät ja helpot tuntea, kun olemme
tekemisissä ainoastaan huolellisesti kirjoitetun teossarjan kanssa,
joka on painatettu hänen omalla nimellään. Seikka tulisi äärettömän
paljon pulmallisemmaksi, jos hänen huolimattomin haastelunsa ja
hänen hätiköidyimmät asia-kirjeensäkin otettaisiin lukuun. Ja juuri
Shakespearen suhteen on teaterin ehtojen ja vaatimusten painostus
tehnyt kysymyksen monin verroin vaikeammaksi ratkaista.
Nämä ehdot astuvat näkyviin seurauksissaan. On päteviä syitä
ajatukseen, että monet hänen huvinäytelmistään ovat uudestaan
muovaillut hänen omista aikaisemmista, nyttemmin kadonneista
laitoksistaan. On väärin otaksua, että hän näitä varhaisempia
tekeleitä korjaili kirjallisista syistä, muka täydellisyyttä
tavotellakseen. Vanhempi _Äkäpussin Kesytys ja Hamletin_ ensimäinen
laitos osottavat tien todennäköisempään johtopäätökseen. Kun teateri
pääsi kehityksessään korkeammalle kannalle, tarvittiin täydellisiä
viisinäytöksisiä kappaleita, kaksinaisine juonineen ja kaikenlaisine
koristeineen, täyttämään koko iltapäivän ohjelman. Vanhempia,
yksinkertaisempia näytelmiä ja välinäytelmiä lavennettiin silloin ja
sovitettiin uusien vaatimusten mukaan. Ei ollut suinkaan helppoa,
ei edes Shakespearelle, valmistaa kahta parhainta, uusista aiheista
uudestaan kirjoitettua näytelmää vuodessa. Muutamina ihmeellisinä
vuosina hän sen melkein teki; mutta, kuinka kummalta se kuuluneekaan,
tämä ponnistelu tappoi hänet. Stratfordin kappalainen sanoo tosin hänen
juomiseensa kuolleen, mutta harvoin antaa juominen muuta kuin "armon
iskun". Ei kukaan ihminen, ei edes sellainen, joka on vain hiukan
alapuolella enkeleitä, voi elää läpi Shakespearen teosten, _Hamletista
Antoniukseen ja Kleopatraan_, maksamatta sitä terveytensä hinnalla.
Hänen on täytynyt sortua ponnisteluihinsa, "jolleivät hänen hermonsa
olleet vaskea tai tako-terästä". Mutta teateri, ahmittuaan hänen
sitkeän työnsä tuotteet, oli nälkäisempi kuin koskaan, herkeämätön
vaateissaan. _Timon Ateenalaisessa_ näemme, miten näitä vaatimuksia
noudatettiin. Timonin ja Kuningas Learin läheinen yhtäläisyys on
usein huomattu, niin ettei ole väärin sanoa, että _Kuningas Learissa_
käsitteli Shakespeare Timonin perusaihetta, ja käsitteli sitä paremmin,
pannen etenkin painoa todennäköisyyden saavuttamiseen. Yksinäisen
kuningas-vanhuksen raivoisa mielenkiihko nummella kehittyy asteittain
mitä hurjimpaan ihmisvihaan, mutta se saa aina osakseen meidän
myötätuntomme, me kun olemme tarkanneet sitä aivan ensi vaiheistaan
asti, me kun olemme saaneet tuntea niiden syiden kauheuden, jotka sen
aiheuttivat. _Kuningas Learin_ jälkeen ei voitu enää tehdä mitään
uutta samasta henkilöstä heikommassa muodossa. Mutta jos Timon,
kuten näyttää, on Kuningas Learin ensimäinen luonnos, joka pantiin
päättämätönnä syrjään siitä syystä, että aihe osottautui mahdottomaksi
muokata eikä voinut herättää tarpeeksi myötätuntoa sankarinsa osaksi,
on asema selvitetty. Shakespeare, taiteilija, ei voinut enään käyttää
Timonia; Shakespeare, kansan suosima näytelmäseppä, kävi jälleen
käsiksi jo hyljätyn näytelmän katkelmiin ja lavensi sitä itse, —
tai mikä on luultavampaa — antoi jonkun toisen laventaa sen noiden
välttämättömän viiden näytöksen pituiseksi.
Tätä johtopäätelmää tukevat vielä erinäiset samantapaiset seikat, jotka
kaikki saattavat meidät uskomaan, että Shakespeare joskus teki useampia
kuin yhden yrityksen jonkun näytelmäaiheen käsittelemiseksi, ja että
ensi kerralla jääneet aukot paikattiin myöhemmin toisilla aineksilla,
aina sen mukaan, millaisia teaterin vaatimukset kulloinkin olivat.
Yksi esimerkki riittäköön. Verrattomasti kansanomaisin lemmentarina
kuudennentoista vuosisadan alkupuoliskolla oli tarina Troiluksesta
ja Cressidasta. Näytelmä-aiheita etsivän nuoren miehen on täytynyt
varmasti tavata tämä kertomus. Shakespeare käsittelee sitä eräässä
myöhäisemmässä näytelmässään, joka painettiin v. 1609, ja jota sitä
ennen oli näytelty Globe-teaterissa. Näytelmä _Troilus ja Cressida_
saattaa kaikki tutkijat epätoivoon, kun nämä koettavat etsiä siinä
tarkotuksen tai ajatuksen yhteyttä. Se on huono näytelmä, täyteen
sullottu ihmeseikkoja ja kauneuksia. Itse lemmentarina on enimmältä
osaltaan kirjoitettu _Romeon ja Julian_ sekä vanhempain huvinäytelmäin
tyyliin, siinä esiintyy paljon samanlaisia lauseparsia ja sukkeluuksia.
Valtiolliset kohdat ovat Shakespearen täysi-painoista, kehittynyttä
tyyliä, täynnä syvää ajatusta ja runsaasti kaunopuheisuudella
koristettuja. Rakkaus ja valtiolliset seikat ovat omiansa vetämään mitä
suurinta mielenkiintoamme puoleensa, ilman mitään välitoimintoja, ja
tässä joutuvat ne molemmat ivan ja pilkan alaisiksi aistillisuuden ja
kaikkea halveksivan herjauksen kuorossa, jota edustavat Pandarus ja
Thersites. Näytelmän yleisvaikutus on epämiellyttävä ainoastaan siitä
syystä, että se on niin toivottoman sekainen. Troiluksen lyrilliset
purkaukset ja Odyssein ponteva viisaus eivät ole itse asiassa suinkaan
joutuneet häpeään; ne kohoavat esiin siellä ja täällä yli kaiken
kaupustelijain ja suunsoittajain melskeen; mutta näytelmä ei kuulu
heille; he huutavat toreilla ja kujilla ja kukaan ei heistä sen enempää
piittaa. Dryden selittelee näytelmän oleellisia vikoja ja tulee siihen
lopputulokseen, että Shakespeare sepitti sen "kirjailija-toimensa
oppi-aikoina". Uskottavaa ei kuitenkaan ole, että Odyssein puheet
kuuluvat tähän varhaisempaan ajanjaksoon. Toiselta puolen on myös
vaikeata myöntää, että kolmannen näytöksen lemmenkohtaukset, joita
ei ivan henki ole koskettanut, jotka esittävät Cressidan puhtaana
ja uskollisena, olisivat kirjoitetut Romeon ja Julian jälkeen —
sehän olisi ollut pelkkää kertaamista ja toistelua. Muun järjellisen
otaksuman puutteessa saatamme ajatella niin, että Shakespeare
ensin ryhtyi Chaucerissa tapaamaansa tarinaan aikeessa tehdä siitä
murhenäytelmän. Mutta se ei ole ulkonaisesti ensinkään tragillinen;
päähenkilöt, kuten Dryden huomauttaa, jäävät eloon; ja heidän vaiheensa
olivat liian yleisesti tunnettuja, jotta näytelmäseppä olisi voinut
ryhtyä niitä muuttelemaan. Chaucer voittaa pitkässä kertomuksessaan
mahdottomuudetkin; hän saa lukijassa heräämään myötätuntoa Troilusta
kohtaan, joka on rakastettunsa menettänyt, jopa uskotonta Cressidaakin
kohtaan, sekä pakottaa samalla mielenkiintoisesti seuraamaan hänen
omia mietelmiään maallisten pyyteiden ja halujen turhuudesta.
Ne ovat sadunkertojan ihmetöitä; ne saattoivat kyllä johdattaa
Shakespearenkin harhaan, siksi kunnes hän koki viedä ne näyttämölle
ja huomasi, ettei Troiluksen ja Cressidan tarina sovi lyrillisen
lemmennäytelmän aiheeksi. Sen sijaan kirjoitti hän _Romeon ja Julian_
ja säilytti lemmen-avustajan imettäjän personassa, joka on Pandaron
kaksois-sisar yksin puheenkäänteissäänkin ja johtuu samasta suuresta
alkuperästä. Kun sitten joskus myöhemmin vaadittiin uutta näytelmää,
ja aikaa oli niukalti, valitsi hän Troijan tarun sen laajemmassa
muodossa valtiollisluonteisen näytelmän aiheeksi ja lavensi sitä
tuolla varhaisemmalla valmistumattomalla luonnoksella. Kaikkien
inhimillisten pyyteiden ja kaiken inhimillisen heikkouden mitättömyys
ja huono menestys muodostavat ainoan koossapitävän periaatteen tässä
yhdistetyssä näytelmässä, ja sen mukaisesti on siis Thersites sen
sankari. Thersites on kuitenkin tehty vallan inhottavaksi, joten
saamme sen vaikutuksen, että tekijä pilkattuaan rakkautta ja sotaa
ja valtioviisautta, pilkkaa lopuksi myös omaa nurjamielisyyttään.
Ei missään muualla tule hän niin lähelle itserakkauden levotonta
mielenkuohua; mutta hänen runollisuutensa on kuitenkin kukistumaton,
yksityisiltä kohdiltaan on näytelmä suurenmoinen, ja nämä kohdat
tekevät sen muistettavaksi.
Kaikki nämä epäiltävät mietiskelyt erinäisten näytelmäin
syntymä-ajasta ja -tavasta käyvät tykkänään tarpeettomiksi, kun
ryhdymme tarkastelemaan Shakespearen kukoistusajan teoksia.
Elämäntaipaleensa alkupuolella liittyi hän kuninkaallisen hovimestarin
joukkueeseen, josta Jaakko I:n valtaistuimelle noustessa tuli
kuninkaan näyttelijäseurue; Shakespeare näyttää jälkeenkinpäin
kuuluneen vakinaisesti tähän joukkueeseen. V. 1599 rakennettiin tätä
joukkuetta varten Globe-teateri rannanpuoleiseen etukaupunkiin;
samaan aikaan kohousi Raajarikkoisten portille heidän vaarallisimman
kilpailijansa yli-amiraalin seurueen Fortuna-teateri. Ei ole
epäilemistäkään, että Shakespeare heti alusta alkaen nautti suurta
arvonantoa Globe-teaterissa. Sen rakentaminen sattuu yksiin hänen
tärkeimmän näytelmänsepitys-aikansa alkamisen kanssa, kun hän
heitti sikseen historialliset ja komilliset aiheensa, joilla hän
oli voittanut kansan suosion, ja ryhtyi opettamaan englantilaiselle
murhenäytelmälle korkeampaa lentoa. Saattaa varmuudella otaksua, että
hänen murhenäytelmänsä ja roomalais-aiheiset kappaleensa asetettiin
näyttämölle ja esitettiin hänen omalla valvonnallaan; hän itse
luultavasti ohjasi näyttelijöitä; koko rakennus olikin kai aiottu hänen
tarkotuksiaan varten. Hänen kypsyneimmät näytelmänsä esitettiinkin
sentähden — kuten vain harvat kirjailijat voivat toivoa teoksiaan
esitettävän — täysin tekijänsä vaatimusten mukaisesti. Hänen etevin
tragillinen näyttelijänsä, Richard Burbage, kuului, päättäen niistä
heikoista yleisen arvostelun muisteloista, jotka ovat näyttelijän
ainoina maineensäilyttäjinä, englantilaisten murhenäytelmän esittäjäin
parhaimmistoon, jos hänellä sitten olikin se verraton etu, jota ei
esim. Bettertonilla ja Garrickilla ollut, että kirjailija oli aina
hänen rinnallaan tarjoamassa neuvojaan ja arvosteluitaan. Me tunnemme
tarpeeksi Shakespearen mielipiteitä näyttelemisestä, voidaksemme
varmasti sanoa Globe-teaterissa vallinneen ennen tuntemattoman
tyyneyden ja levollisuuden esityksessä; kunnianhimoista murhenäytelmän
sankaria opetettiin hiukan hillitsemään huutamistansa; pöyhkeilevää
näyttelijää, —
Mill on
Taiteensa suuri säärivarsissaan
Ja jok' ei muusta huoli, kunhan vain
Kuunnella saapi kantains' kopinata,
taivutettiin säädyllisempään käytöstapaan; ja pitkiä runokappaleita
lausuttiin niinkuin ei vallan usein sen jälkeen: panemalla erikoista
huolta esityksen sointuisuuteen ja yhtenäisyyteen.
Näiden vanhojen teaterein näyttämönä oli pelkkä maasta kohoava,
jonkun verran katselijain joukkoon etenevä lava, niin että
näyttelijöitä voitiin nähdä useimmilta puolilta, mikä synnytti enemmän
kuvapatsasmaisen kuin maalaustaiteellisen vaikutuksen. Teaterin
keskiosa, johon asti näyttämö ulottui, oli katoton; näyteltiin päivän
valolla. Mitään maalattuja näyttämökoristeita ei ollut. Näyttämön
taka-osassa kohosi luolantapainen puusta tehty laite, jonka edessä
riippui jonkunlainen kirjaeltu seinäverho, ja jota käytettiiin
monenmoisiin tarkotuksiin. Se oli Julian hautana ja Desdemonan
vuodekammiona sekä sinä mökkinä, jossa Tom-parka _Learissa_ etsii
suojaa myrskyltä. Tämän rakenteen ylä-osaa käytettiin mihin milloinkin:
se esitti Flint-linnan muureja _Richard Toisessa_, tai parveketta
_Romeossa ja Juliassa_, tai Shylockin talon ikkunaa, mistä Jessika
heittää ulos lippaan, tai Kleopatran hautamajaa, jonne kuoleva Antonius
kannetaan sanomaan hyvästejä Egyptille. Nainen ei saanut esiintyä
julkisella näyttämöllä, ja naisosia esittivät pojat. Tämä viimeinen
seikka on Elisabetin aikuisen näyttämön huomattavimpia ominaisuuksia.
Kuvaillessaan Roomaan kuljettamisen suunnatonta häpeää, viittaa
Kleopatra siihen:
Riettaat ilvehtijät
Meit osottelevat ja matkivat
Egyptin pitoja; Antonius päissään
Esitetään, ja Kleopatran osaa
Nalikka naukuu, tehden majesteetist'
Irvokkaan porton.
On outoa muistaa, että joku poika lausui nämä säkeet. Ja saman
aseman ivallisuuden on varmaan täytynyt tulla hyvinkin vaaralliseksi
Volumnian, roomalaisen äidin puheessa:
Ajattele,
Maan päällä vaimojako kurjempia?
Siitäpä johtuu myös se seikka, että Shakespeare niin erinomaisen
mielellään pistää sankarittariaan pojan sukuun. Rosalindaa, Violaa ja
Juliaa esittäväin poikain tuli suorittaa tuo vaikea tehtävä: näytellä
pojan valepukuun puettuja tyttöjä. Kaikesta tästä huolimatta saattaa
kuitenkin epäillen kysyä, eikö Shakespeare ole enemmän menettänyt
kuin hyötynyt myöhemmin esiintyväin näyttelijättärien kautta, jotka
istuttavat näytelmiin jonkunlaisen liian räikeän todellisuussävyn ja
väkevän kiihotuksen, mikä joskus himmentää tekijän kirkasta ajatusta.
Poikia harjoitettiin epäilemättä erinomaisen hyvin, ja oppivaisia he
kai olivatkin; niin että Rosalindan ja Desdemonan osat esitettiinkin
sillä selvyydellä ja vilpittömyydellä, joka salli kirjailijan neron
ja intomielen kirkkaasti kuulastaa läpi. Runoutta, samoin kuin
uskontoakin, häväistään, kun siitä tehdään niiden oman kyvyn ja oman
intohimon temmellystanner, jotka ovat antautuneet sen palvelijoiksi.
Poika-näyttelijäin poistuessa kuoli runollinen näytelmä Englannissa,
eikä se ole uudelleen henkiin herännyt.
Runollisen mielikuvituksen vaikutusta lisäävät suuresti ulkonaiset,
sielua ja mieltä kiihottavat seikat; ja silloinen koruton, köyhä
näyttämö auttoi melkoisesti runotaidetta tehtävässään, tarjoamalla
yleisölle mitä moninaisimpia huvitteluja. Paitsi runouden tenhovoimaa
oli Shakespearen käytettävänä muitakin apuneuvoja, kuten puvut, eleet
ja liikenteet, näyttelijäin dramallinen ryhmittäminen, juhlakulkueet,
soitto, tanssi sekä monenlaiset ruumiinharjoitukset. Näyttämön
huono, yksinkertainen rakenne ja sen tarjooma tausta ei tuntunut
lainkaan riittämättömältä; Elisabetin aikalaiset asettivat, kuten
vielä tänä päivänä itämaalaiset, monet tavallisen elämän toimet ja
tehtävät tapahtuviksi "avonaisella paikalla". Pukujen merkitys oli
suurempikin kuin pelkkien koristeiden; ne ilmaisivat kantajansa säätyä,
arvo-astetta, tointa tai ammattikuntaa, ja helpottivat siten juonen
ymmärtämistä. Pukujen välttämättömät kustannukset muodostivatkin siten
teaterin rasittavimman menotaakan, ja kuuluisimpain näyttelijäin
puvusto oli sekä vaihteleva että komea. Shakespearen näytelmät ovatkin
kirjoitetut pitämällä erehtymättömän tarkasti silmällä näitä ulkonaisia
olosuhteita. Hän piti katsojainsa tarkkaavaisuutta alituisesti vireillä
keskeymättömällä liikkeellä, värien kirjavalla loistolla, torvien,
kanuunain ja huutojen pauhinalla, sekä loppumattomalla soitolla
ja tanssilla. Joskus luovutetaan kokonainen kohtaus tällaiseen
loistonäytelmään, kuten esimerkiksi kappaleessa _Miten Suvaitsette_,
missä Jacques ja hoviherrat metsäläisiksi puettuina kantavat ammuttua
saksanhirveä riemusaatossa ja kruunaavat urhokkaan erämiehen kaadetun
otuksen sarvilla. He muodostavat juhlakulkueen ja astelevat näyttämön
ympäri, laulaen lystikästä laulua:
Sä sarvias miks' häpeilet:
Ennenkin ne pään oi' kaunehet.
Sarvet olivat olleet pilan esineenä jo kauan ennen Shakespearen
aikoja, eikä hän katsonut olevan mitään syytä olla tätä sukkeluutta
toistamatta jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, siten miellyttääkseen
yksinkertaista kuulijajoukkoaan. Mutta koko kohtauksen päätarkoituksen
selittää Jacques, kun hän laulua vaatiessaan lisää: "Äänien
sointuisuudesta vähät, kunhan vaan lähtee melua tarpeeksi".
Shakespearen valpasta näyttämötaituruutta valaisee paraiten seuraava
esimerkki. _Julius Caesarin_ toisessa näytöksessä haudotaan salaliittoa
Caesarin henkeä vastaan. Näytöksen alkajaisiksi esiintyy Brutus, joka
astuu puutarhaansa ja huutaa palvelijaansa. Meidän tulee tietää, että
on yö, ja se sanotaankin meille heti; Brutus puhuu tähtien kulusta,
ja kun hän ei saa unta, käskee hän sytyttää valoa lukuhuoneeseensa.
Palvelija tuo hänelle palatessaan erään paperilapun, jonka hän oli
löytänyt lukukammion akkunalta; se on salaliittolaisten lähettämä
kehoituskirje; hän avaa sen ja lukee. Mutta meidän ei tule suinkaan
unohtaa, että on pimeä, ja hän selittääkin:
Nuo ilman virvat viuhuvat ne loistaa
Juur siksi että näen lukea.
Brutuksen ja hänen palvelijansa keskustelusta olemme saaneet tietää,
että nyt on yö juuri ennen maaliskuun viidettätoista päivää, että
Brutusta vaivaa unettomuus ja sekavat mielialat, ja että ilma on täynnä
pahoja enteitä. Ennenkuin tämä keskustelu on loppunut, saattaa otaksua
hiljaisuuden vallanneen katselijainkin levottoman parven: äänien
hälinä ja pähkinäin pureskeleminen ovat tauonneet. Sitten kolkutetaan
portille, ja Cassius päästetään sisään salaliittolais-tovereineen;
kaikkien on hatut niin syvään silmille painettu, ja kaikki ovat
niin verhottuja ja peitettyjä, ettei Brutus saata heitä tuntea.
Heidät esitetään hänelle yksi toisensa jälkeen; Cassius vetää hänet
syrjemmälle, ja he keskustelevat kauan kuiskutellen. Sillävälin
väittelevät toiset ilman suunnista:
DECIUS. Tuoss' itä on;
Tuoll' eikö päivä koita.
CASCA. Ei.
CINNA. Suo anteeks',
Kolttaapa: harmaat juovat, jotka tuolla
Jakavat pilvet, päivän airueit on.
CASCA. Petytten kumpikin, se myöntäkää.
Tuolt' alkaa päivä, mihin miekkan' näyttää;
Se hyvän matkan etelämpän' on,
Jo aattelette nuorta vuoden aikaa.
Kuukauden parin päästä pohjemmassa
Sen liekki leimuaa; ja selvä itä
On tuolla, Capitolin yli suoraan.
Nuo vaippoihinsa kääriytyneet miehet seisovat ryhmittyneinä etenevän
näyttämön yhteen nurkkaukseen, Cascan taakse, joka viittaa miekallaan
kuviteltua Capitolia kohti. Brutus ja Cassius seuraavat heitä
silmillään, ja dramallisen ryhmityksen hajottaa Brutuksen sana:
Kätenne mulle, yksi kerrassaan.
Sitten pohditaan Caesaria vastaan käytettävän suunnitelman eri puolia,
kunnes kello lyö kolme, jolloin salaliittolaiset lähtevät matkoihinsa.
Yksin jäätyään havaitsee Brutus palvelijansa vaipuneen raskaaseen
uneen. Koko kohtauksessa vallitsee yön ja salaliiton synkkyyden raskas
tunnelma, eikä koko vaikutelmaa kuitenkaan synnytä mikään muu kuin
puhutut sanat ja näyttelijäin eleet.
Shakespearen käytettävänä oleva näyttämö ei ollut ainoastaan
yksinkertainen ja alaston, vaan siihen tuli vielä lisäksi se
seikka, että näytelmän juoni oli usein edeltäkäsin tuntematon hänen
kuulijoilleen. Hänen päähenkilöitänsä ympäröivä tausta ja esiintyvät
ulkonaiset olosuhteet olivat pakostakin jätettävät katselijain
mielikuvituksen muovailtaviksi, jota hän vaan runotaiteellaan kiihoitti
ja pakoitti toimintaan. Alkunäytöksistä riippuukin hyvin paljon;
paitsi alustavia selvittelyjä, koskettavat ne usein koko kappaleen
pohjasäveleeseen. _Loppiais-Aatto_, näytelmä täynnä sopusointua ja
iloisuutta, alkaa soiton helkkyessä, ja kun se on vaimennut, antaa
herttuan ihmeen kaunis puhe lemmestä ja mielikuvituksen leikistä
ikäänkuin lyhyen yhteenvedon kaikesta, mitä sitten seuraa. _Romeossa
ja Juliassa_ näemme omin silmin, ennenkuin molemmista rakastuneista
puhutaan sanaakaan, vihollismielisten talojen palvelijat tulisessa
kahakassa keskenään. Ensimäiset _Hamletissa_ lausutut sanat ovat
Helsingörin kuninkaallista linnaa vartioivain sotilaiden huikkauksia
toisilleen. _Macbeth_ alkaa ukkosen jyrinällä ja myrskyn pauhinalla,
taistelun melskeellä ja velhovaimojen pahaa ennustavalla yhdynnällä.
_Othellon_ alku ei ole suinkaan vähemmän ihmeteltävä; nuo matalat
äänet, jotka hartaasti haastelevat kadulla rahasta, virka-ylennyksestä
ja vanhoista vihoista, muodostavat ikäänkuin kaukaisen jyminän
siitä hirveästä rajuilmasta, mikä tropillisella voimalla puhkeaa
äkki-arvaamattomaan yölliseen hälyytykseen, ja joka saadaan hetkiseksi
vaimenemaan ja tyyntymään Dogin neuvoshuoneessa. Mutta tämä pilvi
on vain seuraavan synkeyden etujoukkoa, se vain antaa aavistuksen
niistä myrskynpuuskista, jotka raivoavat siksi, kunnes ovat
herättäneet kuolleetkin unestaan. Shakespearen suurimpain näytelmäin
kehkeytyminen on kummallisen säveltaiteellinen perusjuonteissaan;
aiheiden esittäminen ja juonten punominen, toisinnot ja kertaamiset,
tuolloin tällöin lepokohdissa humajavat rauhaisat sävelet ja tapausten
asteettainen toisiinsa kietoutuminen aina siihen hetkeen saakka,
jolloin aikaisempain kohtausten notkeana, leikkivänä sujuva puhelu
paisuu kootun orkesterin mahtavaksi pauhinaksi — koko tämä taitavan
käden ohjaama kauneuden saavuttaminen kävi päinsä vain siten, että
näyttämön mahdollisuudet ehdottomasti alistettiin runotaiteen
vaatimusten, tarpeiden ja menettelytapojen hallittaviksi.
Ei yksikään näytelmäsepän toimeen kuuluva seikka jäänyt häneltä
huomaamatta. Hänen näyttämölle-tulon järjestelynsä ansaitsee
huolellista tutkimista. Näyttelijät astuivat esiin lavan takaosasta,
ja heillä oli jokunen matkaa käytävänä, ennenkuin saattoivat
alkaa puheensa. Hän hankkii aikaa sitä varten ja tavallisen
sisääntulosananparren "Kas tuolla hän tuleekin", lausuu säännöllisesti
joku syrjemmällä seisova henkilö, sillävälin kun toinen astuu esiin.
Niin _Othellossa_, kun Jagon myrkky on alkanut vaikuttaa:
JAGO. Tuos' on hän! — Nyt ei katkojuuret, valmut,
Ei kaiken maailmankaan unijuomat
Niin makeata unta sulle anna
Kuin mit' ol' eilen.
Nämä ylpeät loitsusanat lausuu itse pahuuden pääpappi pahaa
aavistamattoman Othellon turmioksi, kun tämä synkkämielisenä astuu
näyttämöä alaspäin. Useat uudemmat Shakespearen teosten painokset
asettavat Othellon esiintymisen vasta siihen kohtaan, missä Jagon
yksinpuhelu päättyy; mutta näin hävittävät ne kokonaan dramallisen
vaikutuksen. Esiintulon tavallinen muuttaminen nyky-aikaisen näyttämön
vaatimusten mukaiseksi siten, että enimmät henkilöt astuvat lavalle
sivuseinämiltä, ei ole suinkaan mikään kehuttava poikkeus vanhoista
malleista, samalla kun siinä tehdään ilmeistä vääryyttä Shakespearelle.
Hän asettaa usein lavalle toisistaan riippumattomia, itsenäisiä
näyttelijäryhmiä, kuitenkin niin, että toinen jossain suhteessa
selittää toista. Antoniuksen ja Kleopatran alussa keskustelevat
Demetrius ja Philo suuren päällikkönsä hullutteluista. Äkkiä kuuluu
torventoitauksia; Antonius ja Kleopatra seurueineen astuvat hitaasti
toiselta puolen näyttämöä alaspäin, kuohilaiden leyhytellessä
kuningatarta viuhkoillaan. Philo jatkaa:
Kas, tuossa ovat!
Tarkkaa vain, niin näet,
Kuin maailman on kolmas pylväs tullut
Narriksi porton; katso vain ja huomaa!
Sillä välin on kulkue saapunut etualalle, ja me saatamme kuulla
rakastuneiden puhelun. Koko kohtauksessa eivät Demetrius ja Philo
ensinkään ota osaa toimintaan; he seisovat syrjemmällä ja näyttelevät
kuoron osaa; heidän haastelunsa selvittävät yleisölle niitä seikkoja,
jotka tapahtuvat näyttämöllä.
Kun toiminta on niin monimutkainen kuin se yleensä Shakespearen
näytelmissä tapaa olla, täytyy suuri osa siitä saattaa kuulijain
tietoon vain kuvauksen tai kertomuksen muodossa. Hän jakaa
ammonaikuiset sanansaattajan, samoin kuin kuoronkin tehtävät
näytelmän eri henkilöiden kesken. Useampia hänen huomattavimmista
kohtauksistaan — Petruchion häitä, Ophelian kuolemaa, Hotspurin
kohtausta taistelukentällä keikaroivan lörpöttelijä-herran kanssa —
ei varsinaisesti esitetä, vaan kerrotaan. Mutta vaikka Shakespeare
ahkerasti käyttääkin tätä epäsuoraa menettelytapaa, nostaa hän
kuitenkin näyttämön palkeille paljon sellaistakin, joka joskus loukkaa
taiteellisenkin suhdan ja sopivaisuuden vaatimuksia. Katselijoistaan
hän siitä huolimatta lienee tuntunut merkillisen hillityltä; sillä
he olivat kyllä tottuneet vaikka minkälaisiin hirmutapahtumiin;
hän ei tarjonnut heille kumminkaan hirttämisiä tai hitaita
kuoliaaksi-kidutuksia. _Titus Andronikuksen_ saatamme jättää nuorekkaan
hurjamielen tuotteena luvusta pois. Mutta Gloucesterin sokaisemista
näyttämöllä ei mitenkään voi antaa anteeksi, vaikka sitä eräältä
taholta onkin ehätetty puolustamaan. Tämä onkin Shakespearen pahimpia
loukkauskiviä; sen rinnalla ovat tulikuumain rautakankien sisään
tuominen Kuningas Juhanassa ja Macduffin nuoren pojan murhaaminen
_Macbethissa_ vallan viattomia rikkomuksia, jotka kappaleita
esitettäessä varsin mukavasti voitanee heittää kokonaan poiskin.
Aika, jolloin Shakespearenkin näytelmiin tahdottiin sovittaa noita
tunnettuja yhteyksiä, on jo kauvan sitten mennyt. Romanttinen runous
loi oman näytelmänsä, eikä tunnustanut mitään muuta yhteyttä, kuin sen,
joka tasasuhtaisesti sitoo runoelman tai suorasanaisen kertomuksen
kokonaisuudeksi — vaikutelman, tunteen yhteyden. Ei missään esiinny
Shakespearen taiteen tenhovoima valtavampana kuin tässä. Hän käyttää
hurjamaisen moninaisia keinoja hyvin yksinkertaisen tarkoitusperän
saavuttamiseksi, mutta pakottaa mielikuvituksensa ja tietonsa uhkuvan
runsauden tämän ainoan mittakaavan mukaiseksi. Hänen maisemansa, hänen
kuunpaisteensa ja auringonvalonsa ja synkeä yönsä, hänen hiekkanummensa
ja viheriöivät puistonsa, kaikki ne asettuvat auliisti dramallista
runotaidetta palvelemaan. "On jo melkein aamu", sanoo Portia _Venetian
Kauppiaan_ lopussa — noissa sanoissa on kuvaamaton inhimillinen
sisällys. Kun Claudio kappaleessa _Paljon Melua Tyhjästä_ on
suorittanut viimeisen velkansa Heron tyhjälle haudalle, ja kun kaikki
asianhaarat vain odottavat otollista hetkeä puhjetakseen onnelliseen
loppusovitukseen, lausuu Don Pedro:
Nyt soihdut sammuksiin! Jo aamu koittaa;
Pesäänsä hukka kantaa saalistaan;
Jo päivä idän kulmaa kirjavoittaa,
Ja Phoiboon tielle kylvää nuoliaan.
Paraan esimerkin tästä runouden yhtymisestä tarjoaa kuitenkin kappale
_Miten Suvaitsette_. Kohtaukset tapahtuvat enimmäkseen Ardennein
metsässä. Tämän näytelmän tarkka tutkiminen on johtanut sangen
huvittavaan tulokseen. Ei ainuttakaan lintua tai hyönteistä tai kukkaa
mainita nimeltään. Sanat "kukka" ja "lehti" eivät tule kertaakaan
esille. Metsän puut ovat tammi, orapihlaja, palmu ja öljypuu.
Eläimistä ovat edustettuina saksanhirvi, naarasleijona sekä viheriän
ja kullankirjava käärme. Vuodenaikaa on vaikea määrätä; ehkäpä on
kesä; puhuttavan kuulemme ainoastaan purevasta pakkasesta ja talven
tuulista. "Mutta tämähän on kaikki valhehurmausta", kuten Rosalinda
sanoisi, ja näytelmän dramallisen totuuden ovat esittäneet ne tutkijat,
jotka puhuvat "lehvässiimeisistä metsänpimennoista ja lintujen
sulosointuisesta laulusta". Näiden valtiokiroukseen tuomittujen
mielestä ei haittaa mitään, että heidän metsänsä on näyttämötarpeiden
puolesta kurjasti varustettu. He viettävät huolettomina aikansa
iloisuuden ja vaivattuuden huvitarhassa, ja heidän sydämissään on
ikuinen kesä. Näin saavuttaa Shakespeare tarkoituksensa, tarvitsematta
tehdä syvällisiä vihjauksia pehmeänä viheriöivään ruohoon, jota olisi
sitten myös välttämättä pitänyt näkyä näyttämöllä. Arvostelevat
oikeuden kirjurit ovat kuin puusta pudonneet, kun eivät löydä
tässä näytelmässä mitään arvioitavaa ja verotettavaa; Shakespearen
draamallista omaisuutta ei voida myydä vasarakaupalla, sillä siinä ei
ole muuta kallisarvoista kuin runous.