Saattaa varmasti väittää Shakespearen olleen runoilijan ennenkuin
hänestä tuli näytelmäinkirjoittaja. Hänen ensimmäisistä askeleistaan
runouden toimissa ei tiedetä juuri mitään; mutta hänen näytelmäinsä
ja runoelmainsa lähempi tarkastaminen on luonut jonkunlaista valoa
hänen menettelytapoihinsa kirjallisuuden suhteen. Hän käytti kirjoja
kahdella tavalla: kaivoksena ja kouluna: hän nosti niistä ilmoille ne
kertomukset ja aiheet, joita hän käsitteli, ja hän oppi niistä osan
runoissaan ja näytelmissään käyttämästään menettelytavasta.
Hänen kirjallisia lähteitään on niin huolellisesti vertailtu ja
niin tyhjentävästi tutkittu, että saattaa tehdä pitkän luettelon
kirjoista, joita hän luki tai joista hän etsi neuvoa. Arvostelijain
ja tutkijain laahustavantyöläs tapa seurata häntä niillä teillä,
joita hän huolettomana ja vaivatta asteli, olisi mainiosti sopinut
hänen ivansa ja sukkeluuksiensa esineeksi. Maailma oli avoinna hänen
edessään, eikä hänellä ollut kärsivällisyyttä ruveta seuraamaan kaikkia
hengenviljelyksen monimutkaisia, väsyttäviä järjestelmiä ja polkuja.
Hän luki ahmien, nopeasti; ja hän onkin jonkunlaisella terävä-älyisen
nuoren miehen ylimielisyydellä sanonut halveksuvansa muita työläämpiä
menettelytapoja:
Kuin päivä kirkas olkoon tutkimus,
Alhaisiin jok' ei puutu kuvihin;
Ei pääse maaliin turha uurastus,
Se poikkee, haipuu harhatietoihin.
Stratfordissa ei hänellä varmaankaan ollut suurin määrin kirjoja
valikoitavana, vaikka voimmekin arvata hänen lukeneen melkein kaiken,
mitä vaan sai käsiinsä. On olemassa eräs yksityinen tilikirja, joka
sisältää luettelon ja arvioimisen Sir William Morelle, Loseleyn
herralle kuuluneista tarvekaluista ja kirjoista; luettelo on tehty
kuningatar Marian hallituskauden viimeisenä vuonna, siis noin
seitsemisen vuotta ennen Shakespearen syntymää. Tällä luettelolla
ei ole mitään tekemistä Shakespearen kanssa, mutta se osoittaa
meille, mitä kirjoja löytyi kirjallisuutta suosivan ja ymmärtävän
sekä tavallisissa varoissa elävän maalais-aatelismiehen kirjastossa.
Siinä on valikoima latinalaisia klassikoita, kuten Ovidiuksen,
Horatiuksen, Juvenaliksen, Suetoniuksen, Apuleiuksen teoksia sekä
nide otteita Terentiuksesta. Ciceron puheet ja Thucydideen historia
esiintyvät Whittingtonin ja Nicollsin käännöksinä. Italialaisista
tavataan Petrarca, Boccaccio, Machiavelli ja Hovimiehen kirja.
Keski-aikaista kirjallisuutta edustavat Kultainen Legenda, Vincentius
Lirinensis, Albertuksen Salaisuuksista ja Caton Elämänohjeet;
tieteiden uutta kukoistusta taas edustavat More (Utopia), Erasmus
(Sananlaskut ja Tyhmyyden Ylistys) ja Marcellus Palingenius. Sitten
seuraa melkoinen joukko kronikoita, sisältäen Higdenin, Fabyanin,
Hardingin ja Froissartin teoksia. Englantilaisella listalla esiintyy
nimiä sellaisia kuin Chaucer, Gower, Lydgate, John Heywood,
Skelton, Alexander Barclay, sekä sen lisäksi runsas määrä laulu-,
sananlasku-, satu- ja ballaadi-kirjoja. Englanninkielinen raamattu,
Uuden Testamentin käännöksiä latinaksi, ranskaksi ja italiaksi,
Elyotin latinan sanakirja, eräs italian kielen sanakirja, muutamat
lakitiedettä, fysikaa ja maanmittausta käsittelevät teokset, "Kirja
Turkkilaisista" ja "Tutkimus Uudesta Indiasta" lopettavat luettelon.
Ja lopuksi ei tule suinkaan unhottaa, kun on puhe ajan runollisista
vaikutuksista, että vierashuoneessa oli vanhan-aikuinen piano,
luuttu ja kitara. Kirjakokoelma on suurempi, kuin mitä Shakespeare
todennäköisesti tapasi Stratfordissa, ja merkille pantavaa on, ettei
kukaan noista edellämainitussa luettelossa esiintyneistä kirjailijoista
ole häneen huomattavalla tavalla vaikuttanut — lukuunottamatta
tietysti latinalaisia runoilijoita, joita hän luki jo koulussa. Hän
oli englantilaisen renesanssin lapsi, ja hänen oman aikansa kirjat
ne tietysti kaikkein ensinnä kietoivat hänet pauloihinsa. Vieläpä
Chaucerkin, joka ei sentään koskaan peräti menettänyt kansansuosiotaan,
kadotti osan arvonantoaan Elisabetin aikuisen nuoremman polven
keskuudessa, hänen viakseen kun alettiin lukea raakamaisuutta ja
hienostumattomuutta. Mutta kaikenlaiset klassikkojen käännökset ja
jäljittelyt, joita vallan virtaamalla virtaili painosta vuosisadan
toisen puoliskon kuluessa, yliopistonerojen runoelmat, lemmenkirjaset
ja näytelmät, vallitsevaan italialaiseen makuun laaditut tutkielmat ja
vuorokeskustelut — kaikki ne muokkasivat maaperää uudelle aikakaudelle
ja olivat Shakespearenkin mielilukemista; epäiltävää kuitenkin on,
onko hän lähemmin niihin tutustunut ennen kuin vasta Lontoossa. Hän
varmaankin tutki läpikotasin kaikki kirjakauppiasten kojut Paulin
kirkkopihassa, selaillen "noita lukemattomia englantilaisia kirjoja ja
loppumattomia painotuotekasoja", jotka, kuten eräs aikalainen sanoo,
"myrkyttävät tämän maan, täyttävät kaikki myymälät ja joista jokainen
opin ja tietämisen haara saa yltäkylläisen osansa." Täältä on hän kai
muutamilla shillingeillä ostanut Caxton ja Pojan painamia kirjoja ja
tutustunut siten Goweriin, jota hän ahkerasti tutki, ja Maloryyn,
jonka lauseita hän joskus näyttää jäljittelevän. Hän ei ollut mikään
kirjainkokoilija, vaikkakin hän merkillisen usein esittää sen arvelun,
että hyvällä kirjalla tulee olla hyvät kannet. Hän luki aikalaistensa
teokset heti niiden ilmestyttyä. Marlowea, opettajaansa näytelmän
alalla, kunnioittaa hän mitä harvinaisimmalla tavalla: toistamalla
suoraan hänen sanojansa:
Oi paimen, paimen, nyt sen tajuan:
"Ens' katsehesta lemmen alkavan."
Greenen kertomus Dorastuksesta ja Fawniasta antoi hänelle aiheen
_Talviseen Tarinaan_; eikä olekkaan mahdotonta ajatella, että hän
johdattaa mieliin Greenen onnettoman elämän ja aikaisen kuoleman
seuraavissa säkeissä _Kesäyön Unelmasta_, jotka esittävät
Yhdeksän Muusan surulaulun siitä,
Ett' Oppi äsken kerjuudessa kuoli.
Thomas Lodgen novelliin _Rosalinde_ perusti hän näytelmänsä _Miten
Suvaitsette_. Hän luki tietystikin Lylyn kirjan _Euphues_, lainaillen
siitä aiheita, ivaillen _Henrik Neljännessä_ sen teeskentelevää
lausetapaa. Hän tutki Sidneyn _Arkadiaa_, ottaen varmaankin siitä
juonen Gloucesteriin ja hänen poikiinsa _Kuningas Learissa_.
Puhumattakaan näistä tunnetuista ja tarpeeksi todistetuista
kohdista, löytyy tuskin ainuttakaan kirjasta, tänä kirjojen ja
julkaisujen aikana, jota tutkija saattaisi lukea varmana siitä,
ettei Shakespeare olisi tutkinut sitä ennen häntä. Pahojen henkien
nimet _Kuningas Learissa_ näyttävät olevan lainattuja eräästä
hämäräperäisestä protestanttisesta tutkielmasta, vuodelta 1603,
jonka nimenä oli: _Selvitys Paavilaisten hirvittävistä petoksista_.
Niiden mahtipontisten todistelupuheiden, joita Shylock pitää Venetian
dogin edessä, otaksutaan olevan jossakin määrin peräisin Silvaynin
_Puhuja_-nimisestä teoksesta, joka sisälsi kaunotyylisiä puheita
ja joka oli v. 1596 käännetty ranskan kielestä; toiselta puolen
on taas Portian vastaukselle löydetty hyvin läheinen vertauskohta
Senecan prosakirjoituksista. Nämä ovat seikkoja, joita saattaisi
esittää sadottain; ja vaikka suorastaan sinään lainatut kohdat
ovatkin harvalukuisia, niin niiden yhteinen vaikutus on kuitenkin
vastaansanomaton. Shakespeare oli noita nopeita ja taitavia lukijoita,
jotka saavat tietää jostakin kirjasta juuri sen, mitä he haluavat ja
tarvitsevat; he eivät halveksu mitään, mikä on painomuotoon saatettu,
he vaan kääntelevät sivuja, samalla nopeasti havaiten kaiken sen, mikä
tuottaa heille uusia tietoja, uusia näkemyksiä, joka sopii heidän
ajatuksenjuoksuunsa tai kiihottaa heidän mielikuvitustaan. Senlainen
lukija saattaa tosin lukea jonkun niteen muutamissa hetkissä, mutta
sen, mitä hän on siitä omistanut, sen säilyttää hän myös vuosikausia.
Hän on vilkas mies, eloisa mies; joskus arvostelevat hidas-ajatuksiset
ja pintapuoliset ihmiset häntä väärin ja sanovat häntä oppineeksi
mieheksi.
Hänen aikansa kirjallisten julkaisujen joukossa oli muutamia,
jotka erikoisesti kiinnittävät huomiotamme puoleensa, koska niillä
on ollut Shakespeareen suurempikin kuin ohimenevä vaikutus, hän
kun on tutkinut niitä kannesta kanteen, keräillessään aineksia
näytelmiinsä. Kirjat, jotka tässä suhteessa ovat tehneet hänelle
suurimpia palveluksia, olivat Raphael Holinshedin _Kronikat_, Sir
Thomas Northin englannintamat Plutarkoksen _Elämäkerrat_, sekä
useina käännöksinä ilmestyneet italialaiset novellinkirjoittajat.
Näistä käännöksistä on etupäässä mainittava Painterin _Huvilinna_
[The Palace of Pleasure], joka sisälsi valikoiman Italian suurten
mestarien parhaimpia novelleja. Nämä kirjat on hän oikein omistanut
omasta kohdastaan. Novelleista ammensi hän joko suorastaan tai
vanhempain teaterikappaleiden välityksellä melkoisen osan näytelmäinsä
aineksia. Holinshedista sai hän perusjuonen Englannin historiaa
käsitteleviin näytelmiinsä; tutkiessaan tätä kirjaa, tutustui hän
myös niihin vanhoihin brittiläisiin tarinoihin, joita hän muovaili
ja kehitti _Kuningas Learissa, Macbethissa ja Cymbelinessä_. Tosin
ei voida maailmankirjallisuudessa asettaa italialaisia novelleja ja
Englannin kronikka-historioita maankuulujen Plutarkoksen Elämäkertojen
rinnalle; kuitenkin ne kaikki kolme ansaitsivat hyvin sen kunnian, että
Shakespeare niitä luki ja tutki.
Tarkastellessamme lähemmin sitä tapaa, millä hän käyttää näitä
päälähteitään, huomaamme, ettei hän osoittanut samanlaista kunnioitusta
kaikkia kohtaan. Novelleja kohtelee hän mitä suurimmalla vapaudella,
muutellen niiden juonta, lisäillen niihin yhtä ja toista, aina miten
milloinkin päähän pälkähtää. Hän tempaa ne erilleen niiden hiutuvasta
haavemaailmasta, keksimällä uusia realistisia luonteita, jotka antavat
tapahtumille jonkunlaisen vaihtelevan elämän värityksen ja pelastavat
juonen vajoamasta jäykän sovinnaisuuden valtoihin. Orlando ja Rosalinda
saavat pitää hyvänänsä Touchstone-narrin ja Jacquesin armottomat
arvostelut; Romeon ja Julian lemmenseikat esiintyvät Mercution ja
imettäjän silmissä hyvinkin prosallisin värein. Joskus on hän taas
poistanut lähteistään paljon surullisia ja sopimattomia kohtia,
tehdäkseen ne paremmin huvinäytelmän luonteen mukaisiksi. Greenen
novellissa kuolee Bellaria, Hermionen esikuva _Talvisessa Tarinassa_;
Shakespearen näytelmässä hänet pidetään varsin eriskummallisin keinoin
elossa lopullista sovituskohtausta varten. _Loppiais-Aaton_ lähde
kertomuksessa taas, sellaisena kuin sen esittää Barnabas Riche,
jonka novellista _Apollonius ja Silla_ Shakespeare näyttää ottaneen
näytelmänsä pääjuonen, on sangen surullisia ja järisyttäviä aineksia.
Richen kertomuksessa on herttua kohdellut Violaa hyvin pahasti ja
lopuksi heittänyt hänet oman onnensa nojaan; Sebastian taas, tapausten
edetessä, pettää Olivian. Nämä vastenmieliset piirteet muuntaa
Shakespeare tykkänään; ja tuloksena on leikkivän mielikuvituksen
valoisa luoma, maailma täynnä romantillisia tapauksia, täynnä lemmen
ja liehuvan ilon kultahohdetta. Näin muodosteli hän alkuperäistä
tarinaa aina miten milloinkin parhaaksi katsoi, tehden siitä milloin
murhenäytelmän, milloin taas ilakoivan huvikappaleen tai haaveellisen
satunäytelmän. Englannin historiaa käsittelevissä näytelmissään hänen
tosin täytyi hiukan lähemmältä pysytellä lähteissään, mutta siinäkin
osasi hän onnekkaasti valita ne kirjailijat, joiden esitystä hän
seurasi. Holinshedin kronikat ovat olemukseltaan aito-dramallisia
— mitä ei suinkaan voi sanoa enimmistä uudenajan historioista; ne
esittävät jo itsessään mahtavia ihmiselämän ongelmia ja hahmoittelevat
erinomaisen selvästi tapauksia ja luonteita. Hallin Kronikan
seikkaperäinen nimilause taas kuvaa jo kyllin selvästi Shakespearen
aihetta: "Kahden jalon ja kuuluisan suvun, Lancasterin ja Yorkin,
yhtyminen, jotka olivat kauan olleet yhtämittaisessa kamppauksessa
tämän mahtavan kuningaskunnan kruunusta, esitetty kaikkine niine
tapauksineen ja tosiseikkoineen, jotka koskevat niinhyvin toisen kuin
toisenkin sukuhaaran hallitusaikoja, alkaen hamasta Kuningas Henrik
Neljännestä, tämän kiistan varsinaisesta alkajasta, ja niin asteittain
edistyen korkean ja ymmärtäväisen ruhtinaan, molempien mainittujen
sukuhaarojen todellisen perillisen ja ihanan kukan kuningas Henrik
Kahdeksannen hallituskauteen." Tuo kuninkuus-arvon mitättömyyden
paljastaminen, jonka esittäminen on Paterin mielestä Shakespearen
pääasiallisena tarkoituksena, itää jo epärunollisen kronikoitsijankin
mielessä, kun hän seuraavasti selittää kuningas Richard Toisen
kohtaloita: "Kuinka vähän tukea löytyy tässä maailmassa, kuinka vähän
varmuutta on tässä elämässä ja kuinka vähän uskollisuutta on noissa
epävakaisissa ihmisissä, sen saattaa jokainen selvästi havaita tämän
jalosukuisen ruhtinaan kukistumisesta, ruhtinaan, joka oli ollut
mahtava kuningas, jonka papisto oli kruunannut ja voidellut, jota
aatelisto kunnioitti ja kannatti, jota kansa totteli ja pelkäsi, ja
jonka nyt äkkiä pettivät ne, joihin hän parhaiten oli luottanut,
kavalsivat ne, joille hän oli ennen suosiotaan tuhlannut, murhasivat
ne, joita hän oli kasvattanut ja elättänyt: niin että kaikki
ihmiset saattavat havaita ja nähdä onnen punnitsevan kuningasta ja
kerjäläistä samalla vaa'alla". Joskus seuraa Shakespeare esikuvaansa
niin tarkasti, että hän vaan muuttaa runomuotoon pitkiä puheita ja
vuorokeskusteluja; hän näyttää tällöin työskennelleen kronikka-kirja
avonaisena edessään. Väittely saalilaisesta laista _Henrik Viidennessä_
ja pitkä vuoropuhelu Malcolmin ja Macduffin välillä _Macbethin_
neljännessä näytöksessä ovat suorastaan otetut Holinshedista, ja
niiden näytelmään sulattaminenkin on hyvin vajavaista. Tämänlaisiin
kohtiin viittaa Drydenkin puhuessaan siitä, mitenkä Shakespeare vaipuu
"kokonaisten kohtausten ajaksi jonkunlaiseen huolimattomuuteen, tai,
paremmin sanoakseni, jonkunlaiseen ajatuksen ja älyn horrostilaan".
Mutta kun tulee käsitellä jotakin ratkaisevaa kohtaa, kun hänen
mielikuvituksensa leimahtaa liekkiin tai kun leikillisyyden vihuri
tempaa hänet pyörteisiinsä, silloin heittää hän esikuvansa nurkkaan
ja lyö rahaa omasta metallistaan. Jokainen Falstaffin lausuma sana on
eloa uhkuva sana, sillä Falstaffia eivät tunteneet kronikoitsijat. Lady
Macbethin luonne on esitetty Holinshedissa seuraavassa yksinkertaisessa
mietelmässä: "Mutta eritotenkin hänen vaimonsa yllytti häntä kiihkeästi
ryhtymään toimeen, hän kun äärettömän kunnianhimoisena paloi hillitöntä
halua kerran kantaa kuningattaren nimeä". Näiden yksinkertaisten
viittausten pohjalla loi nyt Shakespeare murhaajattarensa, jonka
käytännöllinen toimintatarmo on lannistumaton, rohkeus säikkymätön,
tahto ylpeän kiivas ja tulinen, joka yhä pitää vireillä miehensä
mielikuvitusta, samalla rauhoittaen ja tukien häntä, tehden murhatyön
helpoksi toimittaa, siksi kunnes inhimillinen luonto kostaa itsensä,
ja hänkin joutuu hirmuhaaveidensa uhriksi ja kuulee ääniä ja huutoja
unenhoureissaan. Kaikkein vapaimmin menettelee hän Holinshedin
suhteen kuitenkin _Kuningas Learissa_. Kronikan mukaan elää Cordelia
vielä noiden kauhun tapausten jälkeen, saa kuningaskuntansa jälleen
haltuunsa, ollen isänsä vanhain päiväin valonsäteenä ja lohdutuksena;
mutta ennenkuin Shakespeare oli ehtinyt kappaleensa päähän, oli hän
jo kärjistänyt murhenäytelmän niin pitkälle, että onnellista loppua,
kuten sitä sanotaan, oli mahdotonta ajatellakaan. Syvempää rauhaa kuin
vanhuus-ijän rauhaa kotoisen lieden ääressä tarvittiin tällaisten
sydäntä tärisyttäväin intohimon myrskyjen jälkeen. Tässä niinkuin
muissakin tapauksissa käytti Shakespeare Holinshedia jonkunlaisena
koneenomaisena apukeinona, joka ponnahutti hänen mielikuvituksensa
lentoon, jättäen sen sitten kulkemaan omia taipaleitaan.
Plutarkoksen laita on tykkänään toinen. _Kuuluisain Kreikkalaisien ja
Roomalaisien Elämäkerrat_ olivat ainoa suurempi kirjallinen teos, jota
Shakespeare ryhtyi järjestelmällisesti muodostamaan näytelmiksi. Löytyy
sadoittain todisteita siitä, mitenkä suuri voima ja vaikutus tällä
kirjalla oli niihin aikoihin. Se on ollut sotilailla, valtiomiehillä ja
puhujilla rukouskirjan asemassa ja se on kyennyt ihastuttamaan niinkin
erilaisia lukijoita kuin Henrik Navarralaista ja neiti Hannah Moorea.
Plutarkoksesta löysi Shakespeare muutamia maailmanhistorian mahtavimpia
kohtauksia, oivallisesti kuvattuja urhotekoja, arvokkaasti esitettyjä
suuria luonteita. Sen lisäksi olivat hänen esikuvansa jo enemmän
kuin puoleksi hahmoiteltuja, sillä Plutarkos kirjoitti elämäkertoja
eikä aikakirjoja, ja hän kiinnittää enemmän huomiota henkilöittensä
luonteenpiirteisiin, niiden vähäpätöisimpiinkin ilmenemismuotoihin,
kuin tapausten yleisiin järki-syihin. "Luen kaikkein mieluimmin niitä
kirjailijoita", sanoo Montaigne, "jotka kirjoittavat elämäkertoja,
siitä syystä, että he tarkkaavat enemmän neuvotteluja kuin tapahtumia,
että he esittävät enemmän sisäistä kuin ulkonaista toimintaa; ja juuri
siksi on Plutarkos minun miehiäni". Plutarkos se oli Shakespearenkin
miehiä, ja vaan Plutarkoksessa tapaa hän joskus vertaisensa
kilpailijan. Muutamat roomalaisaiheisten näytelmien hienoimman
kaunopuheliaista kohdista ovat yksinkertaisesti Sir Thomas Northin
loistavaa prosaa, valettuna noihin tavallisiin loppusoinnuttomiin
lyhytpitkiin sakeisiin. Shakespeare seuraa lähdettänsä lause lauseelta,
sana sanalta, ei sentähden, kuten oli laita Holinshedissa, että hänen
mielenkiintonsa herpoutui, vaan koska hän tunsi, milloin oli parasta
antaa esikuvan olla koskematta. Saattaapa sanoa, ettei hän muutamissa
kohdin ole päässyt esikuvansa verroille. Plutarkoksen Antoniuksen
elämäkerrassa on eräs kohta, joka vallan värisee tuskallista odotusta
ja hämäriä aavistuksia, se näet, missä kuvataan, kuinka Herkules-jumala
hylkää Antoniuksen yöllä ennen lopullista antautumista. "Samana yönä
vähää ennen puolenyön aikaa, kun koko kaupunki oli hiljaisuuden
vallassa, ajatellen täynnä pelkoa ja murhetta, mikä tulisi olemaan
tämän sodan päätös ja loppu: silloin kerrotaan äkkiä alkaneen kuulua
erilaisten soittokoneiden hurmaavan suloisia säveleitä, joihin
sekoittui lähenevän suuren kansanjoukon kirkuna; siinä tanssittiin,
siinä laulettiin niinkuin Bakkuksen juhlissa, tehtiin eleitä ja
liikkeitä satyyrien tapaan; ja tämä hälisevä ja tanssiva joukko näytti
kulkevan kaupungin läpi sille portille, joka avautui vihollisiin päin
ja poistuneen kaupungista tämän portin kautta. Näkijät eivät ryhtyneet
koettamaankaan järjen keinoilla tunkeutua tämän ilmeen syvyyksiin,
he ajattelivat vain, että siinä nyt se jumala, jota kohtaan Antonius
tunsi erikoista hartautta, tahtoen jäljitellä häntä ja tulla hänen
kaltaisekseen, hylkäsi heidät ja heidän asiansa". Shakespeare tahtoi
säilyttää tämän vaikuttavan kohdan; ja _Antoniuksen ja Kleopatran_
neljännessä näytöksessä antaa hän huilujen soida näyttämön alla,
pannen vahtisotilaat väittelemään tuon ihmeseikan merkityksestä.
Mutta tämä vastaa vain heikosti Plutarkoksen kertomusta. Plutarkoksen
kuvauksessa Kleopatran kuolemasta taas yhtyvät vaikuttava ja mitä
tarkin todellisuuden havaitseminen paraimman klassillisen taiteen
arvokkuuteen ja hillittyyn harvasanaisuuteen. "Hänen kuolemansa tuli
hyvin äkkiä. Caesarin lähettiläät kiiruhtivat hänen luokseen minkä
suinkin ehtivät, tapasivat porteilla sotamiehet vartioimassa, eikä
kukaan osannut aavistaa tai ajatellakaan hänen surmaansa. Mutta kun
he avasivat ovet, löysivät he Kleopatran virumassa kullanloistavalla
vuoteellaan, puettuna kuninkaallisiin vaatteisiinsa, ja toinen hänen
kahdesta kamarineitsyestään, Iras nimeltään, makasi kuolleena hänen
jalkapuolessaan; ja toinen naispalvelija Charmiana vapisi kuolevana,
sijoitellen ja asetellen jalokivillä koristettua hallitsijankruunua,
jota Kleopatra kantoi päässään. Nähdessään hänet, sanoi eräs sotilaista
hänelle äreästi: 'Oliko tuo nyt hyvin tehty, Charmiana?' 'Erinomaisen
hyvin', vastasi hän, 'ja se vaan sopikin, ruhtinattarelle, joka
polveutuu niin monien mainioiden ja suurten kuningasten suvusta'. Hän
ei enää ääntäkään päästänyt, vaan lankesi kuolleena maahan, aivan
vuoteen viereen." Tässä joutuu näytelmä alakynteen; ehkäpä siitä
syystä, että kertomuksen koko vaikuttavaisuus tulee juuri noista
kuvauksen liikuttavista pikkupiirteistä — pahaa aavistamattomat
vartiosotilaat, vapiseva kamarineitsyt — joiden pakosta täytyy
jäädä näytelmässä syrjään tai joiden esittämiseksi täytyy turvautua
näyttelijäin liikkeiden ja eleiden enemmän tai vähemmän kömpelöön ja
raakaan ilmaisukeinoon.
Tässä on oiva tilaisuus tarkastaa, miten voimakkaasti Plutarkoksen
kertomukset ja luonnekuvat ohjasivat Shakespearen mielikuvituksen
kulkua. Hän on varmaankin huolellisesti hakenut tästä kirjasta
tragillisia aiheita kuudennentoista vuosisadan viimeisinä vuosina,
vähää ennen, kun hän kirjoitti _Julius Caesarin_. Tästä ajasta
lähtien lukiessa kootut muistot alituisesti palaavat hänen mieleensä,
tunkeutuen jopa hänen muihinkin näytelmiinsä. Kun Horatio muistuttaa
vahtikumppaneitaan, miten
Vähäistä ennen suuren Julion surinaa,
Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla,
Ol' haudat tyhjät, ruumiit liinoissaan
Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat,
niin tuo tanskalainen hovimies lainaa juttunsa Plutarkoksesta. Kun
Banquo noita-akkojen äkkiä kadotessa huudahtaa:
Tos'-olennoistako nyt haastelemme,
Vai olemmeko syöneet hulluheinää,
Mi mielen viepi?
niin skottilainen thani muistelee Plutarkostansa. Kasvitieteilijät
ovat luonnollisesti tehneet kaikkensa tarkoin määritelläkseen tuon
hullu-juuren ja antaakseen sille nimen. Heidän oppineet mielipiteensä
olisivat erinomaisesti valaisseet Shakespearen tiedonkammioita, sillä
tosiasia on, ettei hän tuota nimeä tuntenut. Tässä kajastaa hänen
muistiinsa muuan kohta Plutarkoksen Antoniuksen Elämäkerrasta, missä
kuvataan roomalaisten sotilasten kerran Partiassa nälän pakottamina
"maistelleen muutamia juuria, joita ei koskaan ennen oltu syöty ja
joiden joukossa oli eräskin, joka tappoi heitä ja saattoi heidät
järjiltään". _Cymbelinessä_ ovat Imogenin makuuhuoneen seinät peitetyt
kirjailluilla verhokankailla, jotka kuvaavat, miten
Kleopatra
Kopeena siinä kohtaa Roomalaistaan,
Ja Cydnus yli äyräittensä paisuu
Veneitten tungosta tai ylpeydestä.
Ja _Timon Atenalaisen_ alkuaiheen muodosti ehkä hänen mieleensä
Antoniuksen Elämäkerrassa löytyvä lyhyt kuvaus Timonista. Northin
Plutarkos hankki Shakespearelle näytelmäin aiheet, ja samalla se
sytytti hänen mielikuvituksensa sekä valtasi hänen ajatuksensa.
Kysymystä hänen raamatuntuntemuksestaan on pohdittu monessa
tutkimuksessa ja se on kiedottu mitä ongelmallisimpain todisteiden
verkkoihin. Muutamat tutkijat ovat näyttäneet toteen hänen lukeneen
ja tutkineen episkopalisen kirkon raamattua; toiset ovat todistaneet
samaa Geneven käännöksestä. Kumpaistenkin on helppo puolustaa ja tukea
väitettään; olisikin itse asiassa vallan kummallista, ellei hän olisi
tuntenut vähän kumpaistakin näistä käännöksistä. Edellistä luettiin
yleisesti kirkoissa; Geneven käännös taas oli hyvinkin laajalle
levinnyt mukavissa ja helppohintaisissa painoksissaan. Shakespeare
viittaa käsiään pesevään Pilatukseen, tuhlaajapoikaan, Jaakobiin ja
Laabaniin, Latsarukseen ja fariseuksiin sekä muihin. Mutta siihen
ei tarvitse olla syynä syvempi raamatun tutkiminen. Hänen aikansa
— samoinkuin myöhempienkin aikain — puheenparsiin ja lausetapoihin
oli tunkeutunut paljon raamatullista höystettä ja raamatun kielen
muistoa. _Elian Tutkielmat_ [Charles Lamb, engl. runoilija, eli
1775—1834; kirjoitti suurta huomiota herättäneet _Tutkielmansa_,
jotka julkaisi salanimellä Elia; sen lisäksi on hän julkaissut joukon
vienoja romanttissävyisiä runoja, lapsille sovellettuja Shakespearen
tarinoita (1807), sekä tutkimuksen Shakespearen ajan runoilijoista.
Suoment. huom.] ovat pelkkä kutomus raamatun lauseparsia; ja
Shakespearen raamatuntuntemus, jonka saattaa huoletta asettaa Charles
Lambin raamatuntuntemuksen rinnalle, oli silminnähtävästi hankittu
satunnaisin, pintapuolisin tavoin.
Mitä sitten tulee uudempiin ranskalaisiin ja italialaisiin
kirjailijoihin, niin on selvää, että niihin, jotka hän paraiten tunsi,
hän tutustui käännösten avulla. Mikäli näytelmistä voi päättää, taisi
hän jonkunverran ranskalaisen puhelukielen lausetapoja, ja lopulta
näyttää hänellä olleen jonkunlainen aavistus italian kielestäkin.
_Mitta Mitasta- ja Othello_ näytelmien perusjuoni on otettu eräästä
Giambattista Giraldin eli Cinthion v. 1566 julkaisemasta italialaisesta
novelli-kokoelmasta _Hecatammithi. Venetian Kauppiaan_ aihe taas on
pää-asiassa saatu eräästä toisesta Giovanni Fiorentinon toimittamasta
kokoelmasta _Il Pecorone. Mitta Mitasta_-kappaleen tarinan oli jo
George Whetstone näytelmäksi sepittänyt, nimellä _Promos ja Cassandra_
(1578), ja viittauksia löytyy siihen, että _Venetian Kauppiaan_
aihetta oli varhaisemmin dramallisesti käsitelty eräässä kadonneessa
näytelmässä _Juutalainen_. Mutta _Othelloon_ ei ole tavattu mitään
välimuotoa, mikä seikka siis pysyy pääasiallisempana todisteena siitä,
että Shakespeare suoranaisesti ammensi italialaisista kirjailijoista.
Kyvyttömämpikin mies kuin hän voisi oppia muutamissa viikoissa
riittävästi italiaa tällaista tarkoitusta varten, niin ettei tämä
sittenkään paljoa vaikuta väittelynalaiseen kysymykseen Shakespearen
kielitaidosta. Häneen eivät päässeet vaikuttamaan Machiavellin teokset,
kuten Marloween; yhtä vähän kuin Pietro Aretinonkaan, kuten ne taas
vaikuttivat Nasheen. Eräs kohta Ariostosta, jonka Spenser tunsi niin
hyvin, tulee esille kappaleessa _Paljon Melua Tyhjästä_, mutta eipä
ole syytä otaksua sen olevan peräisin varhaisemmalta ajalta kuin v.
1591 ilmestynyt Sir John Haringtonin käännös. Jos hän olisi tutkinut
Ariostoa, saattaisimme odottaa tapaavamme lukuisampia ja syvällisempiä
merkkejä tästä tuttavuudesta; ja samaa voidaan sanoa Rabelaisenkin
suhteen. Tämän kirjailijan teoksissa on näet aiheita, jotka saattavat
innostaa ja viehättää ketä tahansa, ja se tosiasia, ettei hänelle niin
tapahtunut, todistaa kyllin selvästi, etteivät nämä kaksi kirjailijaa
milloinkaan joutuneetkaan kosketuksiin keskenään. Näytelmässä
_Miten Suvaitsette_ tavattava Rosalinden viittaus Gargantuan suun
laajuuteen on selvästikin muisteloa jostain kadonneesta Elisabetin
aikuisesta kulkukauppiasten myyskentelemästä kirjasesta, joka
tarjosi englantilaisille lukijoille Rabelaisen tarinan kuoren, ilman
elävöittävää henkeä; ja erinäiset Rabelaisen tapaiset puheenkäänteet,
jotka harvoin kerroin joutuvat Jagon tai muiden huulille, ovat
yhtähyvin saattaneet tulla — vaikkapa ne olisivatkin alkuperäisiä —
Shakespearen saavutettaville suupuheen ja keskustelun avulla. Hän
oli Florien käännöksen kautta hyvin perehtynyt Montaigneen, tähän
toiseen uuden hengen suureen tienraivaajaan. On tahdottu osoittaa,
että tuo syvempi tiedonhaluisen tutkistelun ja epäilyn sävy, mikä on
hänen kypsyneemmille murhenäytelmilleen ominaista, perustuisi suuresti
Montaignen vaikutukseen. Ei olisi varmaankaan vaikeata koota Montaignen
Tutkielmista aimo joukkoa kohtia, jotka puhuvat täydelleen Hamletin
äänilajissa; mutta yhtäläisyys näyttää paremminkin johtuvan molempien
tutkistelevain henkien luonnollisesta heimolaisuudesta. "Ihmisellä
ei ole mitään muuta varsinaisesti omaa", sanoo Montaigne, "kuin
ajatuksensa käyttäminen"; ja Hamlet toistaa kuin kaiku saman ajatuksen.
Ei ole suinkaan otaksuttavaa eikä todennäköistäkään, että Shakespeare
olisi näin ijänikuiseen huomioon tullut vasta Florion avulla. Vai oliko
leskivaimo _Äkäpussin Kesytyksessä_ Montaignen kasvatti? Ivatessaan
Petruchiota, hän lausuu sen ajatuksen, johon Montaignen teosten
saattaa sanoa olevan yhtä ainoaa pitkää selitystä: "Hän arvelee,
niin huimaavaa kuin se onkin, maapallon pyörivän ympäriinsä." Oliko
Bironkin lainattu Montaignelta? Hän esittää näet myös sitä oppia, että
jokaisen ihmisen intohimot syntyvät hänen kanssaan. Ainoa tärkeämpi
kohta, jonka Shakespeare varmasti on lainannut suoraan Montaignelta,
ei osoita hänen millään muotoa asettuneen ajattelemisessaan oppilaan
asemaan. Tutkielmassaan _Ihmissyöjistä_ puolustelee Montaigne
vakavasti villiydentilan paremmuutta, ajaen todistelunsa äärimmäisiin
päätekohtiinsa asti. _Myrskyssä_ lainaa Shakespeare tosin kuvauksen
väärentämättömästä luonnontilasta, mutta hän leikittelee tuolla
aatteella vain tehdäkseen sen naurettavaksi. He eroavat toisistaan
jyrkästi, perinpohjaisesti. Montaigne on huoleton, sanoisiko
riemuitseva kaikessa epäilyssään; hänen harrastuksenaan on vakoilla
kaikkia inhimillisiä heikkouksia ja ahdistaa kysymyksillä kaikkea,
inhimillistä elämää ja sen ilmiöitä: Shakespeare ei suinkaan pidättele
kyselemishaluaan hänkään, mutta hänen silmänsä ja sydämensä ovat
kuolettavassa kamppailussa keskenään, ja lopultakin huomaa tuomitseva,
syyttävä puoli, ettei hän kuulukaan heidän joukkoonsa. Hänen
myötätuntonsa ja säälinsä kuuluu sittekin viime kädessä inhimilliselle
heikkoudelle, inhimilliselle yksinkertaisuudelle, inhimilliselle
järjettömyydelle; ja niille hän jättääkin viimeisen sanan. Hänellä on
jotakin, josta ei Montaignella näytä olevan jälkeäkään: tragillisen
ajattelemisen kyky.
Shakespearen lähteiden huolellisinkaan tutkiminen, vaikka se luokin
jonkunverran valoa hänen dramalliseen menettelytapaansa, ei saata meitä
paljoa lähemmäksi asian varsinaista ydintä. Sen tulokset ovat enimmältä
osaltaan kielteisiä. Meidän ei tule selosteluissamme kiinnittää
päähuomiota sellaisiin hänen aiheittensa kohtiin, jotka hän lainasi
muilta, niitä muuttelematta ja muovailematta. Se mitä hän juoneen
lisäsi, se oli häntä itseään; ja kun vertailemme sitä, mitä hän löysi,
siihen, mitä hän hylkäsi, joudumme pakostakin siihen johtopäätökseen,
että hänen kirjain valitsemisensa oli tykkänään sattuman varassa.
Elleivät juuri nuo olisi sattuneet hänen käsiinsä, olisivat muut
kelvanneet yhtä hyvin. Muokattavia aineksia oli kaikkialla hänen
ympärillään. Hän lueskeli Holinshedia ja tapasi sattumalta tarinat
Kuningas Learista ja Macbethista. Näissä kertomuksissa, sellaisina
kuin hän ne löysi, ei ole oikeastaan mitään, joka voisi herättää
erikoisempaa mielenkiintoa. Hän olisi voinut tehdä yhtä hyvän
murhenäytelmän esim. Siniparran tarinasta ja englantilaiset tutkijat
olisivat epäilleet häntä salaisesta yhteydestä Leicesterin kanssa. Hän
olisi saattanut tehdä vaikuttavan satunäytelmän Cinderellan tarusta —
ja saksalaiset tutkijat olisivat löytäneet näytelmän perusajatuksen
jossain sopivassa Kantin opinlauselmassa. Se nerokkuus ja kokemus,
jotka itse asiassa rakensivat näytelmät, eivät suinkaan ole kirjoista
otettavissa. Yksin Plutarkoksen laita on toinen; osaksi sentakia,
että Shakespeare, juuri niihin aikoihin, kun hänen mielensä oli
kiintynyt valtiollisiin asioihin, Plutarkoksessa tapasi maailman
parhaimman oppaan valtio-opin alalla; eikä vähiten siitä syystä, että
Plutarkos oli tarpeeksi lähellä Rooman historian ratkaisevia tapauksia,
voidakseen esittää kaikki sillä mukaansatempaavalla ja vakuuttavalla
voimalla, joka saattaa syntyä vain nähtyjen ja kuultujen asiain
pohjalla.
Se kirjallisuus, joka eniten vaikutti Shakespeareen ja joka jätti
kaikkialle jälkiä hänen näytelmiinsä, on tykkänään toisenlaista,
senlaista, johonka tuskin muodollisesti katsoen voidaan tätä nimeä
soveltaa, ja jota ehkä sattuvammin saattaisi pitää jonkunlaisena
yhteiskuntaelämän ilmiönä ja muotona. Hänen näytelmissään esiintyy
äärettömän runsaasti kansanomaisen kirjallisuuden sinne tänne
ajelehtivia jäännöksiä: sirusia ja tähteitä ja katkelma-palasia
kokonaisesta laulujen, balladien, romanssien, sananparsien maailmasta.
Tässä suhteessa hän kohoaa paljon yläpuolelle aikalaisiansa; vain
harvat heistä kykenivät saavuttamaan niitä verrattomia rikkauksia,
joita hän ikäänkuin sieppasi ilmasta tai poimieli tien ohesta.
Edgar ja Jago, Petruchio ja Benedikt, herra Topias ja Pistooli,
narri _Learissa_ ja haudankaivaja _Hamletissa_, myös Ophelia ja
Desdemonakin, ovat kaikki vanhain laulujen laulajoita, laulujen, joita
ei ole turhan takia näytelmiin sijoitettu, täyttämään väli-aikoja tai
huvittamaan kuulijoita, vaan joiden tehtävä on täysin dramallinen,
kussakin asemassa ja kohdassa välttämätön. Yksistään huvinäytelmistä
saattaisi kerätä aimo kokoelman sananlaskuja. Kuka sanoi: "Siunaa
sydämesi pohjasta ja oluesi tulee hyvää"? Mitkä dramalliset tilaisuudet
synnyttivät seuraavat mietelmät: "Hiljainen sika syö kaikki ravat";
"Jumala antaa vihaiselle lehmälle lyhyet sarvet"; "Jumalan armosta on
teilläkin osanne, herraseni, ja Hänellä on sitä vielä yltäkyllin";
"Jouduinpa suden suusta karhun kitaan"; "Mustaveriset miehet ovat
helmiä naisten silmissä"; "Vähän on mädänneissä omenissa valikoimisen
varaa"? Nämä olivat tosin vaatimattoman yksinkertaisia muistannaisia,
mutta ne sopivat sitäkin paremmin näytelmänkirjoittajan tarkotuksiin,
kun niitä ei oltu näpistelty kaiken maailman kirjoista, vaan suoraan
elämästä otettu, jotenka ne eivät myös milloinkaan olleet vaikuttamatta
dramallisen eloisasti.
Vaikeata ei ole siis ensinkään otaksua Shakespearella olleen mitä
mainioimpia tilaisuuksia kaikkien näytelmänkirjoittajalle tarpeellisten
ainesten hankkimiseen. Sitäkin oudompi seikka on — tai seikka, jonka
vaan meidän tietämättömyytemme saattaa näyttämään oudolta — että
hänen varhaisimmin julaistut teoksensa paljastavat hänen luonteessaan
täydellisesti epädramattisen piirteen, jonkunlaisen elegis-kertovaisen,
sievistelevän kaunosielu-runoilijan sävyn. Ei kukaan elämäkerran
kirjoittaja, olkoonpa hän kuinka tietorikas, kuinka perinpohjainen
tahansa, voi täysin selvitellä niitä teitä, polkuja ja asteita, joiden
kautta runoilija saavuttaa taituruutensa ja taiteensa, nuo seikat
kun ovat jo luonnostaan paljoa hämäräperäisempiä kuin hänen elämänsä
ja maailmankatsomuksensa historia. Hänen kasvatuksensa äidinkielensä
käyttämisessä, sen kauneuksien ja sointujen havaitsemisessa alkaa
hänen syntymästään, ja on jo aika lailla edistynyt paljon ennen kuin
elämäkerran kirjoittaja saattaa siitä mitään huomata. Saamme tyytyä
uskomaan, että Cowleyssä ja Keatsissa tapahtui runollinen herätys
aivan yht'äkkiä, heidän vallan sattumalta lukiessaan Spenseriä. Meidän
täytyy tyytyä vieläkin vähäpätöisempiin tietoihin Shakespearen ensi
kokeista. Tämän hillittömän hilpeydenajan laulu ja tanssi ja soitto
eivät varmaankaan jättäneet Stratfordiakaan osattomaksi iloistaan.
Huolellisemmin viljellyt, ihailtujen edeltäjäin hienostamat runouden
lajit kuuluivat rajoitetummille aloille, asustaen hovipiireissä ja
henkisissä keskuksissa. Anna Boleynin hovissa oli kuudennentoista
vuosisadan runous syntynyt; Anna Boleynin serkusta, Surreyn kreivistä
tuli kaikkien laulunpätkiä kyhäileväin rakastajain ja kaikkien
uuden uutukaisimpain silosäkeiden kirjoittajain oppi-isä. Surreyn
ja hänen seuraajainsa vahvimpana puolena olivatkin erinomaisen
herkästi säveliin sovitettavat laulut. Heikoimmatkin tämän koulun
runoilijoista ymmärtävät varsin hyvin viehättää lyrikallaan, voivatpa
etevimmät heistä esittää sellaisiakin ihania luomia kuin Wyattin
hurmaava laulu, jossa esiintyy kertosäe: "Vaikene, luuttuni, kaikki
on jo loppu", tai Gascoignen suloinen tuutulaulu. Mutta koulu oli
onnettaren lapsipuoli jo kehdostaan. Protestanttinen virsirunous,
joka oli syntynyt samassa hovissa, menestynyt saman kuninkaallisen
suosion paisteessa, anasti nyt sen yksinkertaisemmat runomuodot,
alentaen ne muka rahvasta palvellakseen kaikenlaisiksi kurjiksi
loppusointu-tekeleiksi. Sternholdin ja Hopkinsin virret puhuivat
paljon laajemmalle kuulijakunnalle kuin hovirunoilijain tuotteet
ja hallitsivat englantilaista runoustaitoa lähes puoli vuosisataa.
Tämän kaikkivaltiaan "siivekkään runomitan" yksitoikkoisen voimakas
iskentä, lyhyempine ja pitempine keinuhevon tapaisine heilahduksineen,
teki kaiken hienomman lausunnan vivahtelemisen mahdottomaksi; ja
ainoa kahlehdituille runoilijoille jäänyt pelastuskeino oli vapaasti
käyttämällä alkusointua yhä lisätä yksitoikkoisuutta. Tämän runomitan
hirmuvallasta vapahtivat maan vasta yliopistonerojen kynät. He
säilyttivät lyrillisen perimätavan sen koko laajuudessa; toisia
runouden tarkoitusperiä edistääkseen he hylkäsivät Sternholdin ja
Hopkinsin, Phaerin ja Twynen ontuvat runojalat ja palasivat vanhaan
kymmentavu-mittaan, jonka he näin pelastivat töhrijäin käsistä,
puhaltaen siihen uutta henkeä, soinnuttaen sen vaihteleviin,
taipuisiin muotoihin. Loppusoinnuttomissa kymmentavusäkeissä koetteli
Marlowe niiden lausunnallisia ja näyttämöllisiä mahdollisuuksia;
stanza-muodossa antoivat niille Peele ja Greene, Lodge ja laulukirjojen
runosepot uutta sulavuutta ja sulosointuisuutta, niin että tuo
runomuoto joskus värähtelee lyrikan hennoimmissa äänilajeissa, joskus
taas laskeutuu mietiskelevän haastelun rauhallisiin poljentoihin.
Runomitan uudistusta auttoi ja siihen oli yhtynyt — kuten aina —
äkkinäinen niiden aiheiden runsastuminen, joita runon tulee sanoiksi
luoda. Myöskin Englannissa oli renesanssin runous ainakin ajaksi
lakannut huolehtimasta tuosta väkevän voiman alaisesta ihmisestä,
olennosta, jota epäilys ja kaikenlainen vastuunalaisuus saartavat,
joka on tuomittu vanhenemaan ja kuolemaan; se herkesi tarkastelemasta
korkeita kansanvaltiaita tai tyhmiä talonpoikia, kääntääkseen silmänsä
tuonne alastomaan maailmaan, jonka klassillinen mytologia oli
paljastanut, jossa tunteet ja intohimot vapaina kuohuivat, minkään
muun lain, paitsi kauneuden ikilain, hillitsemättä. Klassillisen
muinaisrunouden uudestaan elpyminen, joka tavallisissa hovipiireissä
oli pelkkää muotihullutusta tai joka ehkä saattoi tuottaa räätälille
oivia päähänpistoja, merkitsi Marlowelle ja hänen kumppaneilleen uutta
elämäntulkintaa, uutta maailmankatsomusta, uutta valtakirjaa kiihkeälle
tunteelle. Nämä runoilijat ja heidän oppi-isänsä Ovidius olivat
Shakespearen opettajia; hänen edistymisensä runouden taidossa tapahtui
juuri tämän suunnan kautta; vaikeata vaan on saada selväksi, miten tämä
uusi runollinen herätys on voinut tunkeutua hänen luokseen Stratfordiin.
_Venus ja Adonis_ sekä _Lukretian Ryöstö_, jotka ilmestyivät 1593
ja 1594, ovat ennen muuta taideteoksia. Ne ovat miehen runollisia
harjotelmia, joka on ryhtynyt koettelemaan taitoaan jossakin ennalta
määrätyssä aiheessa. Joskin vielä kokemattomuuden merkkejä näkyy, niin
ne eivät ilmene suinkaan suorituksen epävarmuudessa tai siinä, ettei
suurinta kauneutta aina saavutettaisi, vaan pikemminkin taiteellisen
nerollisuuden komeilevassa näyttelemisessä. Kaikkialla, pienimmissäkin
kohdissa, vallitsee täysin itsetietoisen taiteen henki. Runoelmat ovat
leikatut hienosti kuin norsunluuhun ja kimaltelevat kuin puhdistettu
hopea. Ne käsittelevät tosin pettymystä, rikosta, intohimoa,
murhenäkyjä, kuitenkaan vähimmässäkään määrässä surkuttelematta
ihmisen kohtaloita, niin että ne tositeossa ovat kaikkea muuta
kuin murhemielisiä tai tuskallisia. Tämä tuskattomuus ja melkeinpä
välinpitämättömyys, joka saattoi Hazlittin vertaamaan niitä kahteen
jääkellariin, ei suinkaan johdu runoilijan tunteettomuudesta, vaan
siitä, että hän ennen kaikkea huolehtii taiteestaan. Hän tarkastelee
elämää ikäänkuin jonkun välimatkan, parin askeleen päästä, ja
runoelmain herättämät mielenliikkeet ja tunteet ovatkin puhtaasti
taiteellisuuden synnyttämiä, eivätkä todellisen elämän. Maalaus- ja
kaunopuheliaisuuden taiteet ovat olleet pakotetut lainaamaan runoudelle
aiheensa ja menettelytapansa. Useista näytelmien kohdista käy selville,
että Shakespeare piti paljon maalaustaiteesta ja että hän tunsi
tarkalleen koko renesanssi-ajan merkittävimmät tuotteet tällä alalla.
Portian taidokas vertaaminen Bassaniota
nuoreen Alcideseen, kun vapautti
Hän neitsyt-uhrin, jonka Troia parkuin
Tursaalle suoritti,
kuuluu sekin niihin moniin viittauksiin, jotka saattavat olla vain
muistelmia jostain nähdystä taulusta; ja _Äkäpussin Kesytyksen_
alkunäytöksessä esittävät palvelijat Kristopher Slylle luettelon, joka
on mahdollisimman paras selitys Shakespearen varhaisempiin runoelmiin:
Sulle näytämme
Adoniin puron kirkkaan partaalla,
Tai Cytherean kätköss' kaisliston,
Mi immen huoahtaissa liikahtaa
Kuin tuntuessa vienon tuulosen.
Sa Io-neidon nuoren nähdä saat,
Kun petturin hän joutuu paulahan;
Sa silmin omin uskot katsovas.
Tai okapensastossa juoksevan
Näät Daphnen, tunnet pistot piikkien.
On kuin Apollo itkis murheissaan,
Niin taidokkaasti kaikk' on kuvatut.
Siinäpä onkin juuri _Venuksen ja Adoniksen_ aihe, ja toinenkin kuvaus
sopii melkoisen tarkasti _Lukretian Ryöstöön_. Eipä liene varomatonta
sanoa suoraan, että molempiin runoelmiin on ollut lähimpänä aiheena
joku nähty taulu, ja niitä onkin luettava ja arvosteltava tämän
tosi-asian valossa. Todenmukaisena pysyy yllä-esittämämme viittaus
sittenkin, vaikka nuo runoelmat olisivat syntyneet niiden kuvasarjojen
perustalla, joita Ovidiuksen taiturikäsi sanoihin muovaili. "Niin
taidokkaasti kaikk' on kuvatut."
Runoelmain kaunopuhetaidolliset kohdat eivät esiinny suinkaan vähemmän
huomattavasti. Molemmissa runoelmissa tavattavat pitkät puheet ja
suruisat valitukset lemmestä ja hekumasta, yöstä, ajasta, onnen
vaiheista ovat kaikki erinomaisen vivahdusrikkaita, kaunopuheliaita
käänteitä täynnä; ne ilmaisevat raivoa, surua, synkkämielisyyttä,
epätoivoa; ja kuitenkin on kaikki niin sopusuhtaisen rauhoittavaa,
miellyttävää, aivan kuin kuuntelisi haaveellista, unelmoivaa soittoa.
Lukretia koristelee järisyttävän kohtalonsa ratkaisevana hetkenä
puhettansa hyvin kaukomaisilla kuvilla ja syvällisen mielikuvituksen
kaunisteilla. Ja aivan kuin eivät hänen selostelunsa ja väittelynsä
asemastaan riittäisi, ahdistaa runoilija häntä vielä kaikenlaisilla
"ohjelauseilla", jotka tietysti sisältävät sopivia siveysmietelmiä.
Kuullessaan lintujen laulavan käy hänen mielensä murheellistakin
murheellisemmaksi; ja heti paikalla on hän selvillä niistä runollisista
käänteistä, jotka sopivat tähän tilaisuuteen:
Vajoovans' ken sois rannan nähdessään
Ken nääntyvänsä täyden pöydän luo?
Saa näky voiteen haavat ärtymään. —
Haikeimman kaihon onnen virvat tuo.
Näiden runoelmien perussuunnitelmaan ei suinkaan kuulu siveysopin
esittäminen; siveysoppi esiintyy niissä eri tiloihin sovitettuna,
muovattuna, niin että runoelmasta siten syntyy mitä värikkäin
mosaikkiteos. Näytelmät käsittelevät liian todellista maailmaa,
jotta sitä voisi sitoa mihinkään yksinkertaisiin siveyssääntöihin;
nämä runoelmat taas liian keinotekoista maailmaa, jotta sitä
voitaisiin asettaa mihinkään oleelliseen yhteyteen siveysopin kanssa.
Pääasiallisin runoilijaa kannustava syy on kauneuden ihannoiminen
kauneuden itsensä tähden, mieltymys neron kuvausvoimaan ja sen
harjottamiseen.
Ja juuri tässä kohdassa kosketti Shakespearea renesanssin uusi
henki. Tämä ihmismielen suuri liike toi mukanaan rajattoman
vapauden kohottavan riemun ja esteettömän tutkimishalun ihastuksen;
mutta samalla se tempasi ihmishengen irti asemastaan vakavassa,
sopusointuisessa olioiden, esineiden ja asiain järjestelmässä,
jättäen sen alttiiksi kaikenlaisille vaaroille ja ylenmääräisille
ponnisteluille. Katolisen jumaluusopin ihmeteltävä järjestelmä
osoitti ihmiselle määrätyn paikkansa maailmankaikkeudessa, se opetti
hänelle tehtävät ja velvollisuudet, se kohteli kärsivällisesti hänen
puutteitaan, samalla joka aika asettaen hänet niin monimutkaiseen
määrättyjen suhteiden, maallisten ja taivaallisten, järjestelmään,
ulottaen kaiken tuon paljon ajattelun todellisten rajain ulkopuolelle,
että ainoastaan täydellisesti nöyrä mieli saattoi kevyesti kantaa tämän
taakan tai katsoa kauhutta tuohon loputtomaan, lain ja sallimuksen
vaihtelemaan. Orjan-asemastaan tässä suuressa valtiojärjestyksessä
vapahti ihmisen renesanssi, ja hänestä tuli oma herransa, oma
käskijänsä rajattomine mahdollisuuksineen; hän sai vapauden
suunnitella, rakentaa ja asua omaa itseänsä varten. Tuo ääretön, kolmen
vuosisadan kuluessa tuskin alotettujen tehtävien ja velvollisuuksien
maailma ei ensimmältä häntä rasittanut; hän oli kuin koulusta
päässyt lapsi, joka koettelee voimiansa ja keinojansa kaikenlaisissa
eriskummaisissa ja hämmästyttävissä yrityksissä. Se oli uusien
filosofisten järjestelmäin, uusien taiteiden, uusien kehityssuuntien
aikaa; ei mikään niistä ollut hillitty tai vakaa: kaikki oli täynnä
uhman henkeä, kaikki oli korkealentoista vaan ei leveäpohjaista,
kaikki kohosi kuin muistomerkkeinä yksilön nerolle ja sankaritöille.
Tuo kyvyn ylimielisyys ja itsekylläisyys, jota renesanssiajan ihmiset
kutsuivat luonnon ikivoimaksi, esiintyy monissa erilaisissa muodoissa;
eikä Shakespearekään täysin säilynyt vallitsevalta tartunnalta. Mitä
mieltymys voimaan oli Marlowelle, sitä oli mieltymys kauneuteen
hänelle. Mainituissa varhaisemmissa runoelmissa ottaa renesanssin Venus
hänet vangiksi,
Punaruusu-nauhoin häntä, kuuliaista, kuljettain.
Silmän ja korvan harras pyhyydenkunnioitus on hänelle kaikki kaikessa:
hänen maailmansa on kirkkaiden muotojen ja ihanain sanojen maailma.
Hän asettaa näkyviin kauneuden kuten Marlowe voiman, vapautettuna
kaikista todellisista inhimillisistä suhteista ja ehdoista. Ainoastaan
siellä ja täällä runoelmissa joku hyvin havaittu kohta, joku sattuvan
yksinkertainen vertauskuva muistuttaa meille, ettei hän ole tykkänään
kadottanut lujaa maata jalkainsa alta, maata, josta sittemmin oli
tuleva hänen kuningaskuntansa. Tämän intomielisen kauneuden palveluksen
muutti, pikemmin kuin syrjäytti, mietiskelyn ja katkeran kokemuksen
alkaminen; niin että nuo Wordsworthin luonnonrakkauden paljon puhutut
vaiheet tai asteet saavat vertauskohdan Shakespearen ihmisrakkauden
asteissa. Jos nuo runoelmat olisivat joutuneet hukkaan, tietäisimme
aivan liian vähän hänen oppi-ajastaan, ajasta, jolloin inhimillinen
elämä oli hänelle
Vain onnen tunne, riemun hurmana,
Mi kaivannut ei lainatenhoa;
jolloin hänen ihastuksensa maailman näkyihin ja toiminnoihin ei
jättänyt hänelle tilaisuutta viipyä käsittämättömissä ongelmissa tai
ikävissä huolissa.
Hänen varhaisin näytelmänsä _Titus Andronicus_, joka monessa suhteessa
on ensimäisten runoelmain kaltainen, osottaa, miten kummallisen
kovasydäminen tuo kauneudenrakkaus saattaa olla, samalla kun se tekee
helpoksi ymmärtää, kuinka Marlowe saattoi ajaksi häntä hurmata,
viehättää ja hallita. Mutta jo _Venuksesta ja Adoniksesta_ kävi
selville, että hän oli kohonnut Marlowea korkeammalle ja että hän on
pääsemässä kirkkaampaan ja järkevämpään maailmankatsomukseen. Adoniksen
vastaväitteellä, joka alkaa "Sit' älä lemmeks' kutsu", ei ole mitään
vastaavaa Marloven teoksissa; se soittaa kiihkeiden himojen ja halujen
kuolinkelloja.
Kuin päivänpaiste lempi tahraton,
Himo kuin hirmumyrskyn myllerrys;
Kesäinen lähteensilmä toinen on,
Ja toinen talven hyinen hengähdys;
Ei lempi vaadi, himo kaikki riistää;
On lempi altis, himo pettää, kiistää.
Nämä aikaisemmat kuvailemisen ja siveellisten mietiskelyjen harjottelut
tuottivat hänelle suurta hyötyä näytelmänkirjoittamisessa. Sama
taituruus, joka loi eteemme elävän kuvan jäniksen metsästyksestä ja
Adoniksen hevosen karkaamisesta, näyttäytyy myöskin tuossa erinomaisen
tarkassa piirroksessa apteekkarin myymäkojusta, _Romeossa ja
Juliassa_; mutta tämän viimeisen kuvauksen yksityiskohtainen tarkkuus
palvelee tämän ihmisten kohtaloita esittävän näytelmän tarkotuksia,
ja osoittaa, miten surun äkillinen kiihtymys herättää eloon Romeon
kaikki hengenlahjat ja voimat. Aina ei suinkaan asian laita ole näin;
runoilija unohtaa Shakespearessa joskus näytelmäinkirjoittajan, luoden
kesken kaikkea eriskummaisen kuvan, piirrellen, muovaillen sitä vain
sen itsensä takia, ja sen esittäjäksi saattaa muitta mutkitta joutua
kuka tahansa. Kuvaus pikku-prinsseistä Towerin linnassa, "heidän
huulensa ovat kuin neljä punaruusua samalla varrella", on pantu heidän
murhaajainsa suuhun; ja Ophelian kuolinpaikan kuva, sellaisena kuin sen
kuningatar piirtää, on palanen ihaninta runoutta, mutta sillä ei ole
mitään dramallista merkitystä esittäjäänsä nähden.
_Lukretian Ryöstön_ jälkeen ei Shakespeare enää julkaissut — mikäli
saatamme nähdä — yhtään runoelmaa tai näytelmää. V. 1609 ilmestyi pieni
nelitaite-nide, nimeltä _Shakespearen Ennen Painamattomat _Sonetit_. Sen
hintana oli niihin aikoihin kuusi penceä, ja sen alkua koristi seuraava
omistuslauselma: To the onlie begetter of these insuing Sonnets Mr.
W.H. all happinesse and that eternitie promised by our ever-living poet
wisheth the wellwishing adventurer in setting forth. T.T._
Tässä ei ole aikaa eikä tilaisuutta ryhtyä selostelemaan kaikkia niitä
yrityksiä, joita on tehty tämän Shakespeare-tutkimuksen pahimman
arvoituksen ratkaisemiseksi. On vallan tiheänään askelten jälkiä
tämän salaperäisen luolan ympärillä, mutta mitkään niistä eivät
johda poispäin. Kukaan ei ole vielä yrittänyt tämän arvoituksen
ratkaisemista jättämättä jälelleen kirjaa tai paria; ja Shakespearen
pyhimyshauta on täyteen ripustettu lupauslahjoja, kaikki kuihtuneita
ja tomun peittämiä. Ei vielä kukaan ole yrittänyt päästä tähän
runouden taivaaseen joitakin erikoisia salaportaita myöten, joutumatta
kymmenintuhansin peninkulmin syrjään päämäärästään, maailman tuolle
puolen, narrien paratiisiin. Arvoitus pysyy yhäti ratkaisematonna.
Monta kirjaa on kirjoitettu yksistään tuosta omistuksesta.
Myöhäisimmistä uskalikoista mainittakoon Sidney Lee, joka on
herättänyt henkiin Boswellin ja Chalmersin väittämän ja joka siis,
antaen "begetter"-sanalle merkityksen "procurer" (hankkija), tekee
koko omistuslauselman täysin ajatuksettomaksi, merkityksettömäksi.
Omistuksen kirjoittaja ja painatusoikeuden omistaja oli eräs Thomas
Thorpe, jolla oli sangen salakähmäinen asema Lontoon kirjakauppiasten
ja kustantajain maailmassa. Shakespearen Sonetit olivat, Francis
Meresen viittauksen mukaan vuodelta 1598, kierrelleet käsikirjoituksina
"hänen lähimpien ystäviensä piirissä". Lee taas tekee tiettäväksi,
että muuan William Hall, tuon salakähmäisen Thorpen kuuliainen
urkkija, hankki nyt salaisesti, joillakin tuntemattomilla keinoilla,
otteita niistä, jättäen ne isäntänsä haltuun, joka sitten palkitsi
häntä leikillisellä, rosvomaisen jalomieliseen muotoon laaditulla
omistuslauseella. Tätä selitystä ei voida todistaa ainoaksi oikeaksi;
mutta ei kuitenkaan ole mitään, joka estäisi sitä uskomasta. Tosin
on sangen vaikeaa sitä hyväksyä, mutta ehkei sekään ole mahdotonta,
etenkin kun sillä on yksi verraton etu: se tekee hylkypaperia koko
tuosta hirveästä kirjallisuudesta, joka on kerääntynyt noiden
W.H. alkukirjainten ympärille, ja päästää meidät vihdoinkin
omistuslauselmasta huolimatta arvostamaan sonetteja itseään.
Näyttää siltä, ettei Shakespeare ole antanut valtuutustansa
julkaisemiseen; mutta toisaalta ei hän myöskään, mikäli tiedämme,
pannut vastalausetta tai ryhtynyt mihinkään puuhiin, toimittaakseen
yleisölle parannetun laitoksen. Enin osa sonetteja oli kirjoitettu
ennen v. 1599, jolloin kaksi niistä, jotka sisältävät pää-asiallisesti
kaiken sen, mikä useissa muissakin kuvastaiksen, ilmestyi eräässä
luvattomassa jälkipainoksessa. Sitä järjestystä, missä ne kulkevat
Thorpen julkaisussa, ei ole koskaan yritettykään parantaa, vaikka
tosin sangen monien paikkaa ei sopisikaan muuttaa, koska ne jakautuvat
kymmenen, kahdentoista, neljäntoista luonnollisiin, sisällyksen tarkoin
rajoittamiin ryhmiin. Toiset ovat osoitetut jollekin miehelle, toiset
naiselle. Ne ovat läheisen henkilökohtaisia tunteessaan ja liikkuvat
hyvin erilaisissa mielentiloissa. Toisia on helppo ymmärtää; toiset
taas sisältävät viittauksia ja vihjauksia tapauksiin, joista emme
tiedä kerrassaan mitään. Ei löydy englannin kielellä ihmeellisempiä,
ihanampia tunteiden ja sieluntilojen esityksiä, eikä kuitenkaan ole
koskaan vakavasti otettu tutkimuksen alaiseksi, ovatko kaikki nämä
sonetit todellakin Shakespearen.
Kuvailevatko ne hänen omaa elämäänsä, omia kokemuksiaan? Professori
Dowden on vastannut tähän kysymykseen sangen vaatimattomin ja
varovaisin sanoin. "Uskon", sanoo hän, "että Shakespearen sonetit
ilmaisevat hänen omia tunteitaan hänen omassa personassaan". On
totta, että runoilijan elämäntapausten tulkinta hänen teoksissaan
esiintyväin kohtain nojalla on, liian pitkälle ajettuna, johtanut
mitä kummallisimpiin tuloksiin; ja runolliset vertauskuvat on
väkisinkin saatu muka osoittamaan, että Shakespeare oli rampa, että
häntä vastaan oli suunniteltu murha-yrityksiä, ja niin edeskäsin.
Nämä sonetithan, se myönnettänee yleisesti, olivat tykkänään
yksityistä laatua; Shakespeare ei tarkoittanut niitä suinkaan meidän
luettavaksemme ja pengottavaksemme, ne kun olivat osoitetut määrätyille
henkilöille. Sanoa, etteivät ne "ilmaise hänen omia tunteitaan hänen
omassa personassaan", merkitsee samaa kuin sanoisi, etteivät ne ole
vilpittömiä. Mutta jokainen runouden ihailija, joka on kerrankin
lukenut nuo sonetit, tietää, että se ei ole totta. Meitä ei niin
paljon viehätä niissä esiintyvä taituruus, kuin juuri niiden voimakas,
hellittämätön personallinen sävy. Tämän tähden ne pitävätkin hyvin
paikkansa maailman mainioimpien runotuotteiden joukossa; niissä on
runsaasti vertauskuvia, ne ovat vaihtelevia äänilajeissaan, mutta näitä
taiteen apukeinoja vallitsee täydellisesti kaikkea elähyttävä tunne, ja
niin syntyy runoja yhtä yksinkertaisen vilpittömiä, yhtä liikuttavia
kuin lapsen ymmärtämystä anova ääni.
Kaikki, jotka rakastavat runoutta, rakastavat sitä sen takia, että
runoudessa puhutaan elämän syvällisimmistä kysymyksistä suoraan,
peittelemättä, vilpittömästi. Tuollainen ilmaisutavan välittömyys
ei saata tulla kysymykseen jokapäiväisessä puheessa. Runoudessa se
on mahdollista, koska taiteen muodot, totutut tavat ja hillitsevät
rajoitukset ikäänkuin vuodattavat arvokkuutta ja rauhaa kuohuviin
tunteisiin ja tekevät intohimonkin siedettäväksi. Ilman intohimoa ei
ole runoutta; kyky tuntea todellista runoutta on kyky kuulla tuota
sielun syvällisintä ääntä. Runous on teeskentelyn, vilpillisyyden
koetuskivi; ellei joku tunne sitä, mitä hän haluaa ilmaista, saattaa
hän ehkä tehdä mukiinmenevän juhlapuheen; suurta runoutta ei hän ole
koskaan luova.
Ei kukaan, jonka mielipiteillä on jotain arvoa, tahdo väittää, että
Shakespearen soneteista puuttuisi todellinen tunne. Tosin ovat
muutamat, joiden väitteitä ei juuri ole tarvis ottaa huomioonkaan,
esittäneet sen mielipiteen, ettei niitä elähyttävällä tunteella ole
mitään tekemistä niiden tapahtumain kanssa, mitkä ne muka olisivat
aiheuttaneet; että ne ovat muka runollisen mielikuvituksen vapaita
harjotelmia, jotka harhailevat elämän dramallisten mahdollisuuksien
yläpuolella, esittäen kylläkin syvällä tuntemuksella muutamia
sen kuvitelluista ristiriidoista. Ne, jotka ovat puoltaneet tätä
näkökantaa, eivät varmaankaan ole vaivautuneet selittämään sitä
seikkaa, että muutamat soneteista ovat suoraan osotetut tai lähetetyt
jollekin tietylle henkilölle. Jos joku ylhäinen suojelija sai nämä
kaikki yhäti samat, epä-itsekkäät hartaan antautumuksen todisteet,
joiden kieli, jos mikään, on puhtaan lemmen hehkuttamaa, eikö hän
heti helposti ymmärtänyt, että ne olivatkin vaan runopukuun puettuja
turvatti-paran imarteluja, jotka madellen nälkäisinä kerjäsivät
suosionosoituksia? Eiköhän hän olisi ottanut runoilijaa sanasta
ja ruvennut enemmän tai vähemmän haitallisella tavalla käyttämään
hyväkseen tuon niin alttiin miehen aikaa ja työkykyä? Mikähän
nainen oli sekin niiden läheisten ystäväin joukossa, joille näitä
"sokeroituja sonetteja" jaeltiin, jota miellytti seuraavanlainen
voimakas, kaikesta runollisen mielikuvituksen harjottelemisesta vapaa
kohteliaisuuslauselma:
Sun vannonut oon kirkkaaks', hohtavaks',
Yön hengeks' näänkin nyt sun kamalaks'.
Ellei sonetteja lähetelty sinne tai tänne, mitenkä olisi sitten
Thorpe saanut niitä käsiinsä? Jos ne olisivat kierrelleet
välinpitämättömäin runouden harrastajain kesken, eivätköhän ne
sonetit, jotka eivät käsittele yleisiä aiheita, vaan täysin
selvittämättömiä henkilökohtaisia suhteita, olisi olleet sen ajan
lukijoille yhtä käsittämättömiä kuin ne ovat meille? Nämä eivät
ole sellaisia itseselkoisia runoelmia kuin Danielin sonetti Unelle
tai Sidneyn sonetti Kuulle; ne ovat selvityksiä johonkin edellä
käyneeseen tapahtumaan. Jos nuo tapahtumat eivät olisi todellakaan
tapahtuneet ja jos sonetit olisivat puoleksi dramallisia runoelmia,
niin on luonnollisesti hyvän näytelmän kannalta välttämätöntä ja
oleellista, että asema tehdään täysin selväksi. Lisäksi tulee sekin,
että Elisabetin aikalaiset käyttivät sonetti-muotoa oppi-isänsä
Petrarkan esimerkkiä noudattaen yksinomaan sellaisiin runoelmiin,
jotka ilmaisivat personallista tunnetta, eikä epämääräisiin
näytelmähaaveiluihin. Suuret runoilijat kuten Sidney, Spenser, Drayton
heijastuttavat soneteistaan oman elämänsä tapauksia ja kokemuksia.
Shakespearen sonetit ovat vieläkin likemmältä käypiä kuin ne; ja niitä
olisi vielä vaikeampi selittää, jos niiltä riistettäisiin tykkänään
tosi-olojen ja tosi-tapahtumien tausta. Sidneyn tavoin vastusti
Shakespearekin aina tuota väärinkäsitystä, joka tahtoi alentaa hänen
kiihkeän tunteensa pelkäksi tavanmukaisuudeksi. Hän ei toivo itseään
muisteltavan tyylinsä, vaan lempensä takia. Hän ei voi kärsiä noiden
tavan kahleissa kulkevain runosepustajain ikuisesti samoja lauseparsia:
Myös lempein mun lie siksi arvokas,
Se että säästyä vois juoniltas.
Hän itse suosii yksinkertaisia vertauskuvia; eikä mikään soneteista
teekään intomielisyydessään vakuuttavampaa vaikutusta kuin se, missä
hän vertaa itseään pieneen lapseen, jonka äiti on sylistään heittänyt
kiiruhtaessaan ajamaan takaa tarhasta karannutta siipi-otusta:
Niin karkulaisen jälkeen kiiruhdat,
Mun, pienen lapses, loitos unhottain;
Mut toivon, että vielä palajat,
Kuin äiti rinnoilles mun painaltain.
Nämä yleisin ääriviivoin piirretyt kuvat eroavat tavallisten
sonetin sepustajain tuhrimista kuvista ja tapahtumista samoin kuin
oikeusistuinten kovalla taistelulla muodostuneet päätökset eroavat
keskiajan lemmenhovien muodollisista väittelyistä. Muutamat niistä
ovat kummallisia, uhkarohkeita, jopa raakojakin luonnoltaan; niissä on
aiheita, joita ei runollisuus ole valinnut, vaan jotka ovat ottaneet
omakseen runollisuuden, painaen todellisuusvoimallaan leimansa siihen.
Kaiken runouden, kaiken taiteen tulee pitää silmällä joitakin sovittuja
muotoja. Nämä runoelmat ovat sonetteja. Mitään muuta sovinnaista niissä
ei olekaan, lukuunottamatta niiden repostelijoita.
Niistä tapahtumista ja seikoista, jotka ovat kunkin pohjana ja
jotka luovat muutamiin niiden ainoan mahdollisen ajatuksen,
voi luonnollisesti saada selkoa vain sangen epämääräisesti,
keinotekoisesti, jos saa ensinkään. Esiintyväin henkilöiden nimet
ovat häipyneet tietämättömiin. Kaksi näistä henkilöistä on kuitenkin
tarkalleen kuvattu: komea, hurjasteleva nuorukainen, ja mustaverinen,
uskoton nainen. Näiden kahden henkilön, toisen tai toisen, ympärillä
liikkuvat nyt useimmat sonetit, elleivät kaikki. Tarina, joka
tässä levitäiksen eteemme, liian himmeänä, jotta sitä voisi kutsua
dramalliseksi, liian tuskallisena ja kärsivänä, jotta sitä voisi
erehdyksessä pitää vaan ilakoivan mielikuvailun huvitteluna, on
tarina kiihkoisasta ystävyydestä, rikotuista ja jälleen uudistetuista
valoista, rakkaudesta, joka voittaa tylyydenkin, riemusta ja
hekumasta, joka on vain lyhyt, kiihkeä puuskaus ja joka kääntyy
katkeruudeksi, omantunnon vaivoiksi. Runoilijan äänen kuulemme
väreilevän moninaisissa vivahduksissa, milloin väittelemässä ystävänsä
kanssa, milloin kapinoimassa sitä naista vastaan, joka on kietonut
hänet pauloihinsa; tässä kiihkeän, hartaan antaumuksen korkea veisu,
tuossa verhotun letkauksen pisteliäs sävy — tarkasti tähdättyä, rivoa,
kyynillistä. Esitys jatkuu luonnollisin astein rakkauden ja ystävyyden
sydämellisistä väleistä muihin tunteisiin, jotka eivät suinkaan
ole vähemmän läheisiä ja vilpittömiä, mutta jotka nyt vaalenevat
alkuperäisinten inhimillisten intohimojen taustaa vastaan: astuu esiin
runoilijan maineen ja kunnian toivo, taikka masentava tietoisuus
siitä, että hän henkisesti alenee palvellessaan roskakansan joutavaa
huvitteluhalua. Hänen sielunsa liikunnot paljastuvat, ja ne esittävät
hänet helposti ymmärrettävässä valossa: intohimon kahlehtimana, syvästi
halveksivana noita varovaisia ja itsekylläisiä luonteita, joista hän
niin armottomalla ivalla puhuu 94:ssä sonetissa:
Ne, jotka karttaa pahaa tekoa
Tai toista teeskennellen toimivat;
Ja eivät kiusauksiin lankea,
Vaan kivisieluisina kulkevat;
He taivaan riemun runsaan perivät,
Isänsä luonnon auliit antimet;
He synnyltään on herrat, käskijät,
Muut palvelijat, he jalosukuiset.
Vähän hyödyttäisi meitä tuntea tuon kauniin nuorukaisen ja mustan
naisen nimet; eivät mitkään julkiset todistuskappaleet ja tiedot
kykenisi niin kuvastamaan noita tunteen vaihtelevia kokemuksia,
taivaista riemua ja surun syvimpiä kuiluja, sillä parhaan ja riittävän
selvityksen saavat ne juuri soneteissa.
Runoileminen ei kuitenkaan ole elämäkerran kirjoittamista; ja sonettien
arvo nyky-aikaisen lukijan silmissä ei pääasiallisesti riipu siitä,
tiedetäänkö tai ei, mitä mahdollisesti niiden takana on. Että ne
olivat otetut kokemuksen aarrekammiosta, on ainakin varma: Shakespeare
ei ollut mikään katala jäljittelevä riiminrenguttaja. Mutta taiteen
apukeinot ovat muuttaneet kyyneleen jalokiveksi, joka jää koristamaan
vielä uusiakin, vieraitakin suruja. Soneteilla on jotain sanottavana
kaikille, jotka ovat kokeneet inhimillisen elämän nousun ja laskun,
sen hymyilevät ilot, sen murhemuodon. Niiden tapaukset kuuluvat
menneisyyteen; niiden aihe on ikuinen. Ne ristiriidat ja katkerat
jos suloisetkin tunteet, joista ne puhuvat, muodostavat yhäti ja
aina kaiken runouden perusainehiston ja elävöittävän hengen; ajan
voittokulkue siinä astuu, säälimättä, yli inhimillisten pyyteiden ja
inhimillisten halujen ja himojen raunioiden. Kaikkialla luonnossa
sen saattaa lukea, kaikessa taiteessa; viittauksen siitä antaa
kellon- tunti-osoittajan liikunta, kuihtuvat kukat, ihanain kasvojen
rumentavat rypyt; se palajaa syksyisen elonkorjuun mukana, se synkistää
toivon auringon ja kuun pimetessä; runoilijan kellastuneet paperit
ja rakentajan sortuvat pyramidit kertovat siitä; sen ääni kuuluu
rantakallioihin musertuvista aalloista, siitä puhuvat historiat, jotka
johtavat mieleemme jo ammoin hautaansa vaipuneet sivistyskansat.
Kaikki katoaa; tämä tieto on yhtä vanha kuin aika. Mutta miten kirpeän
polttava se onkaan, kun sen sydän äkkiä huomaa;
Sun kauneuttasikin epäilen;
Se kuihtuu, katoo ajan virtahan.
Runoilija pitää suuressa arvossa niitä apukeinoja, jotka tarjoavat
suojaa tätä hirmuvaltiasta vastaan tai jotka kykenevät siirtämään sen
tuomiota tuonnemmaksi. Pöyhkeäpuheisuudella, jossa vaan on paljon
itaruutta, hän lupaa ystävälleen ikikestävän elämän "siinä, missä
hengitys kovimmin huokuu, aivan ihmisten huulilla". Mutta hän tietää,
että tuo on turha suunnitelma; muistomerkit ja muistokirjoitukset,
joita on kyhätty ajan hävitystä vastustamaan, eivät vaikuta mitään,
paitsi ehkä siten, että ne tuleville sukupolville hankkivat uusia
todisteita sen kaikkivaltaisuudesta. On parasta sopia tuon hävittäjän
kanssa, ja koettaa vaikka näennäisesti sen valtaan antautuenkin,
vähentää sen voittoriemun yltäkylläisyyttä kohottamalla korkealle
iki-elämän tulisoihtua.
Ei pelastusta pyörteest' aikojen;
Vain hengen luomat elää eellehen.
Tuo on jonkunlaista yleisen perikadon lykkäystä ja lievennystä,
mutta vakavaa pohjaa uhmailevalle taistelulle se ei anna. Viimeinen
turvapaikka, ainoa linnoitus tätä vihollista vastaan on rakkaus,
joka on vain omaa itseänsä varten olemassa, joka on oma palkintonsa,
joka tuottaa lohdutusta kaikkiin tappioihin ja pettymyksiin, jota
eivät myrskyt järkytä, eivätkä pimennä pilvet, joka on todempi
kuin historian totuus ja voimakkaampi kuin kaiken hävityksen ja
mädäntymisen voimat. Rakkaudelle yksinään ei aika mahda mitään. Näin
tulee sonettien ensimmäinen sarja jonkunlaiseen loppupäätelmään;
ja sitten seuraa lyhempi sarja, ja muutamat näistä soneteista ovat
realistisia, ivallisia, karkeita, muodostaen ikäänkuin välinäytelmän
edellisten osain hempeiden, juhlamenollisten naamiaisten jälkeen. Tässä
sarjassa on kuvattu hekuman vaiheet, sen lyhyet riemut, sen rajuus, sen
lempeämmät, vienommat välikohtaukset, sen petollisuus, ja ne tuskat
ja kärsimykset, jotka ovat sen palkintona. Löytyy kuitenkin hiukan
lievennystä tuohon kuvaukseen; hekuman hurjat petteet sovittavat itse
kohtalonsa ja heittävät uhrinsa siihen tietorikkaampana, vaikkeikaan
lohdutettuna:
Kun pyhäks', puhtahaks' sun vannoin ma,
Se oli valhe, musta, katala.
Shakespearen runoelmat eivät missään suhteessa muuta sitä käsitystä
hänen luonteestaan ja mielenlaadustaan, jonka tarkkaavainen lukija jo
on saattanut itselleen muodostaa näytelmien perustalla. Mutta niiden
avulla voimme kuulla hänen äänensä välittömämmin, suoranaisemmin, kun
näytelmän haittaavat rajat eivät ole esteenä; samalla antavat ne meille
muutamia hajanaisia viittauksia niistä myrskyisistä koettelemuksista ja
intohimoista, jotka auttoivat häntä yhä enemmän tuntemaan ihmissydäntä
ja rikastuttivat hänen näytelmiään personallisen kokemuksen tuloksilla.