William Shakespeare polveutuu eräästä vapaasta talonpoikaisperheestä
Warwickin kreivikunnassa. Nimi oli hyvin yleinen useissa osissa
Englantia, ja kuudennellatoista vuosisadalla tapaa sitä noin
kahdessakymmenessä neljässä paikassa yksin tätä piirikuntaa. Niitä oli
useammanlaatuisia William Shakespearejä. Eräs hukkui Avon-jokeen ja
haudattiin Warwickiin v. 1579. Muuan toinen, nelisenkymmentä vuotta
myöhemmin, oli pienen vuokratilan isännöitsijänä; ja epäilemättä juuri
hän, eikä Shylockin luoja, veti v. 1604 Philip Rogersin oikeuteen 1
punnan 15 shillingin 10 pennin takia, mitkä tämä oli hänelle velkaa
maltaista. Kolmas, John Shakespearen, kaupungin rahainvartijan poika,
kastettiin Stratfordissa 26 p. huhtikuuta 1564, ja hänestä tuli
näytelmäinkirjoittaja.
Näyttää luultavalta, että Shakespearen isoisä oli eräs Rikhard
Shakespeare, palstatilan omistaja Snitterfieldissä ja Wilmecoten
Ardensin arentimies. Tästä Rikhardista emme tiedä yhtään mitään
valaisevaa; hän on vain nimi, varjo, joka muuttaa muotoaan ajan
vaiheiden mukaan. John Shakespeare, runoilijan isä, on ensimäinen
siinä suvussa, josta on mahdollista piirtää edes ääriviivoja
ja jonka luonteestakin voi muodostaa jonkinlaisen käsityksen.
Hän tuli Stratfordiin ainakin jo v. 1552, harjottaen liikettä
maatilantuotteillaan hansikkaantekijänä, villakauppiaana ja
teurastajana. Hänen kauppa-alojensa moninaisuus ei ole kuitenkaan
mitään uskomatonta; sellainen yhdistelmä oli kylläkin mahdollinen
tuollaisessa suurien laidunmaiden ympäröimässä kaupungissa, ja
se osottaa vaan hänen väsymätöntä liike-yritteliäisyyttään. Hän
meni urallaan oivallisesti eteenpäin, voitti muutamissa pienissä
riitajutuissa, hankki omaisuutta, nai erään perijättären ja kohosi
korkeisiin virkoihin, päästen muutamissa vuosissa oluentarkastajaksi,
järjestyksenvalvojaksi, valamieheksi, rahainvartijaksi, raatiherraksi;
vihdoin, kun hänen poikansa William oli neljän vuoden vanha, hän
saavutti kunnallisten pyrintöjensä huipun, esiintyen rauhantuomarina ja
kaupungin ylivoutina. Sitten hänen asiansa alkavat mennä hunningolle;
hänen, joka oli tottunut olemaan kantajana ja voitonriemuisena
lainanantajana, täytyi nyt alistua vastaajan ja vararikkoon suistuvan
velallisen enemmän tai vähemmän surkuteltavaan asemaan; hän panttaa
vaimonsa maatiluksen, pysyttelee poissa kaupungin-neuvoston
kokouksista, häneltä riistetään raatiherrankauhtana, hän lakkaa
käymästä kirkossa ja hänet julistetaan valtiokirkosta eronneeksi;
mutta parantumattoman riidanhaluisena hän yhä vaan jatkaa
käräjänkäyntejään. Hänen viimeisten ikävuosiensa aikana emme enää
kuule mitään taloudellisista vaikeuksista. Onkin varsin järkevästi
huomautettu, että pojan menestys mahtoi jälleen kohottaa perheen
varallisuuden jaloilleen. Vuosisadan lopulla hänen onnistui yhä
toistettujen anomusten avulla saavuttaa armonosoituksena ritarinviitta;
hän kuoli vuonna 1601 ja haudattiin Stratfordin kirkkomaahan. Nuo
tosiasiat, mikäli niiden avulla voi mitään luonne-kuvaa tehdä,
näyttävät kumminkin puhuvan tarmokkaasta, innokkaan toimeliaasta,
kuumaverisestä, kerskailevanluontoisesta miehestä, joka herkeämättä
suunnitteli jotain uutta, vaan jonka hommat eivät aina lyöneet oikein
leiville. "Hän levitteli monenmoista voita leivälleen, mutta ei
mikään tahtonut siinä oikein pysyä." Me saatamme arvata hänen olleen
eloisan, vilkkaan miehen, emmekä hämmästy, saadessamme tietää hänen
pitäneen kovasti dramallisista näytännöistä. Hänen ollessaan kaupungin
ylivoutina, esiintyivät kiertelevät näyttelijä-seurueet ensi kertoja
Stratfordissa, näytellen kaupunginneuvostonkin edessä ja saaden
rahoja vaivoistaan. Liike-asioissaan näyttää hän olleen yritteliäs,
epävakainen ja hillitön; puheissaan mahtoi hän olla kiihkeä, terävä ja
rohkeileva. Ansaitsee panna merkille, että Shakespeare varhaisemmissa
näytelmissään antaa hyvin vähän arvoa vanhemman polven viisaudelle.
_Romeossa ja Juliassa_ ja _Äkäpussia Kesytyksessä_ ovat vanhukset
mitä kiusallisimpia teateriisiä, törkeitä, typeriä, helposti
peijattavia, suulaita hyväin tapain saarnaajia. Tämä mietelmä on tosin
häijynpuoleinen, mutta kummallisempiakin asioita on nähty, ja jos
Charles Dickensin isä lainasi muotonsa Micawberille, niin on ainakin
mahdollista, että muutamia ystävällisiä muistoja John Shakespearen
isällisistä neuvoista on esitetty meille Poloniuksen viisaissa
elämänohjeissa. Muutamien kuuluisain kirjailijain isäin tiedetään
olleen parempia ihmisiä kuin heidän poikansa, tervejärkisempiä,
hyvätapaisempia, ja jälki-maine kuvaa heidät, ei suinkaan elämänvoimaa
puuttuviksi, vaan kaikkea hurjistelua ja epäsäännöllisyyttä vihaaviksi
henkilöiksi. Sellainen oli Thomas Carlylen isä. Toiset taas, vaikka
ovatkin itse olleet oikeita yltiöpäitä, ovat laittaneet poikansa
kouluihin saamaan tervettä järkeä ja viisautta; heidän luonteensa
kiihkeys on pysynyt entisellään, mutta heidän hairahduksensa antavat
paljon tekemistä ja heidän erehdyksensä opettavat itse-arvostelua
ja varovaisuutta heidän jälkeläisilleen. Tällainen oli ehkä William
Shakespearen isä.
Hänen äitinsä, Mary Arden, oli pienen perinnön omistaja, ja, mikä
tärkeämpää, hän näyttää olleen jaloa sukuperää. "Naispuolelta",
sanoo tuo mainio tutkija Stopes, "hänen sukuluettelonsa voidaan
johtaa suoraan hamaan Guy of Warwickiin ja hyvään kuningas Alfrediin
asti. Varmaankin oli tietoisuus suuresta suvusta keskellä menetettyä
loistoa ja varallisuuttakin merkittävänä tekijänä Shakespearen
runoilijakehityksessä, samalla kun se luo omituista valoa hänen
elämänsä vaiheisiin. Ja siinä ei ole kaikki. Shakespeare oli syntynyt
hienoon käytöstapaan". Hän käsittelee erehtymättömän varmasti
korkeasukuisten naistensa luonteita, heti ensimäisestä alkaen; hän
tuntee kaiken, mitä ei voida oppia minkään menettelytavan avulla, yhtä
vähän kuin sitä voidaan sanoiksi pukea — hienostuneen käytöstavan
kirjoittamattoman lakikirjan; hänellä on ratkaisun kerkeys ja rohkeus,
eloisa tunne-alttius, ehdoton luottamus vaistoonsa ja puhelun empimätön
varmuus.
Shakespearen päivinä oli Ardenin metsä, joka levisi joen
pohjoispuolella, muutakin kuin pelkkä nimi; ja suuren osan
poikavuosiaan vietti hän kouluista parhaimmassa, jylhässä ja
vaihtelevassa luonnossa. Latina-koulussa hänen piti oppia latinaa,
ja siellä hän myös tutustui niihin lukuisiin leikkeihin, joita
kunnioittavasti mainitaan näytelmissä. Epäilemättä hän Falstaffin
lailla "höyhensi hanhia, jäi luvatta pois koulusta, pyöritteli hyrrää
ja tiesi, miltä aimo selkäsauna maistui". Lasten huvitukset ovat
ikuisesti samat: sokko, kamppiaiset, piilosilla- ja hippasilla-olo
— ne muuttelevat polvesta polveen tuskin muuten kuin nimeltään; ja
joskin ne tyydyttävät luonnollista toimintahalua, ne harvoin sopivat
mietiskelevälle hengelle. Seikkailuista kedoilla ja metsissä saattaakin
sentähden helposti tulla merkittäviä tapauksia runoilijan elämässä.
Shakespeare on varmaankin kokonaisia päiviä ja öitä harhaillut pitkin
kotiseutunsa tienoita ja hän on varmaankin syvästi ja hienosti tuntenut
nuo uhkean luonnon vaihtelevat näyt, kevään ja syksyn, auringon nousun
ja laskun, myrskysään ja pilvipäivän. Hänen näytelmänsä sisältävät
runsaasti kohtia, joissa esiintyy mitä yksityiskohtaisemman muistelon
jälkiä. _Kesäyön Unelmassa_ kuvailee Titania myrskyistä ja sateista
kesää ja tulvaa, joka on peittänyt alavat maat joen ympärillä:
Siks iestänsä turhaan härkä kiskoo,
Hikoilee turhaan kyntäjä, ja ohra
Jo märkeneepi ennenkuin saa hiukset.
Kedoilla vettyneill' on tarhat tyhjät
Ja ruttohista karjaa nokkii korpit.
Mutahan peittyneet on lautapelit,
Ja hauskan nurmen somat sokkelot
On tiettömät ja umpeen kasvaneet.
Puck valaisee samassa näytelmässä kauhun valtaamain käsityöläisten
pakoa, kun he näkevät surkeasti muuttuneen johtajansa, seuraavalla
Stratfordin kentiltä saadulla kuvalla:
Kuin metsähanhet säikkyy salakyttää,
Tai harmaat naakat, pyssyn paukkeen vain
Kun kuulevat ne, ilmaan joukottain
Pyrähtelevät, kiitäen kuin hurjat,
Niin hajan juoksevat nyt nuokin kurjat.
Vanhojen Stratfordin muistojen syvä vaikutus Shakespeareen nähtänee
kuitenkin paraiten niissä kohdin, missä ne yhtyvät hänen oman henkensä
mielialoihin ja kuvitteluihin. Runoilijalle ei luonto ole pelkkä
olioiden ja kappalten kokoomus, se on hänen sielunelämänsä vaikutelma,
heijastus ja jäljennös. Näin kuvaa totisen lemmen vaiheita pienen
purosen hilpeä kulku:
Puronen, joka tyynnä pulppuaa,
Sa tiedät, vastuksista raivoon nousee;
Mut kulkua jos sen ei häiritä,
Se matkoaapi laulain, leikitellen,
Jokaista rannan kaislaa suutelee,
Min retkellänsä riemukkaalla kohtaa
Taikka jälleen muistaa hän lehdon,
Miss' auringossa nousseet kuusamat
Auringon peittää,
ja hänen mietteensä johtuvat tarkastelemaan ruhtinaiden suosikkien
kiittämättömyyttä. Hänen muistelonsa luonnosta, huhtikuun päivän
epävakaisesta ihanuudesta, auringosta, joka koristaa synkät virrat
taivaallisella kullalla, kiitäväin pilvenhattarain ilkeästä parvesta,
joka äkkiä pujahtaa päivän kultakehrän eteen, ruosteesta, joka turmelee
sulotuoksuisen ruusun, ja syksyn synkästä hävityksen näystä,
Kun värjyy keltalehti oksallaan
Käsissä syksyn valjun pakkasen.
Kaikki nämät ovat jotakin vallan toista kuin tavallisten kuvailevain
kirjailijain vaivaloiset ja työläät piirrokset; ne ovat pukeutuneet
vertauskuvan haihtumattomaan muotoon ja ovat meille sangen
tervetulleita, ne kun ovat osana hänen elämästään ja niitä kun on
opetettu puhumaan hänen ajatuksensa kieltä.
Kaiken inhimillisen toiminnan hartaalle ja myötätuntoiselle
tarkastelijalle ovat varmaankin maalaiselämän tärkeimmät tapahtumat,
huvitusten ja metsästyksen kiihkoisa into olleet hyvin mieltä
kiinnittäviä. Ei ole epäilemistäkään, että Shakespeare tunsi tarkalleen
kaikki ulkoilmahuvittelun salaisuudet — jäniksen- ja hirvenmetsästyksen
ja pienemmän riistan pyydystämisen haukkojen avulla. Hänen tietonsa
näistä asioista, kuten varakansleri Madden on osoittanut, olisivat
kunniaksi mille kokeneelle eränkävijälle tahansa. Ja hän käyttääkin
niitä ikäänkuin selityksenä, havainnollisuuden lisäämiseksi ja näyttää
näin ollen kääntyvän kaikkiin metsästyksen oppisanoihin perehtyneen
kuulijakunnan puoleen. Itsepä Juliakin tuntee täydelleen asianomaiset
lausetavat:
St! Romeo, St! — Oi metsämiehen ääni,
Mi takaisin tuon jalon haukan kutsuisi —
Odotellessaan auringonlaskua hän pitää ihanan puheen yölle, ja siinä
hänen poskiensa tulvehtiva puna synnyttää täsmällisen vertauskuvan
villihaukkain kesytyksestä, kun ne "liehuvat" orsillaan edestakaisin,
koetettaessa pistää samettipeitettä niiden päähän:
Vaipallas mustall' arkaa verta peitä,
Mi poskillani liehuu, kunnes lempi,
Tuo kaino, rohjentuu, ja puhtaiks aivan
Työt tosilemmen huomaa.
Ei ole ainuttakaan Shakespearen näytelmää, jossa ei esiintyisi
näitä viittauksia. Hän on yhtä täydelleen selvillä hevosen
hyvistä ja huonoista puolista, erilaisista koiraroduista ja
niiden ominaisuuksista, peura- ja hirvilajeista kuin unohtuneen
haukkametsästystaidon salaisuuksista. Mutta joskus näyttää
kuitenkin hänen tietonsa olevan enemmän tarkastavan katselijan kuin
käytöllisen metsämiehen tietoa. Hän on siinä uskollinen avaralle
tunne-alttiudelleen, eikä voi unhoittaa metsästyksessä tapahtuvaa
julmaa teurastusta — uskollinen ehkä myös varhaisimmille muistoilleen.
Hänen mainioimmat kuvauksensa tätä laatua ovat kappaleessa _Miten
Suvaitsette_, missä metsästäjäin haavoittaman hirven kuolontuskia
esitetään; ja vieläkin elävämpi on _Venus ja Adonis_-runoelmassa
piirretty kuva jänöraukasta, joka seisoo kohollaan, kiihkeän
tarkkaavaisena, kuullessaan koirien etäisen haukunnan:
Olisit nähnyt, kuinka poloinen
Kasteista polkuansa kiiruhti;
Ja raasti häntä oksa jokainen,
Hän ääntä, varjoakin vavahti;
Niin kurjaa kaikki hylkii, polkee aina,
Kun alas luisui, alemmaksi paina;
Eikö tämä ole kuvaus metsästyksestä sellaisena, kuin sen on nähnyt
penkiltään karannut koulupoika jonkun mäkitörmän pensaikosta, minkä hän
on valinnut sopivaksi tarkastelu- ja piilopaikakseen?
Mitä tulee luonnonhistoriaan uudenaikaisemmassa merkityksessä, niin
Shakespeare tiesi siitä hyvin vähän ja välitti siitä vieläkin vähemmän.
Alhaisempain olioiden elämä ei kiinnittänyt hänen huomiotaan. On
varsin sattuvasti sanottu, että hänellä oli "ihmeteltävän vähän silmää
tarkkaamaan elollista luontoa". Lintujen, nisäkkäiden ja kalojen
tavat ja omituisuudet näyttävät välittömästi pistävän hänen silmiinsä
ainoastaan mikäli ne koskevat ihmisten jokapäiväistä etua ja hyötyä.
Kun hän tarvitsee jotakin vertausta eläinten elämästä ajatuksensa
kuvaannollista esittämistä varten, tyytyy hän useimmiten käyttämään
vanhojen kauniiden muistotarinoiden mukavia valheita. Sammakkoa, joka
kantaa kallisarvoista kiveä päässään, sarvikuonoa, jota houkutellaan
iskemään sarvensa puihin, lohikäärmettä, joka tappaa pelkällä näöllään,
karhunpentua, jolle emä nuolemalla antaa muodon, pelikania, joka
ruokkii poikiaan omalla verellään, Arabian feniks-lintua, Egyptin
käärmettä ja Hyrkanin tiikeriä — kaikkia näitä käyttää hän empimättä
tyylinsä koristeiksi. Kun hän joutuu puhumaan tutuista kotimaisista
eläimistä, niin hän seuraa samaa menettelytapaa: omaksuu kaikki ne
kansanomaiset ennakkoluulot, jotka ovat muodostuneet jokapäiväisiksi
lauseparsiksi. "Koiraa" — paitsi metsäkoirasta puhuen — hän
tavallisesti käyttää sättimissanana. Kissat ovat "elukoita, joita ei
kannata edes hirttää". Näin tehden hän ottaa sanansa aivan sellaisina
kuin hän ne löytää, eikä viitsi ruveta köyhdyttämään haukkumasanojen
varastoa jonkun kurjan hanhen, aasin, apinan, koiran tai kissan takia.
Kun Launcen koira Crab esiintyy omassa personassaan näyttämöllä,
kappaleessa _Kaksi Veronalaista Aatelismiestä_, niin on syrjäytetty
nuo vanhat ennakkoluulot ja koira on korotettu ihmisen seuralaiseksi.
Mutta metsien ja ketojen kesyttömät eläimet, ne kun eivät ole joutuneet
parjaavan ihmisen vaaralliselle tuttavuudelle alttiiksi, eivät
enimmäkseen kuulu näiden mahtipontisten puhekeinojen joukkoon; ovatpa
ne tykkänään Shakespearen myötätuntoisen huomioimisen ulkopuolellakin.
Luonnontieteitä tuntevat arvostelijat ovat koonneet summattoman määrän
todisteita, osoittaakseen, ettei asianlaita ole näin. Brandes hyväksyy
kaikki ilman muuta ja ylistää Shakespearen "hämmästyttävän laajaa
luonnontuntemusta" ja hänen tyhjentymätöntä tietovarastoaan eläinten ja
lintujen tavoista ja omituisuuksista. Seuraavat esimerkit ovat otetut
näytteeksi: Shakespeare tiesi, että vinttikoira sieppaa saaliinsa
juoksussa suuhunsa; että kyyhkyset syöttävät poikiaan, pistämällä
ruo'an niiden kurkkuun; että siili on suurempi kilohailia; että
rautuja pyydetään kutkuttamalla; että hyyppälintu juoksee painuneena
maata vasten; että käki laskee munansa toisten lintujen pesään; että
keltasirkku on leivosen näköinen. Jo kaikki kaupunkilaispojat tuon
tietävät, tietävätpä vielä enemmänkin! Ja nämä kohdat on esitetty
parhaasta päästä sentähden, että ne ovat todenmukaisia. Shakespearen
erehdyksistä tulisi paljoa pitempi luettelo. Hänen satakielensä ja
käkensä ovat eriskummallisia olioita, jotka todellisen tuntemuksen
puutteessa on kaikenlaisilla yhteenkasatuilla tarinoilla ja
kertomuksilla muovailtu vallan tuntemattomiksi. Tuo kuuluisa kohta
mehiläisistä _Henrik Viidennessä_ on tosin loistavaa runoutta; mutta
"mehiläispesän kuvauksena", sanoo eräs tietorikas ja lahjakas tutkija,
"on se pelkkää hölynpölyä, erehdystä tärkeimmistä tosiasioista
joka toisessa piirteessä, ja koko suuri mehiläisvertaus perustuu
täydelliseen väärinkäsitykseen." Virgilius tiesi jotakin mehiläisistä;
Shakespeare vähän tai ei mitään.
Riittäköön tämä! Olisi tosiaankin naurettava tehtävä ruveta
raastamaan alas kaikkia niitä hullunkurisia loistorakennuksia, joiden
pystyttämisellä on tarkoitettu kunnioittaa runoilijaa. Shakespeare
oli kielen mestari ja ihmissielun syvällinen tutkija. Hänen verraten
vähäiset tietonsa luonnonhistoriasta eivät saata häntä häpeään.
Löytyy eräs juttu Canningista, jonka John Hookham Frere kertoi kerran
sisarenpojalleen. "Muistanpa kerran", sanoi hän, "menneeni kysymään
Canningin neuvoa eräässä minulle sangen tärkeässä asiassa; hän
oleskeli silloin Enfieldin lähellä. Saadaksemme rauhassa keskustella,
menimme metsään kävelemään. Kulkiessamme muutamain lammikoiden ohi,
huomasin hämmästyksekseni hänelle olevan aivan uutta ja outoa sen
seikan, että näistä pienistä, kummallisista sammakonpoikasista kasvaa
oikeita sammakoita. 'Kas niin!' sanoo jutun kertoja, 'ettekö riennä
nyt toistamaan tätä tarinaa Canningista ensimäiselle houkkiolle,
jonka tapaatte. Canning osasi hallita ja johtaa suurta sivistynyttä
kansakuntaa; mutta meidän aikoinamme ollaan hyvin taipuvaisia
ajattelemaan, että jok'ikinen, joka vaan ei tunne sammakoiden
luonnonhistoriaa, on myös kerrassaan kelvoton käsittämään ihmisiä ja
tulemaan toimeen heidän kanssaan'."
Vaikka Shakespeare ei siis vaivaakaan itseään tutkimalla
perinpohjaisesti kissaa, satakieltä tai mehiläisiä, niin on hänellä
sensijaan mitä avonaisin silmä huomaamaan maankiertäjän, kaupungin
yövartijan tai koulumestarin tapoja ja erikoisuuksia. Hän on antanut
meille erinomaisen todellisen kuvauksen Elisabetin-aikuisesta
latinanopetuksesta tuossa kohtauksessa _Windsorin Iloisissa Rouvissa_,
missä rovasti Hugh Evans tutkii pikku Williamin tietoja Lillyn
kieliopista. Ne kolme koulunjohtajaa, jotka hallitsivat Stratfordissa
1570 ja 1580 välillä olivat Walter Roche, Thomas Hunt ja Thomas
Jenkins; ja Hugh Evansin yhtäläisyys viimemanitun kanssa lienee
melkoisen suuri. Erinomaisen huolellisesti piirretty, rikkiviisas
Holofernes kappaleessa _Lemmen Kujeita_, ja Finch, koulumestari ja
henkienmanaaja _Erehdysten Huvinäytelmässä_, ovat varmaankin saaneet
hyvin paljon vihjauksia ja vaikuttimia siitä koulumestarista, jonka
Shakespeare tunsi paraiten, ja he antavat näin meillekin jonkunlaista
makua niistä ajatuksista ja mietiskelyistä, joita mestari Thomas Hunt
"synnytti muiston kammioissa ja jotka ilmoille pulpahtaakseen odottivat
vaan tilaisuuden kypsymistä". Holofernes on aito-akateminen koulukarhu.
Mutta hänen kasvojensa äärimmäinen laihuus ja kuihtuneisuus, jota
hoviherrat niin armottomasti pilkkaavat, todistaa vain monen muun
seikan ohella, että Shakespearen aikaisemmassa seurueessa löytyi joku
hyvin laiha näyttelijä. Mainitut näytelmät ovat näet juuri hänen
varhaisimpiaan.
Latinakoulussa oli paljon aikaa "suotu kielille", eikä ole mitään
syytä olettaa Shakespearen "vähäisen latinantaidon" supistuneen
pelkkään kieliopin sääntöjen jauhamiseen. Käytännöllinen latinankielen
taito oli siihen aikaan paljon yleisempi kuin nykyään, ja varmaa on,
että hänkin osasi puhua latinaa, kun hän vaan halusi. Tavallisen
koulun oppijakson oli määrä tutustuttaa tuossa neljäntoista korvilla
olevia poikia ainakin Ovidiuksen, Virgiliuksen, Horatiuksen,
Juvenaliksen, Plautuksen, Senecan ja Ciceron teoksiin sekä sen
lisäksi antaa heille kieliopin, logikan ja retorikan alkeet. Silti
ei hän kuitenkaan ollut mikään erinomainen latinamies ja myöhempinä
vuosinaan huomaammekin hänen käyttävän mieluummin käännöstä, missä
sellainen vain on saatavissa, kuin alkuperäistä. Yleisimmin luettu
latinankielinen kirjailija hänen ajallaan oli Ovidius; Ovidiuksensa
hän varmaankin tunsi koko hyvin, koska hän esittää eniten hänen
sanojaan alkuperäisessä muodossaan ja koska hän valitsee _Venus ja
Adonis_-runoelmansa mietelauseen hänen elegioistaan. Mutta hänen
täydellisimmät lainansa Ovidiuksestakin ovat enimmäkseen peräisin
Arthur Goldingin huonoihin säkeihin sovittamista käännöksistä. Hän
tutki vanhan-ajan kirjailijoita, se on huomautettava, ei niin paljon
heidän käyttämänsä muodon, kuin heidän käsittelemäinsä aiheiden takia;
hän arvosti Ovidiusta oivana tarinainkertojana, joka avasi hänelle
uuden, viehättävän mielikuvitus- ja tarumailman. On mahdollista,
vaikkeikaan todennäköistä, että hänellä oli myös jonkunlaisia tietoja
kreikankielestä; jos niitä olikin, niin olivat ne niin vähäpätöisiä,
ettei kysymys kannata lähempää tarkastelua. Pitkällinen logikan ja
retorikan tutkiminen jätti syvempiä jälkiä hänen mieleensä ja antoi
hänelle aihetta pisteliääseen leikinlaskuun. _Lemmen Kujeita_ on
mitä vallattominta rikkioppineisuuden ilveilyä; ja aivan kuten hyvän
sirkus-ilveilijän välttämättä myös täytyy olla hyvä notkeustemppujen
tekijä, samoin hänkin, joka osoittaa sellaista näppäryyttä ivatessaan
näitä älyn voimailijoita, todistaa itse olleensa heidän temppuihinsa
sangen harjaantunut. Elämänsä loppupuolella ei Shakespeare käytä
milloinkaan logikan ja retorikan konemaisia menettelytapoja, antamatta
niille hassunkurisen mielettömyyden leimaa. Hänen päätelmänsä ja
luokittelunsa, hänen kuvaannolliset lauseensa ja määrittelynsä, hänen
pitkäpuheiset koukuttelunsa, joiden avulla esitetyt väitelmät laveasti
selvitetään ja todistetaan, ne osoittavat miten hyvin hän kaiken tuon
tunsi.
Hän oli taidokas
Sanoin ja järjen voimin leikkimään.
Hänen "säkenöivä sukkeluutensa" saattaa meidät naurutuulelle. Hän
heittäytyy ilakoiden mitä sokkeloisimpiin ajatus-johdatteluihin,
tullakseen yht'äkkiä vallan yksinkertaiseen lopputulokseen, eikä hän
milloinkaan, niinkauvan kuin kuvitteleminen on hänellä päämääränä,
heitä kiipeämästä talon yli aukaistakseen aivan odottamatta pienen
salaoven. "Puhetaiteessa käytetään sellaista kuvaannollista
lausumatapaa", sanoo Touchstone-narri, "että juoma, jota kaadetaan
maljasta pikariin, tyhjentää yhden, samalla kun se täyttää toisen".
Yli kaikkien näiden rikkiviisaiden ja hovinarrien hoilotuksen me
kuulemme runoilijain oman tuomion ja samalla koko asian loppupäätöksen,
lausuttuna seuraavassa yksinkertaisessa mietelmässä:
Oppi on ainoastaan meidän apumiehemme.
Jos hän oppi vähän latinaa koulussaan, niin on se sitä
surkuteltavampaa; sillä hän varmaankin oppi hyvin vähän muuta.
Päästäkseen tuntemaan uudemman ajan historiat, täytyi hänen
turvautua omaperäiseen lukemiseensa, keskusteluihin muiden kanssa
ja muistotietoihin. Hän kuuli ehkä paljonkin — vaikka tuskin
avonaisessa keskustelussa — protestanttisesta uskonpuhdistuksesta ja
uskonnollisista riidoista. Nämä olivat näet asioita, joista oli paras
puhua varovasti, samoinkuin kirjoittaakin.
Niiden vanhempain tapausten joukossa, jotka jo hänen lapsuudenaikanaan
olivat lakanneet olemasta varsinaisina kiihkoisan riidan esineinä,
ovat ennen kaikkea Ruusujen sodat mainittavat, ne kun voimakkaimmin
vaikuttivat kansan mielikuvitukseen. Tämä suuri sisällinen riita ei
ollut sen vanhempi muisto Shakespearen poika-vuosina kuin Trafalgarin
taistelu on nyky-ajan lapsille; ja perintätiedon ja muistotarinain
vaikutus oli silloin paljoa suurempi kuin se koskaan voi olla meidän
aikanamme. Silloin oli vielä tapana istua talven pitkinä iltapuhteina
takkavalkean ääressä, kuuntelemassa vanhain ihmisten kertomuksia
Tapahtumista aikain kaukaisten ja kurjain.
Yorkin ja Lancasterin sukujen välinen kamppailu hävitti keski-aikaisen
Englannin ja nosti Tudorit yksinvaltaan; se oli rakennettu noiden
kestettyjen kauhunaikojen muistoille ja sen asemaa vahvisti niiden
uusiintumisen pelko. Estääkseen enää mahdollisia vallanperimyskiistoja
syntymästä oli Englanti taipuvainen tekemään mitä tahansa, jopa
kohottamaan Stuartein hallitsija-suvun kuninkaan istuimelle.
Shakespeare osoittaa suurissa historiallisissa näytelmissään sellaista
tämän kamppailun kaikkien vaiheiden tuntemista, että tuskin voi otaksua
hänen saaneen tietojaan yksinomaan kirjoista. Siinä se koulu, jossa
hän oppi valtiotaitonsa; tässä valossa hän luki Rooman historiaa
ja tulkitsi Italian kaupunkien keskinäisiä riitoja. Opetus, jota
hän ei koskaan väsy toistamasta, on kronikoitsija Hallin opetus;
englantilaiset historialliset näytelmät ovat kirjoitetut "jotta
kaikki ihmiset saattaisivat päivänselvästi havaita, että missä
epäsopu ja erimielisyys mahtavatkin murtaa ja musertaa, siinä taas
sopu ja yksimielisyys kohottaa ja rakentaa". Äpärä Faulconbridge
puhuu loistavassa päätöslauselmassaan _Kuningas Juhana_-näytelmän
lopussa samaan henkeen; ja Carlislen piispan lausuma kamala ennustus
tuon pitkän kamppailun alkamisesta kappaleessa _Rikhard II_ on itse
asiassa silmäys menneihin kurjuuden aikoihin, jotka eivät vielä
olleet haihtuneet lasten-lasten muistosta eivätkä unohtuneet heidän
jokapäiväisistä jutteluistaan.
Vanhat muistotiedot ja muut oleelliset seikat puhuvat siihen
suuntaan, että Shakespeare olisi lakannut käymästä koulua jo
verrattain varhaisella ijällä. Mihin toimiin hän ryhtyi koulupenkin
jätettyhän, emme voi varmuudella tietää. Aubrey kertoo luotettavista
lähteistä saamiensa viittausten mukaan hänen olleen "nuorempina
vuosinaan opettajana jossain maaseudulla". Siitäkin on mahdotonta
sanoa mitään ratkaisevaa; voitanee tuskin väittää mitään sitäkään
Aubreyn tiedonantoa vastaan, että "hän poikavuosinaan oli apuna
isänsä ammatissa; mutta kun hän tappoi vasikan, tahtoi hän sen tehdä
ylevällä tavalla ja pitää pienen puheen". Mielikuvitusrikkailla
lapsilla on tapana ottaa vähäpätöisimmätkin tapaukset juhlalliselta
kannalta ja yhdistää niihin joitakin merkillisiä menoja. Meidän ei
ole tarvis välttämättä otaksua, että hän olisi saanut paikan jonkun
asianajajan palveluksessa. Hänellä on tosin merkittävät tiedot
oikeudenkäymisasioista ja lakitieteen ammattisalaisuuksista: hän ei
ollutkaan turhan päiten isänsä vanhin poika. Näyttää ainakin jotensakin
varmalta, että hän on viettänyt nämä vuodet kotipaikoillaan, ja että
Kun poikans' isät matalampain majain
Lähettää valtateille maailman:
Yks' sotatanterille taisteluihin,
Merille tuntemattomille toinen,
Yl'opistoihin kolmas opinnoimaan,
niin John Shakespearen poika, ehkäpä vastoin tahtoaan ja
taipumuksiaankin, pysytteli yhä kotosalla. Mutta seikkailuhenkeä
ei voida tukahuttaa. Me olemme äitimme lapsia; me emme voi estää
sitä tarkoitusperää toteutumasta, jota varten olemme syntyneet.
Olisi vaikea käsittää, että Shakespeare olisi ilman muuta ollut
tyytyväinen yksitoikkoiseen elämäänsä, tai että hän olisi kyennyt
tykkänään vastustamaan nuoren veren houkutuksia. "Tahtoisinpa, ett'ei
olisi mitään ikäkautta kymmenen ja kahdenkymmenen kolmen välillä",
sanoo paimen _Talvisessa Tarinassa_ "tai että kaikki nuoret ihmiset
nukkuisivat koko tuon ajan; sillä sillävälin ei tehdä mitään muuta
kuin saatetaan tyttöjä lapsivuoteelle, kiusataan vanhempaa väkeä,
varastetaan, tapellaan". Kun me ensi kerran v. 1582 jotain kuulemme
Shakespearesta, on hän juuri mennyt naimisiin Anna Hathawayn, häntä
noin kahdeksan vuotta vanhemman naisen kanssa, mikä ei tapahtunut
ilman epäsäännöllisiä ja kiireenomaisia asianhaaroja. Kuusi kuukautta
myöhemmin syntyy hänen esikoislapsensa, Susanna; v. 1585 kaksoiset
Hamnet ja Judith lisäävät perheen lukua. Jotensakin samoihin aikoihin,
ehkäpä hiukan myöhemmin, kietoutuu hän vakaviin rettelöihin Sir Thomas
Lucyn, seudun suurimman maanomistajan kanssa, ja jättää Stratfordin,
lähteäkseen Lontooseen onneaan koettelemaan. Kun hän jälleen v. 1592
sukeltaa näkyviin, alkavat Lontoon teaterien näytelmäinkirjoittajat
saada hänestä peljättävän kilpailijan.
Kaikki vanhat perintötiedot laskevat hänen Stratfordista lähtemisensä
syyksi erään salametsästysjupakan ja sen seuraukset. Hän oli "sangen
taipuvainen", sanoo eräs vanha juttujen keräilijä, "kaikenmoisiin
onnettomiin kepposiin, varastellen metsänriistaa ja kaniineja."
Rowe antaa kirjassaan _Tietoja William Shakespearen Elämästä_
(1709) täydellisemmän esityksen asiasta. Shakespeare tapasi käydä
muutamain tovereinsa kanssa salametsästystä harjoittamassa eräässä
puistossa, joka kuului Sir Thomas Lucylle; siitä hänet vedettiin
oikeuteen, hän vastasi puolestaan niin purevilla pilkkarunoilla,
että kannetta ajettiin kahdenkertaisella voimalla, ja hänen täytyi
poistua kotiseudultaan. Kaikki tämä on erinomaisen uskottavaa;
todistuskappaleet, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme asti, puhuvat
yksimielisesti sen puolesta; viittaukset näytelmissä tukevat sitä
yhä; eikä ole olemassa mitään pätevää todistetta sitä vastaan. Tosin
ovat muutamat yhdeksännentoista vuosisadan muinaistutkijat katsoneet
voivansa hyljätä koko kertomuksen ilman muuta ja asettaa sen sijaan
oman selvittelynsä siitä, mitenkä asiat oikein ovat tapahtuneet. Mutta
jos me seuraamme heitä tässä, niin silloin saamme heittää menemään
koko perimätiedon sisällyksen ja olemuksen; huomattava on vielä,
että ne muistotiedot Shakespearesta, jotka ovat jälellä vielä meidän
päivinämme, ovat pää-asiassa hyvin luotettavia. Ne ovat peräisin
jotenkin hyvistä lähteistä, ja niitä ei kokoillut eikä julaissut
henkilö, jolla olisi ollut joku riidanalainen seikka toteennäytettävänä
tai kumottavana. Enimmät niistä ovat alkuisin seuraavista kahdesta
lähteestä, joko toisesta tai toisesta: yleisistä paikallisista
tarinoista Stratfordin seutuvilla, tai niiden kertomuksista ja
muisteloista, jotka olivat joutuneet joihinkin tekemisiin teaterin
kanssa. Shakespeare oli viimeisinä vuosinaan hyvin tunnettu mies
Stratfordissa ja sen lähistöllä; hänen tyttärensä viettivät koko
ikänsä siellä; Susanna kuoli 1649 ja Judith vasta 1662; ja kun
Betterton teki pyhiinvaellusretkensä seudulle, kerätäkseen aineksia,
joita myöhemmin Rowe käytti lähteinään, niin on ilmeistä, että siellä
löytyi monta vanhaa paikkakuntalaista, jotka tiesivät tarkkaan
kertoa yhtä ja toista. Eräs John Dowdall haasteli kerran v. 1693
Stratfordissa seurakunnan vanhan lukkarin kanssa, joka oli syntynyt
muutamia vuosia ennen kuin Shakespeare kuoli, ja lukkari kertoi
hänelle m.m. että "tämä Shakespeare oli ennen muinoin opissa eräällä
teurastajalla tässä kaupungissa, mutta sitten hän karkasi isäntänsä
luota ja meni Lontooseen, missä hän pääsi palvelijaksi teateriin, ja
joutui tällä tavoin sille tielle, jolla hänestä tuli se, mikä hänestä
sittemmin tuli. Hän oli etevin koko suvussaan". Kertomukset, joita
Aubreylle jutteli vanhaan näyttelijäsukuun kuuluva ijäkäs William
Beeston ja kunnianarvoisan Stratfordin apulaispapin John Wardin
viimeistään v. 1663 tekemät muistiinpanot eivät suinkaan ole vähemmän
uskottavia; ja kun näitä näin eri haaroilta tulleita tiedonantoja
vertaillaan keskenään, ei niiden välillä esiinny mitään merkittävämpiä
ristiriitaisuuksia. On siis todellakin turhamaisen epäileväisyyden
huippu tuo, että jätetään kaikki nämä seikat huomioon ottamatta ja
annetaan etusija kaikenlaisille oppineiden mielikuvitustuotteille.
Teateria koskevan muistotiedon säilymistä ja jatkumista haittasi
suuresti teaterien sulkeminen ja näyttelijäin hajaantuminen eri
tahoille Pitkän Parlamentin aikana. Moni näyttelijä sai surmansa
taistellessaan kuninkaan puolesta, ja ainoastaan muutamat harvat
pääsivät esiintymään jälleen valtaan kohonneen hallitsijasuvun
aikuisella näyttämöllä. William Davenant, joka lapsuudessaan tunsi
Shakespearen ja joka aikaisemmalla miehuuden ijällään oli ollut
hyvin tuttu Shakespearen ystäväin ja toverien kanssa, jatkaa
näyttämö-muistotiedon keskeymätöntä sarjaa. Kun mielenkiinto
Shakespearen elämänvaiheiden tutkimiseen seitsemännentoista vuosisadan
loppupuolella ensiksi heräsi, ei ollut olemassa mitään kankeaksi
kaavioitua kuvaa hänestä, johon kaikkien esiintyvien tosiasiain piti
välttämättömästi soveltuman, eikä jälkeäkään siitä erinomaisesta
kunnioituksesta hänen luuloteltua arvokkuuttaan kohtaan, joka on saanut
seuraavana kehkeymättömän tutkimuksen aikana vääristellä ja muuntaa
kaikkein yksinkertaisinten ja vilpittömäin kertomusten ääriviivat.
Muutamia, näytelmiä koskevia tiedonsirpaleita on sattumalta säilynyt
meille noista samoista muistotietojen lähteistä. Drydeniltä
saamme tietää että "Shakespeare näytti taitonsa parhaimman puolen
Mercutiossaan; ja hän sanoi itse täytyneensä tappaa hänet jo
kolmannessa näytöksessä, jottei Mercutio olisi tappanut häntä". Dennis
ilmoittaa sitten, että Shakespeare kirjoitti _Windsorin Iloiset Rouvat_
kahdessa viikossa kuningatar Elisabetin käskystä, tämä kun halusi nähdä
Falstaffin lemmenpuuhissa. Nämä ovat tervetulleita lisiä niukkoihin
tietovaroihimme ja sopivat täydellisesti siihen, mitä jo entuudestaan
tunnemme.
Lontoossa sanotaan Shakespearen löytäneen vain "keskinkertaisia
toimia": erään myöhäisen, epäiltävän perimätiedon mukaan oli hän
pitelemässä ylhäisten hevosia laitakaupungin teaterien edustalla.
Hän näyttää nopeasti saaneen jalansijaa teaterissa, niin että hänen
ensimäisiin askeleihinsa menestyksen tiellä ei ole kiinnitetty
suurempaa huomiota. Goldsmith, joka tuskin koskaan puhuu omista
kärsimyksistään ja taisteluistaan, viittaa kerran ohimennen niihin
aikoihin, jolloin hän eleli Axe Lanen kerjäläisten joukossa. Nuo
päivät olivat hänelle hedelmällisen kokemuksen päiviä; ja Shakespearen
varhaisemmat vuodet Lontoossa olivat epäilemättä täynnä uutuuden
viehätystä ja kokemuksen kiihotusta, ja suurimman osan havaintojensa
satoa on hän varmaankin koonnut juuri näihin aikoihin. Kaupunki oli
pieni, eikä liene kovinkaan ollut toisennäköinen kuin Chaucerin
päivinä. Sen pääliikenne kulki varmaankin yhäti siinä, missä
kirkaskatseinen
Tems-virta suunnan ohjaa alusten
Siltaan asti, mi rantoja sen sitoo.
Lujat muurit ympäröivät kaupunkia; aivan niiden ulkopuolella olevilla
kentillä käyskenteli kansa ajanvietokseen tai meni joen yli Southwarkin
kohdalla, katsellakseen siellä karhunajoa ja miekkailua. Tykkiväki piti
ampumaharjoituksiaan tiilimuurin ympäröimällä kentällä Piispanportin
ulkopuolella. Tänne vapaille kentille, jonne ei enää kaupunginneuvoston
tuomiovalta ulottunut, oli jo pystytetty ainakin kaksi teateria.
Huolimatta näistä avaroista kentistä vallitsi muurien sisäpuolellakin
vilkas elämä, kirjavan, tungeskelevan joukon lainehtiessa sinne ja
tänne. Kaupungin laita-osissa oli vilinä ja melu yhtä suuri kuin
nykyäänkin; värien ja pukujen kirjavuus oli vieläkin suurempi. Tässä
kaupungissa vietti Shakespeare näytelmällisen oppi-aikansa, palaen
intoa nähdä ja kuulla, opetellen taidettaan, tehden tuttavuuksia,
alettuaan tuntea itsensä hiukan koteutuneeksi tässä kaupunki-hälyssä,
vertaillen ehkä kokemuksiaan runoilija- ja seikkailija-toveriensa
kanssa, joiden nimet jo aikoja sitten ovat vaipuneet unhotuksen yöhön,
askarrellen niissä satunnaisissa toimissa, joita teateri-yhtiöt hänelle
antoivat, syöden ravintolain yhteisessä pöydässä, katsella töllistellen
komeita juhlakulkueita ja katukohtauksia, tavaten päivä päivältä uusia
ihmistyyppejä ja kuullen yhä uusia juttuja. Jokaisen taiteilijan
elämässä on jonkunlainen kulta-aika, jolloin henki on ylen joustava,
aika täynnä uhkuvaa havaitsemisen riemua ja ehtymätöntä kykyä antautua
uusille vaikutelmille. Myöhemmin elämässä, kun itseluottamus ja varmuus
ovat tulleet menestyksen mukana, tulee hänen koota kaikki voimansa
ja parantaa yhä taitoaan, tai muuten on tuo väli-aika ollut vain
väsyttävää pilantekoa; mutta välittömän tuoreuden ja seikkailun lumous
on auttamattomasti mennyttä. Noiden ratkaisevain vuosien kestäessä,
jolloin koko maailma ikäänkuin tulvimalla tulvii sieluun ja mieleen,
sai Shakespeare tuntea äärettömän paljon vaikutelmia niin Stratfordissa
kuin Lontoossakin. Me emme voi kirjoittaa hänen kokemustensa historiaa;
ja Elisabetin aikuisen yhteiskunnan me taas pää-asiallisesti tunnemme
juuri hänen teostensa kautta, niin että meidän on erinomaisen hankalaa
ryhtyä vertaamaan kuvaa itse esineeseen. Näytelmiinsä hän otti aiheen
mistä vaan sattui saamaan käsiinsä ja antoi henkilöilleen italialaiset,
ranskalaiset tai roomalaiset nimet. Mutta todellisuutta ja elävyyttä
saavuttaakseen oli hänen turvauduttava huomioihinsa ympärillään
pauhaavasta elämästä. Ajanmukaisuusvirheet eivät merkinneet hänelle
mitään; todenmukaisuus kaikki. Hän ei matkustellut keräilläkseen
"paikallisväritystä". Yksi ainoa perhekunta riittää kyllin sille, sanoo
Juvenalis, joka tahtoo tutkia ihmissuvun tapoja ja omituisuuksia; ja
Shakespeare tyytyi tarkastamaan oman kansansa perhekuntaa, _Julius
Caesarissa_ on seinäkelloja; paperimylly ja kirjapaino _Henrik
Kuudennessa_; italialaisia elämäntapoja _Cymbelinessä_; Shakespeare
täyttää todellakin kaikki ilman muuta — lukuunottamatta ehkä
roomalaisaiheisia näytelmiä — oman aikansa vaihtelevilla ilmiöillä ja
erikoisseikoilla.
Muutamat esimerkit osoittakoot, missä määrin hänen näytelmiensä
tapaukset ja henkilöt olivat otetut hänen ympärillään kohisevasta
elämästä. Harrison antaa Holinshedin _Kronikoihin_ liitetyissä
_Kuvauksissaan Englannista_ tarkan selvityksen silloisten
maantieryöväysten laadusta ja tavasta, millä niitä toimitettiin.
"Harvoin", sanoo hän, "ryövätään matkustajia ilman sen ravintolan
omistajan, viinurin tai tallirengin apua, johon he poikkeavat hevosiaan
syöttämään ja lepäämään; nämä, auttaessaan heitä laskeutumaan
satulasta, tunnustelevat, kummallako, matkasäkilläkö vai rahamassilla
on lupaavampi paino ja antavat sitten salavihkaa tietoa yhdelle tai
toiselle rosvolle, joka alituisesti on valmiina pihalla tai asuu
siinä aivan lähistöllä, kannattaako lähteä otusta ajamaan, vai ei.
Jos saalis huomataan sen arvoiseksi, niin kysytään herrasmieheltä
vallan kuin sattumalta, mitä tietä hän aikoo matkustaa ja eikö hän
suvaitsisi kutsuttaa jotakin vierasta seurakseen illallispöytäänsä,
vierasta, jonka tulee huomenaamuna matkustaa aivan samaa tietä kuin
hänenkin. Ja jos hän näin on saatu hyväksymään ehdotus, vieläpä
olemaan mielissäänkin uudesta tuttavuudestaan, niin on juoni sangen
hyvällä tolalla — — — Ja tässä on mainittu vaan muutamia näiden
piintyneiden tappelupukarien ja hienojenkin herrasmiesten kujeista
ja kepposista, joita harjotetaan enimmäkseen talvella, joulujuhlien
aikoihin, jolloin palvelijat ja tuhlaavat herrasmiehet tarvitsevat
rahaa noppa- ja korttipeliinsä, ja jota he koettavat hankkia
väijymällä ja ryöväämällä lihavia saaliita maanteiden varsilla".
Aivan samaan tapaan kävi tuo kuuluisa ryöväys _Henrik Neljännessä_.
Pimeässä Rochesterin ravintolapihassa tavataan Gadshill hartaassa
keskustelussa kapakoitsijan kanssa, joka juttelee hänelle kentiläisestä
maatilanomistajasta ja hänen kolmesta sadasta kultarahastaan; sillä
välin istuskelevat tuhlaavat herrasmiehet vierasmajassa, siksi kunnes
heidän luotettava "vainukoiransa" tuo heille mieluisia uutisia.
Toisessa kohdin kirjaansa kuvaa Harrison ylhäisten henkilöiden tapaa
kohdella räätäleitään. "Miten oikullisia, miten turhantarkkoja ovatkaan
nuo herrat ja naiset, ja miten vaikeaa onkaan räätälin saada puku
oikein heidän mielikseen sopimaan! Miten usein pitääkään se lähettää
tekijälleen takaisin! Mitä kiukutteluja, mitä vimmanpuuskauksia,
mitä sättivää puhetapaa saavatkaan nuo köyhät työläisparat pitää
hyvänään!" Senlaiseksi huomasi asianlaidan William Harrison — ja
senlaiseksi huomasi sen myös William Shakespeare ja hän on sen
hyvin havaannollisesti, kaikella vuoropuhelun elävyydellä esittänyt
kohtauksessa Petruchion ja räätälin välillä.
Moilasen henkilö, sanoo Aubrey, oli muovaeltu elävän mallin mukaan.
"Tuon lystikkään oikeudenpalvelijan _Kesäyön Unelmassa_ (Aubrey ei
osannut oikein varmasti erottaa eri näytelmiä toisistaan) on hän
varmaankin sattumalta tavannut Grendonissa, jonka kautta tie kulkee
Lontoosta Stratfordiin; ja siellä eli vielä tuo sama oikeudenpalvelija
v. 1642 paikkeilla, kun minä ensi kerran matkustin Oxfordiin."
Miten tuon laita lieneekään, tälläisiä oikeudenpalvelijoita löytyi
monessa muussa paikassa, ja Shakespearen mielikuvitus koristeli
häntä, mutta ei luonut. On olemassa eräs kirje, vuodelta 1586, jossa
Lordi Burghley valittaa Sir Francis Walsinghamille niiden miesten
järjetöntä menettelytapaa, jotka oli määrätty vangitsemaan Babingtonin
salaliiton jäsenet. Burghley kertoo matkustaneensa vaunuissaan
Lontoosta Theobaldsiin ja huomanneensa jokaisen kaupungin portilla
noin kymmenen tai kaksitoista miestä seisoskelevan hyvin huomattavissa
ryhmissä, pitkillä seipäillä asestettuina. He olivat asettautuneet
pitkin seinivieriä, ja hän ymmärsi heidän siinä sadetta pitävän tai
odottavan vuoroaan päästäkseen naukkaamaan pari siemausta läheisestä
kapakasta. Mutta Enfieldissä, missä ei satanut, tapasi hän heitä taas
noin tusinan verran, ja silloin juolahti hänen mieleensä, että ehkäpä
nämä ovatkin niitä vahtimiehiä, joiden on määrä urkkia tietoonsa ja
vangita kuningattaren henkeä uhkaavat salaliittolaiset. "Kutsuinpa",
jatkaa hän, "muutamia heistä puheilleni ja kysyin, miksi he siinä
oikeastaan seisoskelivat. Ja yksi heistä vastasi: 'Siepataksemme kiinni
kolme nuorta miestä'. Ja kysymykseeni, mistä he tunsivat nuo henkilöt,
vastasi toinen näillä sanoilla: 'Hitto soikoon, armollinen herra,
heidän jaloutensa ilmoituksesta'. 'Mitä sillä tarkoitat?' kysäsin.
'Hitto soikoon', tokasevat he, 'yhdellä joukosta pitäisi oleman
aikamoinen kyömy-nenä'! 'Ja eikö Teillä ole mitään muuta merkkiä?'
utelin edelleen. 'Ei', kuului vastaus. Ja sitten minä tiedustelin, kuka
heidät oikein oli toimeen määrännyt; ja he nimesivät jonkun Bankesin,
poliisipäällikön, ja sen miehen tahtoisin lähetettäväksi luokseni."
Lontoon varkaiden ja vorojen kepposia kuvaa Greene tarkkaan
verrattomissa kirjasissaan. Hänen _Connie-Catchinginsa_ toisessa osassa
(1591) kerrotaan eräässäkin jutussa, minkä hän oli äskettäin kuullut,
muutaman veijari- ja taskuvaras-seurueen tekemästä kolttosesta eräälle
yksinkertaiselle talonpojalle St. Paulin puistokäytävissä. Talonpoika
piti kättään taskussaan ja kukkaroaan kädessään, joten oli vallan
mahdotonta tulla toimeen hänen kanssaan, ellei hän töytännyt häntä
kumoon tai ikäänkuin tuttavuutta hieroakseen pyrkinyt pudistamaan
hänen kättänsä. Silloin kaksi veijaria keksi juonen: "toinen meni
talonpojan luo, kulkien aivan hänen edellään, ja kolmen tai neljän
kävelykierroksen perästä seisahtui hän äkkiä ja huusi: Voi, voi!
auttakaa minua, hyvä ystävä, minä voin pahoin! samassa vaipuen
muka pyörtyneenä maahan. Talonpoika-parka, nähdessään tuon siistin
herrasmiehen lankeavan, kuten hänestä näytti, kuolleena hänen eteensä
maahan, syöksyi hänen avukseen, otti hänet syliinsä, kokien hieromalla
saada hänet jälleen tuntoihinsa; tapaus houkutteli suuren väkijoukon
heidän ympärilleen; ja sillä välin toinen veijari sieppasi talonpojan
kukkaron ja luikki tiehensä." Aivan samalla tavalla puijaa Autolycus
maalaistolvanan _Talvisessa Tarinassa_; hän, joka on oikea mestari
tällaisissa taidonnäytteissä, ei tarvitse toisten apua ja hän vie
juonensa perille mitä hullunkurisimman rohkeilla tempuilla.
Ei edes Falstaff, vaikka hän, jos kukaan, on Shakespearen omaa tekoa,
ole hänkään vallan tyhjästä rakettu. On turhaa ja typerääkin etsiä
jotain suoraa esikuvaa, joko sitten näytelmäinkirjoittaja Henry
Chettlessä, joka "hikoili ja puuskutti lihavuuttaan" tai jossain muussa
aikalaisessa. Me saattanemme pelkäämättä sanoa Falstaffista, mitä
eräs toinen Shakespearen mainioimmista luomista sanoo itsestään: "Ei
ole olemassa sellaista ihmistä, se on mahdotonta". Niin rajattoman
elinvoimaista ja sukkelasanaista henkilöä ei löydy luonnossa; ja
jos sellainen löytyisikin, niin suuri näytelmäseppä ei antaudu
tuolla tavoin orjallisesti mukailemaan suorastaan yksilöllisiä
esi-kuvia. Falstaff on kirkastettu Elisabetin aikalainen; ja siellä
ja täällä ihmisten elämää kuvaavissa, valitettavasti vaan liian
niukoissa historiallisissa muistelmissa tältä ajalta me tapaamme
komillisia urotöitä, jotka muistuttavat mieleemme vanhan ystävämme,
tai hämmästyttää meitä sanansutkaus, joka tuntuu meistä omituisen
tutunomaiselta. Falstaffilta ei koskaan puuttunut keinoja; ja jos
hän ryhtyy moittimaan omaa elämäntapaansa — voimatta olla siihen
liittämättä sivumäärin halventavia lauseita seuralaisistaan ja
tovereistaan — niin eiköhän hän vaan liene puhunut tähän suuntaan:
"No, herraseni! katsokaammepa, mikä hän oikein on miehiänsä; hän ei
hävennyt, vaikka hän oli aatelismies, totta totisesti, iäkäs mies,
sangen mahtava mies, ja ruhtinaan komentava upseeri, hän ei hävennyt
pelata noppapeliä oluttuvissa kaikenlaisten palvelijalurjusten,
irstailijoiden ja renttujen seurassa. On ollut erinomaisen suuri synti
pelata niin kurjaa peliä niin kurjien ihmisten keralla, ihmisten,
jotka eivät olleet aatelismiehiä, ei upseereja, ei hänen ikäisiään;
mutta vaikka hän oli kauniiden maatilusten omistaja, vanhan suvun
jäsen, mahtava ja vaikutusvaltainen, ruhtinaan upseeri, lempo soikoon,
ja sellaisen ruhtinaan, ja mies sellaisessa ijässä, että hänen
valkeiden hapsiensa pitäisi varoittaa häntä antautumasta sellaiseen
mielettömyyteen ja jumalattomaan menoon, niin hän ei hävennyt pelata
sellaista peliä sellaisten tappelupukarien ja roistojen keralla,
ja sitten sellaisessa talossa, jonne vaan varkaat, irstailijat ja
murhamiehet kokoontuvat; enpä, kautta Jumalan, osaa tarpeeksi huutaa
hänelle häpeätä." Tässä puheessa, joka on esitetty esimerkkinä
Thomas Wilsonin kirjassa _Puhetaito_ (1553), ei tosin ilmaannu
Falstaffin säkenöivää sukkeluutta, mutta siinä on sama retorillinen
lauserakenne, jota hänkin käyttää silloin kun hän "kiipee korkealle
ratsulleen". Ja jonkunverran hänen sukkeluuttaan saattoi myös löytää
maantieritarien joukossa. Thomas Harman, kentiläinen rauhantuomari,
kertoo seikkailusta, mikä sattui eräälle vanhalle maanviljelijälle,
joka kulki aina kahdesti viikossa kaupoilleen Lontooseen. Eräänä
päivänä tämä vanha mies tapasi kaksi "emäroistoa" tai rappiolle
joutunutta onnenonkijaa, jotka ratsastivat yhdessä maantietä pitkin
varsin rauhallisesti, toinen kantaen toisen päällysviittaa kuin herra
ja palvelija ainakin. He haastelivat hauskasti hänen kanssaan, siksi
kunnes saavuttiin otolliseen tien-kohtaan; silloin ottivat he ukon
hevosta suitsista kiinni ja taluttivat sen metsään, kysyen mieheltä,
kuinka paljon rahaa hänellä oli pussissaan. Hänen täytyi tunnustaa,
ettei hänellä ollut muuta kuin täsmälleen seitsemän shillingiä. Mutta
kun rosvot ryhtyivät tarkemmin etsimään, niin löysivät he, paitsi noita
seitsemää shillingiä, suuren, enkelinkuvalla varustetun kultarahan,
jonka ukko oli kyllä käskenyt vaimonsa panemaan varmaan talteen, mutta
jonka tämä olikin unohtanut kukkaroon. Silloin alkoi herrasmies-varas
päivitellä: "Hyvä Jumala, minkälainen tämä maailma sentään on! Kuinka
voi siihen uskoa tai luottaa? Katsokaahan", pakisi hän, "tämä vanha
konna kertoo minulle ettei hänellä ole muuta kuin seitsemän shillingiä;
ja tässä on vielä vanha kultarahakin. Minkä vanhan konnan ja minkä
petollisen konnan olemmekaan yhättäneet", lausui hirtehinen. "Jumala
armahtakoon meitä, tuleekohan tämä maailma milloinkaan paremmaksi?"
— ja näin päivitellen puittivat molemmat tiehensä. Tässä puheessa on
oikeata Falstaffin kokkapuhe-tuulta; se lausuttiin lähellä Shooters
Hilliä, Blackheathen seutuvilla noin 1560 aikoihin.
Tälläiset valaisevat kuvaukset eivät suinkaan ole merkitystänsä vailla.
Shakespeare eli ajassa, joka uhkui loistoa ja komeutta, saastaisuutta
ja siveellistä turmelusta, silmäin pyyntöä ja elämän koreutta —
tuhlaavaisuuden, seikkailunhalun, yltiöpäisyyden ja liioittelun
ajassa. Kaikki tuo elämä on nyt vaipunut hautaansa, jättäen meille
vain kasan tomuisia asiapapereita ja pienen määrän kirjoja, joita ovat
enimmältä osalta kirjoitelleet hiljaiset, ajan pauhaavista aalloista
ja sen levottomasta melskeestä kirjallisuuden turviin paenneet
oppineet. Meille ovat nuo kirjat hyvin tärkeitä, ja me pengomme niitä
kärsivällisesti ja innokkaasti, löytääksemme niistä Shakespearen
aatteiden ja käsitteiden syvät synnyt. Mutta salaisuutta ei voida
löytää näiden talletavarain joukosta: hänen ympärillään kohissut elämä
on vaimennut; liikunnan ja toiminnan virta on ehtynyt, ja me olemme
jääneet haeskelemaan sattuman tuomia muistomerkkejä kuivaneesta ja
autiosta uomasta.
Näytelmät osottavat erinomaisen selvästi hänen tunteneen Lontoon
sangen hyvin. Kapakkaelämä oli hyvin tärkeä puoli näihin aikoihin.
Ravintoloissa ja kapakoissa varmaankin kaupunkiin saapunut vieras
teki ensimäiset tuttavuutensa; ja siellä hän kai myöhemmin tapasi
ystäväinsä seuran. Kappaleessa _Miten Äkäpussi Kesytetään_ pyrkii
valepukuinen oppinut Baptistan kanssa lähempään tuttavuuteen sen syyn
nojalla, että he noin parikymmentä vuotta takaperin olivat molemmat
asuneet Pegasus-ravintolassa Genuassa. Merikapteeni _Loppiais-Aatossa_
asuu "etelään kaupungista, Elefantissa". _Erehdysten Huvinäytelmässä_
esiintyy monta kapakkaa — Kentauri, Tiikeri ja Porpentina. Lontoon
kapakoista on Metsäkarjun Pää kaupungin itäosissa tullut ikiajoiksi
kuuluisaksi Falstaffin ja hänen seurueensa sille osoittaman suosion
kautta; samaten oli Merenneidon maine suuri sen älyniekkojen klubin
takia, jonka Raleigh ja Marlowe perustivat, jota Shakespearekin ylistää
ja jonka viimein Ben Jonsonin johtamat ilta-istunnot Paholaisen Kapakan
Apollo-huoneessa saattavat varjoon. Tänä symbolien ja vertauskuvien
aikana oli yksityisten talojen ja myymäläin ovilla merkkejä, joiden
tarkoituksena oli joko olla pelkkänä nimenä, talon tuntomerkkinä,
taikka ilmoittaa omistajan ammattia tai liikettä. Benedikt puhuu
näytelmässä _Paljon Melua Tyhjästä_ sokean Cupidon merkistä "erään
porttolan ovella". Viittaus tähän samaan merkkiin kohottaa suuresti
Kuningas Learin puheen voimaa, kun hän kamalassa raivossaan koko
ihmissukukuntaa kohtaan sanoo Gloucester'ille: "Vilkutko minuun?
Tee pahintasi, sokea Cupido; minussa et lempeä nosta". _Mitta
Mitasta_ ja _Perikleen_ neljäs näytös (jonka on voinut kirjoittaa
vain Shakespearen kynä), osoittavat hänen tunteneen kaupunki-elämän
synkimmätkin puolet, sellaisina kuin ne varmaankin esiintyivät
Pick-hatchin porttolakorttelissa ja rantakatujen pimennoissa. Hän
ei pelkää tutustuttaa puhtaimpiakaan sankarittariaan kaiken tämän
saastan löyhkäyksiin; heidän hyveenänsä ei ole tietämättömyys; "se
on veressä: se tahtoo kestää tuulet ja tuiskut". Ei missään hän
esiinny enemmän omana itsenään, kuin siinä suuressa huolettomuudessa,
jolla hän paljastaa kaikki noille hienotunteisimmille, hennoimmille
olennoille, mitä englantilainen henki on milloinkaan luonut. Heidän
kasvatuksensa on peräisin avarammasta maailmasta kuin vierashuoneesta
tai hovin juhlallisista vastaanottajaisista. Ei Mirandakaan, joka
kuitenkin on hellemmin huoliteltu kuin Isabella tai Marina, ole mikään
tuollainen sievistelevän tietämätön tytöntypykkä, miksi muutamat
myöhemmät esitykset ovat tahtoneet hänet tehdä; kun Prospero puhuu
vallananastaja-herttuasta, joka oli menetellyt häntä kohtaan kuin pahin
vihollinen eikä kuin todellinen veli, lausuu Miranda tyynesti:
O, syntist' olis mummostani muuta,
Kuin hyvää ajatella: kelpo äidist'
On usein huonot lapset.
Shakespearen sankarittaret ovat avosilmäisiä, ollen siinä hänen
kaltaisiaan, hänen, joka ei kääntänyt selkäänsä millekään, jossa vaan
esiintyi inhimillisen elämän muotoja. Hän tunsi nuo lujat murheen
talot, Lontoon vankilat — niinkuin niihin hyvin helposti saattoi
tutustuakin, kun mestari Caper tai joku muu kovan kohtalon kolhima
nuori mies löysi hyvin helposti itsensä niiden muurien sisäpuolelta,
ehkäpä jonkun koronkiskurin kiivaasta vaatimuksesta, "ruskean
käärepaperin ja vanhentuneen inkiväärin takia". Hän piti silmällä
nuorison käytöstä ja elämäntapoja; hän tunsi hyvin nuo keikaroivat
nais-uroot ja sotilasseikkailijat:
Tarjokkaat tuittupäiset, epäkelvot;
On kasvot naisen, louhikäärmeen sappi;
hän huomasi nuo vakavan siivot ja rauhaa-rakastavat nuorukaiset,
nuo "mairitellen sopottavat orapihlajan kukat, jotka kävelevät
kuin naiset miehen vaatteissa ja lemuavat kuin rohdospuoti yrttien
keräämisenaikaan"; hän havaitsi kaikki tunnottomat onnen-onkijat,
jotka väijyskelevät rannoilla hyvässä turvassa, laskeakseen vesille
ensimäisessä myötätuulen leyhäyksessä, joten "heidän pyrkimyksensä
tähtää kaikkialle ja heidän elinkeinonansa ovat kaikki mahdolliset
ja mahdottomat toimet". Hän tarkasteli herttaisen arvostelevalla
leikillisyydellä "tuota säyseätä väkeä, joka elää sääntöjen mukaan",
sen puuhia ja hommia, noita yksivakaisia Lontoon kauppiaita, jotka
vaimoineen ja tyttärineen olivat puritanilaisuuteen taipuvia ja
jotka karttoivat teateria. Hän koskettelee puritanilaisuutta tuon
tuostakin mitä keveimmällä kädellä, ei kuitenkaan niin keveällä,
että erehdystä tarkoituksesta voisi syntyä. Näitä ihmisiä, jotka
veisasivat virsiä säkkipillin säestyksellä ja jotka halusivat kiskoa
kauppaetuja yksinpä teateristakin, jonka he tuomitsivat, ei Shakespeare
suinkaan vihannut; mutta hän tunsi heidät pohjimmiltaan, tunsi heidän
helmasyntinsä, ja hymyili. Heidän puhetapansa vältteleväisyys esiintyy
Parolles-henkilössä, joka saatuaan kuulla herransa ja käskijänsä
joutuneen naimisiin, vastaa hurskaalla karttavaisuudella: — "Hän on
minun hyvä herrani; ja tuo tuolla ylhäällä, jota palvelen, on minun
käskijäni". Rannanpuoleisessa esikaupungissa sijaitsevan Globe-teaterin
kuulijakunta ymmärsi vihjauksen vallan hyvin, kun ilveilijä kappaleessa
_Mitta Mitasta_ ilmoittaa, että kaikki Wienin esikaupunkien
pahamaineiset talot ovat revittävät raunioiksi; keskikaupungin taloista
taas sanotaan: "ne jätetään siihen siemeneksi; alas ne olisivat menneet
nekin, mutta eräs ovela porvari on tehnyt kaikkensa niiden puolesta."
Baalin pääpapilta, mestari William Shakespearelta, nämä hänen sääntöjen
kahlitsemat kristiveljensä ovat varmaankin saaneet sitä "ilostelujen
kouluutusta", jonka puutteessa he eniten olivat; he ovat myös ehkä
saaneet kuulla, että "vaikk'ei rehellisyys olekkaan mikään puritani,
niin ei se kuitenkaan ole kenellekään haitaksi". —
Elettyään ja taisteluaan muutamia vuosia tuntemattomana seikkailijana
sukelsi Shakespeare esiin kaikkien nähtäväksi ja asetti jalkansa
lujasti maineen rappusille. Hänen Southamptonin kreiville omistamansa
_Venus ja Adonis_-runoelman (1593) suuri ja nopea menestys merkitsi
kaiken todennäköisyyden mukaan hänen myötäkäymisensä alkua, Teatereilla
ei ollut muita suojelijoita kuin niiden toimimiehet ja yleisö;
runotuote, jos se sai hyvän vastaanoton, saattoi kuitenkin kohottaa
tekijänsä ylhäisten ja vaikuttavain miesten seurapiireihin. Hiukka
tämän jälkeen saamme tietää Shakespearen näytelleen kuningattaren
edessä Greenwich-palatsissa; ja siitä lähtien hän luultavasti pääsi
tutustumaan kaikkein korkeimpiinkin hovipiireihin, joita hän tarkkasi
yhtä läheltä kuin katujen hyörinää. Hän katselee hallitsemisen
vaikeasti suoritettavaa tehtävää useammilta puolilta, mieluummin ja
useimmin kuitenkin hallitsevan, luokkain kannalta. Kuningasvalta olikin
hänelle suosiollinen. Ben Jonson puhuu
Hengestä ylvääst' Temsin rantaman,
Mi ihastus ol' Jaakon, Elisan;
ja löytyy paljon ilmoituksia ja perimätietoja siitä suosiosta,
jota hän nautti molempain hallitsijain aikana. Hän ei halveksinut
esiintyä imartelijanakin. Hän ylisti molempien ruhtinaiden ansioita,
valiten aiheekseen juuri ne avut ja lahjat, joista he itse eniten
ylpeilivät. Elisabetia ylistetään hänen neitseydestään; Jaakkoa hänen
ylenluonnollisesta parantamis-voimastaan ja hänen ihmeteltävästä
ennustamistaidostaan. _Windsorin Iloiset Rouvat_ kirjoitettiin
kohteliaisuuden osotukseksi edelliselle; _Macbethin_ aihe oli
varmaankin valittu miellyttämään jälkimmäistä. Aatelistosta tiedämme
Shakespearen olleen ystävällisissä henkilökohtaisissa suhteissa
Southamptoniin, jonka sanotaan antaneen hänelle tuhannen puntaa
"tehdäkseen hänelle mahdolliseksi päättää erään kaupan, johon hänellä
kuuleman mukaan jo kauvemmin oli ollut halu;" samaten Essexiin, jota
ylistetään _Henrik Viidennessä_; ja tuohon "verrattomaan veljespariin",
Williamiin, Pembroken kreiviin, ja Filipiin, Montgomeryn kreiviin,
joille ensimäinen kokolehtipainos on omistettu tunnustukseksi siitä
suosiosta ja avuliaisuudesta, mitä he olivat runoilijalle tämän
elinaikana osoittaneet. Muutamat näytelmät — _Kesäyön Unelma, Myrsky,
Cymbeline, Henrik VIII_ — ovat ilmeisesti kirjoitetut joitakin
erityisiä ylhäisten juhlatilaisuuksia varten; niitä näytelmiä,
joissa tavataan naamiais-kohtauksia, ei olisikaan voitu esittää
tarpeellisella huolella ja komeudella yleisellä näyttämöllä. Kaikki,
mitä olemme saaneet tietoomme, todistaa Shakespearen olleen erikoisesti
perehtyneen hovielämään; hän on ollut läsnä loistavissa juhla-menoissa,
joissa kirkon korkeimmat arvomiehet tervehtivät säädetyillä
kohteliaisuus-lauselmilla kuningasvallan edustajaa, joka juhlamenojen
ylen määrin rasittamana sortui maahan; hän ihasteli sitä puhelun
sukkelasanaista leikillistä terävyyttä, jota ylhäisten piireissä
viljeltiin, ja tuota käytöstavan suloutta ja hienostunutta makua, joka
joskus esiintyy hänen ruhtinaallisissa henkilöissään ja aina hänen
ylhäisissä nais-luomissaan. Näytelmässä _Lemmen Kujeita_ on prinsessa
— ja prinsessa yksin — hyvin ylhäisen hillitty, sukua "onnettomalle
Maccabeukselle" ja "urhealle Hektorille"; _Loppiais-Aatossa_ kohtelee
kreivitär Olivia juoppoa sukulaistaan ja hänen hupsua ystäväänsä
jonkunlaisella viehättävän suojelevalla huolenpidolla ja kuuntelee
Malvolion surkeasti erehtyneitä kosiskeluja siksi, kunnes hän itse
tyynesti ojentaa kätensä Sebastianille.
Hänen elämänsä tapauksista Lontoossa ei tiedetä juuri mitään. Eräs
juttu on tosin merkitty muistiin hänen varhaisimmilta ajoiltaan
pääkaupungissa — juttu, jota kai etenkin nuoret ylioppilaat
rakastivat kertoa suositusta näyttelijästä ja joka ei ansaitsisi
toistelemista, elleihän se lienekin vaan pelkkää juorua, joka
on Shakespearen laskuun kirjoitettu paperille hänen Lontoossa
ollessaan ja joka näin on säilynyt aina meidän päiviimme saakka.
Asianajaja John Manninghamin päiväkirjassa vuodelta 1601 kerrotaan
näet eräästä kaupunkilaisnaikkosesta, joka kerran siihen määrään
hurmaantui näyttelijä Burbageen Rikhard III:n osassa, että kutsui
häntä illaksi luoksensa sovittuun paikkaan. Shakespeare, joka kuuli
heidän keskustelunsa, ehättikin ennen Burbagea, ja häntä pidettiin
erinomaisen hyvänä. "Kun sitten tuotiin sana, että Rikhard Kolmas
odotti oven takana, niin Shakespeare käski hänen palaamaan kauniisti
kotiinsa, sillä kävihän Wilhelm Valloittaja ennen Rikhard Kolmatta".
Neljännes-vuosisadan elämästä ja kokemuksista on ainoastaan tämä pieni
epäilyttävä pilajuttu joutunut aikakirjoihin; mutta Hamletilla saattoi
olla syynsä teroittaa siveyttä ja hyviä tapoja.
Näytelmäin nojalla on tultu siihen johtopäätökseen, että Shakespearen
on täytynyt paljon matkustella. Epäilemättä hän usein kulkikin
näyttelijä-seurueensa mukana heidän kesäisillä kiertomatkoillaan
maaseutu-kaupungeissa. Epätodennäköistä taas on, että hän olisi mennyt
Englannin kanavan poikki tai käynyt joskus Skotlannissa. Muutamat
_Hamletissa_ ja italialaisissa näytelmissä esiintyvät viittaukset
osoittavat erikoisempaa Helsingören ja Italian paikallistuntemusta.
Esimerkiksi nimi Gobbo, jonka hän antaa ilveilijälle _Venetian
Kauppiaassa_, on samaisen kaupungin torilla löytyvän vanhan
kivipatsaan nimi; ja kun hän puhuu eräästä yleisestä lauttauspaikasta,
"tranectista", niin näyttää tuo sana olevan joko väärin kuultu tai
väärin painettu muunnos italialaisesta sanasta _traghetto_. Vaan
tuohan ei nyt olekaan niin vaikeata käsittää: vanhassa loistossaan ja
kunniassaan komeileva Venetia veti kokonaisia matkustajain laumoja
puoleensa; ja tarvitsematta vaivata itseään kysymysten tekemisellä, on
Shakespeare varmaankin kuullut lukemattomia kuvauksia, kertomuksia ja
muistelmia tästä elämän ja kaupan keskuksesta. Tänä aikana, jolloin
painettu tieto on niin halvasta jokaisen saatavissa, ollaan liian
taipuvaisia unhottamaan, miten suuren osan tietojaan ja tuntemustaan
hänen on täytynyt koota keskusteluista ja suupuheista. Kirjat
olivat hallituksen luvan ja valvonnan alaisia; mutta haastelussa
ja pakinassa vallitsi täydellinen vapaus. Hän on varmaankin usein
kuunnellut Othellon kertomusten kaltaisia kuvauksia Uuden Maailman
ihmeistä. Hän on varmaankin usein nähnyt tuollaisen omaa arvokkuuttaan
paisuvan matkailijan, joka on kuvattu _Kuningas Juhanassa_, ja joka
itsetietoisena leikittelee hammastikullaan ylhäisen miehen pöydässä,
haastellen
Puheiss' imarissa
Alpeista, Pyreneitten vuoristosta,
Po-virrasta ja Apennineistä.
Se tuntemus ja tieto, mitä hän tälläisistä kertomuksista ammensi, jos
se joskus olikin kaukaista ja ihmeellistä, ei ollut järjestelmällistä
eikä tarkkaa; ja tälläistä onkin juuri se asiantuntemus, joka esiintyy
näytelmissä.
Läpi kaikkien hänen vaihtelevan ja toimekkaan Lontoon-elämänsä vuosien
asui hänen mielensä kuitenkin alati syntymäseudulla, joka näyttää
pysyneen aina hänen perheensä olopaikkana. Kun hän sai rahoja kootuksi,
käytti hän niitä omaisuuden hankintaan Stratfordissa. Vuonna 1597
hän osti ja laittoi uuteen kuntoon New Placen, kaupungin komeimman
talon, lisäten aika-ajoittain omaisuuttaan hankkimalla laajoja aloja
viljelys- ja laidunmaata sekä ottamalla haltuunsa kymmenysverot.
"Hänellä oli tapana", sanoo Aubrey, "käydä ainakin kerran vuodessa
syntymäseudullaan". "Hän puuhasi teatereissa koko varhaisemman ikänsä",
sanoo Ward, "mutta vanhoilla päivillään eleli hän Stratfordissa,
avustaen näyttämöä kahdella näytelmällä vuosittain; näin saavutti hän
niin suuren varallisuuden, että hän kulutti noin tuhannen paikkeilla
vuodessa, kuten olen kuullut". Useampia vuosia ennen lopullista
vetäytymistään rauhaan ja lepoon hän luultavasti oleskeli paljon
Stratfordissa, ja hänen suurimmat näytelmänsä, _Othello, Kuningas
Lear, Macbeth_ ja muutamat muut, ovat varmaankin syntyneet kesäisin
New-Placessa, ja niitä näyteltiin sitten varmasti Globe-teaterin
näyttämöllä Lontoossa. Stratfordin kirkonkirjat ovat säilyttäneet
meille tietoja muutamista hänen yksityiselämänsä päätapahtumista.
Vuonna 1596 kuoli hänen ainoa poikansa Hamnet; ja ne, jotka etsivät
näytelmissä hänen muistonsa heijastusta, ovat ehkä oikeassa nähdessään
jonkunlaista varjoa hänen surustaan Arturin liikuttavassa kohtalossa
ja Constancen kiihkeän raivoisassa tuskassa, näytelmässä _Kuningas
Juhana_. Vuonna 1607 meni hänen vanhin tyttärensä Susanna naimisiin
John Hallin, lääketieteen tohtorin kanssa; seuraavana vuonna kuoli
hänen äitinsä. Elämänsä viimeisten kolmen tai neljän vuoden ajan
tiedetään hänen asuneen tykkänään Stratfordissa, yksinäisessä
hiljaisuudessa; 10 päivä helmikuuta v. 1616 vietettiin hänen tyttärensä
Judithin häitä viinikauppias Thomas Cuineyn kanssa; 25 päivä
maaliskuuta teki hän testamenttinsa; 23 päivä huhtikuuta kuoli hän ja
haudattiin Stratfordin kirkon kuoriin.
Testamentissaan jakaa hän vilpittömän tarkasti ja tasasuhtaisesti
omaisuutensa omaistensa ja sukulaistensa kesken. Ainoat muistetut
ammatti-ystävät ovat hänen "virkaveljensä" John Heminge, Rikhard
Burbage ja Henry Condell, joille määrätään kaksikymmentäkuusi
shillingiä ja kahdeksan penniä kullekin, muisto-sormuksien ostamista
varten. Näistä oli Rikhard Burbage näytellyt hänen näytelmäinsä
suuria tragillisia pääosia; toiset kaksi julkaisivat myöhemmin
hänen koottujen teostensa ensimäisen painoksen. Testamentin
ystävällinen säännös yhdessä heidän omien kertomustensa kanssa
1623:n kokolehtipainoksen esipuheessa antavat heille suuren arvon
tuon painoksen toimittajina, huolimatta siitä, että heidän työtänsä
osittain rumentavat pahat kompastukset. Oikeutettuna johtopäätöksenä
näistä tosi-asioista sekä eräiden kokolehtipainokseen otettujen
näytelmäin tekstin eriskummallisen vaihtelevasta hyvyydestä saattaa
pitää sitä, että Shakespeare on ryhtynyt ennen kuolemaansa tekemään
valmistuksia koottujen teosten painosta varten. Muutamia näytelmiä
hänellä ehkä oli luonaankin alkuperäisinä käsikirjoituksina; toisia
on hän sovitellut ja korjaillut teaterien jäljennöksistä tai
virheellisistä nelitaitekirjoista, jotka oli painettu hänen eläissään;
useimpia hän ei päässyt ensinkään tarkastamaan eikä parantelemaan.
Hänen näytelmä-käsikirjoitustensa kokoaminen, missä muodossa ne
sitten olivatkin, joutui nyt Hemingen ja Condellin huostaan; ja he
suorittivatkin heille uskotun tehtävän. Missä kokolehtipainos eroaa
oleellisesti nelitaitemuunnoksista, saattaa nykyisten julkaisijain maku
antaa etusijan toiselle tai toiselle, mutta kysymystäkään ei voi syntyä
siitä, kummallako on meihin nähden suurempi luotettavaisuus ja arvo.
Varhaisemmat painokset sisältävät useita kohtia, jotka epäämättömästi
kuuluvat Shakespearelle, mutta jotka kokolehtipainoksessa ovat jääneet
syrjään; mutta Shakespeare oli ennen kaikkea näytelmänkirjoittaja,
ja nuo poisjääneet kohdat parantavat usein juuri näytelmää. Uusimmat
painokset sisältävät senkin, mikä kokolehtipainoksessa oli hyljätty,
samalla pysyttäen kaiken sen, mikä siinä vasta ensikertaa esiintyy.
Tällä menettelytavalla on etunsa silläkin, eritotenkin niiden
varalta, jotka käyttävät Shakespearen teoksia hänen mielialojensa
ja sanantapojensa sanakirjana. Sillä on ainoastaan yksi paha vika:
se esittää meille muutamat näytelmät muodossa, jota Shakespeare
ei ole hyväksynyt, eikä ole koskaan voinut hyväksyä, ei missään
kohdassa elämänsä taivalta. Kokolehtipainokseen meidän lopultakin
on turvauduttava: kahteenkymmeneen näytelmään on se meidän ainoa
luotettava lähteemme; enimmille jälelläolevistakin on se paras
perustus, mitä meillä on olemassa tai tulee olemaan.
Viimeisissä näytelmissä astuu Stratfordin maalaiselämä jälleen
näkyviin. Kaikkien sotaisten ja valtiollisten suurtapahtumiemme
jälkeen, korkeina kuohuvain intohimojemme ja kuolettavain surujemme
jälkeen, olemme taasen Perditan kukkais-tarhassa, tai otamme osaa
lammasten keritsemisaikojen iloihin. Uusi luonnemuodostus kohtaa
meitä näissä näytelmissä: tyttönen, viaton, vilpitön, kuuliainen,
ymmärtäväinen, uskollisen isänsä hellimä ja huolehtima, isän,
jonka luokse hän ehkä palaa pitkän, pitkän eron jälkeen. Johtuu
välttämättömästi mieleen se ajatus, että olemme Judith Shakespearelle
kiitollisuuden velassa siitä kauneudesta ja luonnollisesta
viattomuudesta, jotka astuvat näkyviin Mirandassa ja Perditassa
sekä Marinan varhaisemmassa luonnoksessa. Testamentissaan määrää
Shakespeare Judithille "suuren kullatun hopeamaljan" — jota epäilemättä
käytettiin morsiusmaljana tyttären häissä. Oli tietysti paljon muitakin
nuoria tyttöjä hänen havaintojensa ulottuvilla, mutta (sellaiset
ovat ihmisluonnon suhteet) vaan harvoja niin sopivia kuin hänen oma
tyttärensä, opettamaan hänelle epä-itsekästä myötätuntoisuutta ja
tarkkaa asiantuntemusta, taikka liikuttamaan hänen sydäntänsä toivovan
nuoruuden intoisalla voimalla.
Nämä tarkastelut saattaisivat hyvin helposti johtaa liiallisuuksiin,
niitä kun seuraa se vaara, että lyhytnäköiset ihmiset rupeavat
pitämään niitä näytelmien ainoana selityksenä, siten muuntaen mitä
hienoimmat mielikuvituksen tuotteet typeriksi aikakirjain jutelmiksi
ja joutavanpäiväisiksi juoruiksi. Teemme ehkä paraiten pysyttelemällä
pelkissä tosi-asioissa ja niissä rehellisissä tiedoissa, mitä ne meille
antavat. Niin suuri on Shakespearen nimellä voima kiihoittaa hillitöntä
uteliaisuutta, että on kirjoitettu mahtavia nidoksia selvittelemään
kysymyksiä, joihin emme osaisi antaa vastausta, vaikka hän olisi
nykyään elossa. Mikä oli hänen uskonnollinen vakaumuksensa? Hän oli
kastettu, hän oli antanut kastaa lapsensa, näin alistuen Englannin
valtiokirkon tavallisiin menoihin. Oliko hän onnellisissa naimisissa?
Vaikka hän olisi elänyt kaupungissa, jossa olisi ollut sadottain
sanomalehtiä, ja nämä olisivat nuuskineet tietoonsa ja pohtineet kaikki
mahdolliset asianhaarat, ei olisi tästäkään seikasta vielä nytkään
päästy mihinkään varmuuteen. Hänen elämänsä suuret ääriviivat ovat
hyvin selvät. Hän meni Lontooseen rikkautta etsimään, ja löydettyään
sen, palasi hän Stratfordiin, järjestäen siellä itselleen, vaimolleen
ja muille omaisilleen rauhallisen ja onnekkaan olon. Kaikki käy
yksinkertaisesti kuin taikasadussa. Jos meidän välttämättä täytyy
katsoa syvemmälle ja lukea näytelmistä hänen elämänsä historiaa, niin
ei ole tarvis muuttaa vähintäkään noissa ääriviivoissa. Me saamme
tietää hänen käyneen läpi syvien vesien, syvempien kuin kukaan muu
ihminen, ja saapuneen vastakkaiselle rannalle. Elämän yksinkertaiset,
luonnolliset kiinnekohdat olivat hänelle kaikkina aikoina kalleimmista
kalleimmat. Hän pysyi juurineen alati kiinni kotoisessa maaperässään,
eikä antanut henkien, jotka hän itse oli manannut esiin, johdattaa
itseään harhaan. Hänen kiintymyksensä kotiseutuunsa, perheeseensä,
aikaisimpiin ystäviinsä on ehkä sattuvimmin esitetty hänen nuorista
aikalaisistaan mainioimman älykkäässä vertauskuvassa — vertauskuvassa,
jossa hän ei olisi löytänyt mitään ylenpalttista tai järjetöntä. Hänen
kokemustensa avaran kehän piti hänen ensimmäisten harrastustensa ja
mieltymystensä kestävyys vakavana, puhtaana ja selvänä, samoin kuin
harpin sivun liikkeitä tarkistetaan kiinteästä keskipisteestä.
Mun myös kuin harpin haarukan
Sivullas täytyy kulkea;
Kun ympyräni taivallan,
Niin siihen jään, mist' aloin ma.