Jokaisella aikakaudella on omat vaikeutensa oikein arvostellakseen
ja ymmärtääkseen Shakespearea. Hänen oma aikansa oli häntä liian
lähellä, nähdäkseen hänet oikeassa valossa. Hänen aikalaisiltaan
ja niiltä harvoilta tiedonhaluisilta tutkijoilta, jotka kokoilivat
jätteitä heidän muisteluistaan, saamme tietää, että "hänen näytelmänsä
saavuttivat suosiota"; ja että hän oli "muhkea muodoltaan,
kaunis vartaloltaan; sangen hyvä seuramies ja hyvin neuvokas
sekä iloisen hyväntahtoinen luonteenlaadultaan". Pintapuoliset
tilapäis-arvostelijat, joilla oli etu tuntea hänet hänen eläissään,
näkivät hänessä pää-asiallisesti alallaan hyvin menestyvän miehen,
onnekkaan näyttelijän ja näytelmäsepän, jonka toimitarmo ja nero
olivat kuin luodut teateri-elinkeinoa ja näytelmiä rakastavan yleisön
huvittamista varten. Eipä todella yksikään käynyt häntä jumaloimaan
hänen eläissään. Enin osa Lontoon vakavan-säädyllistä porvaristoa
halveksi ja vihasi tuota äskettäin syntynyttä kansanluokkaa, johon
hänkin kuului. Ja vaikka näyttelijät saivat aineellistakin tukea
hovin puolelta ja vaikka suuret joukot lakitieteen ylioppilaita ja
hienostelevia keikareita osottivatkin heille suosiotaan ja heitä
jäljittelivät, niin tuo tuki ja kannatus ei hankkinut heille sen
enempää yhteiskunnallista arvonantoa eikä kunnioittavaa hyväksymistä.
Kaupungissa he olivat vihollisia: "yhteiskunnan syöpäläistoukkia",
hovissa he olivat palvelijoita, ja käskynalaisuus ei ole suinkaan
mikään kehuttava asema. Vasta v. 1623 ilmestynyt kokolehtipainos
[kokolehti = folio] käänsi "kirjavan lukijain joukon" vakavan huomion
Shakespearen näytelmä-kirjoituksiin. Tästä hetkestä lähtien hänen
maineensa kävi horjumatta maailmaa valloittamaan. Kokolehti-painoksen
alkuun liittämissään säkeissä Ben Jonson, vaikka asettaakin mitä
suurimpia vaatimuksia ystävälleen, kutsuu häntä kaikkein ensinnä
"vuosisadan sieluksi, näyttämömme suosikiksi, ihastukseksi, ihmeeksi".
Milton, noin yhdeksän vuotta myöhemmin, pitää häntä yksinkertaisesti
erään ihmeellisen kirjan tekijänä. Kevytmielisiltä näyttelijöiltä
joutui sitten Shakespearen maineen huolenpito ja perintö hänen
lukijoilleen. Varhaisimmaksi esimerkiksi puhtaasti kirjallisesta
jäljittelystä sopinee katsoa — erään hänen teostensa huolellisen
tutkijan mukaan — Sir John Sucklingin näytelmiä, joissa kuitenkin tapaa
enemmän runollista kuin näytelmä-rakenteellista jälkivaikutusta. Sillä
välin kun Kaarle Toisenaikuinen teateri silitteli ja ivamukailuiksi
muodosteli näytelmätaiteen mestari-teoksia, piti uusi lukijapolvi
vireillä tietoisuutta kirjoitetusta sanasta ja kohotti sen mainetta.
Sitten seurasi kaksi vuosisataa suunnatonta tutkimista: uusia
painoksia, huomautuksia ja selityksiä, kokonaisia teoksia kasaantui
toinen toisensa kintereille, siksi kunnes meidän päivinämme nuo
näytelmät ovat tulleet runotaiteen todelliseksi perikuvaksi ja
mittapuuksi kaikkien englanninkieltä puhuvien kansain keskuudessa.
Niin on Shakespeare tullut omaksi omituiseksi personallisuudekseen
englantilaisena kirjailijana; hänet on erotettu kaltaisistaan ja
tunnustettu siksi mitä hän on: ehkä kaikkien aikojen suurimmaksi
runoilijaksi, sellaiseksi, joka on sanonut ihmisluonnosta enemmän
kuin kukaan muu kirjailija, ja sanonut sen paraiten; jonka teokset
ovat jumaluusoppineiden ja viisaustieteilijäin, sotilaiden ja
valtiomiesten tutkimisen ja ihailun esineinä, niin että hänen yhä
jatkuva pysyttelemisensä näyttämöllä on vähäpätöisin osa hänen
kuolemattomuuttaan; joka on kosketellut ihmismielen herkimpiä,
hienoimpia kieliä, ja ollut kolmelle vuosisadalle ymmärtävän
ihastuksen, viisauden ja lohdutuksen lähteenä.
Ne erehdykset, joiden vallassa meidän uudenaikainen
Shakespeare-tutkimuksemme on, eivät todennäköisesti johdu
huolimattomuudesta tai halveksimisesta. Me voimme tuskin kaikinpuolin
yhtyä Ben Jonsonin tunnustukseen ja sanoa, että meidän kunnioituksemme
hänen muistoaan kohtaan "on melkeinpä jumaloimista". Me olemme
Shakespearen jumaloivia ihailijoita, siihen syntyneitä ja kasvatettuja.
Meidän vikanamme ei ole suinkaan välinpitämättömyys, mutta taikausko
— mikä on jonkunverran sukua tietämättömyydelle. Ei missään
valtiollisesti kansanvaltaisessa yhteiskunnassa esiinny sellaista
yhdenkaltaisuutta ja yhdenvertaisuutta kuin se, mitä runoilija vaatii
lukijoiltaan. Hän ei etsi uskonsa muuttajia tai jumaloivia ihailijoita,
vaan esittää aatteitaan ja vaikutelmiaan elämästä ja yhteiskunnasta,
jotta lukija vertailisi niitä omiin aatteisiinsa ja vaikutelmiinsa.
Jos vaikutelmat käyvät yksiin, on myötätuntoisuus syntynyt. Ellei,
niin on suosiollinen lukija kuitenkin löytävä ajattelemisen aihetta.
Välttämättömänä ehtona Shakespearen oikeaan arvostelemiseen ja
nauttimiseen ei ole tieto hänen elämänsä vaiheista, ei edes hänen
teoksistaan, vaan tieto hänen teostensa aiheista, laaja inhimillisen
elämän ja inhimillisten intohimojen tuntemus, sellaisina kuin ne
heijastuvat tunteelliseen ja vastaanottavaan mieleen. Runoilijat, ja
vaan harvat muut, ovat lähenneet häntä tältä oikealta näkökohdalta,
tarpeellisella tyyneydellä ja vilpittömyydellä. Ei ole kirjailijaa
toista, jota olisi siihen määrään kuormitettu runottoman intomielen
ja oppineen jokapäiväisyyden typeryyksillä. Ei ole olemassa kirjaa
toista — raamattua lukuunottamatta — jota olisi niin väärin
arvosteltu, niin väärin käsitetty ja sovitettu, tai joka olisi tehty
niin monen joutavanpäiväisen ihmeväitteen ja sukkeluuden esineeksi.
Mitä viattomimpia ja huolimattomimpia säkeitä hänen näytelmissään on
väännetty ja käännetty ja vatkutettu, toivossa, että niistä herahtaisi
joku parantava salaisuus. Hänen runoteoksensa on leikelty pienen
pieniin osasiin, joita on mahdoton sulattaa ja joita on käytetty kuin
hääkakkua: sitä ei ole syöty, siitä on vaan uneksittu. Uudenajan
suurimman runoilijan on lavealti tähän päivään asti uskottu olleen
mitä kelvottomimman olion, on uskottu hänen käyttäneen säkeidensä
kultalipasta pääasiallisesti piintyneen lörpöttelijän törkyjen
kätköpaikkana. Nuo ovat niitä sakkoja, joita suurten runoilijain täytyy
maksaa, kun heidän teoksensa tulevat muotiin.
Ymmärtäväisemmillekin runouden tutkijoille on ollut vaikeaa päästä
tasapainoonsa. Sen jälkeen kun romantiikan arvostelu oli korkeimmilleen
kohonnut, on Shakespearen ihastelusta tullut jonkunlainen huutokauppa,
jossa korkeimman tarjouksen tekijä, olkoonpa tuo tarjous kuinka
kohtuuton tahansa, vie varmasti voiton. Rakastaa, mutta rakastaa
ymmärryksellä, ei ole joka miehen asia. Itsepä runoilijatkin ovat
ajautuneet mitä hillittömimpiin äärimmäisyyksiin, koettaessaan
tuskallisesti löytää koko Shakespearen jokaisessa hänen osassaan. Täten
on tullut melkein kylmäkiskoisuuden merkiksi, jos on tahdottu katsoa
hänen elämäntyötänsä järjelliseksi ja historialliseksi kokonaisuudeksi.
Ääretön tarkoitusperän hienous on omaksuttu hänelle niissä tapauksissa,
jolloin hän on käyttänyt jonkun tarinan semmoisena kuin hän on
sen löytänyt, tai kun hän puoliksi ylenkatseellisesti hahmosti
muutamia henkilöjä ja vuoropuheluja, noudattaakseen Elisabetin hovin
toivomuksia. Coleridge esimerkiksi pitää sitä "erinomaisena esimerkkinä
Shakespearen intohimojen luonteen tuntemisen hienoudesta, että Romeo on
jo heti alussa lemmenhurmaama", hulluuteen asti rakastunut Rosalineen.
Kuitenkin esiintyy koko tarina Romeon intohimosta Rosalineen jo
Arthur Brooken runoelmassa, josta Shakespeare varmaankin on saanut
näytelmänsä aiheen. Edelleen väittää samainen suuri arvostelija,
että "portinvartian rivo yksinpuhelu" Macbethissa on "jonkun toisen
käden kirjoittama roskakansaa varten, mahdollisesti Shakespearen
suostumuksella"; ja että "kekseliäästi hän kynänterässä vielä jälellä
olevalla musteella, jota juuri oli muissa tarkotuksissa käytetty,
lisäsi täsmälleen nuo sanat: — 'Lempo sitä kauemmin olkoon paholaisen
portinvartijana! Ajattelin muuten laskea sisään kutakin ammattikuntaa
muutamia, jotka ruusuista tietä kulkevat ijankaikkiseen ilovalkeaan'.
Jälellä-olevasta ei yksikään ainut tavu kanna Shakespearen ikileimaa".
— Asianlaita on tämä: Coleridge ei ensinkään pidä portinvartijan
puheesta, ja sentähden hän väittää vallan yksinkertaisesti, ettei se
ole Shakespearen kädestä lähtenyt. Ainoastaan yksi lauselma siinä
on liian hyvä menetettäväksi, ja sentähden täytyy panna Shakespeare
sitä kirjoittamaan. Tuo on jo todellakin arvostelun intohurmausta, ja
johtaa ajattelemaan Drydenin, Johnsonin ja Popen viileän miehekkäitä
lausuntoja, niissä kun esiintyy korkea käsitys itsensähillitsemisen ja
tasapuolisuuden suuresta arvosta.
Niissä on kuitenkin, kaikesta huolimatta, jotain jaloa ja todellista,
noissa hartaan innostuksen hillittömissä haihatteluissa. Voidaksemme
oikein arvostella Shakespearea, täytyy meidän kokea sulkea hänen
ajatuksensa omaan ajatuspiiriimme, vaikkakin järki vaistomaisesti
säikähtää yrityksen rohkeutta. Hänen henkilöluonteitaan saatamme
arvostella vapaasti ja pakottomasti; kun me tulemme lähemmin tutuiksi
heidän kanssaan, niin tuntuu meistä kuin kuuluisimme heidän mailmaansa,
kuin olisimme itse Shakespearen neron alamaisuuteen antautuneita,
milteipä hänen luomiaan henkilöitä. Me olemme hyvin tyytyväisiä,
saadessamme olla niin läheisesti mukana tässä unelma-elämässä, joka on
niin ihmeellisen eloisa, niin sen todellisen maailman kaltainen, minkä
me tunnemme; ja me emme haluaisi tulla herätetyiksi. Miten pitäisi
unennäkijän nyt arvosteleman untansa? Millä pöyhkeän-ylimielisellä
keinolla voisimme me kohottautua johonkin pisteeseen ulkopuolella
Shakespearen elävöittävän mielikuvituksen pallomaista maata? Millä
tavalla tulisi meidän puhua hänen luonteestaan, kun tuon luonteen
todelliset piirteet ovat itse miehiä ja naisia? Melkein kaikki
romantiikan arvostelijat ovat tunteneet tuon vaikeuden; useimmat
heistä eivät ole ryhtyneetkään sitä uhmailemaan, pitäen parempana
antautua yhä enemmän ja enemmän lumouksen hurmaavaan valtaan, pysytellä
yhä syvemmällä unelman haltioissa. He ovat askarrelleet innokkaasti
ja taitavasti Shakespearen luomien kanssa, tyynnyttäen tunteitaan
niiden luojaa kohtaan silloin tällöin kohottamalla tunneryöppyisen
ylistyshymnin hänen kunniakseen. —
Kuitenkin: Shakespeare oli ihminen ja kirjailija; sille hän ei mahtanut
mitään. Kun hän kirjoitti, niin omaa itseänsä hän paperilla kuvaili,
omaa sisintä olemustaan hän paljasti. Muutamat ihmiset kirjottavat niin
huonosti, että heidän todellisin itsensä melkein täydellisesti hukkuu
heidän hajallisten ja ponnettomain sanojensa alle. Voitaneekohan myös
sanoa, että toiset kirjottavat taas niin hyvin, niin levein ja lujin
ottein ihmisistä ja asioista, että he siirtyvät tykkänään näköpiirimme
ulkopuolelle? Jossain mielessä niin voitanee sanoakin. Shakespearessa
on paljon sellaista, jota me emme voi tuntea; mutta siihen sisältyy
melkein kaikki se, jota me jokapäiväisessä kanssakäymisessämme
lähimmäistemme kesken pidämme merkittävänä, luonteenomaisena, huomiota
herättävänä. Me tiedämme niin vähän toinen toisistamme, että me olemme
kiitollisia siitäkin epävarmasta opastuksesta, minkä meille voivat
antaa saveen painuneet peukalon-merkit ja sormien jäljet, liikahdusten
synnyttämät omituisuudet sekä satunnaiset säreet ja vammat. Usein
meidät tunnetaan paraiten juuri kaikenlaisista pikkuseikoista ja
yksityiskohdista; mutta tässä kohdassa tietomme Shakespearesta jättää
meidät pulaan. Se, mitä tiedämme hänestä, on niin pääasiallista, että
se — näyttää yleispätöiseltä, henkilöttömältä. Kaiken kekseliään
nuuskimisen hän on tehnyt arvottomaksi, avaamalla mielensä ja sydämensä
meille. Kun me haluaisimme tietää, miten hän kantoi hattuaan tai
mitä omituisuuksia oli hänen puhetavassaan ja esiintymisessään, niin
tapahtuu se pääasiallisesti siksi, että tunnemme noiden seikkain
olevan arvokkaita jonkunlaisina viittauksina ja opastuksina. Vaan
eivät tuollaiset huomiot ja johtopäätökset, vaikka niitä olisi
jatkettu koko elinaika, kykenisi kertomaan meille kymmenettä osaa
kaikesta siitä, mitä hän itse on paljastanut meille voimakkaammalla ja
ilmerikkaammalla tavalla: teostensa kautta. Vaikka tuntisimmekin kaikki
nuo pikkuseikat, emme siitä tulisi sen viisaammaksi: ne vaan meitä
rasittaisivat ja estäisivät häntä vapaasti esiin kohoamasta. Hän on
vapauttanut meidät kaikkien tuollaisten hätäkeinojen erhetyksistä. Ja
ne, jotka tuntevat, että heidän tietonsa ja käsityksensä Shakespearesta
täytyy välttämättömästi perustua etupäässä katkonaisesti esitettyjen
seikkojen ja yksityiskohtain varaan, ovat hänen pilkkaajiaan, eivätkä
hänen ystäviään. "Eivätkö nämä luut ole sen arvokkaampia, kuin että
niillä leikiteltäisiin kuin pelinoppasilla?" Olisi epäilemättä sangen
hauskaa virkistää mieltään Shakespearen seurassa; vaihettaa pajan
hehkuva kuumuus viheriänä uhkeilevan maalaiskylän huolettomaan rauhaan;
nähdä hänen riisuvan päältään taikapukunsa ja vaipuvan takaisin
tavallisen joutavanpäiväisen pakinan tympäiseviin turhuuksiin. Tämä
huvi on kielletty meiltä. Mutta tuntea hänet taitureista suurimpana,
kun hän kokoo voimansa ja seisoo siinä loistavimmassa mahtavuudessaan,
mielikuvitus liekehtivänä, kun toisiaan ajavat ajatukset ja
päähänpistot muodostuvat keskittävän tahdon voimasta eläviksi
olennoiksi — silloin tunnemme häntä paremmin, emmekä huonommin. Jo
yhden suuren näytelmän virkeä, tarkkaavainen lukeminen saattaa meidät
lähemmäksi Shakespearen sydäntä kuin kaikkien noiden selittelijäin ja
muinaiskalujen kokoilijain turhantarkat, vaikka itsessään kiitettävät
hommat.
Vaan tässäpä tapaammekin vastaväitteen, joka on hyvin yleisesti
suosittu ja joka on saavuttanut jonkun verran tieteellistäkin
kannatusta. On näet kielletty, ettemme voi löytää ihmis-Shakespearea
hänen näytelmistään. Hän on näytelmärunoilija; ja runous, sanotaan
ivaten, on teeskentelyä. Hänen äärettömän rikas luova kykynsä on
antanut meille pitkän sarjan kuviteltuja henkilöitä, jotka ovat meistä
yhtä todellisia kuin meidän kanssa-ihmisemme; suuren joukon, joka
sisältää mitä erilaisimpia luonteita — Hamlet ja Falstaff, Othello ja
Thersites, Imogen ja rouva Vilkas, Moilanen ja Julius Caesar, Kleopatra
ja Audrey — ja tähän moninaisuuteen nyt näytelmäin kirjoittaja
kätkee itsensä ja — häviää näkyvistämme! Me emme voi tehdä häntä
vastuunalaiseksi kaikesta, mitä hän sanoo. Hän on vaan se maanalainen
vaikuttava voima, joka panee näytelmän toiminnan käyntiin, astumatta
itse näkyviin.
Tuo on valaiseva huomautus, ja se on merkittävä apuna ymmärtääksemme
Shakespearen menestystä niiden mielikuvitelmain luomisessa, jotka
muodostavat hänen tekotapansa koneiston. Mutta tuskin sitä olisi
kukaan taiteilija suosinut, ja se olisi varmaankin saanut hyvin lyhyen
ripin joltakin sen seurueen jäseneltä, joka kokoontui Merenneidon
kapakassa. Kukaan ei voi kävellessään muodostaa muuta kuin oman
varjonsa. Ei kukaan näytelmänkirjottaja voi luoda eläviä luonteita ja
henkilöitä muutoin kuin testamenttaamalla oman parhaimpansa taiteensa
lapsille, jakamalla heidän keskensä omien ominaisuuksiensa lahjat,
antaen yhdelle olkoonpa vaikka älynsä runsauden, toiselle filosofisen
epäilyksensä, kolmannelle toiminta-intonsa, neljännelle oman syvän
luontonsa koruttomuuden ja vakavuuden. Ei ole sellaisenaan tullut
ainoatakaan tunnepuuskausta painetusta kirjasta, mikä ei ensinnä olisi
ollut elävänä kirjailijan sielussa; ja mitään ei taas ollut elävänä
hänen sielussaan, mikä ei ollut syvästi ja vilpittömästi tunnettu.
Näytelmät sellaiset kuin Shakespearen eivät voi olla kirjoitetut
kylmällä mielellä; ne kysyvät miehen koko tarmoa ja vievät viimeisenkin
rovon hänen tunne-alttiutensa ja kokemuksiensa rikkauksista. Näistä
näytelmistä saamme tietää, mitkä kysymykset syvimmin kiinnittävät
Shakespearen huomiota ja mitkä suurimmalla voimalla yhä palautuvat
hänen mieleensä; me voimme panna merkille, miten hän käsittelee
tarina-aiheitaan, minkä hän hylkää, mitä hän muuntelee, vaihtamalla
sen tarkotusta ja muotoa; miten monta kohtaa hän tyytyy jättämään
hämäräksi; mitä aiheita hän valitsee koristellakseen niitä romanttisen
taiteensa korkeimmilla keinoilla, ja miten hän taas heittää kaikki
nurkkaan, ollakseen oikein riemuitsevan ilakoiva ja naurattava;
mitenkä hän jokaisessa luonnekuvassa vaistollaan ja kuvitusvoimallaan
korostaa jokaisen piirteen, niin että me näemme henkilön tarkoituksen
ja arvon selvemmin kuin se elämässä olisi mahdollista. Me otamme
osaa niihin mielenliikutuksiin, jotka syntyvät hänessä erinäisissä
tilaisuuksissa ja tapauksissa; me tulemme kykeneviksi mukautumaan
niihin eriskummaisiinkin mielikuvitustuotteisiin, joita taas toisissa
esiintyy; me tunnemme sen tuomion, jonka hän langettaa erinäisistä
henkilöistä ja käytöstavoista paljon selvemmin, kuin jos me olisimme
kuulleet sen suoraan sanottavan. Hän on tutustuttanut meidät kaikkeen
siihen, mitä hän näkee ja mitä hän tuntee, hän on levittänyt eteemme
teokset, jotka sisältävät hänen käsityksensä maailmasta; — mitenkä
rohkenemme vielä valittaa, että hän olisi kätkenyt itsensä meidän
saavutettavistamme?
Pää-asiallisimpana syynä näihin vaikeuksiin on runouden luonteen ja
runoilijan sieluntoiminnoiden väärinkäsittäminen. Löytyy runouden
lukijain joukossa paljon miehiä ja naisia, jotka vaativat runoilijaa
esittämään lyhyen selonteon opistaan ja uskontunnustuksestaan.
Itsepintaisten ja jäykkäin ihmisten mielestä on maan pallonmuotoisuus
tyhjää lörpötystä; heillä täytyy välttämättä olla neliön muotoinen
mustalla valkoiselle piirretty kaava kaikista asioista, ja kun he
sattuvat tapaamaan jotakin, joka ei tahdokaan sopia heidän kaavaansa,
silloin he eivät "tuota muukalaista toivota tervetulleeksi"; he joko
ovat siitä tykkänään tietämättä, tai sitten kohtelevat sitä hirviönä.
He ovat täydellisesti tyytyväisiä noihin yleisiin määritelmiin ja
periaatteisiin, jotka ovat yksinkertaisia vain siitä syystä, että
ovat osaksi vääriä. Mitä he nyt eivät saata hyväksyä jostain uudesta
näkökannasta, sitä he ovat hyvin taipuvaisia sanomaan epäsiveelliseksi,
eikä ilman jonkunlaista henkilökohtaisen halveksimisen väritystä. He
kysyvät runoilijalta, mitä tämä uskoo, ja vastaus ei ehkä kaikissa
tapauksissa tyydytä heitä. Runoilija ei usko mitään muuta kuin sen
mitä hän näkee. Hänen sanontatapansa koko voima lähteekin juuri
siitä, että kaikki hänen esityksensä kantavat välittömän kokemuksen
takauskirjaa. Kun typeräjärkiset ihmiset nojautuvat sananlaskuihin
ja kokevat sovittaa niitä, niin hän mullistaa koko menettelytavan;
hänen loistavat yleispätevät selvittelynsä totuudesta ovat äkillisiä
kokemustiedon synnyttämiä aavistuksia, hänen itsetuntemuksensa
valo-keskustasta ylt'ympäri pimeyteen singonneita kipinöitä.
Näytelmätaidollinen nero, jonka toisinaan luullaan voivan tulla
toimeen ilman kokemustietoa, omaa itse teossa erikoisen kyvyn juuri
tuon kokemustiedon hankkimiseen ja tämän kokemuksen leventämiseen
ja hedelmöittämiseen älyn ja tunne-alttiuden avulla. Kun huomaamme
runoilijan puhuvan suurella vakaumuksella aiheista ja asioista, jotka
näyttävät olevan täydellisesti hänen oman välittömän tietoisuutensa
mahdollisten rajain ulkopuolella, joudumme kiusaukseen omistaa hänelle
jonkinlaisia taikavoimia. Me olemme joutuneet harhaan; me unohdamme
sen vaikutelmain ylenmääräisyyden, mikä joka päivä, joka hetki virtaa
meihin aistimustietä, ja josta virkeinkään mieli ei voi tavoittaa eikä
elävöittää ei edes sadannetta osaa. Kerrotaan usein juttua eräästä
oppimattomasta palvelustytöstä, joka kuumehoureissaan lasketteli
pitkiä lauseita hebreankielellä, mitkä hän vallan itsetiedottomasti
oli oppinut kuullessaan usein isäntänsä, hebreankielenoppineen, niitä
itsekseen toistelevan. Runoilijan aivojen herkkä hourekiihko antaa
hänelle jotakin tuontapaisen poikkeuksellisen käsityskyvyn ja muistin
terävyydestä ja nopeudesta. Kun mieltä intohimot kiihottavat tai
mielikuvituksen tuli kuumentaa, silloin kaikenlaiset vähäpätöiset ja
unohdetut seikat nousevat pinnalle ja saavat vallan uuden merkityksen.
Yrittäkäämme miten tahdommekin, me emme voi havaita Shakespearen
puhuvan epämääräisin ja ylimalkaisin sanoin siitä, joka on hänen
näkemyksensä ulkopuolella. Hän julistaa vain sitä mitä hän tuntee.
Mutta jos me yritämme todisteissamme mennä taaksepäin ja luoda
uudestaan hänen henkilökohtaisen historiansa tutkimalla hänen
yleismaailmallista tietomääräänsä, joudumme ehdottomasti ansaan. On
niin äärettömän monta tapaa ja keinoa oppia joku asia; ja niin monet
kaikkein tärkeimmät opetukset toistuvat joka päivä. Ottakaamme aivan
sattumoisin joku esimerkki Shakespearen tiedosta:
Pahasti tehdään moni työ, kun nähdään
Pahoille töille välikappaleita.
Taikka:
On syysi suuri, hetki soveljas;
Sa palvelioitas vilpin teillä käytät;
Saa susi lampaansa sun polultas.
Sa ajan parhaan synnin töihin näytät.
On järkevää ajatella, että Shakespearen elämässä oli tapauksia ja
hetkiä, jotka saattoivat nämä totuudet hänessä selkenemään. Mutta
kuka voi arvata, mitkä ne olivat? Totuuden itsensä voi osottaa ja
tuntea jokainen lapsikin. Samallainen epävarmuus liittyy lähes
kaikkiin johtopäätelmiin, joita on tehty Shakespearen kirjoitusten
nojalla hänen elämänsä tapauksista. Hän puhuu erehtymättömän syvällä
tuntemisella ystävien uskottomuudesta, avioliittojen epäsuhteista,
naisen kevytmielisyydestä ja miehen himokkaisuudesta. Eriskummaisia
tapauksia on sovitettu kaikkiin näihin lausuntoihin; ja moni niistä
tekee todellakin vastustamattomasti sen vaikutuksen, kuin olisi
siinä takana joku katkera henkilökohtainen muisto. Mutta luomisen
vaikuttaneet tekijät kokemuksen ja hänen sielunsa välillä ovat
häipyneet näkymättömiin, niin että useimmat niistä olivat epäilemättä
haihtuneet hänen muististaan kauvan ennenkuin hän kuoli. Se mitä on
jäänyt jälelle, on hänen mielenliikuntonsa lapsi; ja tämä lapsi on
kuolematon.
On olemassa eräs Johnsonin kuvaus ystävästään Savagesta, jota
voitanee laajemmaltakin sovittaa runoilijanerojen, ja etenkin
dramallisten, henkisiin ominaisuuksiin. "Hänen henkensä", sanoo
Johnson, "oli tavattoman voimakas ja vilkas. Hänen arvostelunsa
oli sattuva, hänen käsityskykynsä nopea, ja hänen muistinsa niin
tarkka, että hänen usein huomattiin tuntevan jonkun asian, minkä
hän lyhyessä ajassa oli muilta oppinut, paljon paremmin kuin ne,
joilta hän oli tietonsa saanut; hän saattoi usein muistaa tapahtumia
kaikkine yksityisseikkoineen ja asianhaaroineen, joihin harvat
olisivat tuskin huomiotansa kiinnittäneet niiden tapahtuessa,
vaan jotka hänen herkkä vastaanottokykynsä oli hänen sieluunsa
painanut. Hänellä oli taito päästä hetkiseksi eroon kaikista omista
mielteistään ja antautua täydellisesti jokaiselle uudelle näylle.
Tästä ominaisuudesta on ymmärrettävissä hänen tietämisensä laajuus,
mikä verrattuna siihen pieneen aikaan, jonka hän näennäisesti
käytti sen saavuttamiseen, oli suurenmoinen. Hän tarkkasi nopeata
keskusteluakin samanlaisella huomaavaisuudella, jota muut käyttävät
lukiessaan; ja kesken näennäisesti huolimatonta iloisuutta hän ei
päästänyt ohitseen ainoatakaan uutta aate-vilahdusta, joka tuli
kuuluviin, ei ainoatakaan vihjausta, jota saattoi käyttää hyväkseen.
Hän onkin sentähden kahviloissa ottanut ne edistysaskeleet, mitä muut
hiljaisissa kammioissaan, ja huomattava on, että tuollaisen miehen
kirjoitelmissa, miehen, jota eivät juuri erinomaisempi kasvatus tai
lukeneisuus haittaa, esiintyy oppia ja tietoa, jonkalaista vaivoin
löytää muista tuotteista." Asettakaamme Elisabetin aikuiset kapakat
kahvilain sijaan, ja jokainen sana tuosta kuvauksesta epäilemättä
sopii Shakespeareen. Jos me otamme tarkastellaksemme jonkun hänen
teoksensa, niin saatamme olla varmat, että hänelläkin oli taito
mukautua täysin sen seuran mukaan, missä hän kulloinkin oli ja antautua
kokonaan jokaiselle uudelle näylle. Tämä on voimakas henkilökohtainen
piirre hänessä, vaikkeikaan se juuri vielä auttaisi meitä piirtämään
hänen luonnekuvaansa, niinkuin sitä tavallisesti kutsutaan. Hänessä
ei esiinny yhtään noita teräviä kulmia ja eriskummaisuuksia, joista
sopisi piirtää edes pilakuva. Ne hänen aikalaisistaan, jotka yrittivät
piloillaan mukailla hänen tyyliään, takertuivat tavallisesti
samanlaiseen pöyhkeään sanarehentelyyn, jonka Shakespeare säästää
sellaisille luonteille kuin Hotspur —
Ois, määrin, helppo huipata ja riistää
Kalvaalta kuulta kirkas kunnia.
Ei voida kieltää, että Shakespearella on suuri mieltymys komeaan
kaunopuheisuuteen; hänen onnistuneimpia, leikillisimpiä temppujaan
onkin asettaa se todellisuuden vastakohdaksi. Tässä, jos missään,
tulee häntä tarkastella kahtaalta päin. Joskus hän näyttää tykkänään
vajonneen maailman hyörinään ja pyörinään ja tuntuu ikäänkuin
houkuttelevan meitäkin heittäytymään joukkoon. Mutta häneen ei pidä
luottaa; heti kohta hän taas kohotaiksen korkeuksiinsa, tähystellen
alhaalla riehuvaa taistelua mietiskelynsä ja ilomielensä kukkulalta.
Muutamat hänen näytelmiensä elävimmistä luonnekuvista ovat juuri
niitä, jotka mielellään katselevat maailmaa tältä kannalta: Biron,
Falstaff, Hamlet, Prospero. He ovat kaikki — jossakin mielessä myös
muut — käytännöllisissä toimissa enemmän tai vähemmän epäonnistuneita;
mutta heidän näkemyksensä laajuus ja totuudenmukaisuus ei silti ole
vähentynyt, ja heistä onkin tullut Shakespearen lempilapsia.
Muuten Shakespeare ei ollut mikään kummallinen ilmiö sanan ahtaimmassa
merkityksessä, eikä missään muussakaan merkityksessä, johonka ne niin
helposti tyytyvät, jotka ovat tottuneet turhan-lyhyviin puheenparsiin
ja inhimillisen arvoituksen naurettavan yksinkertaisiin ratkaisuihin.
Hänen todellisten elämäntilojensa tutkiminen olisi ällistyttänyt
niitäkin kummallisten ihmisten ihailijoita, jotka ovat kuvailleet
sir Roger de Coverleyn, Parson Adamsin ja eversti Newcomen. Siitä
huolimatta valtaa meidät, sitä mukaa kuin tutustumme yhä paremmin
hänen teoksiinsa, tunne siitä, että olemme tekemisissä elävän,
todellisen ihmisen kanssa. Kun luemme hänen huvinäytelmiään, niin
tarttuu meihin iloisuus, jonka tiedämme lähtevän hänestä. Kun lähenemme
_Kuningas Lear_- ja _Othello_-murhenäytelmäin synkkää loppua, ja
tunnemme olemuksemme kaikkien säikeiden värisevän ikäänkuin erilleen
kiskottuina, niin se lohdun tunne, joka meihin hiipii, kun rauha
jälleen vallitsee tuolla hävityksen näyttämöllä, lähtee siitä varmasta
tietoisuudesta, että Shakespeare on kanssamme; että hän, joka näki nämä
tapahtumat, myöskin tunsi ne niinkuin me ne tunnemme, ja löysi urheuden
ja lemmen loistavissa ilmiöissä parannuskeinon epätoivoa vastaan. Kun
hän tarkastelee jonkun kysymyksen molempia puolia ja näyttää jättävän
vaa'an heilumaan, niin hän kuitenkin juuri silloin ilmoittaa oman
mielipiteensä, vieläpä vaikka hän kieltäytyisikin hyväksymästä puolta
tai toista. Mahdollista on myös, että meidän ymmärtämyksemme on liian
hidas tuota huomataksemme, tai luottaa hän meihin liiaksi, jättäessään
niin paljon meidän tunne-alttiutemme ja havaintokykymme varaan. Mutta
kaikkialla, sielläkin, missä me kuljemme mukana vain epävarmoin
askelin, me tunnemme hänen kätensä puristuksen, ja me huomaamme, että
kaikki se tuntemus, minkä tällä tavalla saavutamme ja keräämme, on
todellista tuntemusta ja tietoa hänestä, hänen itsensä hyväksymää ja
ilmoittamaa.
Aikalaisten antamien arvostelujen niukoista jäännöksistä saamamme
tiedot ovat täydellisessä sopusoinnussa — mikäli vertaileminen käy
päinsä — sen kanssa, mitä näytelmät meille kertovat. Ne laatunimet,
joita on omistettu Shakespearelle, ja hänen teoksensa osottavat
suurta läheistä yhtäläisyyttä; häntä kutsutaan "nerokkaaksi",
"mesipuheiseksi", "hopeakieliseksi"; hänen näytelmänsä ovat
"onnistuneita ja kuvarikkaita"; hän oli "vilpitön ja rehellinen
mies, avomielinen ja vapaa luonteeltaan;" ja aina häntä mainitaan
"kohteliaaksi ja hienoksi Shakespeareksi". Jos voisimme tehdä hänen
henkilökohtaista tuttavuuttansa, niin varmaankin odottaisimme
tapaavamme hänessä yhden noita sopusuhtaisia, ihanteellisesti
kehittyneitä luonteita, jotka usein saavat niiden toverien puolelta,
joiden keskuudessa he elävät ja työskentelevät, osakseen vähemmän
huomiota ja arvonantoa kuin he oikeastaan ansaitsisivat. Meistä
tuntuu aivan siltä, että lapset eivät suinkaan keskeytä harrasta
pakinaansa, kun hän astuu lähemmäksi, vaan jatkavat sitä siinä
onnellisessa vakuutuksessa, että sehän onkin vaan Setä Shakespeare.
Perimystieto hänen suurista luonnonlahjoistaan liittyy hänen nimeensä
kuin hälventynyt tuoksu. Jokainen oli enemmän itseänsä, saadessaan
olla Shakespearen seurassa. Tämä ei ole mitään järkeistelemistä, vaan
suora totuus: ilman tuollaista vaikutuskykyä ei hän olisi mitenkään
voinut päästä suunnattomaan erilaisten ihmissydänten ja ihmislajien
tuntemukseensa. Nuo ylpeät, ankarat luonteet, jotka, usein omaksi
häpeäkseen, saattavat toiset ihmiset hämilleen ja aroiksi, eivät olisi
voineet millään mahdilla, vaikka heillä olisi ollut kuinka paljon
näytelmällistä älyä tahansa, koota Shakespearen näytelmäin aineksia.
Joskin he ihmeen kautta voisivat tulla toimeen naisten ja lasten
kanssa, niin hirtehiset ja maankiertäjät jäisivät heiltä ainaiseksi
käsittämättä. Sääliväinen ja jalomielinen Cordelia saavuttaisi ehkä
heidän suosionsa; mutta kaikki heidän taitavuutensa ei kykenisi
millään muotoa saattamaan heitä sille tasolle, josta he kuulisivat
Autolykon yksinpuhelun. Niiden luonteessa taas on jonkunlaista syvää
nöyryyttä ja rakastettavaisuutta, jotka eivät heti asetu yläpuolelle,
itsevanhurskaina tuomitsemaan muita. Pyhimyskin voi tosin menettää
kärsivällisyytensä oikein kovissa koettelemuksissa. Mutta tuo
luonteenominaisuus kuului Shakespearen synnynnäisiin lahjoihin ja
auttoi häntä erinomaisesti menestymään ja edistymään taiteessaan.
Ei tarvinne mainita, että Shakespeare kaikesta sydämestään rakasti
ilomieltä niin itsessään kuin muissa. Hänen nuorekkaasti pulppuileva
elämänilonsa tekee hänen aikaisemmat huvinäytelmänsä oikeiksi
hillittömän huvittelun leikkikentiksi. Huvittelun halukin, kun se vaan
on jaloa ja hienotunteista ja virkeää ottamaan vastaan vaikutelmia, voi
sisältää paljon ymmärtäväisyyttä ja älyä. Se ei juuri välitä noiden
kostoa ja vihaa hautovain mielten synkän kalvavista haluista, tai
noista katkerista ajatuksista, jotka raastavat ja repivät ja turhia
sieluntuskia synnyttävät siitä, mikä jo auttamattomasti on tapahtunut.
Shakespearen konnamaiset ja katalat luonteet ovatkin kaikki tuollaisia
kurjia, itseensä-vajonneita, aina taaksensakatselevia. He kuuluvat
tuohon raajarikkoisten kauhistavaan joukkoon, jotka käyttävät neljän
aistinsa parhaat kyvyt kostaakseen muille viidennen menettämisen.
Tappion tai menetyksen synnyttämä kateus on yhtä yleinen kuin kurja
intohimo; Shakespearen mielestä se on kaiken äärimmäisimmän kataluuden
kanta-äiti. Kärsivällisesti kannettu tappio, ilman pienintäkään
ajatusta jumalattomasta kostonetsinnästä, mikä vaan tekisi pahan
monta vertaa suuremmaksi; rakkaus, joka ei muutu vaikka se huomaakin
muiden muuttuneen, joka vaan vahvistuu peittääkseen toisten vikoja
ja puutteita — kas siinä sen tornin rakennusainekset, jolla hän
kohottaa korkeuksiin ylevimmät esikuvansa inhimillisestä hyvyydestä.
Hänen oma sielunsa etsi onnellisuutta niinkuin kasvi, kääntymällä
valon ja raittiin ilman puoleen; mutta hän ihailee mielellään myös
kaikkea sitäkin, joka saavuttaa onnen, tapahtukoonpa se sitten kuinka
kummallisia teitä tahansa; ja hänen onnen etsintänsä saattoi hänet
— ikäänkuin viimeiseksi suosionosoitukseksi — siihen loistoisana
hehkuvaan uuden, paremman maailman riemuja heijastavaan valovirtaan,
joka säteilee hänen viimeisistä näytelmistään.
Kun meistä Shakespeare tuntuu vaikealta ymmärtää, niin olkoon
se meillä suurena lohdutuksena, että hän yhä on seurassamme ja
saavutettavissamme. Hänen luonteensa ja henkensä ei ole suinkaan
kehittynyt yhtäjaksoisesti, sopusointuisesti, tasasuhtaisesti eikä
sukkelasti. Ne tragilliset ristiriidat, jotka muodostavat hänen
suurimpien näytelmäinsä aiheet, ovat suunnitellut hänen sielunsa
valtakunnassa tapahtuneiden sisäisten sotien ja kapinain pohjalla.
Eräskin sellainen sisällinen taistelu, huomattavampi muita, on jättänyt
syviä jälkiä hänen runouteensa. Se ei ole tuo ijänikuinen kamppailu
järjen ja tunteen välillä, intohimon kuiskeiden ja kylmän varovaisuuden
käskyjen välillä, vaikka tämäkin kamppailu esiintyy ihmeellisesti
kuvattuna useissa näytelmissä, missä useimmiten molemmille puolille
tehdään yhtäläisesti oikeutta. Mieltäkiinnittävämmän näyn hänen
sielunsa taisteluihin tarjoaa kuitenkin sen mielikuvituselämän
tarkastelu. Hän rakasti suuresti selvää, ratkaisuun johtavaa toimintaa
ja pontevuutta. Hän osasi tuomita tuon tunteen, joka vaan itseään
hellii ja hemmottelee, eikä pääse askeltakaan edemmäksi. Toiselta
puolen taas mielikuvituksen lahja, jolla luonto oli hänet niin
runsaasti varustanut, älyn ja tuntemiskyvyn ylt'ympäri haihattelevat,
levottomat, uteliaat tiedustelut ja etsiskelyt — nuo suuret
syntyperäiset lahjat, joita vielä jokapäiväinen taidon harjoitus yhä
kehitti ja vahvisti — tahtoivat toisinaan ottaa yksinvallan ja tehdä
järjestävän tahdon vaikutuksen tehottomaksi. Silloin nousi hän kapinaan
itseänsä vastaan, ollen enimmäksen taipuvainen kiittämään tuota juroa,
epämuotoista sanansaattajaa, "jonka huolena on, ett'eivät ihmiset
näe liian paljon yhdellä kertaa". Jos tietäjän, nähdäkseen Jumalan,
täytyy luopua kaikesta inhimillisestä kuuliaisuuden ja sopivaisuuden
tunteesta, niin eiköhän hinta silloin ole liian kalliisti maksettu?
Kas siinä on pulma ja kahdenvaihe, minkä kaikki runoilijat — niin,
kaikki ihmiset — tuntevat, jotka elävät mielikuvituksen kuluttavaa
elämää, jotka hetkestä toiseen, hiljaisessa yksinäisyydessään,
mittelevät voimiaan henkensä luomien olentojen kanssa, sillä välin kun
ihmisluonnon raisusti ohitse rientävät, koskaan takaisin palaamattomat
viehätykset jätetään tykkänään huomioonottamatta tai työnnetään rutosti
takaisin. Keats tunsi tuon aseman hyvin ja hän onkin selvittänyt
sitä huvittavalla tavalla muutamissa kirjeissään. "Nerokkaiden
ihmisten suuruus", sanoo hän, "johtuu eräästä kemiallisesta
eetteri-ilmiöstä neutralisen älyn aineko'ossa — mutta heillä ei ole
mitään yksilöllisyyttä, ei mitään tarkkoja luonteenpiirteitä." Ja hän
lisää: "Runoilija on epärunollisin kaikista olioista, koska häntä ei
voida sovittaa mihinkään erityiseen personaan — hän kun on alituisesti
sekaantuneena johonkin toiseen ruumiiseen, täyttäen sen olemuksellaan."
Keats siis tunnustaa, kuten Shakespearekin, ettei voida vastustaa
sisäistä kutsumusta runotyöhön; niinpä hän sanookin — "Tulen päivä
päivältä yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että hyvin kirjottaminen
on lähinnä hyvin elämistä sentään korkeinta tässä maailmassa."
Mutta mitäs, jos tuo korkein kutsumus tuleekin äkkiä, niinkuin se
tavallisesti tekee, ja löytää miehensä herpouneena, valmistumattomana,
"vieraiden vaikutusten ja päivin kummittelevain yöpainajaisten"
vallassa, vaipuneena ongelmoisiin mietiskelyihin, kaukana omasta
itsestään, kykenemättömänä vastaamaan tuohon kutsumukseen? Eräs
kuuluisa englantilainen maalari antoi kerran sitoa itsensä mastoon
myrskyn raivotessa merellä, voidakseen rauhassa tutkia taivaankannen ja
veden värivaikutelmia. Hänen apuansa ei tarvittu laivan hoitamisessa;
hänhän ei kuulunut miehistöön. Kuka ihmisten joukossa rohkenee vaatia
itselleen samanlaista vapautusta oman elämänsä ohjauksesta?
Shakespeare ei suinkaan tehnyt tuollaista vaatimusta; mutta hän
tunsi kahtaalle jaetun sielun tuskat, kärsien mielikuvituksen
hirmuvallasta. Voitanee tuskin sanoa, että hänen mielikuvitusvoimansa
saattoi hänet tasapainostaan: sekin oli hänelle tarpeellisena apuna
hänen verrattomissa saavutuksissaan, ja juuri sen mahtavalla avulla
onnistui hänen lopulta saavuttaa pyrkimystensä päämäärä, päästä
rauhaan ja varmuuteen. Lukiessaan hänen näytelmiään ei kukaan saata
olla tuntematta niitä rajuja, epätoivoisia ponnistuksia, joita
hän teki voitolle päästäkseen. Hänen kuvailunsa miehistä, joissa
mielikuvitus oli ylivallassa, — Rikhard II, Hamlet, Macbeth — kuuluvat
hänen kuvavarastonsa kaikkein ihmeellisimpiin tuotteisiin, ovat
kaikkein tarkimmin tutkittuja ja kaikkein uskollisimmin todellisiksi
hahmoitettuja. Mutta toiselta puolen ei edes näytelmän verhoava puku
saata meiltä kätkeä sitä ihastelua ja harrasta myötätuntoa, mitä hän
tuntee taas toisia luomiaan kohtaan, joissa toimintatarmo voimakkaana
esiintyy — Hotspur, äpärä Faulconbridge ja ennen kaikkea Othello.
Nämä ovat ihmiskunnan syntyperäisiä hallitsijoita. Shakespeare pysyy
horjumatta tasapainossa: jokunen määrä Hamletin hienoa mietiskelykykyä
olisi ehkä voinut pelastaa Othellon tulemasta murhaajaksi; mutta se ei
olisi voinut enentää Shakespearen mieltymystä häneen.
On totta, että Shakespeare, avaamalla koko henkensä ja mielensä
meidän tarkastettavaksemme, samalla on antanut meille melkein syytä
valittaa, ettei hänen henkensä ole kylliksi pieni-alainen meidän sitä
helpolla vaivalla käsittääksemme. Ihmisen piintyneimpiin tottumuksiin,
kohdatessaan jotain uutta ja eriskummallista, kuuluu että hän on vallan
onneton siksi kunnes hän on sen nimellä varustanut ja määritellyt, ja
kun hän tämän on tehnyt, heittäytyy hän ikuiseen lepoon tuon asian
suhteen. Tieteen edistymistä eivät ole suinkaan vähässä määrässä
hidastuttaneet ne väärät käsitteet, jotka johtuvat kreikkalaisten
ja latinalaisten nimitysten käytöstä, nimitysten, jotka lähemmin
tarkastettaessa osottautuvatkin olevansa vain hyvin vaikeatajuisia
määrittelyjä niistä asioista, joita niiden olisi pitänyt selittää.
Se nimityksien ja vastanimityksien keksiminen Shakespearelle, jota
on hauskasti harjoitettu kautta vuosisatojen, väliin hyvien väliin
huonojen kummien valvonnalla, tuo kuitenkin mukanaan enemmän haittoja
kuin tuo ylläkuvaamamme väärinkäyttö: hänelle annetut monenmonituiset
laatunimet estävät saamasta oikeata käsitystä tehtävän vaikeudesta.
Ne ovat kaikki jonkunlaisia tavaranosoituslippuja, joita on
häpeämättömällä rohkeudella kiinnitetty milloin mihinkin kohtaan hänen
monipuolista elämäntyötään. On kirjoitettu kirjoja todistaakseen,
että hän oli jumalankieltäjä; että hän oli roomalais-katolinen
mieleltään; tai että hän suosi Englannin valtiokirkkoa; että hänessä
oli puritanisen syntymäseutunsa perimystiedoilla ja aatteilla syvät
juurensa — inhimillisen älyn ansioluetteloon on kai laskettava,
ettei kuitenkaan kukaan, niin paljon kun on sanoja tuhlattukin,
ole sanonut hänen itsensä _olleen_ puritanin! Puoluehallituksia
ei vielä oltu keksitty hänen aikoinaan; mutta paljon on mustetta
tuhlattu yritettäessä määritellä hänen valtiollisia mielipiteitään ja
pakotettaessa niitä kulkemaan johonkin määrättyyn suuntaan. Vaikka
noilla kokeiluilla olisi ollut jonkun verran menestystäkin, niin ne
auttaisivat meitä hyvin vähän. Uskontunnustus, uskonnollinen tai
valtiollinen, on pikemminkin suurempien joukkojen yhteisomaisuutta
kuin yksilöllisen luonteenpiirteen ilmaus: vaikka Shakespeare olisi
tunnustautunutkin johonkin erikoiseen katsantokantaan, niin ne
yksilölliset vivahdukset, jotka tekevät hänestä sen, mitä hän oli,
jäisivät yhtä epäselviksi ja hämäriksi kuin koskaan ennen. Ihmiset
kompastuvat usein omiin ansoihinsa. On kirjailijoita, jotka vakavia,
yleviä aiheita käsitellessään eivät voi olla noutamatta vertauskuviaan
leikkikentältä. On historiallisia ja kirjallistieteellisiä
ajattelijoita, joilleka vapaamielisyys tai vanhoillisuus ovat kaiken
arvostelun avaimena. Puoluenimitykset ovat hyvät olemassa; ne
tietävät määrättyä katsantokantaa, ne tietävät taistelua. Mutta eipä
liene luonnotonta väittää, etteivät nimitykset, jotka ovat keksityt
kamppailun käytännöllisiä tarpeita varten, voi mitenkään kyetä
valaisemaan mietiskely- ja ajatuselämän vaihtelevia muotoja.
Shakespeare oli harvinaisuuksien harvinaisuus: hän oli ehyt ihminen.
Ainoastaan karsaat, väärään suuntaan kehittyneet puoluepukarit
voivat olla näkemättä mitään hyvää tai oikeaa toisellakin puolen.
Katolilainen, jonka mielestä protestanttien väitteet ovat pelkkää
hölynpölyä, protestantti, joka ei ole koskaan tuntenut katolilaisten
ihanteiden lumousvoimaa — ne eivät suinkaan kelpaa esimerkiksi
uskonveljilleen; ja jos kaikki olisivat heidänlaisiaan, niin
puoluekiistat vaipuisivat piankin alapuolelle inhimillisyyden
tasapinnan. Mutta niidenkin joukossa, jotka osaavat tehdä elämän
huokeammaksi sekä itselleen että muille, osottamalla myötätuntoisuutta
ja arvonantoa toisinajatteleviakin kohtaan, löytyy vaan harvoja, jotka
voisivat kestää vertailun Shakespearen täydellisen ajatuksen-vapauden
kanssa. Hän ei tahdo milloinkaan ostaa toisen puolueen suosiota tai
tuttavuutta halveksimalla ja häpäisemällä toista. Hän piti yhtä paljon
hovista kuin yksinkertaisesta maaseudustakin. Hän uskoi yhtä paljon
ylimpään johtoon kuin vapauteenkin. Hän saattoi sanoa kuin Troilus:
Rehellinen ma oon kuin suora totuus
Ja vilpitön kuin lienee oikeus läsnä.
ja kuten Autolycus
Me, miekot, me noin tyhmät emme ole!
Hän oli yhtämieltä Isabellan kanssa _Mitta Mitasta_ — kappaleessa, kun
tämä esittää kristinuskon perustotuuden seuraavassa lauselmassa:
Kadotus sielujen ois kohtalo —
Hän, kellä rangaistus on kädessään,
Hän armahti.
Ja hän yhtyi Gloucesteriin _Kuaingas Learissa_, kun tämä epätoivonsa
syvyydestä viskaa taivaan valtoja vastaan syytöksen säälin puutteesta:
Olemme jumalille, mitä sääsket
On poikariehakoille: ratoks meitä
He surmaa!
Sanalla sanoen: hän uskoo ja hän epäilee. Eikä siinä ole mitään
ristiriitaisuutta, niin kummalta kuin se kuulostaneekin. Suuret sielut
ovat avonaisia, vakavia ja rehellisiä, siinä missä pikkusielut ovat
suljettuja ja petollisia. Ne, jotka ovat kyenneet näkemään vaan hyvin,
hyvin vähän, eivät uskalla ilmaista kaikkia epäilyksiään. Sokean on
äärettömän vaikea määritellä sitä, mitä muut näkevät; ja luja-uskoiset
ihmiset nauravat vapaasti, sydämensä pohjasta, silloin kun
puoli-uskojat ovat arkoja ja pelokkaita, ett'eivät he vaan erheissään
tulisi sanoneeksi jotain pilkkaavaa tai loukkaavaa. Me etsimme turhaan
Shakespearessa vaiteliaisuutta yhtä vähän kuin puolueellisuuttakaan,
pienimpiäkin oireita piilottautumisen tai salaamisen halusta; hän ei
tahdo "tehdä meille tilaa ainoastaan johonkin sydämensä sopukkaan,
yhtä vähän kuin hän tahtoisi ajatteluunsa käyttää vaan osan henkensä
näkövoimasta"; hän kuljettaa meitä ylt'ympäriinsä; ja meistä tuntuu
hänen näkemyksensä avaruus uuvuttavalta, hänen liikkeittensä
ujostelemattomuus ja rohkeus hämmästyttävältä. Hän on maailman
hyörinässä ja pyörinässä kuin kotonaan; ja me vaan valitamme, että ala
on meille liian laaja, kaikkien soppien, polvekkeiden ja piilopaikkojen
katsastus liian rajua ja kaunistelematonta. Mahdollisesti rohkenemme
myös moittia hänen näkemyksensä laajuutta eräästä toisestakin syystä:
salliikohan se hänen pitää huolta omista asioistaan, eiköhän se kiedo
häntä jonkunlaiseen eriskummaisen painostavaan tunteeseen, "joka on
kokoonpantu ja yhdistetty monista eri aineksista ja vaikutelmista",
ja tee häntä kykenemättömäksi ottamaan huomioonsa hetken vaatimuksia?
Mutta Shakespearen puolustautuminen omalla elämällään on enemmän kuin
riittävä. Me tiedämme hiukan siitä, mitä hän on tuntenut ja ajatellut
siksi, että hän on siitä meille kertonut. Jos me kysymme, mitä hän on
toimittanut, kuuluu hänen vastauksensa mahdollisimman selvästi: hän
kirjoitti näytelmänsä.
Shakespearen katsantokannan avaruus ja puolueettomuus kaikissa asioissa
on tunnustettu tuolla vanhalla yleisellä arvostelu-tavalla: häntä on
verrattu _luontoon_. Tutkijat puhuvat erilaisista ja monilukuisista
seikoista; mutta he kaikki puhuvat toki myös tästä. Hänen Stratfordin
kirkkoon pystytetyn rintakuvansa alla olevaan levyyn on kirjoitettu:
"Shakespeare, jonka keralla eloisa luonto suistui hautaan". Ben Jonson
jatkaa ja laajentaa vertausta:
Kuvistaan hänen luonto riemastui,
Koruihin säkeittensä ihastui.
Milton ylistää hänen "luontoperäistä vaihtelevaisuuttaan, raitista
kuin metsien sävelet". "Hän oli mies", sanoo Dryden, "jolla kaikista
uudenajan ja ehkäpä vanhanajankin runoilijoista oli avarin ja
laajakantoisin henki. Kaikki luonnon vaihtelevat kuvat olivat hänellä
alati esillä, ja hän piirteli niitä, ei työläästi ja vaivaloisesti,
vaan ikäänkuin leikkiä lyöden; kun hän kuvailee jotakin, niin me emme
ainoastaan näe sitä, me myöskin sen tunnemme. Ne, jotka moittivat
häneltä puuttuneen oppia, ne antavat hänelle paraimman ylistyksen:
luonto oli hänet opettanut; hän ei tarvinnut kirjojen silmälaseja
luontoa lukeakseen; hän käänsi katseensa sisäänpäin ja löysi luonnon
sieltä."
Tällä tavalla tuota vertauskuvaa on käsitelty ja muokattu ja
kohotettu. Siitä on Pope saanut yhden onnistuneimpia mietelmiään:
"Shakespearen runoudessa puhalsi todellinen elävä henki: hän ei ole
niin paljon luonnon mukailija kuin luonnon välikappale; eikä ole
yhtä oikein sanoa, että hän puhuu luonnosta, kuin että luonto puhuu
hänen kauttansa." Johnson toistaa saman aiheen: "Shakespeare on ennen
kaikkia kirjailijoita, ainakin ennen uudenajan kirjailijoita, luonnon
runoilija; hän pitää lukijainsa silmäin edessä kuvastinta, joka
uskollisesti heijastaa elämää ja elämän vaihtelevia muotoja." Näihin
muodollisiin arvosteluihin on vielä lisättävä ne monen monituiset
vertaussanat, joita on hakemalla haettu ja tuhlaamalla tuhlattu
asianlaitaa oikein havainnollisesti kuvatakseen: "Shakespearen
säännöttömyydet", sanoo Pope, "ovat samanlaisia kuin säännöttömyydet
jossain vanhassa goottilaisen rakennustaiteen mestariteoksessa,
verrattuna nykyajan sorean keikaileviin rakennuksiin"; "hänen
teoksensa", sanoo Johnson, "eroavat säännönmukaisempien kirjailijain
teoksista niinkuin vapaana rehottava metsä eroaa laitellusta
puutarhasta"; "hänen naurunsa", sanoo Meredith, "on mahtavaa
kuin kymmenen tuhannen härän mylvinä laitumella!" Ei vähempää
kuin koko näkyvä maailma, kaikkine vaihtelevine ja suurenmoisine
ilmestysmuotoineen, on selitetty olevan aivan samaa kuin Shakespeare.
Mikäli nämä vertaukset tarkoittavat ylistää Shakespearen neron
yleispätöisyyttä ja tervettä voimaa, ovat ne oikeudenmukaisia ja
tosia. Mutta Shakespearen yhtäläisentäminen luonnon kanssa on
kuitenkin hyvin uskallettua ja turhamaista, ja se onkin johtanut
sangen lukuisiin harhapäätelmiin. Tarkemmin katsellessa huomaa, ettei
kukaan arvostelijoista tarkoita samaa tuolla "luonnollaan", jota
he avukseen huutavat. Pope tarkoittaa alkuperäisyyttä ja asettaa
Shakespearen, päätellen suoraan elämästä, vastakohdaksi Homerolle,
jonka taide "ei syntynyt ilman jonkunlaista opettelemisen leimaa,
tai ainakaan ilman edelläkäyneiden esikuvain mukailemista". Mutta
mitä tässä on sanottu Homerosta, on myöhäisempien tutkimusten kautta
osotettu olevan täydellisesti totta myös Shakespearesta. Johnson
korostaa suhdallisuutta ja todennäköisyyttä: Shakespearen henkilöt
eivät ole sankareita, vaan ihmisiä; hän käsittää rakkauden sen
oikealta kohdalta: inhimillisen askarruksen vaikuttavana voimana;
hänen vuoropuhelunsa liikkuu todellisen elämän tasalla. Mitä Milton
mahtoi ajatella, ei ole oikein selvillä; hän ehkä ylisti laulurunojen
vapaata pakottomuutta, tai muisteli huvinäytelmien paimen- ja
metsäkohtauksia; joka tapauksessa on hän hyvin kaukana Popesta ja
Johnsonista. Vähäpätöisemmät arvostelijat ovat sitten johtaneet
tuon vertailun kaikkinaisten, mitä eriskummallisinten erehdysten ja
virheiden polulle. Muutamat, kuten John Ward, Stratford-upon-Avonin
apulaispappi, ovat arvelleet — päin vastoin kuin Ben Jonson —
Shakespearen olleen "luontoperäisen neron, jossa ei ollut jälkeäkään
taiteesta". Toiset taas — ja heidän lukunsa on legio — ovat,
sen jälkeen kun Shakespeare oli yhtäläistetty luonnon kanssa,
pitäneet oikeimpana tienä hänen tutkimiselleen luonnontieteilijän
menettelytapaa. He ovat käsitelleet hänen teoksiaan, aivan kuin ne
olisivat kaikkien viisauksien kokoomuskirja. He ovat jakaneet ne eri
tieteenhaarojen kesken, kirjoittaen suunnattomia kirjoja Shakespearen
jumaluusopista, Shakespearen vaakuna- ja sukutiedosta, Shakespearen
lakitieteestä ja lääketaidosta, Shakespearen linnuista, imettäväisistä,
kaloista ja hyönteisistä — kaikki tämä lähtien huomaamatta siitä
kummallisesta otaksumasta, että Shakespearen tarkoitusperänä oli
juuri antaa täsmällisiä tietoja kaikista näistä opin haaroista, ja
että hänen todellinen suuruutensa on nähtävä siinä erinomaisessa
menestyksessä, millä hän kaiken tuon suoritti. Nämä ovat niitä
tieteileviä hyönteistutkijoita: oppimattomalle rahvaalle saattaisi
luonnon vertaus olla täydellisen arvostelukyvyn puutteen puolusteluna;
nämä pysyttäytyvät tuossa vanhassa, veltossa, käsittämättömässä
tottumuksessaan pitää Shakespearen miehiä ja naisia mieluummin luonnon
kuin näytelmätaiteen luomina olentoina. Tehkäämme tästä kerrankin
loppu, osottakaamme oikeutta taituri Shakespearelle. Tuo suunnaton
liioittelu, joka sekottaa hänet hänen Luojansa töihin, on täyttänyt
alkuperäisen muodollisen tarkoituksensa; on aika muistaa, että
kuningaskin on vaan ihminen, ja että kaikilla hänen havainnoillaan,
tunteillaan, ajatuksillaan on vain inhimilliset edellytykset.
Eräs ominaisuus, joka on omistettu Shakespearelle, etsiessä
yhtymäkohtia hänen ja luonnon välillä ja jota on käytetty vertausta
vahvistamaan, kuuluu hänelle todellakin. Sangen vanha ja sitkeähenkinen
perimystieto esittää hänet verrattomana tuotantohelppouden ja
sujuvasanaisuuden mestarina. "Hänen henkensä ja kätensä kulkivat
yksissä", sanovat hänen ystävänsä ja hänen teostensa julkaisijat
Heminge ja Condell, "ja ajatuksensa esitti hän sellaisella
helppoudella, että hänen tuskin koskaan tarvitsi tehdä korjauksia
tai pyyhkiä pois jotain käsikirjoituksistaan". Näiden todisteiden
uskottavaisuutta on epäilty, niiden vilpittömyyskin on asetettu
kysymyksenalaiseksi. Mutta tämä on kuitenkin kertomus, jonka jokainen
Shakespearen lukija tuntee ainakin pääasiassa olevan todenmukaisen.
Eikä siltä puutu päteviäkään todistuksia. "Hänellä oli erinomainen
mielikuvitus", sanoo Ben Jonson, "rohkeita aatteita ja hienostunut
sanontatapa; joskus hänen lauseensa tulvivat sellaisella vauhdilla,
että olisi ollut tarpeellista hillitä sitä." Ei yksikään, joka
vaan on joutunut Shakespearen ihmeellisten päähänpistojen ja
vertauskuvien ryöppyvirran kuljetettavaksi, voi erehtyä pitämään
häntä kuivakiskoisena, vaivaloisena ja raskaana kirjailijana. Miehen
teeskentelemätön ilomielisyys ja kertoilijan kiihdyttävä innostus
yhtyvät runoilijan hillittömään yltäkylläisyyteen. Säästeliäisyys ei
kuulu hänen tavallisiin menettelytapoihinsa. Hän ei asetu väijymään
ajatustansa ja valloita sitä äkkinäisellä rynnäköllä, vaan hän ajaa
sitä takaa iloisen, kirjavan metsästysseurueen mukana, koirain
kiljuessa täyttä kurkkua. Hänen henkensä on rikas koristuksista,
kuvista ja äkkinäisistä välähdyksistä, hänen tyylinsä täynnä
välikohtauksia ja yllätyksiä. Kun hän lopettaa, on hän tavallisesti
jutellut teille paljon enemmän kuin hän ensin aikoikaan. Myöhemmissä
näytelmissä on hänen tyylinsä tiivistetympää, esiintyen ei suinkaan
menettelytavan korjaamisessa, vaan aiheen ympärille kerättyjen
koristeiden vähentämisessä. Kaikkialla on menettelytapa sama; lause
tai mietelmä, joka ei täydelleen tee tehtäväänsä, pidetään edelleenkin
palveluksessa, mutta sen ohelle liitetään toinen, kilpailemaan
edellisen kanssa ja yllättämään ja voittamaan se. Aalto seuraa
aaltoa, murtuen ennen määränpäähän pääsemistä, siksi kunnes, juuri
vaaditulla yhdeksännellä hetkellä, suuri hyöky-aalto nielee kaikki muut
kitaansa, ympäröiden meidät ja kohottaen meidät raisusti harjalleen.
Kun hän tulee vakavaksi ja koruttomaksi, kuten hän yleiseen tapaa
tulla tragillisen intohimon huipulla, niin se ei suinkaan seuraa
liiallisten korutavarain poisheittämisestä, vaan tilaisuuden ankarasta
jännityksestä, joka tyrehyttää hänen kaunopuheisen mielikuvaleikkinsä,
pakottaen hänet pukemaan ajatuksensa muutamiin harvoihin katkonaisiin
sanoihin. Hetkiseksi vain näin tapausten kiinteä kulku höltyy, hänen
haihatteleva mielikuvituksensa kohoaa jälleen lentoon ja puhevirta on
taasen vauhdissaan. Tällä tavoin Shakespeare usein suuresti kohottaa
tragillisen ratkaisuhetken vaikuttavaisuutta, tuottaen samalla
vaihtelua dramalliseen hiljaisuuteen runollisen kaunopuheliaisuuden
avulla. Tuon jännitetyn kuiskaavan puhelun Macbethin ja hänen
puolisonsa välillä, jossa on vaan yksitavuisia kysymyksiä ja
vastauksia, osaa hänen suuri kuvailukykynsä asettaa heti tuon
viattoman, unen helmoissa lepäävän kuninkaan murhan jälkeen. Troiluksen
ja Cressidan jäähyväiset tekee vasta Troiluksen runollinen valitus
ihaniksi:
Me, jotka huokauksin tuhansin
Ostimme toisemme, nyt saamme näin
Pois myydä aartehemme yhtehen.
Kokohon taasen aika riehakas
Rikasta haalii ryöstösaalistaan,
Suudelmat sekä valat vannotut
Kuin tähdet taivaan, lukemattomat,
Hyvästijättöön yhteen ahtaen,
Suunantoon yhteen, pidätettyjen
Kyynelten suolan katkeroittamaan.
Sitten astuu kova todellisuus esiin ja Aeneaan äänen kuullaan kutsuvan:
Prinssi, jo eikö neito valmis?
Tulisi vaikeaksi mainita ainoatakaan vaikuttavaa kohtaa Shakespearessa,
jossa hän ei saisi tai jossa hän ei etsisi tilaisuutta päästää kynänsä
valloilleen ja levitellä nähtäviksi ainakin muutamia eriä hekumoivan
mielikuvituksensa rikkauksista. Hänen liikuntansa helppous on niin
suuri, että tuskin hänen hurjimmatkaan päähänpistonsa tuntuvat kaukaa
haetuilta. Ne parveilevat hänen ympärillään kuin köyhät työnhakijat,
tarjoten hänelle palveluksiaan, ja hänen loistava jalomielisyytensä
löytää kyllä niille kaikille toimittamista.
Shakespearen lähempään tuntemiseen pääsemme melkein yksinomaan hänen
teostensa avulla. Ainoastaan harvat tapahtumat hänen elämästään
ovat merkityt vielä olemassa oleviin asiakirjoihin, ja muutamia
muita saatamme — ilman suurempaa vaaraa — pitää todenmukaisina
muistotietojen ja muiden viittausten nojalla. Mahdollista kumminkin
on, että häntä koskevain tosi-asiain varasto vielä kasvaa. Mutta se ei
ole todennäköistä, vaikkakin muinaismuistojen keräilijät ja tutkijat
ovat jo miespolvia verrattomalla ahkeruudella ahertaneet kadonneiden
muistomerkkien etsinnässä. He ovat noita uurastavia raunioiden
kaivajia, jotka, kun meidän tietämyksemme monimutkainen laitos on
hajonnut atomeiksi, yhäti
Niin hiekkaa palvovat
Kuin ois se tähtein juurta,
Ja vaivoin loppumattomin
Keräävät kaikki.
Innostusta, joka heidät kiinnittää työhön, on eräs heidän päämiehiään,
Halliwell-Phillips sattuvasti kuvannut. "Ei mikään työpäivä",
sanoo hän, "ole liian pitkä, ei mikään este liian suuri siinä,
missä on hiukkasenkaan mahdollisuutta löytää vaikka kuinka pieni
tiedonsirunen, mikä vaan koskee meidän kansallisrunoilijamme elämää."
Näin innostuksella ja nurkumatta kestetyin vaivoin onkin nyt kaikki
suoritettu, mistä suinkin voi olla jotain toivoa, ja Shakespearen
elämäkerta alkaa saada suuruudellaan kunnioitusta herättävän romukasan
muodon. Monet, sanoisiko useimmat, esitetyistä tosi-asioista ovat
kadottaneet kaiken ajatussisältönsä ja yhteytensä, niin että vaikka
kuinka tahtoisimme jatkaa ja koristaa niitä vapaan mielikuvituksen
lisillä, ne eivät vähimmässäkään määrässä auta meitä puuhassamme
muodostaa selvää kuvaa Shakespearesta. Toinen ja pätevämpi keino on
meillä jälellä. Tutkikaamme niitä inhimillisiä suhteita ja seikkoja,
jotka vaikuttivat hänen elämäänsä ja teoksiinsa. Hänen oman aikansa
tavat ja tottumukset, aatteet ja pyrkimykset muodostavat niille eloisan
taustan ja kuvastuvat kaikkialta hänen näytelmistään. Ne myöskin —
ainakin johonkin määrään — hankkivat hänelle aiheita. Ja tähän on
lisättävä ne kirjat, joita hän luki, ne kertomukset, joiden antamia
tietoja hän käytti tarkoituksiinsa, ja ne runoelmat ja näytelmät,
joita hän tutki taiteen takia. Vieläkin tärkeämpi kuin hänen taiteensa
ainekset, on tässä se välikappale, jolle muut olivat ennen häntä muodon
antaneet ja jota hän vaan hiukan muovaili. Tullakseen kansanomaiseksi
näytelmänkirjoittajaksi — ja sitä Shakespeare epäilemättä oli — täytyy
jokaisen sovittaa inhimillisen elämän käsittelynsä sen näyttämön
vaatimusten mukaiseksi, jolla hänen kappaleensa esitetään; hänen täytyy
arvata seurueensa jäsenten erilaiset kyvyt, uskomalla heille kullekin
sopivia osia. Edelleen hänen täytyy ottaa visusti varteen kuulimonsa
maku ja toiveet, tarjoamalla sille sellaista, josta se erittäin pitää
— vaatimus, jota Shakespeare — mikäli voimme päättää — koki innolla
ja menestyksellä täyttää. Kaiken tämän hänen täytyy tehdä, vaan ei
suinkaan unohtaa muitakaan seikkoja. Hänen oma runollisen kauneuden
tunteensa ja hänen oma tulkintatapansa inhimillisen elämän ilmiöistä
ovat asetettavat etu-alalle, näiden kankeiden välttämättömyyksien
ja sovinnaisuuksienkin ohella. Tässä osotaiksen taiteilijan kyky:
ottaa huomioonsa sovinnaisuuden pakotus, niinkuin hän tarkkaa sonetin
muodollista puolta, voittaa loistavasti nuo esteet ja rajoitukset,
kukistaen ne, taivuttaen ne edistämään omaa, hellittämättä seurattua
tarkotusperäänsä. Ei missään ilmene Shakespearen suuruus niin selvästi
kuin niissä myönnytyksissä, joita hän tekee silloisen teaterin
asettamille vaatimuksille, myönnytyksissä, joihin muutamat hänen
aikalaisistaan vain säästellen ja vastenmielisesti suostuivat, vaan
joita hän jakeli kaksin käsin, ikäänkuin hänen anteliaisuutensa
siinä olisikin määräävänä, niin että mikä näytti olleen pelkkää
voimatonta huonon ja ala-arvoisen suvaitsemusta, tuleekin siten
mitä vaikuttavimman taiteen ihmeluomaksi. Teateriyleisö halusi
verenvuodatusta ja murhia, ja hän antoi sille _Hamletin_. Se pyysi
mielipuolen raivoa ja hullun hourailua, ja hän antoi sille _Kuningas
Learin_.
Ymmärtääksemme yhä paremmin Shakespearea on meidän viimeksi
tarkastettava hänen työaseistaan hienointa ja terävintä — kieltä,
jota hän käytti. Tässä kohdassa ovat ne suuret edistysaskeleet,
joita kielitiede viime aikoina on ottanut, vain vähäksi hyödyksi:
useimmat tämän tieteen mestareista ovat miehiä, jotka tietävät kaiken,
mitä suinkin voidaan tietää kielestä, mutta jotka eivät yhtään
tunne niitä erilaisia käytäntötapoja, joihin kieltä taivutetaan.
Tieteen menettelytavalla on sangen suuri merkitys ja se on johtava
hedelmällisiin tuloksiin Shakespearen tutkimuksessa, kun sitä
käyttelemässä on miehiä, jotka ymmärtävät, miten runous syntyy
ja jotka osaavat rakentaa päteville johtopäätelmille ja oikeille
edellytyksille. Tuntematta Elisabetin ajan yleisiä niin seura- kuin
kirjakielen ominaisuuksia ja puheenparsia, on mahdotonta antaa
Shakespearelle oikeudella tulevaa kunniaa äidinkielensä käyttämisestä.
Hänen hämmästyttävän runsas sana- ja puheenparsivarastonsa, hänen
uudet muodostuksensa ja hänen armottomat ajatus-koukuttelunsa, hänen
lauseopilliset erikoisuutensa ja hänen rohkeutensa samanlaatuisten
sanain käyttelemisessä, jota voi verrata ainoastaan siihen "vapauteen",
mikä vallitsee lastenkamarin "pienoiskielessä" — kaikki nämä seikat
ovat arvioitavat ja vertailtavat sen ajan yleisiin esikuviin ja
sääntöihin, ennenkuin niitä voidaan tunnustaa hänen omikseen.
Dogmattiset kielioppimestarit — sukukunta, joka ei vieläkään ole
tyystin hävinnyt — tekevät kielelle sääntöjä aivan kuin Aristoteles
teki sääntöjä opilliselle runoudelle, raskauttaen heikkoina alistuvia
ja surkastuvia kylmillä kaavoillaan. Suuri osa Shakespearen kielestä on
hänen henkensä ahjossa syntynyttä ja se on vain osittain jähmettynyt
kieliopin kaavoihin. Sitä eivät voi arvostella muut kuin ne, joiden
käsityskyvyn helppous käy yhtä rintaa hänen ilmaisukykynsä helppouden
kanssa.
Onpa siis ainetta yllin kyllin, on säästäenkin. Lyhyt kyhäys
ei voi toivoa saavansa paljoa aikaan. Sen kunnianhimo ei kovin
korkealle pyrikään. Useiden aiheiden, vanhojen ja uusien joukosta
oli joku valittava esitettäväksi, eikä tuo valittu aihekaan voinut
tulla tyhjentävästi käsitellyksi. Mitä valitaan, on valittava
selvä tarkoitusperä silmien edessä: Shakespearen henki on nähtävä
toiminnassa. Ja siksi on hänen taiteensa raaka-aines, samoinkuin hänen
käyttämäinsä välikappalten laatu, käsiteltävä mahdollisimman läheisessä
yhteydessä tuon ihmeellisen runouden ydinsisällyksen kanssa, joka
elävöittävällä mahdillaan ja kauneudellaan on melkein unohduksiin
peittänyt sen syntymisen salaperäiset vaikuttimet.