Kuningas Kustaa kolmas oli matkalla Taalainmaassa. Hänellä oli kiire,
niin että olisi myötä- ja vastamäet tahtonut ajaa täyttä karkua. Ja
kun oli sellainen vauhti, että hevoset oistonaan lentää laskettivat ja
vaunut tienkäänteissä viistivät kahdella pyörällä, niin kuningas pisti
päänsä ulos vaununakkunasta ja huusi ajomiehelle: »Mikä siellä pitelee,
kun ei matka suju? Vai munakuormaako luulette ajavanne?»
Kun oli kehnoilla teillä riennettävä sellaista menoa, olisipa
ollut kumma, jos valjaat ja vaunut olisivat kestäneet. Eivätkä ne
kestäneetkään, vaan muutamassa mäentörmässä aisa katkesi, joten
kuninkaalta matka keskeytyi. Kuninkaan kavaljeerit hyppäsivät vaunuista
ulos ja sättivät ajomiestä, mutta vahinko kuin vahinko. Matkan
jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan, ennenkuin vaunut oli korjattu.
Kun hovimiehet siinä käänteleivät keksiäkseen jotakin kuninkaan
ajankuluksi, huomasivat he vähän matkan päässä kirkontornin kohoavan
metsikön takaa. He esittivät kuninkaalle, että hän istuisi johonkin
seuralaistensa vaunuista ja niillä ajaisi kirkolle. Olikin pyhäpäivä,
joten kuningas saattoi vaikkapa pistäytyä saarnaa kuulemaan, sillä
välin kun suuria matkavaunuja korjattiin.
Kuningas suostui ja lähti ajamaan kirkolle. Tähän asti hän oli
tuntimääriä ajanut pimeitä, ikäviä salomaita, mutta täällä aukeni
hauskempi tienoo, jossa oli laajanlaisia peltoja ja kyliä ja jonka
halki Daljoki päivänpaisteessa hohtavana pintana solui tuuheiden
pajupensastojen välissä.
Mutta kuninkaalla oli nyt huono onni, sillä kun hän kirkkomäellä
nousi pois vaunuista, silloin lukkari juuri alkoi lopettajaisvirren
ja väki alkoi lappaa pois kirkosta. Vaan ihmisten kävellessä hänen
ohitseen kuningas seisahtuikin siihen, toinen jalka vaunuissa, toinen
astuimella, ja siltä paikaltaan liikahtamatta katseli heitä. Sellaista
uhkeata kansaa kuningas ei ollut ikäpäivänä nähnyt. Miehet olivat
jokainoa yli keskimitan pituisia ja näöltään älykkäitä ja vakaita, ja
naiset astuivat ryhdikkäinä ja arvokkaina, sunnuntairauha kasvoillaan.
Kuningas oli kaiken päivää tuskaillut kulkemiensa seutujen autiutta ja
kerran toisensa jälkeen sanonut kavaljeereilleen: »Nyt minä varmaan
olen valtakuntani perin köyhimmässä kolkassa». Mutta kun hän nyt
katseli väkeä, joka oli puettu pitäjän kauniiseen kuosiin, ei hän
enää muistanut ajatella sen köyhyyttä. Sen sijaan hän tunsi sydämensä
lämpenevän ja sanoi itsekseen: »Turhia viholliset puhuvat, että
Ruotsin kuningas on hädässä. Niin kauan kun minulla on tämän näköisiä
alamaisia, minä kyllä jaksan puolustaa sekä valtaistuimeni että maani.»
Hiin käski hovimiesten kuuluttaa väelle, että heidän keskellään
seisova vieras oli heidän kuninkaansa, ja että he kokoontuisivat hänen
ympärilleen, jotta hän voisi puhua heille.
Ja sitte kuningas puhui kirkkoväelle. Hän seisoi puhuessaan sakastin
ylimmällä kiviportaalla, ja vielä nytkin sitä kapeaa porrasta näytetään.
Kuningas alkoi tehdä selkoa valtakunnan onnettomasta tilasta. Hän
sanoi, että Ruotsin kimppuun oli sekä ryssä että tanskalainen
hyökännyt, ja ettei tämä olisi muissa oloissa ollut vaarallista, mutta
nyt sotajoukko oli pettureita täynnä, joten kuninkaalla ei ollut yhtään
luotettavaa armeijaa lähetettäväksi vihollista torjumaan. Hänellä ei
senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin itse lähteä maaseudulle ja kysyä
alamaisiltaan, tahtoivatko he liittyä pettureihin, vai tahtoivatko he
olla kuninkaalle uskollisia ja auttaa häntä väellä ja rahalla, jotta
hän voisi pelastaa isänmaan.
Talonpojat pysyivät kuninkaan puheen ajan vallan ääneti, ja sen
loputtua he eivät vähimmälläkään merkillä ilmaisseet olevansa myöten
tai vastaan.
Kuningas omasta mielestään luuli olleensa hyvin kaunopuheinen. Kyynelet
olivat monta kertaa hänen puhuessaan kihahtaneet hänen silmiinsä.
Mutta kun talonpojat yhä seisoivat tuskaisen epäröivinä eikä heidän
vastauksestaan näyttänyt sen selvempää tulevan, niin hänen otsansa
rypistyi ja hän kävi tyytymättömän näköiseksi.
Talonpojat käsittivät, että kuningas alkoi kyllästyä pitkään
odotukseen, ja lopulta yksi heistä astui joukosta esiin.
»Nyt on niin asia, Kustavi kuningas, ett'emme osanneet tänään odottaa
kuninkaan käyntiä», talonpoika sanoi, »ja siitä syystä emme nyt heti
kykene sinulle vastaamaan. Nyt minä neuvoisin sinua menemään sakastiin
ja juttelemaan meidän pappimme kanssa, kunnes me täällä tuumimme sitä
äskeistä esitystäsi.»
Kuningas käsitti, ettei parempaa päätöstä heti käynyt odottaminen, vaan
että oli viisainta tehdä niinkuin talonpoika neuvoi.
Sakastiin tullessaan hän ei siellä tavannut muita kuin vanhan miehen,
joka näytti talonpoikais-äijältä. Hän oli pitkä ja vankka, ja hänen
suurten käsiensä pinta oli karkea kovasta työstä, eikä hänellä
ollut liperiä eikä kauhtanaa, vaan nahkahousut ja pitkä valkoinen
lammasnahkaturkki, niinkuin toisillakin miehillä.
Hän nousi seisaalleen ja kumarsi kuninkaan astuessa sisään.
»Tuolla ulkona sanottiin että tapaisin täällä papin», sanoi kuningas.
Toisen kasvot siitä hieman punehtuivat. Hänestä tuntui vastahakoiselta
selittää, että hän se juuri oli tämän pitäjän kappalainen, kun näki
kuninkaan pitäviin häntä talonpoikana.
»Niin, pappi kyllä tapaa täällä olla näihin aikoihin», hän virkkoi.
Kuningas heitähti istumaan suureen korkeakenoiseen nojatuoliin, joka
sakastissa oli siihen aikaan ja on vielä nytkin ihan sellaisenaan,
paitsi että seurakunta on sen selkänojan koristanut kullatulla
kuningaskruunulla.
»Onkos teillä tässä pitäjässä hyvä pappi?» kysäsi kuningas. Hän tahtoi
koetteeksi kerran näyttää olevansa huvitettu talonpoikain oloista.
Kun kuningas alkoi tällä tavalla kysellä, tuntui papista perin
mahdottomalta sanoa kuka hän oli. Parempi on antaa kuninkaan jäädä
luuloonsa että minä olen vaan talonpoika, hän ajatteli, ja vastasi että
pappi oli kyllä hyvä. Saarnasi puhdasta ja oikeata Jumalan sanaa ja
koki elää niinkuin opetti.
Kuninkaan mielestä tämä oli hyvä kiitos, mutta hänen tarkkaan korvaansa
tuntui kuin miehen äänessä olisi ollut hieman epäröimistä.
»Kuuluu vähän puheesta kuin ei pappi sentään olisi ihan
mielenmukainen», hän virkkoi.
»Hiukan omavaltainen hän kyllä on», sanoi pappi. Hän ajatteli, että jos
kuningas sittemmin sattuisi saamaan tietää kuka hän oli, ei hän voisi
ajatella että pappi oli siinä vaan itseään kehunut; siitä syystä hän
tahtoi lisätä hiukan moitetta mukaan. »Moni kyllä sanoo», hän jatkoi,
»että hän tahtoo oman päänsä mukaan hallita tämän pitäjän asiat.»
»Sitten hän ainakin on johtanut ne parhaaseen päin», sanoi kuningas.
Hänen mieleensä ei ollut, että tuo talonpoika rupesi esimiestään
arvostelemaan. »Minusta täällä näyttää olevan vallalla hyvät tavat ja
vanhanaikainen yksinkertaisuus.»
»Kansa kyllä on kunnollista», sanoi pappi, »mutta se elää kanssa näin
erillään ja köyhyydessä. Eivät nämä ihmiset olisi sen parempia kuin
muutkaan, jos tämän maailman kiusaukset pääsisivät heitä lähemmäs.»
»No siitä vaarasta nyt vielä ei kannattane puhua», keskeytti kuningas
ja kohautti hartioitaan. Hän ajatteli, että nyt hän oli sattunut
sellaisen miehen seuraan, joka huolehti joutavia.
Kuningas ei nyt virkkanut sen enempää, vaan alkoi sormillaan rummuttaa
pöytään. Hän arveli jo kylliksi suvainneensa olla sananvaihdossa tuon
talonpojan kanssa ja alkoi ihmetellä kuinka kauan aikaa ne toiset
tarvitsivat valmistaakseen vastausta.
Noilla talonpojilla ei ole juuri erityisempää intoa tarjota
kuninkaallensa apua, hän ajatteli. Jos vaan vaununi olisivat kunnossa,
niin lähtisin tieheni kesken heidän neuvottelujensa.
Papilla taas oli omat huolensa, hänen oli vaikea päästä selville
eräästä tärkeästä asiasta, joka täytyi saada ratkaistuksi. Hän alkoi
olla iloissaan siitä ettei ollut sanonut kuninkaalle kuka oli. Nyt
hän arveli voivansa kertoa hänelle sellaista, jota muuten olisi ollut
vaikea esittää.
Hetken päästä hän katkaisi äänettömyyden ja kysyi kuninkaalta, oliko
hän tosiaan sanonut niin kuin hän äsken oli ollut kuulevinaan, että
viholliset olivat hyökänneet maahan ja että valtakunta oli vaarassa.
Kuningas ajatteli, että pitäisi tuon miehen edes älytä antaa hänen olla
rauhassa. Kuningas tuijotti vaan häneen suurin silmin eikä vastannut.
»Kysyn siksi, kun en täältä sisältä oikein voinut kaikkia sanoja
kuulla», sanoi pappi. »Vaan jos tosiaan niin on, niin tahdoin sanoa,
että tämän seurakunnan pappi ehkäpä kykenisi kuninkaalle hankkimaan
rahaa, enemmänkin kuin mitä hän tarvitsee.»
»Äskenhän minulle taas sanottiin, että täällä kaikki ovat köyhiä»,
sanoi kuningas, ajatellen että mitä se mies pakisee, kun ei edes tiedä
mitä itse on puhunut.
»Niin, se on totta», tuli vastaukseksi, »eikä pappi ole rikkaampi
kuin muutkaan. Mutta jos kuningas armollisesti tahtoo kotvan minua
kuunnella, niin minä selitän miten papilla voi olla valta auttaa häntä.»
»No puhukaa vaan», sanoi kuningas. »Näkyyhän teillä sana olevan
paremmin kielen päässä kuin ystävillänne ja kylänne miehillä, jotka
tuskin koko päivänä saavat vastaustaan valmiiksi.»
»Ei ole niinkään helppo kuninkaalle vastata», sanoi pappi. »Pelkäänpä,
että pappi sen kuitenkin lopulta saa toisten puolesta tehdä.»
Kuningas heitti toisen jalkansa toisen yli, istuutui mukavammin
nojatuoliin, pani käsivartensa ristikkäin ja antoi päänsä painua rintaa
vasten.
»No saa alkaa», virkkoi hän ikäänkuin olisi jo ollut torkuksissa.
»Kerran oli viisi tämän pitäjän miestä metsällä hirvenajossa», alkoi
kappalainen. »Yksi heistä oli tuo mainittu pappi. Toisista oli kaksi
sotilasta, Olavi ja Eerik Svärd, neljäntenä tämän kirkonkylän kievari
ja viidentenä eräs Israel Petter Petterinpoika.»
»Ei nyt huoli niin monilla nimillä aikaa kuluttaa», murahti kuningas
antaen päänsä painua toiselle kupeelle.
»Nämä miehet olivat hyviä metsästäjiä», pappi jatkoi, »ja onni
tavallisesti seurasi heitä. Mutta sinä päivänä he olivat risteilleet
laajalti ja kauan aikaa saamatta mitään. Viimein he heittivät kokonaan
ajon ja istuutuivat kanervikkoon juttelemaan. Tuli siinä puheeksi
ettei koko metsässä ollut viljelyskelpoista paikkaa, ei kuin mäkiä ja
rämeikköä. 'Ei ole Herramme tehnyt oikein, kun on meille näin köyhän
ansiomaan antanut, virkkoi yksi heistä. Muilla seuduin ihmiset voivat
hankkia rikkautta ja ylellisyyttäkin, mutta täällä me raatamalla
töintuskin pääsemme jokapäiväiseen leipään!'»
Pappi oli hetken ääneti ikäänkuin epäillen kuuliko kuningas häntä,
mutta kuningas liikautti pikkusormeaan näyttääkseen vielä olevansa
valveilla.
»Talonpojat siitä paraikaa keskustelivat, kun pappi sattui huomaamaan
outoa väikettä kallionkamarasta, josta hän oli sattunut polkemaan
sammalta pois. Onpas tuossa kummallinen kivi, hän ajatteli, ja potkasi
vielä yhden sammalmättään syrjään. Hän kumartui ja otti sammalesta
siihen tarttuneen kivensirun, ja se välkkyi samoin kuin kaikki muukin.
'Eihän ihmeessä tämä vaan mahtane lyijyä olla?' hän sanoi. Samassa
toiset kapsahtivat pystyyn ja kaapivat pyssyntukilla maan paljaaksi
sammalista. Ja kun he sen olivat tehneet, oli somaa nähdä, miten
leveä, välkkyvä malmisuoni kierteli vuoren kuvetta. 'Miksikäs te tätä
luulisitte?' sanoi pappi. Miehet iskivät irti kivensiruja ja koettivat
niitä hampaillaan. 'Mahtaa tuo nyt lyijyä tai sinkkiä ainakin olla', he
sanoivat. 'Ja koko vuori on sitä täynnä', sanoi kievari.»
Kun pappi oli päässyt niin pitkälle, näkyi kuninkaan pää hiukan
kohoavan ja toinen silmä aukeni.
»Tiedättekö, tunsikohan niistä ihmisistä kukaan malmeja ja kivilajeja?»
hän kysyi.
»Ei, eivät he tunteneet», pappi vastasi. Silloin kuninkaan pää painui,
ja molemmat silmänsä olivat yhtä ummessa.
»Sekä pappi että hänen toverinsa ihastuivat ikihyviksi», jatkoi
kappalainen huolimatta kuninkaan tylyydestä. »Nythän he luulivat
päässeensä aarteelle, josta heille ja jälkeläisilleenkin tulisi
ikuiset rikkaudet! 'No nyt tämä mies ei enään ole työn orja!' sanoi
toinen sotilaista. 'Onpa nyt varaa vaikka viikon virua ja pyhänä
kultavaljakolla kirkolle ajaa!'
Muuten he olivat järkeviä miehiä, mutta suuri löytö oli heidän päänsä
niin huumannut, että lepertelivät kuin lapset. Niin paljon heillä
sentään oli älyä, että jälleen asettivat sammalen paikoilleen ja
kätkivät aarteen. Senjälkeen he panivat tarkasti merkille missä paikka
oli ja lähtivät kotiin.
Ennenkin he erkanivat, määrättiin, että papin piti matkustaa Faluniin
vuoripäälliköltä kysymään, mitä malmilajia se oli. Hänen tuli palata
niin pian kuin mahdollista, ja siihen asti he valallaan vannoivat
salaavansa kaikilta ihmisiltä malmipaikan.»
Kuningas kohotti taas hiukan päätään, vaan ei sanallakaan
keskeyttänyt kertojaa. Hän näytti nyt rupeavan uskomaan, että sillä
todellakin oli jotain tärkeätä sanottavana, koska ei ollut hänen
välinpitämättömyydestään tietääkseenkään.
»Sitte pappi lähti matkaan, taskussaan pari malminäytettä. Hän
iloitsi rikastumisesta yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän kuvaili
mielessään, miten rakennuttaisi uudestaan pappilansa, joka nykyään ei
ollut talonpoikaispirttiä parempi, ja sitte hän naisi erään rovastin
tyttären, josta hän piti. Muuten hän olisi vielä kauan saanut häntä
odottaa. Hän oli köyhä ja eleli syrjässä, hän tiesi, että kestäisi
kauan, ennenkuin saisi paikan niihin voisi vaimon viedä.
Pappi ajoi Faluniin kahdessa päivässä, ja siellä hän sai päivän
odotella vuoripäällikköä, joka oli matkoilla, sillä kenenkään toisen
puoleen hän ei uskaltanut kääntyä. Viimein hän tämän tapasi ja näytti
hänelle malmikappaleensa. Vuoripäällikkö otti ne käteensä. Hän katsahti
ensin niihin ja sitte pappiin.
Pappi kertoi löytäneensä ne eräästä kotipitäjänsä vuoresta ja arveli,
että olisikohan niissä lyijyä.
'Ei se lyijyä ole', sanoi vuoripäällikkö.
'Taitaa olla sinkkiä sitten?' kysyi pappi.
'Ei se sinkkiäkään ole', vuoripäällikkö sanoi.
Pappi tunsi kaiken toivonsa raukeavan. Niin masennuksissa hän tuskin
lienee koskaan ollut.
'Onko teidän pitäjässänne paljon tällaisia kiviä?' kysyi vuoripäällikkö.
'On niitä kokonainen vuori', sanoi pappi.
Silloin vuoripäällikkö astui hänen luokseen ja löi häntä olalle sanoen:
'Menetelkää nyt sitten niin, että siitä koituu sekä itsellenne että
valtakunnalle hyötyä, sillä tämä on hopeata!'
'Vai niin', sanoi pappi, ja hänen silmiään samenti. 'Vai on tämä
hopeata!'
Vuoripäällikkö rupesi selittelemään, miten hänen tulisi menetellä
saadakseen laillisen oikeuden kaivokseen, ja antoi hänelle paljon
hyviä neuvoja, mutta pappi oli ihan kuin lumeissa eikä kuullut hänen
puhettaan. Hän ei tahtonut tottua siihen outoon sanomaan, että kotona
hänen köyhässä pitäjässään oli kokonainen hopeamalmivuori häntä
odottamassa.»
Kuninkaan pää kohosi niin äkkiä pystyyn, että pappi keskeytti puheensa.
»Sitte kävi varmaan niin», sanoi kuningas, »että kun hän palasi
kotiin ja alkoi työskennellä kaivoksessa, niin hän saikin nähdä, että
vuoripäällikkö vaan oli laskenut leikkiä hänestä.»
»Eipä niinkään, ei vuoripäällikkö ollut häntä pettänyt», sanoi pappi.
»No, saatte jatkaa», sanoi kuningas ja asettui entiseen tapaansa
kuuntelemaan.
»Kun pappi viimein saapui takaisin ja ajoi halki kotipitäjän», jatkoi
kappalainen, »piti hän ensimäisenä tehtävänään kertoa tovereilleen
löydöstä. Ja ajaessaan Sten Steninpojan majatalon ohi hän aikoi poiketa
hänen luokseen kertomaan, että se heidän löytönsä olikin hopeata. Mutta
kun hän seisautti veräjän eteen, näki hän lakanoita ikkunoissa, ja
leveä tavutettu ura vei maantieltä portaille.
»Kukas täällä talossa on vainajana?» kysyi pappi pojalta, joka seisoi
nojallaan aitaa vasten.
'Kievari itse', poika vastasi. Ja sitte hän jutteli papille, että
isäntä oli viikon ajat juonut itsensä humalaan jokikinen päivä. ’Sitä
viinaa, sitä viinaa täällä on mennyt vallan kauheasti', poika sanoi. —
'Miten se on käsitettävä?' kysyi pappi. 'Eihän kievari koskaan ollut
viinamiehiä.' — 'Niin', virkkoi poika, 'hän joi siksi, kun kehui
löytäneensä jonkun kaivoksen. Kelpaa rikkaan läiskiä, hän sanoi.
Nyt hänen muka kannattaa hummata vaikka ikänsä. Ja eilis-iltana hän
juovuksissa lähti ajelemaan, mutta kaatoikin rattaansa ja jäi itse
alle.'
Kun pappi oli tämän kuullut, jatkoi hän matkaansa kotia kohti. Hänen
mieltään katkeroitti tuo äskeinen sanoma. Ja kuinka hän olikaan
matkalla iloinnut siitä ajatuksesta, että saisi kertoa sen suuren
uutisen!
Mutta pari askelta siitä ajettuaan pappi näki Israel Petter
Petterinpojan kävelevän vastaansa. Hän oli ihan entisellään, ja pappi
ajatteli, että olipa hyvä kun ei onni ollut häneltä päätä huumannut.
Häntä pappi heti aikoi ilahuttaa sillä, että hän nyt oli rikas mies.
'Päivää', sanoi Petter Petterinpoika, 'palaatko Falunista nyt?' —
'Palaan niinkin', sanoi pappi, 'ja tiedäppäs, että siellä kävi paremmin
kuin saatoimme aavistaakkaan, vuoripäällikkö näet sanoi, että se meidän
löytömme olikin hopeata!' Petter Petterinpoika säpsähti vallan kuin maa
olisi edessä avautunut. 'Mitästä sanot? Hopeatako se on?' — 'Niin on',
vastasi pappi, 'meistä tulee rikkaita miehiä jok'ainoasta ja voimme
elellä herroiksi!' — 'Ihanko tosiaan se on hopeata?' toisti Petter
Petterinpoika ja masentui yhä enemmän. — 'Varmasti se hopeata on',
vastasi pappi, 'enhän toki sinua pettää tahdo. Älä nyt enää arkaile,
vaan ole iloissasi!'
»Iloissaniko?' sanoi Petter Petterinpoika, 'minäkö iloissani! Luulin
sitä vain katinkullaksi, ja ajattelin, että parempi pyy pivossa kuin
kymmenen oksalla. Olen myönyt koko kaivososuuteni Olavi Svärdille
sadasta taalerista.'
Hän oli epätoivoissaan, ja papin lähtiessä hän jäi keskelle maantietä
seisomaan itkien ääneen.
Kotitaloon saavuttuaan pappi lähetti renkinsä Olavi Svärdin ja hänen
veljensä luo kertomaan, että heidän löytönsä oli hopeata. Hän tunsi jo
itse saaneensa tarpeeksi tämän hyvän uutisen levittämisestä.
Mutta illalla yksin ollessaan pappi taasen joutui suuren ilonsa
valtaan. Hän astui ulos pimeyteen ja nousi kummulle, jonka hän oli
ajatellut uuden pappilan paikaksi. Siitä piti tietenkin tulla komea,
yhtä uljas kuin piispanpuustelli. Hän oli kauvan ulkona, koko sen
yön, eikä hän tyytynyt vaan uuden pappilan rakentamiseen. Hänen
mieleensä juohtui, että kun seutu niin suuria rikkauksia tuottaa,
niin sinne alkaa virrata väkeä ja viimein kaupunkikin kohoaa metsään
kaivoksen ympärille. Ja silloin hänen on pakko rakentaa uusi kirkko
siihen kaupunkiin. Siihen varmaan suurin osa hänen rikkauttaan
hupenee. Mutta ei siinäkään vielä kylliksi, vaan hän kuvitteli, että
kun se hänen kirkkonsa on valmis, niin kuningas ja useita piispoja
tulee sen vihkiäisiin, ja silloin kuningas kirkkoon hyvin ihastuu,
mutta huomauttaa, ettei hänellä, kuninkaalla, ole sopivaa asuntoa
paikkakunnalla. Ja silloin ei hänellä muuta neuvoa kuin rakentaa
kuninkaalle linna uuteen kaupunkiin.»
Yksi kuninkaan kavaljeereista aukasi nyt sakastin oven ja ilmoitti,
että suuret matkavaunut olivat jo korjatut.
Ensi hetkessä kuningas oli heti valmis lähtemään, mutta malttoi
mielensä. »Antaahan kuulua miten lopuksi kävi», hän sanoi papille.
»Mutta nyt saisi jatkaa sukkelammin. Tiedämme jo miten mies uneksi ja
ajatteli. Tahdomme tietää miten hän toimi.»
»Vaan kun hän vielä istui näine haaveineen», pappi jatkoi, »niin
hänelle tuotiin sana, että Israel Petter Petterinpoika oli itse
lopettanut päivänsä. Hän ei voinut kestää sitä, että oli myynyt
kaivososuutensa. Hänestä varmaankin tuntui mahdottomalta koko ikänsä
nähdä toisen nauttivan rikkaudesta, joka olisi voinut olla hänen.»
Kuningas oikaisihe hiukan pystympään. Hänen molemmat silmänsä olivat
auki. »Totisesti», hän sanoi, »minä tuon papin sijassa olisin saanut
kyllikseni koko kaivoksesta.»
»Kuningaspa on rikas mies», sanoi pappi. »Hänelle joka tapauksessa jää
yltäkyllin. Niin ei käy pappiparan, joka on ihan varaton. Sellainen
kun näkee, ettei Jumala siunaa hänen yritystään, niin hän ajattelee:
Minun täytyy luopua ajattelemasta, että hankkisin näillä rikkauksilla
itselleni mainetta ja hyötyä. Mutta enhän voi hopeata jättää
maahankaan makaamaan. Minun täytyy kaivaa se kätköstään köyhäin ja
puutteenalaisten hyväksi. Teen sen auttaakseni seurakuntaa eteenpäin.
Yhtenä päivänä pappi siis lähti Olavi Svärdin luo, keskustellakseen
hänen ja hänen veljensä kanssa, mitä hopeakaivokselle nyt alussa
olisi tehtävä. Hän oli jo perille pääsemäisillään, kun sotilasten
mökin lähellä häntä vastaan tuli rattaat, joiden ympärillä kulki
saattomiehiä, pyssyt olalla, ja rattailla istui joku kädet selän taa
sidottuina ja nilkat köysissä.
Rattaat seisahtuivat papin mennessä ohi, niin että hän ennätti
tarkemmin katsella vankia. Tämän pää oli siteissä, joten ei ollut
helppo häntä tuntea, mutta papista hän kuitenkin näytti Olavi Svärdiltä.
Hän kuuli vangin pyytävän vartijoiltaan, että saisi vaihtaa pari sanaa
papin kanssa.
Hän kävi silloin lähemmäs, ja vanki kääntyi häneen päin. 'Nyt sinä olet
ainoa, joka tiedät missä hopea vuori on', hän sanoi.
'Mitä sinä nyt puhut, Olavi?' kysyi pappi.
'Kas, siitä asti kun saimme tietää, että olimmekin löytäneet
hopeavuoren, emme velimiehen kanssa tahtoneet enää sopia niin hyvin
kuin ennen, vaan jouduimme alituisesti riitaan. Ja eilen illalla
kinastelimme siitä, kumpi meistä oli ensimäisenä kaivoksen löytänyt,
tai mikä lieneekin ollut riidan aiheena, vaan siitä nousi tappelu ja
minä löin veljeni hengiltä, ja jättipä hänkin aimo muistomarjat tuohon
otsalle. Ja nyt kun minä joudun hirteen, niin sinä olet ainoa ihminen,
joka tiedät kaivoksen paikan. Mutta yhtä asiaa sinulta pyytäisin.'
'Puhu veikkonen', sanoi pappi. 'Teen puolestasi kaikki mitä voin.'
'Tiedäthän, että minulle jää monta pientä lasta', alkoi sotilas, mutta
pappi keskeytti hänet.
'Siitä sinä ole vallan huoletta. Mitä kaivoksesta tulee sinun osallesi,
sen he saavat, aivan kuin itse eläisit.'
'Ei', sanoi Olavi Svärd, 'toista minä aijoin pyytää. Älä anna
yhdellekään heistä mitään, mitä siitä kaivoksesta tulee.'
Pappi hämmästyi niin, että jäi avossasuin seisomaan eikä voinut vastata.
'Joll'et sitä minulle lupaa, en voi rauhassa kuolla', sanoi vanki.
'No niin', sanoi pappi hitaasti ja vaivaloisesti, minä lupaan tehdä
niinkuin minulta pyydät.'
Sitte murhaajaa lähdettiin kulettamaan, ja pappi jäi seisomaan tielle
mietiskellen, kuinka voisi antamansa lupauksen täyttää. Kotiin
palatessaan hän koko matkan ajatteli sitä rikkautta, josta hän oli
niin kovin iloinnut. Mutta ehkäpä oli niin, ettei tämän puolen kansa
voinut rikkaudessa menestyä. Nyt oli jo neljä ennen uljasta ja kelpo
miestä turmioon joutunut. Hän oli näkevinään koko seurakunnan edessään
ja kuvitteli, miltä se näyttäisi, kun tuo hopeakaivos olisi jokaisen
turmellut. Ja hänkö itse, jonka tehtävänä oli pitää huolta noiden
köyhäin ihmisten sieluista, hänkö nyt veisi heidät suoraan perikadon
uhkaan?»
Silloin kuningas yhtäkkiä kohottausi istuimeltaan suoraksi ja katsoa
tuijotti kertojaan. »Totta tosiaan», hän sanoi, »kaikesta päättäen
tällä kulmakunnalla on pappina oikea miesten mies.»
»Eikä vielä kyllin siinä mitä jo oli tapahtunut», jatkoi pappi, »vaan
kun pitäjälle levisi tieto kaivoksen olemassaolosta, niin heitettiin
työt sikseen ja ruvettiin vetelehtämään, odottaen sitä aikaa jolloin
päästään sen suuren rikkauden jaolle. Koko seudun lois- ja irtain
väki kokoontui yksiin paikkoihin, ja juopottelut ja tappelut olivat
jokapäiväisiä sanomia.
Mutta monet eivät muuta tehneet kuin kuljeskelivat metsiä kaivosta
etsimässä, ja pappi huomasi, että kun hän vaan kotoaan liikahti, niin
heti ihmisiä lähti hänen jälkeensä, vakoillakseen oliko hän menossa
hopeavuorelle ja varastaakseen hänen salatietonsa.
Näin ollen ei papin auttanut muu kuin kutsua pitäjäläiset kokoukseen.
Ensi sanoikseen hän muistutti heidän mieleensä kaikkia niitä
onnettomuuksia, joita hopeakaivoksen löydöstä oli seurannut, ja hän
kysyi heiltä tahtoivatko he omaa turmiotaan vai tahtoivatko pelastua
siitä. Sitten hän heille sanoi, että älkööt odottako hänen, heidän
sielunpaimenensa, rupeevan viemään heitä perikatoon, sillä nyt hän
on päättänyt olla kenellekään ilmaisematta hopeakaivoksen paikkaa
eikä aikonut itsekään siitä kerätä rikkautta. Ja sitten hän kysyi
talonpojilta miten he vasta aikoivat menetellä. Jos he tahtoivat
yhä edelleen haeskella kaivosta ja odotella sen rikkauksia, oli hän
päättänyt lähteä niin kauas ettei sinne ikänä kuuluisi huhukaan
heidän kurjuudestaan. Sillä ehdolla vaan että he luopuisivat
kaivosajatuksistaan ja tekisivät työtä entiseen tapaan, aikoi hän jäädä
heidän luokseen. 'Tehkää miten tahdotte, mutta muistakaa, ettei minulta
ikäpäivänä kukaan saa tietoja hopeavuoresta'.»
»Entä sitten», sanoi kuningas, »miten talonpojat tekivät?»
»He taipuivat papin tahtoon», sanoi kappalainen. »He ymmärsivät, että
pappi katsoi heidän parastaan kun heidän tähtensä itsekin jättäytyi
köyhäksi. Ja he antoivat hänen toimekseen mennä metsään ja peittää
kaivoksen huolellisesti oksilla ja kivillä, jottei kukaan sitä
löytäisi, eivät he eivätkä jälkeläisensäkään.»