Ollaan käräjäsalissa kaukana maaseudulla. Lakipöydän ääressä huoneen
perällä istuu vanha tuomari, pitkä ja jykevä mies, kasvot leveät ja
karkeapiirteiset. Monta tuntia peräkkäin on hän ratkaissut jutun
toisensa jälkeen, ja vihdoin on häntä alkanut hieman tympäistä ja
mielensä käydä synkäksi. Vaikeata on tietää, vaivaako häntä lakituvan
helteinen ja painostava ilma, vai onko hän tullut pahoille mielin
käsitellessään kaikkia näitä pikkumaisia riitajuttuja, jotka näkyvät
syntyneen ainoastaan siksi, että todistaisivat ihmisten riidanhalua,
säälimättömyyttä ja voitonhimoa.
Hän on juuri nyt ryhtynyt erääseen viimeisistä jutuista, jotka päivän
kuluessa ovat käsiteltävät. Se koskee lapseneläkkeen vaatimusta.
Tätä asiaa on käsitelty jo viime käräjissä ja edellisen
oikeudenistunnon pöytäkirjaa luetaan parhaallaan ääneen. Siitä saa
ensinnäkin tietää, että kantaja on köyhä palvelustyttö ja että vastaaja
on nainut mies.
Edelleen käypi pöytäkirjasta selville, että vastaaja on selittänyt
kantajan vääryydellä ja ainoastaan voitonhimosta manuuttaneen hänet.
Hän myöntää kantajan jonkun aikaa palvelleen hänen talossaan, mutta
tällä ajalla hän ei ole ollut missään rakkausseikoissa tämän kanssa, ja
naisella ei ole minkäänlaista oikeutta pyytää häneltä apua. Kantaja on
kuitenkin pysynyt vaatimuksessaan, ja sittenkuin muutamia todistajia on
kuulusteltu, on vastaaja velvotettu puhdistamaan itsensä valalla, ellei
hän tahtonut tulla tuomituksi antamaan avustusta kantajalle.
Molemmat riitapuolet ovat tulleet saapuville ja seisovat vierekkäin
lakipöydän edessä. Kantaja on hyvin nuori ja näyttää aivan
säikähtyneeltä. Hän itkee kainoudesta ja pyyhkii vaivaloisesti pois
kyyneleitänsä kokoonkäärityllä nenäliinalla, jota hän ei näy ymmärtävän
levittää auki. Hän on puettu mustiin vaatteisiin, jotka ovat jotenkin
uudet ja kulumattomat, mutta sopivat niin huonosti, että tekisi mieli
luulla hänen lainanneen ne voidakseen säädyllisesti esiintyä oikeudessa.
Mitä vastaajaan tulee, näkee hänestä heti, että hän on varakas mies.
Hän on neljänkymmenen korvissa ja näyttää karskilta ja reippaalta.
Seistessään siinä oikeuden edessä on hänellä hyvin hyvä ryhti. Eihän
tosin näytä siltä, että hän pitäisi siinä seisomista minäkään huvina,
mutta ei se myöskään näytä häntä vähintäkään vaivaavan.
Kohta kun pöytäkirja on luettu, kääntyy tuomari vastaajan puoleen
kysyen häneltä, pysyykö hän kieltämisessään ja onko hän valmis käymään
valalle.
Näihin kysymyksiin myöntää vastaaja heti reippaasti. Hän alkaa kaivella
liivintaskuaan ja ottaa esine papin todistuksen, josta selviää, että
hän tuntee valan arvon ja merkityksen sekä on esteetön valan tekoon.
Koko tämän ajan on kantaja jatkanut itkemistään. Hän näyttää olevan
voittamattoman kaino ja pitää luopumatta silmänsä lattiaan luotuina.
Hän ei vielä ole nostanut katsettaan niin paljon, että olisi voinut
katsoa vastaajaa kasvoihin.
Kun mies nyt vastaa myöntävästi, säpsähtää nainen. Hän astuu pari
askelta lähemmäksi tuomarinpöytää, ikäänkuin hänellä olisi jotakin
muistuttamista, mutta sitten hän jääpi seisomaan. Eihän se ole
mahdollista, tuntuu hän sanovan itsekseen. Hän ei ole voinut vastata
myöntävästi. Minä olen kuullut väärin.
Sillä välin ottaa tuomari todistuksen vastaan ja antaa samalla kertaa
oikeudenpalvelijalle viittauksen. Oikeudenpalvelija menee silloin
pöydän luo etsiäkseen raamattua, joka on peitossa pöytäkirjakasojen
alla, ja pannakseen sen vastaajan eteen.
Kantaja kuulee jonkun menevän ohitsensa ja käy levottomaksi. Hän
pakottautuu kohottamaan katseensa niin paljon, että voi nähdä pöydän
yli, ja hän huomaa silloin, kuinka oikeudenpalvelija siirtää raamattua.
Vielä kerran näyttää siltä, kuin nainen aikoisi tehdä vastaväitteitä.
Mutta hän pidättäytyy uudelleen. Eihän ole mahdollista, että vastaaja
voi saada tehdä valan. Tuomarinhan täytyy estää hänet.
Tuomari on viisas mies, ja hän kai tietää, mikä ajatustapa kansalla on
kantajan kotiseudulla. Hän tiesi kyllä, kuinka ankaria kaikki ihmiset
olivat heti kun oli kyseessä jotakin avioliittoa koskevaa. He eivät
tienneet mitään pahempaa syntiä kuin se minkä hän oli tehnyt. Olisiko
hän koskaan tunnustanut itsestään jotakin sellaista, jollei se olisi
ollut totta? Tuomari saattoi kai tietää, minkä kauhean ylenkatseen
hän oli hankkinut itselleen. Eikä ainoastaan ylenkatsetta, vaan
kaikenlaista kurjuutta. Kukaan ei huolinut häntä palvelukseensa, kukaan
ei ottanut häntä työhönsä. Hänen omat vanhempansa tuskin suvaitsivat
häntä tuvassaan, vaan uhkasivat joka päivä heittää hänet ulos. Ei,
täytyi kai tuomarin ymmärtää, ettei hän olisi hakenut lapseneläkettä
naineelta mieheltä, ellei hänellä ollut siihen oikeutta.
Eihän tuomari voinut uskoa, että hän valehteli sellaisessa asiassa,
että hän olisi saattanut itselleen sellaisen kamalan onnettomuuden, jos
hän olisi voinut syyttää jotakin toista kuin nainutta miestä. Ja jos
tuomari tämän tiesi, niin täytyihän hänen estää valan teko.
Nainen näkee, että tuomari istuu ja lukee papintodistuksen pariin
kertaan. Sentähden alkaa hän luulla, että tämä aikoo sekaantua asiaan.
Totta onkin, että tuomari näyttää miettivältä. Hän siirtää
katseensa pari kertaa kantajaan. Mutta silloin se kyllästymisen ja
vastenmielisyyden ilme, joka lepää hänen kasvoillaan, käy vielä
huomattavammaksi. Näyttää siltä, kuin hänellä olisi vihamielinen tunne
naista kohtaan. Vaikkapa kantaja puhuisikin totta, on hän kuitenkin
huono ihminen, eikä tuomarilla voi olla mitään myötätuntoa häntä
kohtaan.
Välistä sattuu, että tuomari sekaantuu juttuun hyvänä ja viisaana
neuvonantajana ja estää riitapuolet kokonaan pilaamasta asiaansa, mutta
tällä kertaa on hän väsynyt ja tympeytynyt, eikä hän ajattele muuta
kuin antaa asian mennä laillista menoaan.
Hän laskee käsistään todistuksen ja sanoo muutamin sanoin toivovansa,
että vastaaja on tarkoin miettinyt väärän valan vaarallisia seurauksia.
Vastaaja kuuntelee häntä yhtä tyynesti, kuin hän on esiintynyt kaiken
aikaa, ja vastaa kunnioittavasti ja vieläpä arvokkaasti.
Kantaja kuuntelee tätä aivan kauhuissaan. Hän tekee muutamia äkillisiä
liikkeitä ja puristaa kätensä vastakkain. Nyt hän tahtoo puhua oikeuden
edessä. Hän taistelee kauheasti kainouttaan ja nyyhkytyksiä vastaan,
jotka kuristavat hänen kurkkuaan. Loppu on kuitenkin se, ettei hän voi
saada suustaan kuultavaa sanaa.
Siis vala tulee tehtäväksi. Vastaaja saa vannoa sen. Ei kukaan tule
estämään häntä vannomasta sieluansa perikatoon.
Aina tähän asti hän ei ole voinut uskoa, että se saisi tapahtua. Mutta
nyt hänet valtaa varmuus, että se on aivan lähellä, että se tapahtuu
tuossa tuokiossa. Kauhistus, joka on paljoa valtavampi kuin mikään,
mitä hän ennen on tuntenut, ahdistaa häntä. Hän jähmettyy kokonaan. Hän
ei edes itkekään enää. Silmät tuijottavat päässä.
Vastaajan tarkotus on siis saattaa itsensä iankaikkiseen kadotukseen.
Tyttö käsittää kyllä, että mies tahtoo vannoa itsensä vapaaksi vaimonsa
tähden. Mutta vaikkapa hänen olisikin käynyt vaikeaksi eläminen yksissä
tämän kanssa, eihän hänen toki siltä olisi pitänyt myydä sielunsa
autuutta.
Ei ollut mitään niin hirmuista kuin väärä vala. Siinä synnissä
oli jotakin salaperäistä ja kamalata. Ei ollut mitään armoa eikä
anteeksiantamusta siitä. Hornan portit aukenivat itsestään, kun
valapaton nimi mainittiin.
Jos hän nyt olisi nostanut katseensa miehen kasvoihin, olisi hän
pelännyt näkevänsä ne jo leimatuiksi jonkinlaisella Jumalan vihan
niihin lyömällä merkillä.
Sillä aikaa kun hän siinä seisoo ja yhä kauhistumistaan kauhistuu,
on tuomari neuvonut vastaajaa, kuinka tämän on pantava sormensa
raamatulle. Sitten aukasee tuomari lakikirjan löytääkseen valan kaavan.
Kun nainen näkee vastaajan panevan sormensa kirjalle, astuu hän
vieläkin askelen lähemmäksi lakipöytää, ja näyttää siltä, kuin tahtoisi
hän kurottautua pöydän yli nostaakseen pois vastaajan käden.
Mutta vielä häntä kuitenkin pidättää viimeinen toivo. Hän uskoo, että
mies peräytyy viime hetkellä.
Tuomari on löytänyt etsimänsä sivun lakikirjaa ja alkaa nyt ääneen ja
selvästi sanella valaa. Sitten keskeyttää hän, jotta vastaaja kertaisi
hänen sanansa. Ja vastaaja alkaa todellakin kerrata niitä, mutta sitten
tekee hän pienen erehdyksen, joten tuomarin täytyy alottaa taas alusta.
Mutta nyt kantajalla ei enää voi olla toivon hiventäkään jälellä. Nyt
hän tietää, että vastaaja aikoo tehdä väärän valan, että hän aikoo
saattaa itsensä Jumalan vihan alaiseksi sekä tämän että tulevan elämän
ajaksi.
Hän seisoo ja vääntelee avuttomana käsiään. Ja kaikki tämä on hänen
syynsä, sentähden että hän on syyttänyt vastaajaa!
Mutta olihan hän ilman työtä, hän kärsi nälkää ja vilua. Lapsi oli
kuolemaisillaan. Kenenkä muun puoleen hän kääntyisi saadakseen apua?
Eikä hän koskaan olisi uskonut, että mies olisi tahtonut tehdä niin
kauhean synnin.
Nyt on tuomari sanellut valan uudelleen. Muutaman hetkisen kuluttua on
teko tehty. Tuollainen teko, jota ei voi tekemättömäksi saada, jota ei
koskaan voi sovittaa, jota ei koskaan voi hävittää.
Juuri kun vastaaja alkaa kertoa valan sanoja, syöksähtää hän esiin,
heittää syrjään miehen ojennetun käden ja tempaa raamatun käsiinsä.
Hänen hirveä kauhunsa on vihdoinkin antanut hänelle rohkeutta. Mies ei
saa vannoa sieluansa perikatoon. Hän ei saa.
Oikeudenpalvelija kiirehtii heti esille ottaakseen naiselta raamatun
ja saattaakseen hänet taas järjestykseen. Kantajalla on ääretön pelko
kaikkea kohtaan, mikä kuuluu oikeuteen, ja hän uskoo varmasti, että se,
minkä hän nyt on tehnyt, on saattava hänet linnaan. Mutta hän ei anna
raamattua käsistään. Tulkoon mitä tulee, mutta vastaaja ei saa tehdä
valaa. Hän, joka tahtoo vannoa, juoksee myöskin esille, mutta nainen
tekee hänellekin vastarintaa.
»Sinä et saa tehdä valaa!» huudahtaa hän. »Sinä et saa!»
Tapaus herättää luonnollisesti suurinta hämmästystä. Käräjärahvas
tunkeutuu lakipöytää kohti, lautamiehet alkavat nousta paikoiltaan,
pöytäkirjuri hypähtää seisoalleen, mustetolppo kädessä, jotta sitä ei
kaadettaisi kumoon.
Silloin huutaa tuomari kovalla ja äkäisellä äänellä: »Hiljaa!» Ja
kaikki ihmiset jäävät liikkumattomina seisomaan.
»Mikä sinun on? Mitä sinulla on raamatun kanssa tekemistä?» kysyy
tuomari kantajalta samalla kovalla ja ankaralla äänellä.
Sitten kun nainen on saanut laskea tuskansa valloilleen epätoivon
teossa, on hänen ahdistuksensa vähentynyt, joten hän voi vastata: »Hän
ei saa tehdä valaa!»
»Ole vaiti ja pane kirja paikalleen!» käskee tuomari.
Mutta nainen ei tottele, vaan pitää kirjaa molemmin käsin. »Hän ei saa
tehdä valaa!» huutaa hän hillitsemättömän rajusti.
»Oletko sinä niin halukas voittamaan juttusi?» kysyy tuomari yhä
ankarammalla äänellä.
»Minä tahdon luopua kanteestani», huudahtaa hän kovalla ja
vihlaisevalla äänellä. »Minä en tahdo pakottaa häntä vannomaan.»
»Mitä sinä huudat?» kysyy tuomari. »Oletko menettänyt järkesi?»
Nainen hengittää syvään ja koettaa tyyntyä. Hän kuulee itse, kuinka hän
kirkuu. Täytyyhän tuomarin luulla, että hän on tullut hulluksi, ellei
hän osaa puhua tyynesti, mitä hän tahtoo. Hän taistelee vielä kerran
itsensä kanssa voidakseen hallita ääntänsä, ja tällä kertaa se hänelle
onnistuu. Hän sanoo verkkaan, vakavasti ja selvästi, katsellen tuomaria
suoraan silmiin: — »Minä tahdon luopua kanteestani. Vastaaja on lapsen
isä. Mutta minä pidän hänestä vielä. En tahdo, että hän tekee väärän
valan.»
Nainen seisoo suorana ja päättäväisenä lakipöydän edessä ja katselee
yhä suoraan tuomarin karkeihin kasvoihin. Tämä istuu nojaten
molempia käsiään pöydänkanteen eikä pitkään aikaan ota silmiään
tytöstä. Tuomarin katsellessa tyttöä tapahtuu hänessä suuri muutos.
Kaikki velttous ja tyytymättömyys, mikä ilmeni hänen piirteissään,
katoaa, ja nuo isot, karkeat kasvot käyvät kauniiksi kauneimmasta
mielenliikutuksesta. »Kas tuossa», ajattelee tuomari, »kas tuossa,
sellainen on minun kansani. Minun ei tule suuttua sille, kun niin paljo
rakkautta ja jumalanpelkoa on yhdellä halvimmista.»
Äkkiä tuomari tuntee, että hänen silmänsä ovat täyttymäisillään
kyynelillä, ja silloin hän säpsähtää melkein häpeissään ja heittää
nopean silmäyksen ympärilleen. Silloin hän näkee, että kirjuri
ja nimismies ja lautamiesten koko pitkä rivi ovat kumartuneet
katsellakseen tyttöä, joka seisoo lakipöydän edessä, raamattu
puristettuna rintaansa vasten. Ja hän näkee hohteen heidän kasvoissaan,
ikäänkuin olisivat nähneet jotakin oikein kaunista, mikä tuotti heille
iloa aina sydänjuuriin saakka.
Sitten katselee tuomari myöskin käräjärahvasta, ja hänestä näyttää,
että kaikki ihmiset istuvat ääneti ja hengittävät syvään, ikäänkuin
juuri nyt olisivat saaneet kuulla, mitä eniten kaikesta olivat
halunneet.
Kaikkein viimeksi katselee tuomari vastaajaa. Nyt tämä seisoo pää
painuksissa ja katsoo lattiaan.
Tuomari kääntyy uudelleen köyhän tytön puoleen. »Tehdään niinkuin
tahdot», sanoo hän. »Asia merkitään rauenneeksi», sanoo hän sitten
pöytäkirjurille.
Vastaaja tekee liikkeen ikäänkuin hän tahtoisi tehdä vastaväitteen.
»Mikä nyt?» tiuskaa tuomari hänelle. »Onko sinulla mitään sitä
vastaan?» Vastaaja painaa päänsä vieläkin syvemmälle ja vastaa tuskin
kuultavasti: »Eihän tuota, parasta kai on, että niin käy», sanoo hän.
Tuomari istuu paikallaan vielä hetkisen, sitten työntää hän raskaan
tuolinsa taaksepäin, nousee seisoalleen ja menee pöydän ympäri kantajan
luo.
»Kiitos sinulle», sanoo hän, ojentaen kätensä tälle.
Tyttö on pannut raamatun luotaan, seisoo ja itkee ja pyyhkii pois
kyyneleitä kokoonkäärityllä nenäliinalla.
»Kiitos sinulle», sanoo tuomari vielä kerran ja ottaa häntä kädestä ja
pudistaa sitä, kuin olisi hänen edessään oikea miesten mies.