Nyt kerron kauniin tarinan.
Monta vuotta sitten piti Värmlannissa Svartsjön pitäjässä vietettämän
hyvin suuret häät. Kirkossa piti vihkimisen tapahtua ja senjälkeen oli
juhlittava kolme päivää. Ja joka päivä niin kauan kuin häitä kesti, oli
tanssittava varhaisesta illasta myöhäiseen yöhön.
Koska tanssittaisiin niin paljon, oli sangen tärkeää hankkia hyvä
soittaja, ja lautamies Nils Elofsson, joka häät laittoi, huolehti
tästä seikasta miltei enemmän kuin mistään muusta. Sitä soittajaa,
joka oli Svartsjössä, hän ei nimittäin tahtonut kutsua. Tämän nimi oli
Jan Öster, ja lautamies kyllä tiesi, että tällä oli hyvin suuri maine,
mutta hän oli niin köyhä, että toisinaan tuli häihin rikkinäisessä
takissa ja ilman kenkiä jalassa. Ja sellaista rääsypekkaa ei lautamies
halunnut nähdä morsiussaattoa ohjaamassa.
Vihdoin hän päätti lähettää sanan eräälle Jössenläänissä asuvalle
miehelle, joka tunnettiin Soittaja-Martin nimellä, ja kysyä haluaisiko
tämä tulla soittamaan häissä.
Soittaja-Martti ei hetkeäkään arvellut, vaan vastasi, ettei hän
tahtonut Svartsjössä soittaa, siksi että siinä pitäjässä asui soittaja,
joka oli etevämpi kuin kaikki muut, mitä Värmlannissa oli. Kun heillä
oli sellainen soittaja, ei heidän tarvinnut toista hakea.
Kun Nils Elofsson sai tämän vastauksen, otti hän miettimisaikaa
muutamia päiviä, ja lähetti sitten sanan eräälle soittajalle, joka asui
Ison Kiisin pitäjässä, nimeltä Olle Säby, kysyäkseen eikö tämä tahtoisi
tulla soittamaan hänen tyttärensä häissä.
Mutta Säbyn Olle vastasi samoin kuin Soittaja-Martti. Hän käski sanoa
Nils Elofssonille sellaisia terveisiä, että niinkauan kuin Svartsjössä
oli niin oivallinen soittaja kuin Jan Öster, ei hän tahtonut tulla
sinne soittamaan.
Nils Elofsson ei pitänyt siitä, että soittajat näin pakottivat hänen
ottamaan sen, jota ei hän tahtonut. Hänen kunniansa vaati nyt häntä
hankkimaan toisen soittajan kuin Jan Öster.
Muutamia päiviä sen jälkeen kun hän oli saanut vastauksen Säbyn
Ollelta, lähetti hän renkinsä soittaja Lars Larssonin luo, joka asui
Ängsgärdetissä Ullerudin pitäjässä.
Lars Larsson oli hyvissä varoissa oleva mies, jolla oli kaunis
talo. Hän oli viisas ja järkevä, ei mikään tuittupää kuten toiset
soittoniekat.
Mutta hänelle, kuten toisillekin, juolahti heti mieleen Jan Öster, ja
hän kysyi mikä oli syynä, ettei tämä häissä soittanut.
Nils Elofssonin renki piti viisaimpana vastata, että koska Jan Öster
oli Svartsjöstä kotoisin, niin saivat he siellä kuulla häntä joka
päivä. Kun Nils Elofsson laittoi niin suuret häät, tahtoi hän tarjota
ihmisille parempaa ja harvinaisempaa.
»Epäilen, voineeko hän saada parempaa», sanoi Lars Larsson.
»Nyt aijotte varmaan vastata samoin kuin Soittaja-Martti ja Säbyn
Olle», sanoi renki ja kertoi mitä hänelle oli tapahtunut heidän
luonansa käydessä.
Lars Larsson kuunteli tarkasti rengin kertomusta. Sitten istui
hän pitkän aikaa miettien. Viimein hän kumminkin antoi myöntävän
vastauksen. »Sano terveisiä isännällesi, että kiitän kutsusta ja
tulen!» sanoi hän rengille.
Seuraavana sunnuntaina matkusti siis Lars Larsson Svartsjön kirkolle.
Hän ajoi kirkkomäelle juuri kun hääsaatto oli asettumassa järjestykseen
kulkeakseen kirkkoon.
Hän ajaa karahutti omissa kieseissään hyvällä hevosella, hänellä oli
yllään mustat verkavaatteet ja hän otti esille viulun kiillotetusta
laatikosta. Nils Elofsson otti hänet kohteliaasti vastaan ja arveli,
että tällaisesta soittajasta hänelle olisi kunniaa.
Heti kun Lars Larsson oli saapunut, tuli Jan Österkin käyden kirkolle
viulu kainalossa. Hän meni suoraa päätä seurueen luo, joka oli
morsiamen ympärillä, aivan kuin olisi ollut kutsuttu häissä soittamaan.
Jan Öster astui yllään vanha harmaa sarkatakki, jota hänen oli nähty
käyttävän pitkät ajat, mutta koska nämä olivat niin suuret häät,
oli vaimo yrittänyt paikata reikiä kyynärpäissä ja pannut niihin
suuret, vihreät paikat. Hän oli pitkä, kaunis mies ja olisi näyttänyt
komealta morsiusjoukon etupäässä, ellei hän olisi ollut niin huonoissa
vaatteissa, ja ellei kasvoissa olisi ollut ryppyjä ja uurroksia, joita
huolet ja kova taistelu onnettomuutta vastaan olivat uurtaneet.
Kun Lars Larsson näki Jan Österin tulevan, näytti hän tulevan hiukan
tyytymättömäksi. »Vai niin, te olette kutsunut Jan Österin myös tänne»,
lausui hän puoliääneen lautamies Nils Elofssonille. »Niin, eihän siitä
ole haittaa, että meitä on kaksi soittajaa näin suurissa häissä.»
»Minä en ainakaan ole häntä kutsunut», vakuutti Nils Elofsson. »En
ymmärrä miksi hän on tullut. Odottakaahan, niin annan hänelle tiedon,
ettei hänellä ole täällä mitään virkaa!»
»Silloin varmaan joku koiransilmä on hänet kutsunut», sanoi Lars
Larsson. »Mutta jos minun neuvoani tahdotte noudattaa, niin älkää
olko millännekään, vaan lausukaa hänet tervetulleeksi! Olen kuullut
kerrottavan, että hän on kiivas mies, eikä ole varmaa, vaikka hän
alkaisi tapella ja elämöidä, jos sanoisitte hänelle, ettei häntä ole
pyydetty.»
Tämän lautamieskin käsitti. Ei nyt ennättänyt ruveta rettelöimään, kun
morsiussaatto oli järjestymässä kirkonmäellä. Hän meni sentähden Jan
Österin luo ja lausui hänet tervetulleeksi.
Sitte molemmat soittajat asettuivat saaton päähän. Morsiuspari asettui
morsiuskatoksen alle, morsiustytöt ja nuodemiehet kulkivat parittain
ja heitä seurasivat vanhemmat ja sukulaiset, niin että saatto oli sekä
juhlallinen että pitkä.
Kun kaikki oli järjestetty, meni yksi nuodemies soittajien luo ja käski
soittaa häämarssin.
Molemmat soittajat kohottivat viulut leuan alle, mutta edemmäs eivät he
päässeet, vaan jäivät siten seisomaan.
Svartsjössä oli nimittäin vanha tapa, että etevin soittaja alkoi
morsiusmarssin ja johti soittoa.
Nuodemies katsoi Lars Larssoniin, kuin odottaisi tämän alkavan, mutta
Lars Larsson katsoi Jan Österiin ja sanoi: »Jan Österin tulee alkaa.»
Mutta Jan Österin mieleen ei juolahtanutkaan, ettei tuo toinen, joka
oli niin hienoissa vaatteissa kuin mikäkin herra, olisi etevämpi häntä,
joka tuli kuluneessa sarkanutussaan suoraa päätä kurjasta tuvasta,
jossa ei muuta ollut kuin puutetta ja köyhyyttä.
»Ei mitenkään!» sanoi Jan vaan. »Ei mitenkään!» Hän näki, että sulhanen
kurotti kätensä ja pilkkasi Lars Larssonia. »Lars Larsson alkaa», sanoi
hän.
Kun Jan Öster kuuli sulhasen näin sanovan, otti hän heti viulun pois
leuan alta ja astui askeleen syrjään.
Lars Larsson taas ei hievahtanutkaan, vaan seisoi tyynenä ja
itsetietoisena paikallaan. Mutta ei hänkään käyrää kohottanut.
»Jan Österin tulee alottaa», toisti hän uudelleen. Sanat hän lausui
itsepintaisesti ja sitkeästi, kuten se, joka on tottunut saamaan
tahtonsa perille.
Saatossa syntyi hämminkiä viivytyksen vuoksi. Morsiamen isä astui
esille ja pyysi Lars Larssonia alkamaan. Kirkonvartija tuli ulos
kirkonovelle ja viittasi, että heidän tulisi kiirehtiä. Pappi seisoi jo
alttarilla odottamassa.
»Saat pyytää Jan Österiä alkamaan», sanoi Lars Larsson. »Me soittajat
pidämme häntä etevimpänä joukostamme.»
»Saattaa olla niin», sanoi talonpoika, »mutta nyt me talonpojat pidämme
sinua, Lars Larsson, parhaimpana.»
Toisetkin talonpojat keräytyivät heidän ympärilleen. »No, alkakaa nyt!»
sanoivat he. »Pappihan odottaa. Me tulemme kirkkoväen pilkanesineeksi.»
Lars Larsson seisoi siinä yhtä sitkeänä ja itsetietoisena kuin
ennenkin. »En ymmärrä miksi tämän seurakunnan väki on niin vastaan,
että heidän oma soittajansa asetetaan ensi sijalle», sanoi hän.
Mutta Nils Elofsson oli aivan vimmoissaan, että kaikki näin tahtoivat
pakottaa Jan Österin hänelle soittajaksi. Hän meni aivan Lars Larssonin
luo ja kuiskasi: »Minä käsitän, että _sinä_ olet kutsunut Jan Österin
tänne, ja että sinä olet pannut toimeen tämän, kunnioittaaksesi
häntä. Mutta soita nyt kiireesti! Muuten ajan tuon rääsypekan pois
kirkkomäeltä häpeällä ja harmilla.»
Lars Larsson katsoi häntä suoraan silmiin ja nyökkäsi hänelle päätä
vihaa osottamatta. »Niin, olette oikeassa, tästä täytyy meidän saada
selvä», sanoi hän.
Hiin viittasi Jan Österiä tulemaan entiselle piukalleen. Sitten astui
hän itse pari askelta eteenpäin ja kääntyi niin että kaikki saattoivat
nähdä hänet. Sitten heitti hän käyrän kauas luotaan, veti puukon
tupesta ja leikkasi poikki kaikki neljä viulunkieltä, jotka katkesivat
särähtäen.
»Älköön sanottako minusta, että pidän itseäni parempana kuin Jan
Öster», sanoi hän.
Mutta nyt oli niin, että Jan Öster jo kolme vuotta oli miettinyt
säveltä, jonka tunsi asuvan rinnassaan valmiina, vaikkei hän saanut
sitä ilmoille soitetuksi, siksi että hän tuolla kotona aina kävi
mustien murheitten painamana, eikä hänelle sattunut koskaan mitään,
ei suurta eikä pientä, joka olisi kohottanut hänet jokapäiväistä
aherrusta ylemmäksi. Mutta kun hän kuuli Lars Larssonin kielien
särähtävän poikki, heitti hän päänsä pystyyn ja veti ilmaa keuhkoihin.
Kasvojenpiirteet olivat jännitetyt, ikäänkuin kuuntelisi hän jostakin
hyvin kaukaa tulevia ääniä, ja sitten hän alkoi soittaa. Sillä se
sävel, jota hän oli hautonut kolme vuotta, selvisi nyt kerralla
hänelle, ja sen äänien soidessa astui hän ylpein askelin kohti kirkkoa.
Eikä morsiussaattue ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista soittoa.
Se tempasi mukanaan sellaisella vauhdilla, ettei Nils Elofssonkaan
voinut pysyä hiljaa. Ja kaikki olivat niin kiitollisia sekä Jan
Österille että Lars Larssonille, että koko saattue tuli kirkkoon silmät
kyynelissä.