Tämä tapahtui Roomassa yhdeksänkymmenluvun alussa. Leo XIII oli
juuri silloin kunnian ja maineen kukkuloilla. Kaikki oikeauskoiset
katolilaiset riemuitsivat hänen menestyksistään ja voitoistaan, jotka
tosiaan olivat suuremmoisia.
Yksin niillekin, jotka eivät voineet käsittää suuria valtiollisia
tapahtumia, oli selvää, että kirkon valta jälleen oli kasvamassa.
Jokainen saattoi nähdä, että kaikkialle perustettiin uusia luostareita
ja että pyhiinvaeltaja-joukkoja alkoi tulvailla Italiaan kuten
muinaisina aikoina. Monin paikoin nähtiin vanhoja, rappeutuneita
kirkkoja korjattavan, turmeltuneet mosaikkikuvat laitettiin kuntoon, ja
kirkkojen aarreaitat täyttyivät kultaisilla pyhienjäännöslippailla ja
timanttikoristeisilla öylättirasioilla.
Keskellä tätä menestyksen aikaa säikähytti roomalaista kansaa uutinen
paavin sairastumisesta. Hänen sanottiin olevan kovin huonona. Muuan
huhu tiesi hänen olevan kuolemaisillaankin.
Tila olikin kovin vakava. Paavin lääkärit lähettivät tietoja, jotka
tuskin antoivat toiveita. Mainittiin, että paavin suuri ikä — hän oli
silloin jo kahdeksankymmenen ikäinen — teki miltei uskomattomaksi, että
hän voisi voittaa taudin.
Tämä paavin sairaus aiheutti luonnollisesti suurta levottomuutta.
Kaikissa Kooman kirkoissa alettiin rukoilla hänen parantumistaan.
Sanomalehdet olivat täynnä tietoja taudin kulusta. Kardinaalit
ryhtyivät toimiin valmistellakseen uutta paavinvaalia.
Kaikkialla surkuteltiin loistavan ruhtinaan pian tapahtuvaa lähtöä.
Pelättiin, että se onni, joka oli seurannut kirkon lippua Leo XIII:n
aikana, ei pysyisi hänen seuraajalleen uskollisena. Moni oli toivonut,
että tämän paavin onnistuisi voittaa takaisin Rooma ja Kirkkovaltio.
Toiset olivat haaveilleet, että hän toisi jonkun noista suurista
protestanttisista maista takaisin kirkon helmaan.
Hetki hetkeltä yltyi levottomuus ja huoli. Kun tuli yö, ei monessa
paikassa välitetty levolle menostakaan. Kirkot pidettiin avoinna paljon
sivu puoliyön, että murehtijat voisivat astua sisään rukoilemaan.
Näiden rukoilevien joukossa oli varmaan hyvin moni köyhä raukka, joka
huudahti: »Herra Jumala, ota minun henkeni hänen sijastaan! Anna hänen,
joka voi niin paljon vaikuttaa nimesi kunniaksi, elää, ja sammuta hänen
sijastaan minun elonkipinäni, jonka palaminen ei ketään hyödytä!»
Mutta jos kuolonenkeli olisi tarttunut yhdenkään rukoilevan sanoista
kiinni ja äkkiä astunut hänen eteensä viikate koholla vaatimaan
lupauksen täyttämistä, voi kyllä epäillä miten hän olisi käyttäytynyt.
Varmaankin olisi hän heti peruuttanut niin ajattelemattoman tarjouksen
ja pyytänyt armoa saada elää kaikki ne elonvuodet, jotka alkuaan oli
hänelle määrätty.
Tähän aikaan asui eräs vanha nainen pimeässä talonrähjässä Tiiberin
rannalla. Hän oli niitä ihmisiä, jotka joka päivä kiittävät Jumalaa
elämästään. Aamupäivin hän istui myymässä vihanneksia torilla, ja tämä
toimi häntä suuresti miellytti. Hänestä ei mikään ollut hauskempaa
kuin kauppatori aamusilla. Kaikki kielet lauloivat tarjotakseen
tavaroita kaupaksi, ja ostajat tunkeilivat pöytien ääressä, valitsivat
ja tinkivät, ja monta hauskaa pilaa lasketeltiin molemmin puolin,
ostajain sekä myyjäin välillä. Toisinaan onnistui hänen tehdä hyvä
kauppa ja saada koko varasto myydyksi, mutta vaikkapa ei olisi saanut
rätikkääkään myydyksi, seisoi hän mielellään kukkien ja vihannuuden
keskessä raittiissa aamuilmassa.
Illalla taas hänellä oli toinen ja suurempi ilo. Silloin tuli hänen
poikansa kotiin äitiä tervehtimään. Hän oli pappi, mutta oli virassa
vähäpätöisessä kirkossa köyhien kaupunginosassa. Pappi raukat, jotka
siellä palvelivat, eivät suuria ansainneet, ja äiti pelkäsi poikansa
näkevän nälkää. Mutta siitäkin hänellä oli suuri ilonsa, sillä se
antoi hänelle aihetta tupata pojan täyteen herkkuja, kun hän tuli
äitiä katsomaan. Poika pani vastaan, hänellä oli taipumuksia ankaraan
ja kieltäytyvään elämään, mutta äiti joutui sellaiseen epätoivoon jos
poika kielsi, että tämän aina täytyi myöntyä. Pojan syödessä kuljeskeli
äiti ympäri rupatellen kaikesta, mitä oli kuullut aamulla torikaupan
aikana. Kaikki olivat sangen maallisia asioita, ja toisinaan juolahti
hänelle mieleen, että poika voisi loukkaantua. Silloin hän jätti
lauseen kesken ja alkoi puhua hengellisistä ja vakavista asioista,
mutta pappi ei voinut olla nauramatta. »Ei, ei Concenza äiti!» sanoi
hän. »Jatka vaan, niinkuin sinulla on tapana. Pyhimykset tuntevat sinut
jo. He tietävät minkälainen sinä olet.»
Silloin äitikin nauroi ja sanoi: »Sinä olet tosiaankin oikeassa. Ei
kannata hyvälle Jumalalle teeskennellä.»
Kun paavin sairaus alkoi, täytyi signora Concenzankin yhtyä yleiseen
suruun. Itsestään hänen päähänsä ei varmaankaan olisi pälkähtänyt
huolehtia paavin lähdön vuoksi, mutta kun poika tuli kotiin, ei äiti
saanut häntä maistamaan ruuan palastakaan eikä edes hymyilemään
hänelle, vaikka hänellä oli ylenmäärin juttuja ja tapahtumia.
Äiti tietysti säikähtyi ja kysyi mikä häntä vaivasi. »Pyhä isä on
sairastunut», vastasi poika.
Aluksi hän ei voinut oikein uskoa, että tämä oli ainoa syy pojan
alakuloisuuteen. Olihan tämä tietystikin surua, mutta liesihän hän.
että jos yksi paavi kuolee, tulee heti toinen sijalle. Hän muistutti
pojalle, että olivathan he myös surreet hyvää Pio Nono-paavia. Ja
katso, tämä joka häntä seurasi, oli ollut vielä suurempi paavi.
Varmaankin kardinaalien onnistuisi valita heille yhtä pyhä ja viisas
hallitsija.
Pappi alkoi silloin puhua hänelle paavista. Hän ei välittänyt äidille
selittää hänen hallitustoimistaan, mutta hän kertoi pieniä juttuja
paavin lapsuus- ja nuoruuspäiviltä. Myöskin pappisajoilta oli asioita
kerrottavia, joita äiti saattoi käsittää ja arvostella: kuinka paavi
aikoinaan ajoi rosvoja takaa Etelä-Italiassa, kuinka hän sai köyhät
ja puutteenalaiset itseään rakastamaan niinä vuosina, jolloin hän oli
piispana Perugiassa.
Äidin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän huudahti: »Voi, jospa hän ei
olisi niin vanha, jospa hän saisi elää monta vuotta vielä, koska hän on
niin suuri ja pyhä mies!»
»Niin, jospa hän ei olisi niin vanha!» sanoi poika ja huokasi.
Mutta signora Concenza oli jo pudistanut pois kyyneleet silmistään.
»Sinun täytyy kestää tämä tyynesti», sanoi hän. »Ajattele, että hänen
ikävuotensa varmaankin ovat loppuun kuluneet! Mahdotonta on estää
kuolemaa viemästä häntä.»
Mutta pappi oli haaveksija. Hän rakasti kirkkoa, ja hän oli uneksinut,
että suuri paavi veisi sen tärkeihin ja ratkaiseviin voittoihin.
»Tahtoisin antaa henkeni, jos voisin ostaa hänelle uuden elämän», sanoi
hän.
»Mitä sinä puhut?» huudahti äiti. »Niinkö paljon häntä tosiaankin
rakastat? Mutta et saa ainakaan lausua ääneen niin vaarallisia
toivomuksia. Sinun täytyy sen sijaan ajatella, että eläisit oikein
kauan. Kukapa tietää, mitä saattaa tapahtua? Miksi et sinä vuorostasi
voisi tulla paaviksi?»
Kului yö ja päivä ilman että paavin tila parani. Kun signora Concenza
seuraavana päivänä tapasi poikansa, näytti tämä kokonaan kuihtuneelta.
Äiti käsitti, että hän oli viettänyt koko päivän paastoten ja
rukoillen, ja hän alkoi tulla pahoilleen.
»Luulenpa tosiaan, että aijot tappaa itsesi tuon vanhan sairaan miehen
vuoksi», sanoi hän.
Poikaa kiusasi, että äiti taaskin oli tunteeton, ja hän koetti saada
äitiä hiukankaan ottamaan osaa hänen suruunsa.
»Sinun ainakin pitäisi, enemmän kuin kenenkään muun, toivoa, että paavi
saisi elää», sanoi hän. »Jos hän saa jatkaa hallitsemistaan, nimittää
hän minun kirkkoherrani piispaksi ennen vuotta, ja silloin olen
minä onnenpoika. Piispa antaa silloin minulle hyvän toimen jossakin
tuomiokirkossa. Sinun ei enään tarvitse nähdä minun liikkuvan kulunut
kauhtana ylläni. Minulle tulee runsaasti rahaa, ja voin auttaa sekä
sinua että kaikkia köyhiä naapureitasi!»
»Mutta jos paavi nyt kuolee?» kysyi signora Concenza henkeään pidättäen.
»Jos paavi kuolee, silloin ei kukaan tiedä mitään. Jos kirkkoherrani ei
satu olemaan hänen seuraajansa suosiossa, täytyy meidän kummankin jäädä
tähän missä nyt olemme, moneksi vuodeksi vielä.»
Signora Concenza asettui poikansa eteen ja katseli huolekkaana häntä.
Hän katsoi hänen otsaansa, joka oli ryppyjä täynnä, ja hiuksia, jotka
olivat alkaneet käydä harmaiksi. Hän näytti väsyneeltä ja kuihtuneelta.
Hänelle oli tosiaankin välttämätöntä ensi tilassa saada tuo paikka
tuomiokirkossa.
»Ensi yönä menen kirkkoon ja rukoilen paavin puolesta», ajatteli hän.
»Ei käy päinsä, että hän kuolee.»
Illallisen jälkeen hän urhoollisesti voitti väsymyksensä ja lähti
kaduille. Suuria ihmisjoukkoja tulvaili siellä. Monet olivat ainoastaan
uteliaita ja kävelivät ulkona, koska tahtoivat olla saapuvilla
ottamassa vastaan ensimäistä uutista kuolemantapauksesta, mutta monet
olivat todellakin murheissaan ja vaelsivat kirkosta toiseen rukoilemaan.
Heti kun signora Concenza oli tullut kadulle, tapasi hän yhden
tyttäristään, joka oli naimisissa kivipainajan kanssa.
»Voi, äiti, kuinka oikein teet, kun olet ulkona rukoilemassa hänen
puolestaan!» sanoi tytär. »Et voi kuvitella mielessäsi millainen
onnettomuus se olisi, jos hän kuolisi. Minun Fabianoni oli vähällä
lopettaa itsensä, kun sai tietää, että paavi oli sairastunut.»
Hän kertoi, että hänen miehensä kivipainaja juuri oli painattanut
satatuhatkunnan paavinkuvaa. Jos nyt paavi kuolisi, ei hän saisi
myydyksi niistä puoliakaan, tuskin neljättäosaakaan. Hän joutuisi
perikatoon. Koko heidän omaisuutensa oli vaarassa.
Tytär riensi edelleen saadakseen vereksiä tietoja, joilla voisi
lohduttaa miesraukkaansa, joka ei uskaltanut mennä ulos, vaan istui
kotona ja mietti onnettomuuttaan. Mutta hänen äitinsä seisoi paikallaan
kadulla ja mutisi itsekseen: »Ei käy päinsä, että hän kuolee. Ei
tosiaankaan käy päinsä, että hän kuolee.»
Hän astui ensimäiseen kirkkoon, jonka näki. Siellä lankesi hän
polvilleen ja rukoili paavin hengen puolesta.
Kun hän nousi ylös poislähteäkseen, sattui hän kiinnittämään katseensa
pieneen votiivitauluun, joka riippui seinällä aivan hänen päänsä
päällä. Se kuvasi kuolemaa, joka ojensi pelottavaa kaksiteräistä
miekkaansa iskeäkseen maahan nuoren tytön, vanhan äidin asettuessa
eteen ja turhaan koettaessa ottaa vastaan iskua lapsensa sijasta.
Signora Concenza seisoi kauan miettien taulun edessä. »Herra Kuolema
on tarkka laskumestari», sanoi hän. »Ei ole koskaan kuultu, että hän
olisi suostunut vaihtamaan nuorta vanhaan. Kenties hän ei olisi niin
taipumaton, jos ehdottaisi hänelle vaihtamaan vanhaa nuoreen.»
Hän muisti poikansa sanat, että hän tahtoisi kuolla paavin sijasta, ja
väristys puistatti häntä. Ajatteles, jos kuolema ottaisi poikaa sanasta!
»Ei, ei, herra Kuolema!» kuiskasi hän. »Et saa uskoa häntä.
Ymmärräthän, ettei hän tarkottanut, mitä puhui. Hän kyllä tahtoo elää.
Ei hän tahdo lähteä vanhan äitinsä luota, joka rakastaa häntä.»
Ensi kertaa elämässä tuli nyt hänen mieleensä ajatus, että jos jonkun
täytyisi uhrautua paavin puolesta, olisi toki parempi, että hän sen
tekisi, hän, joka jo oli vanha ja oli ikänsä elänyt.
Kun hän lähti kirkosta, joutui hän muutamien nunnien seuraan, jotka
näyttivät sangen arvokkaan näköisiltä ja olivat pohjoispuolelta
maata kotoisin. He olivat matkustaneet Roomaan anomaan hiukan
avustusta paavin kassasta. »Me olemme tosiaankin mitä suurimmassa
avun tarpeessa», sanoivat he vanhalle Concenzalle. »Kuvitelkaa
mielessänne, että meidän luostarimme oli niin vanha ja rappeutunut,
että tuuli puhalsi sen kumoon viime talvisen kovan myrskyn aikana.
Mikä onnettomuus, että paavi on sairaana! Me emme pääse hänen luokseen
valittamaan huoliamme. Jos hän kuolisi, täytyisi meidän matkustaa
kotiin tyhjin toimin. Kukapa tietää tuleeko hänen seuraajakseen
sellainen mies, joka välittää köyhien nunnien auttamisesta.»
Näytti siltä kuin kaikilla ihmisillä olisi ollut sama yhteinen ajatus.
Hyvin helposti pääsi keskusteluun kenen kanssa hyvänsä. Jokainen oli
hyvillään, kun sai purkaa surujaan. Kaikki, joihin signora Concenza
yhtyi, selittivät hänelle, että paavin kuolema olisi heille kauhea
onnettomuus.
Ja vanha nainen toisti kerran toisensa jälkeen itsekseen: »Totta on.
Poikani on oikeassa. Ei tosiaankaan käy päinsä, että paavi kuolee.»
Muuan sairaanhoitajatar seisoi ihmisjoukon keskessä ja puhui hyvin
kovalla äänellä. Hän oli niin liikutettu, että kyyneleet vierivät
pitkin poskia. Hän kertoi, että hän viisi vuotta sitten oli saanut
käskyn matkustaa palvelemaan spitaalitautisten sairashuoneessa, joka
oli etäisellä saarella, kaukana maapallon loisella puolella. Hänen
täytyi luonnollisesti totella, vaikkakin se oli vastenmielistä. Hän oli
tuntenut kamalaa pelkoa lähtiessään täyttämään tehtävää. Mutta ennen
lähtöään hän oli päässyt paavin puheille, joka oli antanut hänelle
erikoisen siunauksen, ja hän oli varmasti luvannut, että jos hän
palaisi hengissä takaisin, pääsisi hän vielä kerran paavin puheille. Ja
tässä toivossa oli hän elänyt ne viisi vuotta, jotka oli ollut poissa,
ainoastaan toivossa saada nähdä pyhän isän vielä kerran eläessään.
Se oli auttanut häntä kestämään kaikki kauheudet. Ja nyt, kun hän
vihdoin oli saanut palata kotiin, kohtasi hänet tieto, että paavi oli
kuolinvuoteella! Hän ei edes saisi häntä nähdäkään.
Sairaanhoitajatar oli aivan epätoivossa, ja vanha Concenza heltyi
suuresti. »Kaikille ihmisille olisi todentotta liian suuri suru, jos
paavi kuolisi», ajatteli hän, kulkiessaan pitkin katua.
Kun hän näki, että moni ohikulkija näytti aivan itkettyneeltä,
ajatteli hän suurella mielihyvällä mikä onni olisi nähdä kaikkien
iloa, jos paavi toipuisi terveeksi. Ja koska hän, samoinkuin useat
herkkäluontoiset ihmiset, oikeastaan ei enempää pelännyt kuolla kuin
elääkään, sanoi hän itsekseen:
»Jos vaan tietäisin, kuinka se voisi tapahtua, tahtoisin mielelläni
lahjottaa pyhälle isälle ne vuodet, jotka minulla vielä on jälellä.»
Hän sanoi näin hiukan leikillä, mutta sanoissa oli tottakin takana.
Hän todellakin toivoi että voisi tehdä jotakin sentapaista. »Eihän
vanha nainen sen kauniimpaa kuolemaa voi toivoa», ajatteli hän. »Minä
auttaisin poikaani ja tytärtäni, ja tekisin sitäpaitsi suuren joukon
ihmisiä onnellisiksi.»
Juuri näissä ajatuksissa ollen kohotti hän paksua peittoa, joka
riippui pienen pimeän kirkon oven edessä. Tämä oli yksi noita hyvin
vanhoja kirkkoja, yksi noita, jotka vähitellen näyttävät vajoavan
maan sisään, sentähden että kaupungin maaperä vuosien kuluessa on
kohonnut useita metrejä niiden ympärillä. Tässä kirkossa oli säilynyt
jonkunlainen muinaisajan kaameus, joka lienee ollut alkujaan niiltä
synkiltä ajoilta, joina se oli rakennettu. Väristys puistatti
ihmistä tahtomattakin, kun astui sinne sen matalan holvin alle, jota
kannattivat tavattoman paksut pylväät, ja näki nuo raakalaistapaan
maalatut pyhäinkuvat, jotka katselivat ylhäältä seinistä ja alttareilta.
Kun signora Concenza tuli vanhaan kirkkoon, joka oli aivan täynnä
rukoilevia, valtasi hänet salaperäinen pelko ja kunnioitus. Hän tunsi,
että tässä paikassa totisesti asuu jumaluus. Näiden raskaiden holvien
alla leijaili jotakin sanomattoman valtavaa ja salaperäistä, jotakin,
mikä herätti niin masentavan ylivoiman tunteen, että signoraa kammotti
viipyä siellä. »Kas, tämä ei ole sellainen kirkko, jonne mennään
kuulemaan messua tahi tekemään synnintunnustusta», sanoi signora
Concenza itsekseen. »Tänne tullaan kun ollaan suuressa hädässä, kun ei
voi saada apua muuten kuin ihmetyön kautta.»
Hän seisoi viivytellen oven pielessä ja hengitti tätä omituista ilmaa,
jossa tuntui salaperäisyyttä ja kaameutta.
»En edes tiedä, kelle tämä vanha kirkko on pyhitetty», mutisi hän,
»mutta minä tunnen, että täällä tosiaan on joku, joka voi meille antaa
sen, mitä rukoilemme.»
Hän vaipui maahan rukoilevien joukkoon, joita oli niin paljon,
että lattia oli täysi alttarista oveen saakka. Koko ajan itse
rukoillessaan kuuli hän ympärilläolevien huokaavan ja nyyhkyttävän.
Kaikki tämä murhe tunkeutui hänen sydämeensä ja lisäsi siihen entistä
suurempaa myötätuntoisuutta. »Voi, Jumalani, anna minun tehdä jotakin
pelastaakseni tuon vanhan miehen!» rukoili hän. »Ensiksikin auttaisin
lapsiani ja sitte kaikkia muita ihmisiä.»
Toisinaan hiipi pieni laiha munkki rukoilevien keskeen ja kuiskasi
heille jotakin korvaan. Se, jota hän oli puhutellut, nousi heti ylös ja
kulki hänen kanssaan sakaristoon.
Signora Concenza käsitti kohta mistä oli kysymys. »Nuo ovat niitä,
jotka tekevät lupauksia paavin parantumiseksi», mietti hän.
Seuraavalla kerralla kun pieni munkki tuli ja teki kiertokulkunsa,
nousi Concenza ylös ja seurasi häntä.
Tämä oli aivan tahdoton teko. Hänet ikäänkuin pakotti se valta, joka
hallitsi vanhassa kirkossa.
Päästyään sakaristoon, joka näytti olevan vielä muinaisaikaisempi ja
salaperäisempi kuin itse kirkko, katui hän. »Mitä minulla täällä on
tekemistä?» kysyi hän itseltään. »Mitä minulla on lahjottamista? Eihän
minulla ole muuta kuin jokunen kuorma vihanneksia. Enhän toki saata
pyhimyksille lahjottaa artisokkakoreja.»
Pitkin huoneen toista seinää oli pitkä pöytä ja tämän ääressä seisoi
pappi merkitsemässä luetteloon kaikki, mitä pyhimyksille luvattiin.
Concenza kuuli kuinka muuan lupasi lahjottaa kirkolle rahasumman, kun
toinen taas uhrasi kultakellonsa ja kolmas helmi-korvarenkaansa.
Concenza seisoi yhä hiljaa oven luona. Viimeiset roponsa oli hän
menettänyt ostaessaan pojalle hiukan herkkuruokaa. Hän kuuli, että
jotkut, jotka eivät näyttäneet olevan häntä rikkaampia, ostivat
vahakynttilöitä ja hopeasydämiä. Hän käänsi taskunsa nurin. Hän ei edes
saanut senkään vertaa kokoon.
Hän seisoi odotellen, kunnes lopulta oli viimeinen vieras sakaristossa.
Papit, jotka kulkivat siellä, katselivat hiukan hämmästyneinä häntä.
Silloin astui hän muutaman askeleen lähemmäksi. Alussa hän tuntui
epävarmalta ja ujolta, mutta ensimäisten askelten jälkeen kulki hän
keveästi ja reippaasti pöydän luo.
»Teidän korkea-arvoisuutenne!» puhui hän papille. »Kirjottakaa, että
Concenza Zamponi, joka täytti kuusikymmentä vuotta Johannes Kastajan
päivänä viime vuonna, lahjottaa kaikki jälellä olevat elinvuotensa
paaville, jotta tämän elämänlanka kirkastuisi!»
Pappi oli jo alkanut kirjottaa. Hän oli jo varmaan sangen väsynyt,
kun oli tehnyt luetteloa koko yön, eikä sen enempää ajatellut mitä
kirjotti. Mutta nyt jätti hän lauseen kesken ja katsoi kysyvästi
signora Concenzaan. Tämä katsoi hyvin tyynesti pappia silmiin.
»Olen vahva ja terve, teidän korkea-arvoisuutenne», sanoi hän. »Olisin
kyllä saattanut päästä seitsemiinkymmeniin. Vähintäin kymmenen vuotta
lahjotan pyhälle isälle.»
Pappi huomasi hänen innostuksensa ja hartautensa, eikä pannut vastaan.
»Hän on köyhä», mietti pappi. »Hänellä ei ole muuta antamista.»
»Se on kirjotettu, tyttäreni», sanoi hän.
Kun vanha Concenza lähti kirkosta, oli niin myöhä, että liike
oli herennyt ja katu oli aivan autiona. Hän oli syrjäisessä
kaupunginosassa, jossa kaasulyhtyjä oli harvassa, niin että ne vain
hiukan hälvensivät pimeyttä. Siitä huolimatta hän astui reippaasti
eteenpäin. Hän tunsi povessaan suuren juhlatunteen ja oli varma siitä,
että hän nyt oli tehnyt jotakin monen ihmisen onneksi.
Kun hän kulki katua, sai hän äkkiä sellaisen tunteen, että elävä olento
liiteli hänen päänsä yli.
Hän pysähtyi ja katsahti ylös. Hämärässä korkeiden talojen välissä
oli hän erottavinaan parin suuria siipiä, ja hän luuli kuulevansa
suhisevien sulkien havinankin.
»Mitä tämä on?» sanoi hän. »Lintu se ei voine olla, siksi se on liian
suuri.»
Kohta senjälkeen oli hän näkevinhän kasvot, niin valkoiset, että
ne valaisivat pimeyden. Silloin valtasi sanomaton pelko hänet.
»Kuolonenkeli liitelee ylitseni», ajatteli hän. »Voi, mitä olenkaan
tehnyt. Olen antanut itseni tuon julman valtaan.»
Hän alkoi juosta, mutta hän kuuli vahvojen siipien kahinan, ja hän oli
vakuutettu, että kuolema ajoi häntä takaa.
Hän pakeni huimaavaa vauhtia halki muutaman kadun. Sillä aikaa tuntui
kuolema tulevan yhä lähemmäksi. Hän tunsi jo sen siipien lyövän häntä
olalle.
Äkkiä kuuli hän viuhinaa ilmassa. Jotakin kovaa ja terävää sattui hänen
päähänsä. Kuoleman kaksiteräinen miekka oli sattunut häneen. Hän vaipui
polvilleen maahan. Hän tiesi, että hänen täytyi luopua hengestään...
Muutamia tunteja myöhemmin tapasivat jotkut työmiehet vanhan Concenzan
kadulta. Hän makasi siinä tunnotonna, halvauskohtauksen kaatamana.
Vaimo parka vietiin heti sairashuoneelle, ja siellä onnistuttiin saada
hänet tuntoihinsa, mutta selvää oli, ettei hänellä olisi pitkältä
elettävää.
Kuitenkin ennätettiin lähettää sana hänen lapsillensa. Kun he, murheen
vallassa, saapuivat hänen sairasvuoteensa luo, tapasivat he hänet hyvin
levollisena ja onnellisena. Hän ei voinut monta sanaa lausua, mutta hän
makasi ja hyväili heidän käsiänsä.
»Olkaa iloiset», sanoi hän, »iloiset, iloiset».
Hän nähtävästi ei pitänyt siitä, että he itkivät. Hän pyysi myös
sairashuoneenhoitajattaria, että he hymyäisivät ja osottaisivat iloansa.
»Iloisia ja onnellisia», sanoi hän, »nyt täytyy teidän kaikkien olla
iloisia ja onnellisia».
Hän makasi janoavin silmin ja odotti että saisi nähdä hiukan iloa.
Hän kävi yhä levottomammaksi lasten kyynelistä ja sairaanhoitajattarien
vakavista kasvoista. Hän alkoi puhua asioita, joita ei kukaan
käsittänyt. Hän sanoi, että jos he eivät iloitsisi, olisi hän yhtä
hyvin saattanut elää. Ne, jotka häntä kuulivat, luulivat, että hän
houraili.
Äkkiä aukesi ovi, ja nuori lääkäri tuli sairassaliin. Hän heilutti
sanomalehteä kädessään, ja huusi kovasti: »Paavi on parempi. Hän jää
eloon. Viime yönä on tapahtunut käänne.»
Sairaanhoitajattaret koettivat hiljentää häntä, ettei hän häiritsisi
kuolevaa, mutta signora Concenza oli jo kuullut hänen sanansa.
Hän oli myös nähnyt ilon väreen, onnenhäivähdyksen, jota ei voitu
salata, valtaavan ne, jotka seisoivat hänen vuoteensa ympärillä.
Silloin katosi levottomuus hänen kasvoiltaan. Hän hymyili tyytyväisenä.
Hän viittasi, että hänet oli nostettava istualleen vuoteessa.
Siinä hän istui katsellen silmä kauas tähtäävänä. Näytti siltä
kuin olisi hän katsonut yli Rooman, jossa ihmiset nyt virtailivat
edes-takaisin kaduilla ja tervehtivät toisiaan tuolla iloisella
viestillä.
Hän kohotti päänsä niin ylös kuin saattoi. »Minä sen tein», sanoi hän.
»Minä olen hyvin onnellinen. Jumala on antanut minun kuolla, että
hän saisi elää. Minusta ei ole vaikea kuolla, kun olen tehnyt kaikki
ihmiset onnellisiksi.»
Hän vaipui jälleen alas, ja hetkinen senjälkeen oli hän kuollut.
* * * * *
Mutta Roomassa kerrotaan, että pyhä isä parannuttuaan kerran huvikseen
tarkasteli kirkkojen luetteloita hurskaista lupauksista, joita oli
tehty hänen parantumisekseen.
Hän luki hymyillen pienten lahjojen pitkiä riviä, kunnes tuli
kirjotukseen, että Concenza Zamponi oli lahjottanut hänelle
loppuikänsä. Silloin muuttui hän äkkiä hyvin vakavaksi ja
miettiväiseksi.
Hän antoi tiedustella Concenza Zamponia, ja hän sai tietää, että
tämä oli kuollut samana yönä, jona hän parani. Hän kutsutti luokseen
Concenzan pojan Domenicon ja tiedusteli häneltä hänen äitinsä viime
hetkiä.
»Poikani», sanoi paavi, kun hän oli lopettanut. »Äitisi ei ole henkeäni
pelastanut, kuten hän viime hetkenään luuli, mutta minua liikuttaa
suuresti hänen rakkautensa ja uhrautuvaisuutensa.»
Hän salli Domenicon suudella kättänsä ja lähetti hänet sitten pois.
Mutta roomalaiset vakuuttavat, että vaikka paavi ei tahtonutkaan
tunnustaa uskovansa, että hänen elämänpäivänsä oli pidentynyt vanhan
vaimon lahjasta, oli hän sittenkin vakuutettu siitä. »Miksi isä Zamponi
muuten olisi niin nopeasti edistynyt?» kysyvät roomalaiset. »Hänhän on
jo piispa, ja kuiskataanpa jo, että hänestä kohta tulee kardinaali.»
Ja Roomassa ei koskaan pelätty paavin kuolevan, ei edes silloin kun
hän oli kovin sairaana. Oltiin varmoja siitä, että hän eläisi kauemmin
kuin muut ihmiset. Hänen ikäänsähän jatkoivat kaikki ne vuodet, jotka
Concenza raukka oli hänelle lahjottanut.