Rosvomuori, joka asui rosvoluolassa kaukana Göingenmetsässä, oli
kerran lähtenyt kerjuuretkelle alas tasangolle päin. Rosvoisä itse
oli lainsuojaton mies eikä uskaltanut metsästä liikkua, vaan tyytyi
väijymään matkamiehiä, jotka uskalsivat tulla metsänrajojen sisälle.
Siihen aikaan ei pohjois-Skånessa viljalti matkailijoita tulvaillut.
Jos silloin sattui ettei miehellä ollut onnea metsästysretkillään
muutamiin viikkoihin, lähti vaimo vaellusmatkoille. Hänellä oli
mukanaan viisi pojantenavaa, yllä repaleiset nahkavaatteet ja kullakin
selässä säkki, joka oli yhtä pitkä kuin säkinkantajakin. Kun muori
astui ovesta sisään, ei häneltä tohdittu kieltää mitä hän pyysi, sillä
hän ei vaivojaan säälinyt, vaan saattoi yöllä palata sytyttämään talon
tuleen, ellei häntä hyvin kestitty. Rosvomuori ja hänen tenavansa
olivat hurttalaumaa pahempia, ja monen olisi haluttanut keihästää
heidät, mutta sitä ei koskaan tehty, koska tiedettiin, että mies makasi
tuolla ylhäällä metsässä, ja hän kyllä olisi osannut kostaa, jos
lapsille tahi akalle olisi jotakin tapahtunut.
Kuljeskellessaan talosta taloon kerjäämässä tuli rosvomuori kerran
Övediin, joka siihen aikaan oli luostarina. Hän soitti porttikelloa
ja pyysi ruokaa, ja portinvartija aukasi pienen luukun portissa ja
ojensi hänelle kuusi pyöreätä leipää, yhden muorille ja yhden kullekin
lapselle.
Äidin seistessä paikallaan portin luona juoksentelivat tenavat ympäri.
Ja nyt tuli yksi ja nykäsi häntä hameesta merkiksi, että oli löytänyt
jotakin, jota äidin pitäisi nähdä, ja rosvomuori seurasi heti häntä.
Koko luostaria ympäröi korkea, vahva muuri, mutta poika oli keksinyt
pienen salaportin, joka oli raollaan. Kun rosvomuori ennätti tänne,
työnsi hän heti portin auki ja astui sisään lupaa kysymättä, kuten
tapansa oli.
Övedin luostaria johti siihen aikaan apotti eli päämunkki Hannu, joka
oli yrttejä tunteva mies. Hän oli järjestänyt luostarinmuurien sisään
pienen yrttitarhan, ja tähänpä rosvomuori tunkeutui.
Ensi hetkessä rosvomuori hämmästyi siihen määrin, että pysähtyi
portille. Oli keskikesä, ja Hannu apotin yrttitarha oli niin täynnä
kukkia, että silmissä välkkyi sinistä, punaista, ja keltaista,
kun siihen katsoi. Mutta pian välähti tyytyväisyyden hymy hänen
kasvoissaan, ja hän rupesi astumaan pitkin kapeaa käytävää, joka
kierteli monien pienten kukkasarkain välitse.
Puutarhassa käyskenteli maallikkoveli nyhtäen rikkaruohoja. Hänpä
olikin jättänyt oven muurissa raolleen voidakseen heittää rikkaläjälle
malttaa ja juolaheinää. Kun hän näki rosvomuorin, kaikki viisi tenavaa
jälessään, tulevan yrttitarhaan, juoksi lian heitä vastaan ja käski
heidän mennä matkoihinsa. Mutta kerjäläisakka kulki yhä eteenpäin.
Hän vilhui puolelle ja toiselle, milloin katseli jäykkiä valkosia
liljoja, jotka loistivat eräässä kaistaleessa, milloin murattia,
joka kiemurrellen nousi luostarinseinää myöten ylös, eikä välittänyt
maallikkoveljestä hituistakaan.
Maallikkoveli arveli, ettei muori ollut häntä käsittänyt. Hän aikoi
tarttua muoria käsivarteen käännyttääkseen tätä porttia kohti, mutta
kun rosvomuori huomasi tarkotuksen, loi hän veljeen sellaisen katseen,
että tämä peräytyi. Nainen oli kulkenut kumarassa kerjuupussin
painosta, mutta nyt hän oikasihe suoraksi koko pituuteensa. »Olen
rosvomuori Göingenmetsästä», sanoi hän. »Koske nyt minuun, jos
uskallat!» Ja selvästi huomasi, että hän tämän sanottuaan oli yhtä
varma saavansa olla rauhassa, kuin jos olisi kertonut olevansa Tanskan
kuningatar.
Mutta sittenkin tohti maallikkoveli häntä häiritä, vaikka kuultuaan
kuka hän oli puhutteli häntä sävyisämmin. »Sinun tulee tietää, että
tämä on munkkiluostari, sekä ettei yksikään nainen koko maassa saa
tulla näiden muurien sisälle. Ellet nyt mene pois, vihastuvat munkit
minulle, siksi että unohdin sulkea portin, ja he karkottavat kenties
minut pois sekä luostarista että yrttitarhasta.»
Mutta hukkaan menivät tällaiset rukoukset rosvomuoriin nähden. Hän vaan
astui ruusuneliötä pitkin ja katseli iisoppia, joka kukki sinipunervia
kukkia, ja vuohenkuusamaa, joka oli punertavan keltaisessa kukassa.
Silloin ei maallikkoveli muuta keinoa keksinyt kuin juosta luostariin
apua kutsumaan.
Hän palasi mukanaan kaksi rautakoura munkkia, ja rosvomuori älysi
heti että nyt oli tosi edessä. Hän asettui hajasäärin käytävälle ja
kimakalla äänellä huusi julki kaiken sen kauhean koston, minkä luostari
saisi kokea, ellei hän saisi yrttitarhaan jäädä niin kauaksi kuin
halusi. Mutta munkit eivät pitäneet tarpeellisena pelätä häntä ja
aikoivat vain ajaa hänet ulos. Silloin kiljasi rosvomuori kimakasti,
syöksyi heidän kimppuunsa ja kynsi ja puri, ja samoin tekivät kaikki
tenavat. Nuo kolme miestä keksivät pian, että muori oli heitä
väkevämpi. Heillä ei ollut muuta neuvoksi kuin palata luostariin
lisäväkeä noutamaan.
Juostessaan pilkin käytävää, joka vei luostariin, kohtasivat he Hannu
apotin, joka riensi ottamaan selvää, mikä rähinä yrttitarhasta kuului.
Heidän täytyi silloin tunnustaa, että rosvomuori Göingenmetsästä oli
tullut luostariin, sekä etteivät he kyenneet häntä karkottamaan, vaan
täytyi heidän saada lisäväkeä.
Mutta Hannu apotti nuhteli heitä, että olivat käyttäneet väkivaltaa,
ja kielsi heitä apua kutsumasta. Hän lähetti molemmat munkit töihinsä
jälleen, ja vaikka itse oli vanha ja raihnainen mies, otti hän
ainoastaan maallikkoveljen mukaansa yrttitarhaan.
Kun Hannu apotti saapui sinne, käveli rosvomuori entiseen tapaan
kukkasarkojen välissä. Eikä apotti voinut kyllin häntä ihmetellä. Hän
oli varma siitä, ettei muori koskaan ennen ollut yrttitarhaa nähnyt.
Siitä huolimatta kulki hän pienien sarkojen välissä, joihin oli
kylvetty kuhunkin erilaatuisia outoja ja harvinaisia kukkia, ja katseli
niitä, kuin olisivat ne olleet vanhoja tuttuja. Näytti siltä kuin olisi
hän tuntenut sekä talvikit että salviat ja rosmariinit. Muutamille hän
hymyili ja toisille hän puisteli päätänsä.
Hannu apotti rakasti yrttitarhaansa niin paljon kuin hän saattoi
rakastaa sellaista mikä oli maallista ja katoovaista. Niin hurja ja
kauheannäköinen kuin olikin tuo outo nainen, ei apotti voinut olla
hänestä pitämättä, koska hän oli taistellut kolmea munkkia vastaan,
saadakseen katsella rauhassa yrttitarhaa. Hän lähestyi hiljaisena
vaimoa ja kysyi, miellyttikö yrttitarha häntä.
Rosvomuori kääntyi tuimana Hannu apottia kohti, sillä hän odotti vain
väijyntää ja yllätystä, mutta kun hän näki apotin harmaat hapset ja
kumaran vartalon, vastasi hän aivan rauhallisesti: »Ensin kun tämän
näin, tuntui siltä, kuin en ijässäni olisi kauniimpaa nähnyt, mutta nyt
huomaan, ettei tämä vedä vertoja toiselle, jonka tunnen.»
Hannu apotti oli varmaan odottanut toisenlaista vastausta. Kun hän
kuuli, että rosvomuori oli nähnyt yrttitarhan, joka oli kauniimpi kuin
hänen, nousi hieno puna hänen ryppyisille poskilleen.
Maallikkoveli, joka seisoi vieressä, alkoi kohta nuhdella rosvomuoria.
»Tämä on Hannu apotti», sanoi hän, »joka itse suurella ahkeruudella ja
vaivalla on koonnut kukat yrttitarhaansa sekä läheltä että kaukaa. Me
tiedämme kaikki, ettei rikkaampaa yrttitarhaa löydy koko Skånenmaassa,
eikä sinun, joka asut synkässä metsässä pitkin vuotta, sovi hänen
työtään mestaroida.»
»Minä en tahdo olla hänen enkä sinun mestarisi», sanoi rosvomuori,
»sen vain sanon, että jos voisitte saada sen yrttitarhan, jonka minä
tunnen, niin kiskoisitte pois kaikki kukat, jotka tässä seisovat, ja
heittäisitte ne pois kuten rikkaruohon.»
Mutta yrttitarhanhoitaja oli tuskin vähemmin ylpeä kukista, kuin itse
Hannu apotti, ja kuullessaan nämä sanat, alkoi hän ilkkuen nauraa.
»Kyllä ymmärrän, että puhut näin kiusataksesi meitä», hän sanoi.
»Mahtaneekin olla kaunis yrttitarha, jonka olet itsellesi laatinut
petäjien ja katajien keskelle Göingenmetsään. Voisinpa vannoa sieluni
autuuden nimessä, ettet ijässäsi ole ollut minkään yrttitarhan muurien
sisällä.»
Rosvomuori punastui kiukusta, että häntä näin epäiltiin, ja hän
huudahti: »Vaikkapa en olisikaan koskaan ennen ollut yrttitarhan
muurien sisässä, tulisi toki teidän, munkkien, jotka olette pyhiä
miehiä, tietää, että suuri Göingenmetsä jouluöinä muuttuu yrttitarhaksi
viettääkseen Meidän Herramme synnyinhetkeä. Me, jotka elämme metsässä,
olemme nähneet sen tapahtuvan joka vuosi, ja siinä yrttitarhassa olen
nähnyt niin ihania kukkia, etten ole uskaltanut kohottaa kättänikään
niitä katkaistakseni.»
Maallikkoveli tahtoi jatkaa väittelyä vaimon kanssa, mutta Hannu apotti
viittasi että hän vaikenisi. Sillä Hannu apotti oli lapsesta saakka
kuullut kerrottavan, että metsä pukeutuu juhlapukuun jouluyönä. Hän
oli usein halunnut nähdä sitä, mutta hänelle ei ollut koskaan sitä
onnea sattunut. Hän alkoi hartaasti rukoilla ja vaatia rosvomuoria.
että jouluyönä saisi tulla ylös rosvoluolaan. Jos muori vaan lähettäisi
jonkun lapsistaan opastamaan hänelle tietä, ratsastaisi hän yksin sinne
eikä koskaan heitä antaisi ilmi, vaan päinvastoin palkitsisi heille
vaivat niin runsaasti kuin häneltä suinkin varoja riittäisi.
Rosvomuori ensin kielsi, sillä hän ajatteli rosvoisää ja vaaraa, johon
hän voisi joutua, sen kautta että sallisi Hannu apotin matkustaa
ylös heidän luolaansa. Mutta sitte tuli halu näyttää munkille, että
yrttitarha, jonka hän tunsi, oli kauniimpi munkin tarhaa, niin
valtavaksi, että hän suostui.
»Mutta useampaa saattajaa et saa ottaa mukaasi», sanoi hän. Väijyntää
tahi salajuonta älä viritä tiellemme, niin totta kuin olet pyhä mies.»
Tämän lupasi Hannu apotti, ja sitte lähti rosvomuori. Mutta Hannu
apotti kielsi maallikkoveljeä ilmaisemasta kellekään, mistä oli
suostuttu. Hän pelkäsi, etteivät hänen munkkinsa sallisi hänenlaisensa
vanhan miehen matkustaa rosvoluolalle, jos saisivat tiedon hänen
aikeistaan.
Itse hän ei myöskään aikonut ilmaista tuumaa kellekään. Mutta sattuipa
että arkkipiispa Absalon Lundista tuli matkaten Övediin ja vietti
siellä yön. Kun Hannu apotti näytti arkkipiispalle yrttitarhaansa, tuli
hän ajatelleeksi rosvomuorin käyntiä, ja maallikkoveli, joka siellä
kulki työtä tehden, kuuli, että apotti kertoi piispalle rosvoisästä,
joka monta vuotta lainsuojatta oli asunut metsässä, ja pyysi tälle
lainturvakirjettä, että tämä jälleen voisi elää kunniallista elämää
muiden ihmisten parissa. »Asiain tällä kannalla ollen», apotti sanoi,
»kasvavat hänen lapsensa pahemmiksi pahantekijöiksi kuin hän itse on,
ja te saatte ennen pitkää koko rosvojoukkueen vastuksiksenne tuolla
ylhäällä metsässä.»
Mutta arkkipiispa Absalon vastasi, että ilkeätä rosvoa hän ei laskisi
alas kunniallisen kansan keskuuteen tasangolle. Kaikille olisi parasta,
että hän pysyisi tuolla metsässään.
Hannu apotti kiihtyi siitä ja alkoi kertoa piispalle Göingenmetsästä,
joka pukeutui joulupukuun joka vuosi. »Jos nämä rosvot eivät ole sen
pahempia, kuin että Jumalan ihanuus ilmestyy heille», hän sanoi, »eivät
he voi olla liian pahoja kokemaan ihmisten armoa».
Mutta arkkipiispa osasi hyvin vastata Hannu apotille. »Sen verran
lupaan sinulle, Hannu apotti», sanoi hän ja hymyili, »että sinä
päivänä, jona lähetät minulle kukan joulupuutarhasta Göingenmetsästä,
annan sinulle turvakirjan kaikille lainsuojaa vailla oleville, joille
sellaista anoa tahdot.»
Maallikkoveli ymmärsi, että Absalon piispa ei enempää kuin hänkään
uskonut rosvomuorin kertomusta, mutta Hannu apotti ei sitä huomannut,
hän vaan kiitti Absalonia tämän hyvästä lupauksesta ja sanoi, että sen
kukan hän kyllä piispalle lähettäisi.
* * * * *
Hannu apotti sai tahtonsa täytetyksi, ja seuraavana jouluaattona
hän ei istunut kotona Övedissä, vaan oli matkalla Göingenmetsään.
Rosvomuorin villi tenava juoksi hänen edessään, ja toverina hänellä oli
maallikkoveli, joka oli puhutellut rosvomuoria yrttitarhassa.
Hannu apotti oli hartaasti halunnut päästä tälle matkalle ja oli
nyt sangen iloissaan, että siitä tuli tosi. Aivan toisin oli
maallikkoveljen laita, joka häntä seurasi. Hän piti tavattoman paljon
Hannu apotista, eikä olisi mielellään sallinut toisen seurata eikä
valvoa hänen turvallisuuttaan, mutta hän ei suinkaan uskonut, että he
saisivat nähdä mitään jouluyönpuutarhaa. Hän arveli, että tämä kaikki
olisi salajuoni, jonka rosvomuori ylen ovelasti oli virittänyt Hannu
apotille, jotta tämä joutuisi hänen miehensä valtaan.
Ratsastaessaan pohjoista kohti metsäseutuun päin, näki Hannu
apotti kaikkialla tehtävän valmistuksia joulunviettoon. Jokaisessa
maalaiskylässä tehtiin tulta saunaan, että se lämpiäisi kylpemistä
varten iltapäivällä. Aitoista kannettiin suuret määrät lihaa ja
leipää tupiin, ja riihestä tulivat miehet tuoden suuria olkilyhteitä
tuvanlattialle levitettäviksi.
Kun hän ratsasti pienien maalaiskirkkojen ohitse, näki hän, että pappi
ja lukkari olivat parhaallaan pukeutumassa komeimpiin tamineihin,
mitä olivat löytäneet, ja kun hän tuli syrjätielle, joka vie
Bosjöluostariin, tulivat luostarin köyhät vastaan tuoden kantamuksia
isoja leipiä ja pitkiä kynttilöitä, joita he olivat luostarinportilta
saaneet.
Kun Hannu apotti näki kaikki näinä jouluvarustukset, yltyi hänen
kiireensä. Hän tuumi että suurempi juhla odotti häntä kuin minkä kukaan
muu tulisi viettämään.
Mutta maallikkoveli vaikeroi ja valitti, kun hän näki kuinka
pienimmissäkin taloissa valmistuttiin joulua viettämään. Hän kävi yhä
levottomammaksi ja pyysi ja rukoili Hannu apottia palaamaan takaisin
eikä syyttä suotta syöksymään rosvojen käsiin.
Hannu apotti jatkoi matkaa hänen valituksistaan välittämättä. Hän
sivuutti tasangon ja joutui ylös autioihin ja raivaamattomiin
metsäseutuihin. Täällä tie huononi. Se muuttui pikemmin kivikkoisen ja
havunneulasilla katetun polun kaltaiseksi, eikä siltaa eikä porrasta
ollut auttamassa matkustajaa jokien ja purojen yli. Mitä kauemmaksi he
kulkivat, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja jonkun ajan kuluttua joutuivat
he lumenpeittämälle maalle.
Siitä tuli pitkä ja vaivaloinen matka. He poikkesivat jyrkille,
liukkaille syrjäteille, kulkivat yli sammalmättäikköjen ja rämeitten,
tunkeutuivat rytöjen ja viidakkojen lävitse. Juuri kun päivänvalo alkoi
sammua, vei rosvopoika heidät metsäniityn poikki, jonka ympärillä
kasvoi korkeita puita sekä paljaita lehtipuita että vihreitä havupuita.
Niityn takana kohosi vuorenseinämä ja vuorenseinämässä näkyi ovi, joka
oli tehty paksuista lankuista.
Nyt ymmärsi Hannu apotti, että he olivat perillä, ja hän laskeutui
alas hevosen selästä. Lapsi aukasi raskaan oven hänelle, ja apotti
näki köyhän vuorenonkalon, alastomine seinineen. Rosvomuori istui
hirsinuotion ääressä, joka paloi keskellä lattiaa. Pitkin seiniä oli
kuusenoksista ja sammalista tehtyjä vuoteita, ja yhdellä vuoteella
makasi rosvoisä sikeässä unessa. »Tulkaa sisään, te siellä!» huusi
rosvomuori, nousematta seisomaan. »Ja ottakaa hevosetkin tupaan, ettei
yöpakkanen niitä vahingoita!»
Hannu apotti astui rohkeasti luolaan, ja maallikkoveli seurasi hänen
perässään. Siellä oli kurjaa ja köyhää, eikä mitään oltu tehty
joulunviettämistä varten. Rosvomuori ei ollut pannut kaljaa eikä
leiponut leipää, hän ei ollut siistinyt ei siivonnut. Hänen lapsensa
makasivat lattialla kattilan ympäri syömässä, vaan parempaa ruokaa ei
ollut tarjolla kuin vetelää jauhovelliä.
Rosvomuori puhui yhtä ylpeästi ja mahtavasti kuin varakas talonemäntä.
»Istu nyt, Hannu apotti, tähän tulen ääreen lämmittelemään», hän sanoi,
»ja jos sinulla on ruokaa mukanasi, niin syö! Sillä sitä ruokaa, jota
me metsässä laitamme, et sinä, arvelen ma, tahdo maistaa. Ja jos
olet väsynyt matkasta, voit sitte ruveta levolle jollekulle noista
vuoteista. Ei sinun tarvitse pelätä nukkuvasi liian kauan. Minä istun
tässä tulen ääressä valvomassa, ja minä herätän sinut, että näet sen.
jota varten tänne ratsastit.»
Hannu apotti noudatti rosvomuorin kehotusta ja otti eväspussinsa
esille. Mutta hän oli matkasta niin väsynyt, että tuskin jaksoi syödä,
ja heti kun pääsi vuoteelle pitkälleen, hän nukkui.
Maallikkoveljellekin osotettiin vuode, jossa hän saisi levätä, mutta
hän ei uskaltanut nukkua, koska luuli täytyvänsä pitää rosvoisää
silmällä, ettei tämä nousisi ja ottaisi vangiksi Hannu apottia.
Vähitellen väsymys kuitenkin valtasi hänet niin että hän nukahti.
Herättyään näki hän Hannu apotin nousseen nukkumasta ja istuvan tulen
ääressä puhelemassa rosvomuorin kanssa. Lainsuojatta oleva rosvo
istui myös tulen ääressä. Tämä oli pitkä, laiha mies. Hän näytti
hidasluontoiselta ja raskasmieliseltä. Hän istui selin Hannu apottiin,
ja näytti siltä, kuin hän ei olisi ollut keskustelua kuulevinaankaan.
Hannu apotti kertoi rosvomuorille kaikista jouluvarustuksista,
joita matkan varrella oli nähnyt, ja hän muistutti vaimolle mieleen
joulupitoja ja hauskoja joululeikkejä, joissa tämä oli varmaan ollut
mukana nuoruudessaan, silloin kun rauhassa eleli ihmisten parissa.
»Synti on lapsianne, jotka eivät koskaan saa puettuina juosta
kyläntiellä eikä piehtaroida oljilla», sanoi Hannu apotti. Ensin oli
rosvomuori vastannut lyhyesti ja tylysti, mutta vähitellen hän kävi
sävyisämmäksi ja kuunteli hartaammin. Äkkiä kääntyi rosvoisä Hannu
apotin puoleen ja kohotti nyrkkiään hänen kasvojensa edessä. »Sinä
kurja munkki, oletko tullut tänne viekoittelemaan luotani vaimoa
ja lapsia? Etkö tiedä, että olen lainsuojaa vailla enkä saa mennä
ulos metsästä?» Hannu apotti katsoi häntä säikähtämättä silmiin. —
»Aikomukseni on hankkia lainturvakirje sinulle arkkipiispalta», sanoi
hän. Tuskin sai hän tämän lausuneeksi ennenkuin lainsuojaton ja tämän
vaimo räjähtivät nauramaan. He kyllä tiesivät minkälaisen armahduksen
Absalon piispa soisi metsärosvolle. — »No, jos saan turvakirjeen
Absalonilta», sanoi rosvoisä, »niin lupaan sinulle, etten koskaan enää
varasta hanheakaan!»
Maallikkoveli pahastui kun rosvojoukko uskalsi nauraa Hannu apotille,
mutta itse näytti tämä sangen tyytyväiseltä. Maallikkoveli tuskin
oli nähnyt häntä rauhallisempana ja lauhkeampana munkkien seurassa
Övedissä, kuin miltä hän nyt näytti täällä hurjan rosvojoukon luona.
Mutta äkkiä kavahti rosvomuori pystyyn. »Tässä istut puhumassa, Hannu
apotti, niin että meiltä unohtuu metsän katseleminen. Nyt kuulen tänne
saakka, kuinka joulukellot soivat.»
Tuskin oli tämä sanottu, kun kaikki hypähtivät pystyyn ja riensivät
ulos. Mutta metsässä kohtasi heitä vielä pimeä yö ja kolea talvi. Ainoa
ääni mikä kuului, oli kaukainen kellonsoitto, joka kantautui tänne
hiljaisen etelätuulen mukana.
»Kuinka tuo kellonsoitto voi herättää kuolleen metsän?» ajatteli Hannu
apotti. Sillä nyt, kun hän seisoi keskellä talven pimeyttä, tuntui
hänestä paljoa mahdottomammalta, että täällä voisi syntyä yrttitarha,
kuin mitä hänestä ennen oli näyttänyt.
Mutta kun kellot olivat soineet muutaman hetken, vaikeni metsä äkkiä.
Kohta oli taas yhtä pimeää, mutta sitte valkeus palasi jälleen. Se
pyrki esille kuin loistava usva tummien puiden välitse. Ja niin paljon
se vaikutti, että pimeys muuttui hienoksi aamuhämäräksi.
Silloin Hannu apotti näki, että lumi katosi maasta, aivan kuin jos
joku olisi maton vetänyt pois, ja maa alkoi vihannoida. Sananjalat
pistivät lehvänsä ilmoille, käppyräisinä kuin piispansauvat. Kanerva,
joka kasvoi kivikkomäellä ja suopursu, jonka juuret olivat rämeikössä,
pukeutui kiireesti uuteen vihannuuteen. Sammalmättäät paisuivat ja
kohosivat, ja kevätkukat puhkesivat esiin täyteläisin nupuin, joissa jo
häämötti vähän väriäkin.
Hannu apotin sydän sykki ankarasti, kun huomasi ensi merkit metsän
heräämisestä. »Minunko, vanhan miehen, on sallittu nähdä tällainen
ihme?» ajatteli hän, ja kyyneleet pyrkivät nousemaan silmiin.
Toisinaan kävi niin hämäräksi, että hän pelkäsi yöpimeyden jälleen
pääsevän valtaan.
Mutta pian tuli uusi valoaalto tulvahtaen esiin. Se toi mukanaan
purojensolinaa ja vapautettujen koskien kohinaa. Silloin puhkesivat
lehdet lehtipuihin, niin nopeasti kuin jos parvi vihreitä perhosia
olisi lentää lehahtanut ja ryhmittynyt oksille. Eivätkä ainoastaan
puut ja kasvit heränneet. Käpylinnut alkoivat hyppiä oksilla. Tikat
nakuttivat puunrunkoja niin että puunsiruja sinkoili ympäri. Parvi
kottaraisia matkalla, pohjoiseen, laskeusi kuusen latvaan levähtämään.
Ne olivat loistokottaraisia. Jokaisen pikku sulan pää loisti helakan
punaisena, ja kun linnut liikkuivat, kimalsivat ne kuin jalokivet.
Taas pimeni hetkeksi, mutta pian tuli uusi valoaalto. Voimakas, lämmin
etelätuuli puhalsi ja kylvi metsäniitylle kaikki ne pienet siemenet
eteläisistä maista, jotka linnut, laivat ja tuuli olivat maahan
tuoneet, ja jotka ankaran talven vuoksi eivät muualla voineet kasvaa,
ja ne juurtuivat sekä vesoivat samassa hetkessä, kun maahan putosivat.
Kun seuraava valoaalto tulla syöksähti, puhkesivat mustikat ja puolukat
kukkaan. Harmaat hanhet ja kurjet rääkkyivät ilmassa, punatulkut
pesivät ja oravanpoikaset ryhtyivät leikkiin puiden oksilla.
Kaikki alkoi nyt kehittyä niin nopeasti, että Hannu apotti tuskin
ennätti ajatella mikä suuren suuri ihme siinä tapahtui. Hän ennätti
ainoastaan katsella ja kuunnella. Seuraava valoaalto, joka tulla
kohisi, toi mukanaan vastakynnettyjen peltojen tuoksua. Etäällä
kuuli paimentyttöjen huhuilevan lehmiä, ja lampaiden pienet kellot
kilkattivat. Kuusiin ja mäntyihin kasvaa kuhahti pieniä punaisia käpyjä
niin tiheään, että puut näyttivät olevan purppuraviittaan puetut.
Katajaan tuli marjoja, jotka vaihtoivat väriä joka hetki. Ja metsäkukat
peittivät maan, niin että se muuttui kokonaan valkoiseksi ja siniseksi
ja keltaiseksi.
Hannu apotti kumartui maahan ja poimi mansikankukan. Hänen siitä
kohotessaan kypsyi marja. Naaraskettu tuli esiin luolasta liuta
mustasäärisiä poikasia mukanaan. Se meni rosvomuorin luo ja raapi
hänen hamettaan, ja rosvomuori kumartui sitä kohti kehuen poikasia.
Huuhkain, joka juuri oli alkanut yömetsästyksen, kääntyi kotiinsa,
säikähtäen valoa, haki rotkonsa ja painui nukkumaan. Koiraskäki kukkui,
ja naaraskäki kierteli hiljaa muna suussa pikkulintujen pesiä.
Rosvomuorin tenavat vikisivät ilosta. He söivät kyllältään
metsämarjoja, joita riippui pensaissa, suuria kuin männynkävyt. Mikä
leikki jänöpoikasparven kanssa, mikä juoksi kilpaa nuorten varisten
kanssa, jotka olivat hypänneet pesästä, ennenkuin siivet olivat
ennättäneet valmiiksi, mikä nosti kyykäärmeen maasta ja kietoi sen
kaulaansa ja käteensä. Rosvoisä seisoi suolla ja söi muuraimia.
Kun hän katsoi ylöspäin, kulki iso musta eläin hänen vieressään.
Rosvoisä taittoi pajunvarvun ja löi karhua kuonolle. »Pysy sinä omalla
nurkallasi!» hän sanoi. »Tämä on minun mättääni.» Silloin karhu väistyi
syrjään ja tallusti toisaalle.
Alituisesti tulvaili uusia lämpö- ja valoaaltoja, ja nyt ne toivat
mukanaan sorsan rääkätystä metsälammelta. Keltaista siitinpölyä
ruispelloilta leijui ilmassa. Perhosia tuli, niin suuria, että ne
näyttivät lentäviltä liljoilta. Mehiläispesä ontossa tammessa oli jo
niin täynnä hunajaa, että sitä valui pitkin puunrunkoa. Nyt alkoivat
nekin kukat puhjeta, jotka olivat vieraiden maiden siemenistä itäneet.
Mitä ihanimpia ruusuja kiipesi pitkin vuorenseinämää kilpaa karhun
maaramien kanssa. Metsäniitystä kohosi ilmoille kukkia, niin suuria
kuin ihmiskasvot. Hannu apotti muisti kukan, joka hänen piti poimia
Absalon piispalle, mutta hän viivytteli vielä sitä poimimasta. Toinen
kukka kasvoi toistaan kauniimpana, ja hän tahtoi piispalle valita
kaikkein kauneimman.
Aalto toisensa jälkeen tuli, ja nyt oli ilma niin valon vallassa,
että se aivan säkenöi. Kesän koko sulo ja loisto ja onni hymyili
Hannu apotin ympärillä. Hänestä tuntui ettei maa voisi tuottaa
suurempaa iloa, kuin sen, joka tulvaili hänen ympärillään, ja hän
puhui itsekseen: »Nyt en tiedä mitä uutta ihanuutta seuraava aalto voi
mukanaan tuoda.»
Mutta valo yhä tulvaili, ja nyt Hannu apotti oli huomaavinaan,
että se toi mukanaan jotakin äärettömästä etäisyydestä. Hän tunsi
yliluonnollisen ilman ympäröivän itseänsä, ja hän alkoi vavisten
odottaa, että sitten kun nyt maan ilo oli tullut, oli taivaan ilo
tulossa.
Hannu apotti huomasi, että kaikki muuttui hiljaiseksi: linnut
vaikenivat, ketunpojat eivät enään leikkineet ja kukat herkesivät
kasvamasta. Autuus, joka lähestyi, oli niin suuri, että sydän oli
seisahtua, silmä itki, vaikkei sitä huomannut, sielu halusi lentää pois
ijäisyyteen. Kaukaa kuului vienoja harpunsäveleitä ja taivaallinen
laulu saapui kuni suhiseva kuiskaus.
Hannu apotti pani kädet ristiin ja vaipui polvilleen. Hänen kasvonsa
loistivat autuutta. Ei hän ollut koskaan odottanut, että hänen jo tässä
elämässä suotaisiin nauttia taivaan iloa ja kuulla enkelien laulavan
jouluvirsiä.
Mutta hänen rinnallaan seisoi maallikkoveli, joka oli häntä seurannut.
Hänen päässään pyöri niin synkkiä mietteitä. »Ei tämä saata olla oikea
ihme, tämä, joka näyttäytyy häijyille pahantekijöille», arveli hän.
»Tämä ei saata olla Jumalasta lähtenyttä, vaan on se pahasta alkunsa
saanut. Sen on pirun viekas juoni tänne lähettänyt. Tämä on häijyn
vihollisen valta, joka meidät loihtii ja pakottaa meidät olemattomia
näkemään.»
Kaukaa kuului enkelien harppujen soitto ja enkelien laulun sävel, mutta
maallikkoveli luuli, että ne olivat helvetinhenget, jotka lähestyivät.
»Ne tahtovat houkutella ja viekotella meidät», huokasi hän, »emme
koskaan ehjin nahoin pääse täältä. Meidät lumotaan ja myydään manalaan.»
Nyt olivat enkelijoukot niin lähellä, että Hannu apotti näki valkoisia
olentoja pujahtelevan metsän puiden välissä. Ja maallikkoveli näki
saman kuin hän, mutta hän ajatteli vaan mikä ilkeys siinä oli, että
paholaiset pitivät tällaista peliä sinä yönä, jolloin vapahtaja oli
syntynyt. Tämä tapahtui vain sentähden, että he varmemmin voisivat
hurmata ihmisparkoja.
Kaiken aikaa olivat linnut kierrelleet Hannu apotin pään ympäri ja
hän oli saanut ottaa niitä käsiinsä. Maallikkoveljeä taas eläimet
olivat pelänneet: ei yksikään lintu ollut istahtanut hänen olalleen,
ei ainoakaan käärme leikkinyt hänen jaloissaan. Mutta olipa pieni
metsäkyyhky. Kun se näki enkelien lähestyvän, rohkasi se mielensä ja
lensi maallikkoveljen olalle ja painoi päänsä hänen poskelleen. Silloin
tuntui hänestä, että häijy vihamies kävi aivan häneen kiinni, häntä
kiusaamaan ja eksyttämään. Hän iski kädellään metsäkyyhkystä ja huusi
niin kovin, että koko metsä raikui:
»Mene helvettiin, josta tullutkin olet!»
Juuri silloin olivat enkelit niin lähellä, että Hannu apotti tunsi
heidän suurien siipiensä havinan, ja hän kumartui maahan saakka heitä
tervehtiäkseen. Mutta kun maallikkoveljen ääni kuului, keskeytyi heidän
laulunsa äkkiä, ja pyhät vieraat kääntyivät pakoon. Ja samoin pakeni
valo ja suloinen lämpö kauhean kauhun valtaamana ihmissydämen kylmyyden
ja pimeyden tähden.
Yö laski peitteensä yli maan, pakkanen palasi, kasvit maassa
käpristyivät kokoon, eläimet riensivät pois, koskien kohina taukosi,
lehdet karisivat puista, rapisten kuin sade.
Hannu apotti tunsi kuinka hänen sydämensä, joka äsken oli paisunut
autuutta, nyt vetäytyi kokoon sanomattomassa tuskassa. »En koskaan»,
ajatteli hän, »voi kestää tätä, että taivaan enkelit olivat niin
lähellä minua ja tulivat karkotetuiksi, että he tahtoivat laulaa
minulle joululauluja ja heidät ajettiin pakosalle.»
Samassa hän muisti kukan, jonka oli luvannut Absalon piispalle, ja hän
kumartui maahan ja hapuili sammalien ja lehtien seassa, koettaakseen
kuitenkin poimia edes jonkun kukan viimeisenä hetkenä. Mutta hän tunsi
kuinka maa jäätyi hänen sormiensa alla, ja kuinka valkoinen lumi tuli
liukuen yli maan.
Silloin koski hänen sydämeensä vielä kovemmin. Hän ei voinut nousta,
vaan kaatui maahan ja jäi siihen makaamaan.
Kun rosvoväki ja maallikkoveli pilkkopimeässä olivat hapuilleet
takaisin rosvoluolaan, kaipasivat he Hannu apottia. He ottivat
kekäleitä tulesta ja lähtivät ulos häntä etsimään, ja löysivät hänet
makaamassa lumivaipalla kuolleena.
Ja maallikkoveli alkoi valittaa ja itkeä, sillä hän ymmärsi, että juuri
hän oli tappanut Hannu apotin, kun oli häneltä temmannut riemumaljan,
jota hän oli janonnut tyhjentää.
* * * * *
Mutta kun Hannu apotti oli kuletettu alas Övediin, näkivät ne, jotka
ottivat kuolleen haltuunsa, että hän oikeassa kädessään kovasti puristi
jotakin, johon hän kuolinhetkellään lienee tarttunut. Kun heidän
vihdoin onnistui avata käsi, keksivät he, että se, jota hän niin
lujasti piteli, oli pari valkosta juurimukulaa, jotka hän oli kiskonut
irti sammalen ja lehtien seasta. Ja kun maallikkoveli, joka oli Hannu
apottia seurannut, huomasi nämä juuret, otti hän ne ja istutti ne
maahan Hannu apotin yrttitarhaan.
Hän piti niitä silmällä kaiken vuotta toivossa että kukka niistä
kohoaisi, mutta turhaan hän odotti sekä kevään ja kesän että syksyn.
Kun vihdoin talvi oli käsissä ja kaikki kukat olivat kuolleet, herkesi
hän sitä tarkastelemasta.
Mutta kun jouluaatto tuli, muistui hänelle niin valtavasti mieleen
Hannu apotti, että hän lähti ulos yrttitarhaan vainajata muistelemaan.
Ja katso, kun hän meni sen paikan ohitse, jonne oli pannut paljaat
juurimukulat, näki hän että niistä oli kasvanut mehevät, vihreät
varret, joissa oli kauniit hopeanvalkoiset kukat!
Hän kutsui kaikki Övedin munkit, ja kun he näkivät, että tämä kasvi
kukki jouluaattona, jolloin kaikki muut yrtit olivat kuolleita,
ymmärsivät he että sen todellakin Hannu apotti oli poiminut
jouluyrttitarhasta Göingenmetsässä. Mutta maallikkoveli pyysi munkkien
hyväntahtoisesti lähettämään joitakuita kukkia Absalon piispalle.
Kun maallikkoveli astui Absalon piispan eteen, ojensi hän hänelle kukat
ja sanoi: »Tämän sinulle lähettää Hannu apotti. Nämä ovat ne kukat,
jotka hän lupasi poimia sinulle jouluyrttitarhasta Göingenmetsässä.»
Kun Absalon piispa näki kukat, jotka olivat kohonneet maasta synkkänä
talvena, ja kuuli sanat, muuttui hän niin kalpeaksi kuin olisi kuollut
tullut häntä vastaan. Hän istui hetkisen vaiti, ja sitte hän lausui:
»Hannu apotti on sanansa pitänyt täsmällisesti, siis pidän minäkin
sanani.» Ja hän antoi kirjottaa turvakirjan hurjalle rosvolle, joka
lainsuojatta nuoruudestaan saakka oli metsässä kuljeskellut.
Hän antoi kirjan maallikkoveljelle, ja tämä lähti ylös metsään ja
vaelsi rosvoluolalle. Kun hän astui sinne sisälle joulupäivänä, tuli
rosvo häntä vastaan kirves koholla. »Minä tahdon iskeä teidät mäsäksi,
munkit, joka ainoan!» hän sanoi. »Varmasti te olette syypäät siihen,
ettei Göingenmetsä tänä yönä ole pukeutunut joulupukuun.»
»Minä yksin olen siihen syypää», sanoi maallikkoveli, »ja mielelläni
tahdon rangaistukseksi kuolla, mutta ensin täytyy minun saattaa sinulle
sana Hannu apotilta.» Ja hän otti esiin piispan kirjeen ja kertoi
miehelle että hän nyt nautti lainturvaa. »Tästä lähin sinä ja lapsesi
leikitte jouluoljilla ja vietätte joulua ihmisten parissa, kuten Hannu
apotti toivoi», sanoi veli.
Silloin jäi rosvoisä kalpeana seisomaan paikalleen, mutta rosvomuori
sanoi hänen puolestaan:
»Hannu apotti on sanassaan pysynyt, niinpä ei rosvoisäkään ole sanaansa
syövä.»
Kun rosvo ja hänen vaimonsa siirtyivät pois rosvoluolasta, muutti
maallikkoveli sinne ja asui siellä yksin metsässä alituisesti
rukoillen, että hänelle annettaisiin anteeksi sydämensä paatumus.
Mutta Göingenmetsä ei ole koskaan enään viettänyt Vapahtajan
syntymähetkeä, ja sen koko ihanuudesta ei ole muuta jälellä kuin kasvi,
jonka Hannu apotti poimi. Se on saanut nimen jouluruusu, ja joka
vuosi pistää se maasta esiin valkoiset kukkansa ja vihreät vartensa
joulunseuduissa, niinkuin se ei milloinkaan voisi unohtaa, että se
kerran on kasvanut tuossa suuressa jouluyrttitarhassa.