Isä poikineen istuu sateisena lokakuunpäivänä kolmannenluokanvaunussa
matkalla Tukholmaan. Isä istuu yksin penkillään, pojat vastapäätä,
painautuneina toisiinsa, lukien Jules-Verne-romaania, nimeltä: Kuusi
viikkoa ilmapallossa. Kirja on kovin kulunut. Pojat osaavat sen miltei
ulkoa, ja loppumattomiin ovat he siitä väitelleet, mutta lukevat sitä
kuitenkin yhtä mieluisasti. Kaiken muun ovat he unohtaneet seuratakseen
rohkeaa ilmapurjehtijaa halki Afrikan, ja harvoin kohottavat he
silmiänsä kirjasta katsellakseen näitä Ruotsinmaan seutuja, joiden läpi
he matkustavat.
Pojat ovat kovin toistensa näköiset. He ovat samankokoiset ja
samallaisissa vaatteissa, kummallakin siniset koululakit ja harmaat
päällystakit, ja molemmilla on suuret, haaveilevat silmät ja pienet
pystynenät. Aina he ovat hyviä ystäviä, liikkuvat aina yksissä,
eivät välitä toisista lapsista ja puhelevat aina keksinnöistä ja
löytöretkistä. Lahjoiltaan ovat he aivan erilaiset, Lennart, vanhin,
kolmetoista vuotias, edistyy huononpuoleisesti koulussa. Hän tuskin
voi seurata luokallaan muutamissa aineissa. Sitävastoin on hän hyvin
näppärä käsistään ja kekseliäs. Hän aikoo keksijäksi ja suunnitteleekin
alituisesti lentokonetta. Hugo on vuotta nuorempi Lennartia, mutta
hän on parempioppinen ja on jo samalla luokalla kuin veljensä. Luvut
eivät häntäkään viehätä, mutta hän on taas suuri urheilija: hiihtäjä,
polkupyöräilijä ja luistelija. Hän aikoo suureksi tultuaan lähteä
löytöretkille. Heti kun Lennart saa lentokoneensa valmiiksi, lähtee
Hugo sillä hakemaan mitä vielä maailmassa on löytämättä.
Isä on pitkä mies, rinta kuopalla, kasvot laihankalvakat, kädet hoikat,
sirotekoiset. Puku huolimaton. Paidanedus on ryppyinen, takinraksi
näkyy niskassa, liivit on väärin napitettu ja sukat riippuvat kenkien
yli. Tukka niskassa on niin pitkä että se valahtaa takinkaulukselle,
tämä ei kuitenkaan johdu huolimattomuudesta, hän on tottunut pitkään
tukkaan ja pitää siitä.
Isä on vanhaa soittajasukua sisämaasta ja on saanut luonnonlahjana
kaksi voimakasta taipumusta. Toinen on suuri soitannollinen lahja ja
tämä ensin puhkesi ilmoille. Hän suoritti ensin opinnot Tukholman
akatemiassa, kehitti sitten parisen vuotta kykyään ulkomailla ja
edistyi opintovuosinaan niin loistavasti, että sekä hän itse että hänen
opettajansa odottivat hänestä tulevan suuren, kuuluisan viuluniekan.
Tähän päästäkseen hänellä oli lahjoja kyllin, mutta voimaa ja
kestävyyttä puuttui. Hän ei jaksanut taistella saavuttaakseen asemaa
suuressa maailmassa, vaan palasi pian kotiin ja rupesi urkuriksi
maaseutukaupunkiin. Alussa hän häpesi, ettei ollut täyttänyt kaikkia
toiveita, mutta samassa tuntui hyvältä, kun oli varma leipä eikä enään
tarvinnut turvautua muiden armeliaisuuteen.
Jonkun aikaa oltuaan paikassa meni hän naimisiin, ja muutamien vuosien
kuluttua oli hän varmaankin varsin tyytyväinen osaansa. Hänellä oli
pieni, kaunis koti, iloinen ja onnellinen vaimo, kaksi pikkuista
poikaa, ja hän oli koko kaupungin suosikki, jota juhlittiin ja
kaivattiin kaikkialla. Tuli sitten aika, jolloin kaikki tämäkään ei
hänelle riittänyt. Hän halusi lähteä vielä kerran maailmalle, vielä
kerran koettaa onneansa, mutta hän tunsi velvollisuudekseen pysyä
kotona, koska hänellä oli vaimo ja lapsia.
Vaimo varsinkin oli koettanut estellä häntä lähtemästä tälle matkalle.
Hän ei uskonut, että miehensä onnistuisi paremmin kuin edellisellä
kerrallakaan. Vaimon mielestä he olivat siihen määrin onnellisia, ettei
miehen tarvinnut muuta tavotella. Tässä vaimo epäilemättä erehtyi,
mutta sitä hän katkerasti saikin katua, sillä tästä lähtien ilmeni
toinen sukupiirre miehessä. Kun ei saavuttanut kaipaamaansa kunniaa
eikä mainetta, ratkesi hän juomaan.
Hänen kävi samoin kuin muittenkin hänen sukuunsa kuuluvien, hän joi
järjettömästi ilman määrää ja joutui vähässä aikaa melkein rappiolle.
Hän muuttui näin vähitellen aivan toiseksi ihmiseksi kuin ennen. Hän ei
enään ollut rakastettava ja miellyttävä, vaan kova ja häijy. Ja suurin
onnettomuus oli siinä, että hän alkoi vihata silmittömästi vaimoansa,
kiusaten tätä kaikin tavoin sekä juovuspäissänsä että muulloin.
Pojilla ei siis ole ollut hyvää kotia, ja heidän lapsuusaikansa olisi
ollut hyvin onneton, elleivät sattumalta olisi luoneet itselleen omaa
pienoista maailmaa, täynnä koneenmalleja, löytöretkisuunnitelmia
ja seikkailukirjoja. Ainoa, joka joskus on saanut tähän maailmaan
kurkistaa, on äiti. Isällä ei ole ollut vähintäkään vihiä että
tällainen maailma on olemassa, eikä hän myöskään osaa puhella poikien
kanssa mistään, joka heitä huvittaisi. Hän häiritsee heitä alituisesti
kyselemällä eikö heistä tunnu hauskalta saada nähdä Tukholma,
eivätkö ole iloisia kun saavat matkustaa isän kanssa ja paljon muuta
samantapaista, johon he vastaavat lyhimmiten, heti jälleen vaipuen
kirjaansa. Isä jatkaa kuitenkin kyselemistään. Hän luulee, että pojat
ovat hyvinkin ihastuneita hänen herttaisuuteensa, vaikka ujoudelta
eivät sitä ilmaise.
»He ovat liian kauan olleet hamevallan alla», arvelee hän. »He ovat
tulleet aroiksi ja lellitellyiksi. Heihin tulee toinen mahti, kun minä
otan heidät huostaani.»
Mutta isä erehtyy. Poikien lyhyet vastaukset eivät johdu siitä, että
he olisivat ujoja, se johtuu siitä, että he ovat hyvin kasvatettuja
eivätkä tahdo isää loukata. Ellei näin olisi laita, vastaisivat he
aivan toisella tavalla. »Minkätähden meistä pitäisi olla hauskaa
matkustaa isän kanssa?» he silloin sanoisivat. »Kyllähän isä luulee
olevansa jotakin erikoista, mutta me kyllä näemme, että hän vaan on
rappeutunut raukka. Ja miksi meidän tulisi iloita, että saamme nähdä
Tukholman? Ymmärrämmehän varsin hyvin, ettei isä meitä ottanut mukaansa
meidän tähtemme, vaan saattaakseen äidille pahaa mieltä.»
Viisainta olisi, jos isä antaisi poikien lukea heitä häiritsemättä. He
ovat surullisia ja levottomia, ja heitä kiusaa, että isä on hyvällä
tuulella. »Hän on ainoastaan sentähden iloinen tänään, kun tietää äidin
istuvan itkemässä kotona», kuiskaavat he toisilleen.
Isän kysymykset vaikuttavat vihdoin niin, että pojat eivät enään lue,
vaikka yhä istuvat kumarassa kirjan yli. Sitä vastoin alkavat heidän
ajatuksensa katkerina pyöriä kaikessa mitä he isän tähden ovat saaneet
kärsiä.
He muistavat senkin kerran, jolloin isä joi itsensä humalaan keskellä
aamupäivää ja tulla hoiperteli pitkin katua, jälessään joukko
koulupoikia, jotka tekivät hänestä pilaa. He muistavat, kuinka toiset
pojat heitä kiusasivat ja nimittelivät heitä jos joksikin, koska heillä
oli juoppo isä.
He ovat saaneet hävetä isän tähden, he ovat alituisesti saaneet olla
peloissaan hänen puolestaan, ja jos heillä milloin on ollut hiukankaan
hauskaa, on isä tullut ja turmellut heidän ilonsa. Eipä ole lyhyt se
syntiluettelo, jonka he isästään tekevät. Pojat ovat lauhkeita ja
kärsivällisiä, mutta he tuntevat yhä kiukkuisemman vihan paisuvan
mielessään.
Hänen pitäisi toki käsittää, etteivät he vielä ole voineet antaa
hänelle anteeksi sitä suurta pettymystä, jonka hän eilen saattoi
heille. Se oli sentään pahinta, mitä hän milloinkaan oli heille tehnyt.
Asia on näin, että poikien äiti päätti edellisenä kevännä erota heidän
isästään. Useat vuodet on mies vainonnut ja kiusannut häntä kaikin
tavoin, mutta hän ei ole tahtonut miehestä erota, vaan jäänyt hänen
luoksensa, ettei mies joutuisi kokonaan rappiolle. Mutta nyt viimein
hän tahtoi erota poikien vuoksi. Hän oli huomannut, että heidän isänsä
teki heidät onnettomiksi, ja hän arveli, että hänen täytyi viedä heidät
pois kurjuudesta ja hankkia heille hyvä ja rauhaisa koti.
Kun kevätlukukausi loppui, oli hän lähettänyt pojat maalle omien
vanhempiensa luokse ja itse matkustanut ulkomaille, siten helpoimmin
päästäkseen avioeroon. Ei hän ollut pitänyt siitä, että tulisi
näyttämään siltä kuin olisi ollut hänen syynsä, että avioliitto
purkautui, mutta siihen oli hänen täytynyt alistua. Vielä vähemmän
oli hän tyytyväinen siihen, että pojat tuomittiin isälle, kun hän oli
karannut vaimo. Hän lohduttautui tosin sillä, ettei mies mitenkään
voisi tahtoa pitää lapsia luonaan, mutta ei hän sittenkään tuntenut
olevansa aivan levollinen.
Kohta kun avioero oli myönnetty, oli hän palannut takaisin ja
vuokrannut huoneuston, jossa hän sekä pojat asuisivat. Vasta kaksi
päivää sitten oli hänellä kaikki ollut niin valmista, että pojat olivat
voineet muuttaa hänen luokseen.
Tämä oli onnellisin päivä, mitä pojilla koskaan oli ollut. Koko
huoneustossa oli ollut vain iso huone ja keittiö, mutta kaikki oli
ollut uutta ja sievää ja äiti oli järjestänyt kaikki niin tavattoman
hauskasti. »Huoneen» piti olla poikien ja äidin työhuoneena päivällä,
ja yöt tulisivat pojat nukkumaan siinä. Keittiö oli hyvin sievä ja
valoisa. Siellä he söisivät ja pienessä komerossa keittiön takana oli
äidin vuode.
Äiti oli sanonut heille, että he tulisivat olemaan sangen köyhiä. Hän
oli saanut laulunopettajattarenpaikan tyttökoulussa, mutta siinä olikin
kaikki, millä tulla toimeen. Heillä ei olisi varaa pitää palvelijaa,
vaan täytyi heidän omin avuin selviytyä. Pojat olivat haltioissaan
kaikesta, etenkin siitä, että saisivat auttaa taloustoimissa. He
tarjoutuivat kantamaan vettä ja puita. He kiillottaisivat kenkänsä,
tekisivät tilansa. Tätä ajatellessaan tuli hyvä mieli.
Oli muuan vaatekomero, jossa Lennart saisi oleskella kaikkine
koneineen. Itse hän saisi pitää avaimen, eikä kukaan paitsi hän ja Hugo
saisi koskaan mennä sinne.
Mutta pojat olivat saaneet olla onnellisina äidin luona vain yhden
ainoan päivän. Sitten oli isä häirinnyt heidän ilonsa, niinkuin oli
tehnyt, niinkauan kuin he jaksoivat ajassa muistella. Äiti oli kertonut
heille kuulleensa, että isä oli saanut parin tuhannen kruunun perinnön,
että hän oli jättänyt paikkansa ja muuttaisi Tukholmaan. Sekä he että
äiti olivat iloinneet siitä, että hän lähtisi kaupungista, eikä heidän
tarvitsisi häntä kohdata kaduilla. Mutta sitte oli eräs isän ystäviä
tullut äidin luo tuoden isän terveiset, että hän tahtoi pojat mukaansa
Tukholmaan.
Äiti oli itkenyt ja rukoillut, että saisi pitää poikansa, mutta
isän lähetti oli vastannut, että isä oli vakaasti päättänyt ottaa
pojat huostaansa. Elleivät hyvällä lähtisi, noudattaisi hän heidät
poliisilla. Hän käski äidin lukea läpi erotuomion. Siinähän selvästi
lausuttiin, että pojat kuuluivat isälle. Ja senhän äiti jo tiesikin. Ei
sitä voinut kieltää.
Isän ystävä oli sanonut monta kaunista sanaa siitä kuinka isä rakasti
poikiansa ja sentähden tahtoi ottaa heidät mukaansa, mutta pojat
tiesivät, että isä otti heidät pois yksinomaan kiusatakseen äitiä.
Tämän oli hän miettinyt, ettei äidillä olisi mitään iloa erosta. Hän
saisi alati olla huolissaan lasten vuoksi. Kaikki oli vaan pelkkää
kostoa ja ilkeyttä.
Mutta isä oli pannut tahtonsa täytäntöön, ja tässä he nyt olivat
matkalla Tukholmaan. Ja heitä vastapäätä istuu isä suuresti
iloissaan, kun on saattanut äidin onnettomaksi. Hetki hetkellä yltyy
vastenmielisyys ajatellessa, että heidän täytyy seurata isää ja elää
hänen kanssaan. Ovatko he siis kokonaan hänen vallassaan? Eikö tässä
mikään auta?
Isä on painautunut nurkkaansa ja hetken kuluttua hän nukahtaa. Heti
alkavat pojat vilkkaasti kuiskailla keskenään. Heidän ei ole vaikea
päättää. Kaiken päivää on kumpikin itsekseen ajatellut, että pitäisi
karata. He suostuvat keskenään, että he hiipivät junasillalle ja
hyppäävät junasta, kun se kulkee ison metsän läpi. Sitten rakentavat
he majan piilopaikkaan metsään ja elelevät siellä, eivätkä näyttäydy
kenellekään ihmiselle.
Poikien hautoessa näitä tuumia, pysähtyy juna asemalle, ja
talonpoikaisnainen, taluttaen kädestä pientä lasta, astuu vaunuun. Hän
on mustiin puettu, huivipää, ystävällisen ja lempeän näköinen. Hän
riisuu pienokaisen yltä päällystakin, joka on sateessa kostunut, ja
käärii hänet isoon huiviin. Sitten riisuu hän kengät lapsen jalasta,
kuivaa pienet kylmät jalat, etsii sukat ja kengät nyytistä ja vetää
jalkaan. Lopun lopuksi pistää hän lapselle karamellin ja panee sen
penkille makaamaan pää omalla polvellaan, että pienokainen voisi nukkua.
Vuoroin toinen, vuoroin toinen poika luo katseen talonpoikaisvaimoon,
joka puuhailee lapsensa kanssa. Yhä tiheämmin luovat he katseensa
vaimoon ja samassa kohoovat kyyneleet kummankin silmiin. He eivät enään
kohota silmiänsä, vaan katsovat itsepintaisesti maahan.
Tuntuu siltä kuin talonpoikaisvaimon mukana olisi muuan toinen ja
muille, paitsi pojille, näkymätön ja huomaamaton, tullut vaunuun. Ja
tämä toinen on äiti. Pojista tuntuu, että hän on tullut istumaan heidän
väliinsä, tarttunut heitä käsiin, niinkuin teki myöhään eilen illalla,
kun oli päätetty, että heidän täytyisi matkustaa, ja että hän puhuu
heille samalla tavalla kuin silloin.
»Teidän täytyy luvata, ettette ole vihaisia isälle minun tähteni.
Isä ei ole koskaan voinut antaa minulle anteeksi, että estin häntä
matkustamasta. Hän väittää minun syykseni, ettei hänestä ole mitään
tullut sekä että hän juo. Hän ei koskaan voi tarpeeksi minua rangaista.
Mutta silti ette saa olla hänelle vihaisia.»
»Kun teidän nyt täytyy elää isän luona, täytyy teidän luvata minulle,
että olette kiltit hänelle. Te ette saa kiusata häntä, teidän tulee
hoitaa häntä, miten parhaiten voitte. Se tulee teidän luvata minulle,
muuten en käsitä kuinka saatan antaa teidän matkustaa.» Ja pojat olivat
luvanneet.
»Ette saa hiipiä pois isän luota. Luvatkaa se minulle!» oli äiti
sanonut.
Senkin he olivat luvanneet.
Pojat ovat sanassaan pysyviä miehiä ja samassa silmänräpäyksessä,
kun he ovat tulleet ajatelleeksi, että ovat antaneet äidille nämä
lupaukset, luopuvat he kaikista pakotuumista. Isä nukkuu yhä vain,
mutta he istuvat kärsivällisesti paikoillaan. Sen sijaan ryhtyvät he
taas lukemaan uudella innolla, ja heidän ystävänsä, hyvä Jules Verne,
vie heidät kohta mukanaan näistä huolista Afrikan ihmemaailmaan.
* * * * *
Kaupungin eteläkulmalla on isä vuokrannut alakerrasta kaksi
huonetta ja keittiön, joihin tullaan pihalta ja joista näkee ahtaan
pihamaan. Asuntoa on kauan käytetty, se on siirtynyt perheestä
toiseen eikä sitä ole koskaan korjailtu. Seinäpapereissa on monta
naarmua ja rasvapilkkua, laet ovat nokiset, pari ruutua on rikki,
ja keittiönlattia on niin kulunut, että siinä on kuoppia. Muutamat
kaupunginlähetit ovat tuoneet muuttotavarat asemalta, kantaneet ne
huoneisiin ja jättäneet sinne sikin sokin. Isä ja pojat ovat nyt
tavaroita purkamassa. Isä seisoo kirves sojossa laatikkoa avatakseen.
Pojat nostavat laseja ja posliiniastioita toisesta laatikosta ja
asettavat niitä seinäkaappiin. He ovat näppäröitä ja tekevät ahkerasti
työtä, mutta isä kehottaa heitä alinomaa varovaisuuteen ja kieltää
heitä viemästä enempää kuin yhden lasin tahi lautasen kerrallaan.
Sillä välin hänen oma työnsä sujuu huonosti. Kädet ovat kömpelöt ja
voimattomat, ja hän saa itsensä hikeen saamatta laatikon kantta auki.
Hän laskee kirveen kädestään, kulkee laatikon ympäri ja ihmettelee
olisiko pohja joutunut ylöspäin. Toinen pojista sieppaa kirveen ja
alkaa kiskoa kantta auki, mutta isä työntää hänet syrjään. Tuo laatikko
on liian lujaan naulattu. Eihän Lennart luulle, että hänen onnistuu
avata kansi, kun ei isä itsekään siihen pysty? Ei kukaan muu kuin
tottunut työmies voi avata tuota laatikkoa, sanoo isä ja panee hatun
päähänsä ja päällystakin ylleen mennäkseen noutamaan talonmiestä.
Tuskin on isä päässyt ovesta ulos, kun päähänsä pälkähtää ajatus.
Hän käsittää yhtäkkiä miksi käsissä ei ole voimaa. On vielä aikainen
aamupäivä, eikä hän ole mitään nauttinut, joka panisi veren kiertämään.
Jos pistäytyisi kahvilaan ja ottaisi konjakkarin, niin palaisi voima ja
hän selviäisi avutta. Tämä on parempi kuin noutaa talonmies.
Niin lähtee isä kadulle etsimään kahvilaa. Kun hän palaa pieneen
asuntoon pihanpuolelle, on kello kahdeksan illalla.
Nuorena ollessaan, kun hän kävi akatemiassa, oli hän asunut
eteläkulmalla. Hän oli silloin kuulunut kaksinkertaiseen kvartettiin,
johon kuului parhaasta päästä konttoristeja ja pikkukauppiaita, joiden
oli tapa kokoontua eräässä kellarissa Mosebackenin läheisyydessä.
Isää oli haluttanut nähdä oliko tämä pieni kellari vielä paikallaan.
Se olikin vielä siinä, ja isällä oli ollut onni tavata pari vanhaa
ystävää, jotka istuivat siellä aamiaista syömässä. He olivat
suurimmalla ilolla ottaneet hänet vastaan, tarjonneet hänelle
aamiaista, juhlineet hänen Tukholmaan tuloaan mitä parhaiten. Kun
aamiainen vihdoin oli syöty, oli isä aikonut lähteä kotiin tavaroitaan
purkamaan, mutta ystävät olivat kehottaneet häntä jäämään päivällistä
syömään heidän seuraansa. Ja sitä oli kestänyt niin pitkälti, ettei isä
ollut tullut lähteneeksi kotiin ennenkuin kahdeksan seuduissa. Eikä
ollut suinkaan ollut helppoa päästä tuosta iloisesta seurasta erilleen
näinkin varhain.
Kun isä saapuu kotiin, ovat pojat pimeässä, siksi ettei heillä ole
tulitikkuja. Isällä on tulitikkulaatikko taskussa, ja kun on saanut
tulen kynttilänpätkä-pahaseen, joka onneksi on joutunut tavaroitten
joukkoon, näkee hän että pojat ovat palavissaan ja tomuisina, mutta
reippaita ja iloisia, ja kuten näyttää, hyvin tyytyväisiä päiväänsä.
Sisähuoneissa ovat huonekalut järjestyksessä pitkin seiniä, laatikot
nostetut ulos, oljet ja paperinpalaset lakaistut pois. Hugo on
tekemässä poikien vuoteita etumaisessa huoneessa. Takimainen on isän
makuuhuone ja siellä seisoo hänen vuoteensa niin huolellisesti tehtynä
kuin hän ikinä voi vaatia.
Nyt tapahtuu merkillinen muutos isässä. Kun hän tuli kotiin, oli hän
tyytymätön itseensä, syystä että oli jättänyt työnsä ja heittänyt pojat
ilman ruokaa, mutta nyt, kun hän näkee heidät hyvällä tuulella, eikä
heillä ole mitään hätää, käy hän äreäksi ja riidanhaluiseksi.
Hän kyllä huomaa, että pojat ovat ylpeitä työstä, jonka ovat
suorittaneet, sekä että he odottavat isän heitä kehuvan, mutta siihen
hänellä ei ollenkaan ole halua. Hän päinvastoin kysyy kuka on ollut
siellä heitä auttamassa ja käskee heitä muistamaan, ettei Tukholmassa
saa rahatta mitään, sekä että talonmies vaatii maksun jokaisesta
työstä. Pojat vastaavat, ettei heillä apua ole ollutkaan, vaan että
he itse ovat selviytyneet, mutta hän vaan toruu. He tekivät väärin
kun avasivat ison laatikon. He olisivat voineet loukkaantua sitä
tehdessään. Olihan hän kieltänyt sitä avaamasta. Heidän tulee nyt
totella häntä. Hän on nyt vastuussa heistä.
Hän ottaa kynttilän, menee keittiöön ja tarkastelee kaappeja. Pieni
lasi- ja posliinivarasto on asetettu hyllyille hyvään järjestykseen.
Hän tutkii kaikkea tarkoin, löytääkseen jatkuvaa moitteen syytä.
Yhtäkkiä hän keksii tähteitä poikien illallisesta, ja alkaa heti
torua, että ovat syöneet kananpoikaa. Mistä he sen ovat hankkineet?
Aikovatko he elää kuin prinssit? Hänenkö rahojaan he hukkaavat syömällä
kananpoikapaistia?
Sitten muistaa hän, ettei olekaan jättänyt heille rahaa. Hän arvelee
olisivatko he varastaneet kananpojan ja kiihtyy tuhottomasti.
Hän puhuu ja varottaa, toruu ja räyhää, mutta nyt hän ei saa vastausta
pojilta. He eivät välitä sanoa hänelle, mistä kananpojan ovat saaneet,
antavat hänen vaan jatkaa. Ja hän pitää pitkiä puheita, saarnaa,
uuvuttaa viimeiset voimansa. Vihdoin hän pyytää ja rukoilee. »Minä
vannotan teitä sanomaan totuuden minulle. Annan teille anteeksi, vaikka
mitä olisitte tehneet, kun vaan sanotte totuuden.»
Nyt pojat eivät kestä kauempaa. Isä kuulee tyrskähtävän äänen. He
heittävät peitteet päältään ja nousevat istumaan, ja hän huomaa, että
he punottavat pidätetystä naurusta. Ja molempien ihan hillittömästi
nauraessa sanoo Lennart, usein naurunpurskahdusten keskeyttämällä:
»Äiti pani kananpojan eväspussiin, jonka hän meille laittoi, kun
lähdimme kotoa.»
Isä oikaseikse, katsoo poikiin, aikoo puhua, mutta ei keksi sopivia
sanoja. Hän oikaseikse yhä majesteetillisemmin, katsoo heihin
mitä suurimmalla ylenkatseella ja menee pitemmittä puheitta omaan
huoneeseensa.
* * * * *
Isä on huomannut kuinka käteviä pojat ovat, ja käyttää sitä hyväkseen,
ettei tarvitse palvelijoita. Aamulla hän lähettää Lennartin keittiöön
kahvin keittoon ja antaa Hugon kattaa aamiaispöydän sekä juosta
leipuriin noutamaan leipää. Aamiaisen jälkeen istuu hän tuolille ja
katselee, kuinka pojat panevat vuoteet kokoon, lakasevat huoneet ja
panevat uunit lämpiämään. Hän jakelee alituisesti käskyjä ja lähettää
tehtävästä toiseen vain näyttääkseen mahtiaan. Kun aamusiivous on
tehty, lähtee hän ulos ja viipyy poissa koko aamupäivän. Päivällisen
tuottaa hän muutamasta lähellä olevasta talouskoulusta. Sitte jättää
isä pojat koko illaksi eikä enään heiltä muuta vaadi kuin että hänen
vuoteensa on tehty, kun hän palaa kotiin.
Pojat ovat siis yksin melkein kaiken päivää ja saavat puuhailla mitä
vaan haluavat.
Muuan tärkeimpiä tehtäviä on äidille kirjottaminen. He saavat häneltä
kirjeen joka päivä ja hän lähettää heille paperia ja postimerkkejä,
niin että he voivat vastata hänelle.
Äidin kirjeet sisältävät parhaasta päästä varotuksia olemaan hyviä
isälle. Alituisesti hän kirjottaa kuinka rakastettava isä oli, kun hän
ensin oppi isän tuntemaan, ja kertoo heille kuinka isä uraa alkaessaan
oli uuras ja ahkera. Heidän pitää olla hellät ja hyvät isälle. Eivätkä
saa koskaan unohtaa, kuinka onneton hän on.
»Jos olette oikein hyviä isälle, niin hän kenties säälii teitä ja
päästää teidät kotiin minun luokseni», kirjottaa äiti.
Äiti kertoo, että hän on käynyt rovastin ja pormestarin puheilla
kysymässä eikö olisi mahdollista saada pojat takaisin. Mutta molemmat
ovat vastanneet ettei mikään auttanut. Poikien täytyy jäädä isän
luokse. Äiti tahtoisi muuttaa Tukholmaan, että edes joskus saisi nähdä
poikiansa, mutta kaikki ihmiset neuvovat häntä odottamaan minne päin
asiat kääntyvät. He luulevat, että isä pian väsyy poikiin ja lähettää
heidät kotiin. Äiti ei oikein tiedä mitä tehdä. Toisaalta tuntuu
hänestä kauhealta, että hänen poikansa elelevät Tukholmassa ilman
mitään hoivaa, toisaalta hän taas tietää, että jos hän jättäisi kotinsa
ja virkansa, ei hän voisi ottaa heitä turviinsa, eikä heitä elättää,
jos he pääsisivät vapaiksi. Mutta jouluksi äiti kuitenkin tulisi
Tukholmaan heitä tervehtimään.
Pojat kirjottavat ja kertovat mitä he koko päivän kunakin tuntina
tekevät. He kertovat äidille tuovansa isälle ruokaa ja tekevänsä
vuoteen hänelle. Äiti käsittää, että he koettavat olla hyviä isälle
äidin vuoksi, mutta hän huomaa myös, etteivät he isästä enempää pidä
kuin ennenkään.
Hänen pienet poikansa tuntuvat aina olevan yksin. He asuvat isossa
kaupungissa, jossa ihmisiä vilisee, mutta kukaan ei välitä heistä, ei
kukaan heitä huomaa. Ja näin onkin ehken parasta. Kukapa tietää mihin
joutuisivat, jos tuttavia saisivat.
He pyytävät aina ettei äiti heistä olisi levoton He kyllä selviytyvät.
He kertovat, että he parsivat itse sukkansa ja ompelevat nappinsa.
He viittaavat siihenkin suuntaan, että Lennart on päässyt pitkälle
keksinnössään, ja he sanovat, että kunhan se vain tulee valmiiksi, niin
kaikki muuttuu hyväksi.
Mutta äiti elää alituisessa huolessa. Yöt ja päivät hän ajattelee
poikiansa. Yöt ja päivät hän rukoilee Jumalaa varjelemaan hänen pieniä
poikiansa, jotka elävät yksin suuressa kaupungissa ilman ainoatakaan
ihmistä, joka suojelisi heidän silmänsä turmeluksen viekotuksilta ja
varjelisi heidän nuoret sydämensä himoitsemasta pahaa.
* * * * *
Isä ja pojat istuvat oopperassa eräänä aamupäivänä. Muuan isän
vanhoja tovereita, joka kuuluu hovisoittokuntaan, on kutsunut hänet
sinfoniakonsertin harjotukseen, ja isä on ottanut pojat mukaansa.
Kun orkesteri alkaa soittaa ja sävelvirrat täyttävät salin, joutuu
isä niin ankaran liikutuksen valtaan, ettei saata tunteitaan hillitä,
vaan hyrähtää itkuun. Hän nyyhkii ja niistää nenäänsä kovasti ja
voihkii äänekkäästi kerta toisensa jälkeen. Hän ei koetakaan hillitä
tunteitaan, vaan meluaa niin, että soittajat häiriintyvät. Vahtimestari
tulee ja viittaa häntä menemään ulos, ja isä tarttuu poikia käsiin ja
hiipii pois sanallakaan vastustamatta. Ja koko kotimatkan virtaavat
kyyneleet virtaamistaan.
Isä on pitänyt poikien kädet omissaan ja astuu eteenpäin pojat
kahdenpuolen. Yhtäkkiä alkavat pojat myös itkeä. He käsittävät nyt ensi
kerran, kuinka isä on rakastanut taidettaan. Hänestä oli kauheata istua
juoppona ja rappiolle joutuneena ja kuulla toisten soittavan. Oli sääli
isää, josta ei koskaan tullut sitä, joksi olisi pitänyt tulla. Isälle
oli käynyt niin kuin kävisi Lennartille, jollei hän koskaan saisi
lentokonettaan valmiiksi tai Hugolle, ellei hän pääsisi löytöretkelle.
Miltä tuntuisikaan, jos he kerran kyhjöttäisivät saamattomina
vanhuksina ja näkisivät päittensä yli porhaltavan komeita ilmalaivoja,
joita he eivät olisi keksineet eivätkä saisi ohjata!
* * * * *
Pojat istuvat kerran aamupäivällä kotona kirjat edessään. Isä on
pistänyt nuottisalkun kainaloonsa ja lähtenyt ulos. Jotakin hän on
mutissut soittotunnin antamisesta, mutta pojat eivät hetkeäkään ole
uskoneet tätä todeksi.
Isä on huonolla tuulella, kun hän astuu katua pitkin. Hän on
huomannut miten pojat katsoivat toisiinsa, kun hän sanoi, että menisi
soittotunnille. »He asettuvat isäänsä arvostelemaan», ajattelee hän.
»Minä olen liian höllä. Minun olisi pitänyt antaa heille korvapuusti
kummallekin. Varmaankin heidän äitinsä kiihottaa heitä minua vastaan.»
»Jos ottaisin hiukan selville herrojen toimia?» jatkaa hän. »Eipä
haittaisi, vaikka tarkastaisin kuinka he opiskelevat.»
Hän kääntyy takaisin, puikahtaa ääneti pihan poikki, avaa oven ihan
hiljaa ja seisoo poikien huoneessa, ilman että kumpikaan on kuullut
hänen astuvan sisään. Ja aivan oikein! Pojat kavahtavat pystyyn, kasvot
punaisina, ja Lennart sieppaa kiireesti käärön paperia, jonka viskaa
pöytälaatikkoon.
Kun pojat olivat olleet muutamia päiviä Tukholmassa, olivat he kysyneet
mitä koulua he tulisivat käymään, ja isä oli vastannut, että heidän
koulunkäyntinsä oli nyt loppunut. Mutta tuskin oli viikkoa kulunut,
kun heidän seinälleen oli ilmestynyt lukujärjestys. Koulukirjat oli
haettu esiin ja joka aamupäivä istuivat pojat molemmin puolin vanhaa
kirjotuspöytää ja lukea paukuttivat ääneen läksyjään. Oli selvää, että
he olivat saaneet äidiltä kirjeen, jossa varotettiin että koettaisivat
lukea omin päin, etteivät kokonaan unohtaisi mitä olivat saaneet oppia.
Kun isä näin odottamatta astuu sisään, menee hän ensin lukujärjestyksen
luo ja tarkastaa sitä. Vetää kellon esiin ja vertaa. — Keskiviikkona
kymmenestä yhteentoista: Maantietoa. Sitten tulee hän pöydän luo.
»Eikö teillä pitäisi olla maantietoa tällä tunnilla?» kysyy hän. —
»Kyllä», vastaavat pojat tulipunaisina. — »Mutta missä on maantieto
ja karttakirja?» Pojat hiovat katseen kirjahyllylle ja ovat kauhean
nolon näköisiä. »Emme ole vielä alkaneet», sanoo Lennart. — »Vai niin»,
sanoo isä, »teillä kai oli muuta hommaa». Hän oikoo jäseniään sangen
tyytyväisenä. Hän on päässyt voitonpuolelle, eikä hän nyt heitä,
ennenkuin on perinpohjin nolannut pojat.
Molemmat pojat ovat vaiti. Siitä päivästä alkaen, jolloin olivat isän
mukana oopperassa, ovat he tunteneet sääliä häntä kohtaan, eikä heidän
ole enään tarvinnut niin suuresti ponnistella kuin ennen ollakseen
hyviä hänelle. Mutta luonnollisesti heille ei ole hetkeksikään
juolahtanut mieleen ottaa isää uskotukseen. Hän ei ole heidän
silmissään kohonnut, vaikka heidän mielestään onkin sääli häntä.
»Kirjotitteko kirjettä?» kysyy isä ankarimmalla äänellään. — »Emme»,
kuuluu kummaltakin kuin yhdestä suusta. — »Mitä te teitte?» —
»Puhelimme vaan.» — »Se ei ole totta. Minä näin, että Lennart piilotti
jotakin kirjotuspöytälaatikkoon.» Nyt ovat pojat taas vaiti. — »Vetäkää
se esiin!» huutaa isä, kiukusta punaisena. Hän luulee, että pojat ovat
kirjottaneet äidilleen, ja koska he eivät tahdo näyttää kirjettä, on
siinä tietysti jotakin rumaa hänestä. Pojat eivät hievahda ja isä
kohottaa kätensä lyödäkseen Lennartia, joka istuu pöytälaatikon edessä.
— »Älä koske häneen!» huutaa silloin Hugo. »Me puhuimme vaan jostakin,
jonka Lennart on keksinyt.»
Hugo työntää Lennartin tieltään, kiskasee laatikon auki ja vetää esiin
paperin, johon on täpötäyteen töhrätty mitä kummallisimpia ilmalaivoja.
»Lennart on viime yönä miettinyt uudenaikaiset purjeet ilmalaivaansa.
Tästä juuri me puhuimme.»
Isä ei tahdo uskoa häntä. Hän kumartuu ja penkoo laatikkoa, vaan
ei löydä mitään muuta kuin paperiarkkeja täynnä piirustuksia,
jotka kuvaavat ilmapalloja, laskinvarjoja, lentokoneita ja kaikkea
ilmapurjehdukseen kuuluvaa.
Poikien suureksi ihmeeksi ei isä heti viskaakaan menemään näitä kaikkia
eikä edes naurakaan heidän yrityksilleen, vaan katselee tarkoin
niitä lehti lehdeltä. Itse asiassa on isälläkin hiukan taipumusta
mekaniikkaan, ja ennen muinoin häntä tällaiset asiat huvittivat, siihen
aikaan, jolloin aivot vielä pystyivät johonkin. Kohta alkaa hän kysellä
mitä mikin tarkottaa, ja koska hänen kysymyksistään ilmenee, että hän
on hyvin intresseerattu sekä että hän käsittää mitä näkee, voittaa
Lennart ujoutensa ja vastaa ensin vitkastellen, mutta sitten yhä
halukkaammin.
Pian ovat isä ja pojat joutuneet syvälliseen keskusteluun ilmalaivoista
ja ilmapurjehduksesta. Kun ovat oikein päässeet vauhtiin, puhuvat
pojat innossaan ja kertovat isälleen kaikki suuruudenunelmansa. Ja
vaikkakin isä käsittää, etteivät pojat kauaksi pääse lentämään nyt
suunnittelemillaan koneilla, on hän kuitenkin tuiki ihmeissään. Hänen
pienet poikansa puhuvat aluminiumimoottoreista, aeroplaneista ja
tasapainoasennoista aivan kuin maailman yksinkertaisimmista asioista.
Hän on luullut, että he olisivat oikeita pölkkypäitä, siksi etteivät
koulussa edistyneet hyvin, nyt he yhtäkkiä hänen mielestään ovat kaksi
pientä tiedemiestä.
Ja noita korkealle pyrkiviä ajatuksia ja toiveita isä ymmärtää paremmin
kuin mitään muuta. Hänpä tunteekin ne vanhastaan, itse hän on samoin
haaveillut, eikä häntä haluta nauraa tällaisille haaveiluille.
Isä ei sinä aamupäivänä enään mene ulos, istuu vaan jutellen poikainsa
kanssa, kunnes on aika noutaa päivällinen ja kattaa pöytä. Ja tällä
kertaa ovat pojat ja isä oikein hyviä ystäviä kaikkien suureksi
yhteiseksi ihmeeksi.
* * * * *
Kello on yksitoista illalla ja isä hoipertelee kadulla. Pikku pojat
kulkevat toinen toisella toinen toisella puolella. He ovat olleet
isää etsimässä eräästä hänen olinpaikoistaan, ja siellä olivat he
jääneet ovensuuhun seisomaan, mitään virkkamatta. Isä istui yksin
pöydän ääressä, iso tumma totilasi edessään, ja kuunteli muuatta
naissoittokuntaa, joka soitti huoneen perällä. Hetken kuluttua nousi
hän vastenmielisesti ja meni poikien luo. »Mitäs on?» kysyi hän. »Miksi
tänne tulette?» — Isänhän oli määrä tulla kotiin, sanovat pojat. On
joulukuun viides päivä. Olihan isä luvannut------
Silloin on juolahtanut isän mieleen, että Lennart oli hänelle
ilmaissut, että Hugon syntymäpäivä oli nyt, ja hän oli luvannut tulla
ajoissa kotiin. Mutta tämän hän oli kerrassaan unohtanut. Hugo kyllä
odotti häneltä syntymäpäivälahjaa, vaan hän ei ollut muistanut sitä
hankkia.
Kuitenkin on hän seurannut poikia ja kulkee eteenpäin, tyytymättömänä
sekä poikiin että itseensä. Kun hän tulee kotiin, on syntymäpäiväpöytä
laitettu. Pojat ovat tahtoneet pitää kestit. Lennart on paistanut
ohukaisia, jotka nyt ovat monta tuntia olleet valmiit, ja ovat
nahkapalojen näköisiä. He ovat saaneet äidiltä vähän rahaa, jolla ovat
hankkineet pähkinöitä, manteleita ja pullollisen sokerikaljaa.
Kaikkia näitä herkkuja he eivät ole tahtoneet nauttia yksin, vaan ovat
istuneet ja odotelleet, että isä tulisi kotiin saamaan osansa heidän
kanssaan. Senjälkeen kun heistä on tullut ystävykset isän kanssa, eivät
he voi viettää näin suurta juhlaa ilman isää. Isä käsittää kaiken
tämän. Hän on siitä mielissään, että häntä kaivataan, ja jotakuinkin
hyvällä tuulella aikoo hän istahtaa pöydän ääreen. Mutta puolihumalassa
kun on, kompastuu hän juuri kun on istumaisillaan tuolille, tarttuu
pöytäliinaan, kaatuu ja vetää kaikki laitokset pöydältä lattialle. Kun
hän nousee pystyyn näkee hän sokerikaljan virtaavan pitkin lattiaa,
ja marjahillon sekä ohukaiset hajallaan posliinipirstaleiden ja
lasisirujen seassa.
Isä luo katseen poikiin, kiroaa, syöksyy ovelle eikä palaa ennenkuin
aamupuolella yötä.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä helmikuussa astelevat pojat katua pitkin luistimet
olalla. He eivät ole entisen näköisiä. He ovat laihtuneet ja käyneet
kalpeiksi ja näyttävät huolimattoman ja epäsiistin näköisiltä. Tukka
on leikkaamaton, eivät he ole puhtaaksi peseytyneet, ja reikiä on
sekä sukissa että kengissä. Kun he puhelevat keskenään, käyttävät he
katupoikien lausetapoja, pääseepä joku kirosanakin toisinaan suusta.
Pojissa on tapahtunut muutos, ja se alkoi sinä iltana, jolloin isä ei
muistanut tulla kotiin Hugon syntymäpäivää viettämään. Oli ikäänkuin
siihen saakka heitä olisi pitänyt yllä toivo, että heidän kohtalossaan
tapahtuisi muutos pian. Ensi aikoina he olivat odottaneet, että isä
pian väsyisi heihin ja lähettäisi heidät kotiin. Sitten he olivat
haaveilleet, että isä alkaisi heistä pitää, että hän herkeäisi juomasta
heidän tähtensä. Niin, olivatpa vielä ajatelleet, että isä ja äiti
tekisivät sovinnon, ja että he kaikki tulisivat onnellisiksi. Mutta
tuona iltana heille selvisi että isä oli mahdoton. Hän ei voinut muuta
rakastaa kuin juopottelua. Joskin hän hetkisen oli heille hyvä, ei hän
todenteolla heistä välittänyt.
Raskas toivottomuus valtasi heidät. Ei mikään heille muuttuisi. He
eivät koskaan pääsisi isästä erilleen. Heistä tuntui kuin he olisivat
tuomitut istumaan koko ikänsä teljettyinä pimeään vankilaan.
Ei heidän suuret suunnitelmansakaan voineet heitä lohduttaa. Kun he
näin olivat kytketyt tähän, eivät he koskaan voisi niitä toteuttaa.
Arvelkaahan toki, etteivät he saaneet mitään oppia! He tunsivat
tarpeeksi suurten miesten historiaa tietääkseen, että sillä, joka
tahtoo tulla suureksi, täytyy olla tietoja.
Pahin isku oli kuitenkin se, ettei äiti ollutkaan voinut tulla heidän
luokseen jouluksi. Joulukuun alussa hän oli kaatunut ja taittanut
jalkansa, niin että oli täytynyt maata sairashuoneessa joululomanajan,
kykenemättä matkustamaan Tukholmaan. Nyt oli äiti jalkeilla, mutta nyt
oli hänen koulunsa jälleen alkanut. Sitäpaitsi ei hänellä ollut rahaa
matkustaa. Kaikki, mitä oli säästänyt, oli kulunut hänen sairaana
maatessaan.
Pojat tunsivat olevansa koko maailman hylkäämiä. Olihan selvää,
että heidän tilansa ei voinut koskaan korjautua, vaikka he
kuinka koettaisivat, ja siksi he olivatkin vähitellen herenneet
ponnistelemasta sellaisessa työssä, joka oli ikävää. Yhtä hyvinhän he
voisivat ryhtyä sellaiseen, joka heitä huvitti.
Toisinaan he eivät koskeneet vuoteisiinsa moneen päivään, ja he
herkesivät kokonaan lattioita lakaisemasta. Kävihän muutenkin eläminen
yhtä hyvin. Eihän heidän luokseen koskaan kukaan tullut katsomaan
heidän oloansa.
Isä joutui yhä enemmän rappiolle. Väliin hän yritti kohota ja vaalia
poikia järjestykseen, mutta ne olivat ainoastaan heikkoja yrityksiä.
Hän unohti käskynsä yhtä pian kuin oli ne antanut.
Pojat samoin olivat alkaneet aamupäivätunneista laiskotella. Ei kukaan
kuulustellut heidän läksyjään, mitä siis oli hyötyä lukemisesta.
Muutamana päivänä oli ollut luistinjäätä, ja hehän voivat yhtä hyvin
ottaa lupaa ja luistella päiväseen aikaan. Jäällä oli aina suuret
joukot poikia, ja he olivat tutustuneet moneen, joista oli hauskempaa
luistella kuin istua huoneessa lukemassa.
Nyt on tullut niin ihana päivä, etteivät he voi ajatellakaan istua
sisällä. Ainoastaan pari astetta pakkasta, ilma selkeä, raitis ja
kirkas auringonpaiste. On niin ihana sää, että kouluille on annettu
luistinlupaa. Katu vilisee täynnä lapsia, jotka ovat olleet kotona
luistimia hakemassa ja nyt kiireen kaupalla rientävät jäälle.
Kulkiessa toisten lasten parissa näyttävät pojat vakavilta ja
raskasmielisiltä. Ei heidän kasvoissaan näy hymyn vivahdustakaan.
Heidän onnettomuutensa on niin raskas, etteivät hetkeksikään voi sitä
unohtaa.
Kun he pääsevät jäälle, on siellä eloa ja liikettä ylen määrin. Rantaa
pitkin on aivan kuin reunus ihmisiä, kauempana kiitelevät luistelijat
toistensa lomitse kuin muurahaiset, kun niiden keko on rikottu, vielä
kauempana näkyy joitakin mustia pisteitä, jotka tuulen nopeudella
kiitävät eteenpäin.
Pojat panevat luistimet jalkaan ja menevät toisten luistelijani
joukkoon. He luistelevat hyvin, ja täyttä vauhtia kiitäessään
ulospäin jäällä saavat he punaa poskiin ja kiiltoa silmiin, mutta ei
hetkeksikään tule huolettomuuden ja ilon ilmettä kasvoihin, kuten
toisille lapsille.
Yhtäkkiä, kun he tekevät kierroksen maalle päin, näkevät he jotakin
ihmeen kaunista. Iso ilmapallo tulee Tukholmasta ja liitelee
Saltsjöjärveä kohti. Se on punakeltaisen kirjava, ja kun aurinko sattuu
siihen, hohtaa se kuin tulipallo. Gondooli on kirjavien lippujen
koristama, ja kun ilmapallo ei varsin korkealla leijaile, näkyy
häikäisevä värihohde aivan selvästi.
Kun pojat huomaavat ilmapallon, päästävät he ilohuudon. Ensikertaa
elämässään näkevät he suuren ilmapallon ilman halki purjehtivan. Se on
paljoa kauniimpi kuin mitä ovat voineet kuvitellakaan. Kaikki haaveilut
ja tuumat, jotka ovat olleet heille lohdutuksena ja ilona monina
raskaina päivinä, palaavat jälleen, kun he tämän näkevät. He pysähtyvät
seisomaan, että näkisivät kuinka köydet ja nuorat ovat kiinnitetyt, ja
he huomaavat ankkurin ja hiekkasäkit gondoolinlaidalla.
Ilmapallo viilettää hyvää vauhtia yli jäätyneen lahden. Kaikki
luistelijat, suuret ja pienet töyttäävät toinen toisensa ohi nauraen
ja huutaen sitä vastaan, kun se ensin näyttäytyy, ja lähtevät
sitä takaa-ajamaan. He seuraavat sitä alas aavalle merelle päin
pitkänä, häilyvänä jonona, joka muistuttaa jättiläislaahausköyttä.
Ilmapurjehtijat heittelevät huvikseen alas erivärisiä paperipaloja,
jotka hitaasti leijaillen putoavat maahan halki sinisenkuulakan ilman.
Pojat ovat ensimäisinä pitkässä jonossa, joka ajaa palloa takaa. He
rientävät eteenpäin pää kenossa taaksepäin katseet suunnattuina ylös.
Heidän silmänsä loistavat onnellisuutta ensi kerran siitä asti kun
äidistään erosivat. He ovat suunniltaan ihastuksesta ilmalaivaan,
eivätkä muuta ajattele kuin seurata sen kulkua niin kauan kuin suinkin.
Mutta ilmapallo kiitää nopeasti eteenpäin, ja täytyy olla hyvä
luistelija ettei jäisi jälelle. Joukko, joka sitä seuraa, harvenee,
mutta etumaisina niiden joukossa, jotka yhä seuraavat palloa, ovat
nuo pikkupojat. He ovat niin kiihkeitä, että useitten huomio kiintyy
heihin. Ihmiset kertovat sitten että heissä oli jotakin erikoista. He
eivät nauraneet eivätkä huutaneet, mutta ihastuksenloisto kuvastui
heidän kasvoillaan, jotka olivat taivasta kohti kääntyneet, ikäänkuin
olisivat nähneet ilmestyksen.
Ilmapallo vaikuttaakin poikiin melkein kuin taivaanopas, joka tulee
johtamaan heitä takaisin oikealle polulle ja opettamaan heitä kulkemaan
reippain mielin eteenpäin. Kun pojat sen näkevät, paisuu heidän
sydämensä halusta jälleen ryhtyä työskentelemään suuren keksinnön
toteuttamiseksi. He tuntevat taas olevansa varmat onnistumisesta. Jos
vaan heissä on kestävyyttä, he kyllä saavuttaisivat voiton. Kerran
koittaa päivä, jona he astuvat omaan ilmalaivaansa ja liitelevät ylös
avaruuteen. Kerran he kulkevat tuolla korkealla ihmisten yläpuolella.
Ja heidän ilmalaivansa on oleva paljoa täydellisempi kuin se, jonka
he nyt näkevät. Sitä voi ohjata ja kääntää, laskea ja kohottaa, se
kulkee myös vastatuulessa ja tyynellä. Se kantaa heitä päivät ja yöt,
minne vaan heitä haluttaa. He laskeutuvat korkeimmille vuorenhuipuille,
kiitävät yli kammottavimpien erämaiden, tutkivat seudut, joihin on mitä
vaikein pääsy. He saavat nähdä kaiken maailman ihanuuden.
»Ei pidä sittenkään heittää sitä kesken, Hugo», sanoo Lennart. »Meille
tulee mainio elämä, kun vaan saamme sen valmiiksi.»
Isä ja hänen onnettomuutensa ei heitä enään liikuta ollenkaan. Se, joka
pyrkii niin suureen päämäärään, kuten he, ei toki voi antaa minkään
kurjamaisuuden olla esteenä.
Ilmapallo saa paremman vauhdin, mitä ulommaksi se ehtii. Luistelijat
ovat jo herenneet sitä seuraamasta. Ainoat, jotka vielä jatkavat
takaa-ajamista, ovat nuo pikkupojat. He kiitävät eteenpäin niin
nopeasti ja kevyesti kuin olisi heille kasvanut siivet jalkoihin.
Äkkiä ihmiset, jotka seisovat rannalla katselemassa ja saattavat
nähdä kauas yli selän, päästävät kauhun ja tuskan huudon. He näkevät,
että ilmapallo, noiden kahden lapsen yhä seuratessa, liitää poispäin
laivaväylää kohti, jossa on avovettä.
»Avovettä! Siellä kaukana on avovettä!» huutavat ihmiset.
Luistelijat tuolla jäällä kuulevat huudot, kääntävät katseensa ulapan
suulle päin. He näkevät vesijuovan kimaltelevan auringonvalossa kaukana
etäisyydessä. He näkevät samalla, että kaksi poikaa luistelee suoraan
kohti tuota juovaa, jota he eivät huomaa, koska silmät katsovat
ilmapalloon, hetkeäkään vilkasematta maahan.
Ihmiset huutavat kaikin voimin, polkevat jäätä, pikaluistelijat
kiiruhtavat heitä pidättämään. Mutta pienokaiset eivät huomaa mitään
kaikesta tästä, seuratessaan ilmalaivaa. He eivät tiedä olevansa
yksin sitä seuraamassa. He eivät kuule huutoja takanaan. He eivät
huomaa avoveden kohinaa ja pauhinaa edessään. He näkevät ainoastaan
ilmapallon, joka ikäänkuin vie heitä mukanaan. Lennart tuntee jo kuinka
hänen oma ilmalaivansa kohoaa hänen päällänsä, ja Hugo leijailee yli
pohjoisnavan salaperäisten seutujen.
Ihmiset jäällä ja rannalla näkevät kuinka he joutuin lähestyvät
avovettä. Muutaman hetken vallitsee heidän keskuudessaan niin sanomaton
jännitys, etteivät saata huutaa eikä liikkua paikoiltaan. Aivan kuin
lumotut ovat nuo kaksi lasta, jotka eivät mitään huomaa hurjasti
kiitäessään eteenpäin, jotka syöksyvät kohti kuolemaa, ajaen takaa
loistavaa taivaallista näkyä.
Ilmapurjehtijat ylhäällä pallossa ovat myös havainneet poikaset.
He näkevät heidän olevan vaarassa, he huutavat heille ja antavat
varottavia merkkejä, vaan pojat eivät heitä käsitä. Kun he näkevät,
että ilmapurjehtijat antavat heille merkkejä, luulevat he niiden
aikovan ottaa heidät gondooliin. He kohottavat kätensä, ylen
onnellisina toivossa saada seurata heitä kauas pois, läpi loistavan
avaruuden. Sinä hetkenä ovat pojat ehtineet purjehdusväylään, ja kasvot
taivasta kohti ilosta loistavina, kädet ylös ojennettuina luistelevat
he veteen ja katoovat sinne ääntä päästämättä, apua huutamatta.
Luistelijat, jotka ovat koettaneet saavuttaa heitä, seisovat parin
sekunnin perästä jäänreunalla, mutta vedessä käyvä virta on vienyt
ruumiit jään alle, eikä mikään auttava käsi voi ulottua heihin.