Oli kerran satu, joka tahtoi tulla kerrotuksi ja viedyksi maailmalle.
Olihan se aivan luonnollista, koska se tiesi tunnossaan olevansa jo
miltei valmis. Useat olivat olleet sitä luomassa merkillisillä teoilla,
toiset olivat kantaneet kortensa siihen yhä uudelleen kertomalla
näistä teoista. Siltä puuttui vaan tarpeellinen kokoonpano, jotta se
mukavasti voisi matkata maita mantereita. Se oli vielä vaan yhtenä
juttujen vilinänä, kokonaisena muodottomana seikkailujen pilvenä, jotka
kuljeksivat edes takaisin kuin parvi eksyneitä mehiläisiä kesäpäivänä
eivätkä tienneet, mistä löytäisivät jonkun, joka saattaisi koota ne
pesään.
Se satu, joka tahtoi tulla kerrotuksi, oli syntynyt ja muodostunut
Värmlannissa, ja siitä saattaa olla varma, että se leijaili monen
tehtaan ja herraskartanon yli, monen pappilan ja upseerinvirkatalon
yli tuossa kauniissa maakunnassa, pilkisti ikkunasta sisään ja pyysi
päästä talteen. Mutta se sai tehdä monta turhaa yritystä, kaikkialla se
käskettiin pois. Tuskinpa saattoi toisin ollakaan. Ihmisillä oli monta
tärkeämpää asiaa ajateltavana.
Vihdoin saapui satu vanhaan Mårbacka nimiseen paikkaan. Tämä oli pieni
kartano mataline rakennuksineen, joita korkeat puut varjostivat. Kerran
maailmassa oli se ollut pappila, ja tuntui siltä kuin tämä seikka olisi
siihen painanut leiman, jota se ei voinut kadottaa. Näytti siltä, että
siellä rakastettiin kirjoja ja opinnoita enemmän kuin muualla, ja aina
lepäsi hiljainen rauha kartanon yli. Siellä ei koskaan saanut esiintyä
askareiden touhua tahi rettelöitä palkollisten kanssa. Vihaa tahi
eripuraisuutta ei siellä myöskään saanut olla, ja se, joka oleskeli
siellä, ei saanut ottaa elämää synkältä kannalta, vaan kaikkein
ensimäinen velvollisuus oli elää huoletonna ja uskoa, että kullekin,
joka eleli siinä kartanossa. Luoja ohjaa kaikki parhain päin.
Kun nyt asiaa ajattelen, ymmärrän minä, että satu, josta puhun, lienee
oleskellut täällä monet vuodet peräkkäin turhaan odotellen tulla
kerrotuksi. Minusta tuntuu, kuin se olisi ympäröinyt paikkaa, niinkuin
pilvi leijailee vuorenhuipun ympärillä, ja kerran toisensa perään antoi
se jonkun niistä tarinoista, joista se oli koottu, sataa sen yli. Ne
tulivat kamalina kummitusjuttuina tehtaanisännästä, jonka vaunuja aina
mustat sonnit vetivät, kun hän yöllä tuli kotiin pidoista, ja jonka
kodissa paholainen itse istui kiikkutuolissa kiikkumassa, sillä aikaa
kun vaimo soitti. Ne tulivat ihmeellisinä tositarinoina naapuritalosta,
missä harakat ajoivat emäntää takaa, jottei hän uskaltanut mennä ovesta
ulos, kappalaisenpuustellista, missä oltiin niin köyhiä, että kaikki
täytyi lainata, ja pienestä tuvasta kirkon luona, missä asui niin
monta nuorta ja vanhaa tyttöä, jotka kaikki rakastuivat kauniiseen
urkujenrakentajaan.
Joskus nuo rakkaat tarinat tulivat vielä kouraantuntuvammin taloon.
Vanhoja köyhiä upseereja ajoi ikivanhain hevosten vetämissä rämisevissä
kieseissä kuistin eteen. He jäivät vierailemaan viikkomääriksi,
ja iltasin, kun toti oli rohkaissut heidät, alkoivat he kertoa
siitä ajasta, jolloin he tanssivat sukattomin kengin, jotta jalat
näyttäisivät pieniltä, jolloin he kähersivät hiuksiaan ja mustasivat
viiksiään. Eräs heistä kerskaili tällaisella seikkailulla. Hän koetti
viedä kaunista tyttöä takaisin tämän sulhasen luo ja kotimatkalla sudet
häntä ajoivat takaa. Toinen oli ohut mukana joulupidoissa, jolloin
eräs vihastunut vieras viskasi kaikki pyyt seinään, koska hänelle oli
uskoteltu niiden olevan variksia. Kolmas oli nähnyt ukon, jolla oli
tapana istua puupöydän ääressä Beethovenia soittamassa.
Mutta satu saattoi ilmaista läsnäoloaan myöskin muulla tavalla.
Ullakolla riippui puuteritukkaisen naisen vanha muotokuva, ja
täytyihän siitä sivu kulkiessaan muistella, että se kuvasi kaunista
kreivintytärtä, joka oli rakastanut veljensä nuorta kotiopettajaa ja
kerran tullut häntä katsomaan, kun itse oli vanha, harmaantunut nainen
ja tämä vanha, nainut mies. Romuhuoneessa oli isot pinkat asiakirjoja,
jotka sisälsivät kauppakontrahteja ja vuokrasopimuksia, sen mahtavan
rouvan allekirjoittamia, joka kerran oli hallinnut seitsemää tehdasta,
perittyään ne rakastajaltaan. Jos tuli kirkkoon, näki siellä pienessä
pölyisessä kaapissa lehterin alla arkun, joka oli täynnä epäuskoisia
kirjoituksia ja jota ei saatu aukaista ennenkuin uuden vuosisadan
alussa, eikä kaukana ollut sekään joki, jonka pohjalla lepäsi joukko
pyhäinkuvia, jotka eivät olleet saaneet jäädä sille saarnastuolille ja
parvelle, joita ne kerran olivat koristaneet.
Siitä seikasta kai, että niin monta tarinaa leijaili kartanon
ympärillä, lopulta johtui, että eräs lapsista, siellä kasvaneista, sai
halun tulla kertojaksi. Ei se ollut kukaan pojista, he eivät olleet
paljon kotona, olivat kaukana kouluissaan melkein koko vuoden, joten
satu ei saanut heissä niin suurta valtaa, vaan se oli eräs tytöistä,
muuan, joka oli kivuloinen, joten hän ei saanut leikkiä ja juoksennella
niin paljon kuin muut lapset, vaan oli hänen paras ilonsa lukemisella
ja kertomuksilla saada selkoa kaikesta suuresta ja merkillisestä, mikä
oli tapahtunut maailmassa.
Nyt ei kuitenkaan ollut ensinkään niin, että tuolla nuorella
tytöllä heti alusta oli tarkoitus kirjoittaa niistä tarinoista ja
jutuista, jotka häntä ympäröivät. Hänellä ei ollut etäisintäkään
ajatusta, että saattoi syntyä kirja niistä tarinoista, joita hän oli
kuullut niin usein kerrottavan, että ne hänen mielestään tuntuivat
jokapäiväisimmiltä maailmassa. Kun hän yritti runoilemaan, valitsi hän
aiheen kirjoistaan, ja rohkein mielin kyhäili hän juttuja Tuhannen
ja yhden yön sulttaaneista. Walter Scottin ritareista ja Snorre
Sturlasonin satukuninkaista.
Lienee varmaankin tarpeetonta mainita, että se, minkä hän kirjoitti,
oli vähimmin alkuperäistä ja kypsymättömintä, mikä milloinkaan on
kirjoitettu, mutta sitä hän ei luonnollisesti itse voinut nähdä. Hän
kulki kotona hiljaisella pihalla ja täytti joka paperilehden, minkä
hän saattoi saada käsiinsä, runoilla ja proosalla, näytelmillä ja
romaaneilla. Kun hän ei kirjoittanut, odotteli hän onneaan. Ja onni
olisi siinä, että joku vieras, joka oli hyvin valistunut ja mahtava,
tulisi jonkun ihmeellisen sattuman kautta keksimään, minkä hän oli
kirjoittanut, ja pitämään sitä painattamisen arvoisena. Sitten kaikki
muu menisi itsestään.
Kuitenkaan ei mitään sellaista tapahtunut, ja kun nuori tyttö oli yli
kahdenkymmenen vuoden, alkoi hän käydä kärsimättömäksi. Hän ihmetteli,
mistä se tuli, ettei onni ottanut tullakseen. Häneltä puuttui kenties
tietoja, hän tarvitsi kai myöskin nähdä vähän enemmän maailmaa kuin
kotipihan. Ja koska meni niin pitkään, ennenkuin hän saattoi ansaita
elatuksensa kirjailijana, tarvitsi hänen oppia jotakin, hankkia
itselleen yhteiskunnallinen asema, jotta hänellä olisi leipäpalainen
elääkseen, odotellessaan itseään.
Kenties asianlaita oli aivan yksinkertaisesti niin, että satu oli
menettänyt kärsivällisyytensä häneen nähden. Se ajatteli kenties tällä
tavoin: Koska tämä sokaistu ihminen ei näe sitä, mikä on lähinnä
hänen silmäinsä edessä, niin pakoitettakoon hänet matkustamaan
tiehensä. Kävelköön pitkin harmaita kivikatuja, asukoon ahtaissa
kaupunkihuoneissa ilman muuta näköalaa kuin harmaa talonmuuri.
Kulkekoon ihmisten kesken, jotka salaavat kaikki, mikä heissä on
omituista, ja kaikki näyttävät olevan toistensa näköisiä. Kenties
tämä opettaa hänen näkemään sen, mikä odottaa hänen kotinsa
portin edustalla, kaiken sen, mikä elää ja hyörii niiden sinisten
kukkulajonojen välillä, jotka joka päivä ovat hänen silmäinsä edessä.
Ja sitten eräänä syksynä, kun hän jo oli kahdenkolmatta vuoden vanha,
matkusti hän Tukholmaan alkaakseen opiskella ja valmistaakseen itseään
opettajattareksi.
Nuori tyttö oli pian työssä käsin. Hän ei enää kirjoitellut runoja,
vaan antautui kokonaan opinnoilleen. Näyttipä melkein siltä, kuin satu
olisi hänet kokonaan kadottanut.
Silloin tapahtui jotakin merkillistä samana syksynä, sittenkun
hän oli elänyt pari kuukautta harmaiden katujen ja talonmuurien
keskellä. Eräänä aamupäivänä tuli hän käyden pitkin Malmskillnadkatua,
pinkka kirjoja kainalossa. Vähäistä ennen oli hänellä ollut tunti
kirjallisuuden historiassa. Se lienee käsitellyt Hellmania tahi
Runebergiä, sillä hän kulki ajatellen näitä kahta ja niitä henkilöitä,
jotka esiintyivät heidän runoudessaan. Hän sanoi itsekseen, että
Runebergin säyseät sotauroot ja Hellmanin huolettomat juomaveikot
olivat paras aine, mitä runoilijalla saattoi olla käytettävänä. Ja
silloin yhtäkkiä syntyi hänessä tämä ajatus: Se maailma, missä sinä
Värmlannissa olet elänyt, ei kai ole vähemmän alkuperäinen kuin
Fredmanin tahi Vänrikki Stoolin. Jos vaan voit oppia hoitamaan sitä,
kyllä sinulla on yhtä hyvä aine muovailtavana kuin nämä molemmat.
Tällä tavoin se tapahtui, että hän ensi kerran äkkäsi sadun. Ja samalla
hetkellä kun hän sen näki, alkoi maa heilua hänen allansa. Koko pitkä
Malmskillnadkatu Hamngatsbackenista aina paloasemalle saakka kohosi
taivasta kohti ja vaipui jälleen, kohosi ja vaipui. Hänen täytyi
hyvän aikaa seisoa paikallaan, kunnes katu oli päässyt rauhaan, ja
hän katseli kummastellen ohikulkijoita, jotka kulkivat niin tyyneinä
eivätkä huomanneet, mikä ihme oli tapahtunut.
Tällä hetkellä nuori tyttö päätti, että hän kirjoittaisi sadun
värmlantilaiskavaljeereista, eikä hän koskaan hylännyt tätä aatetta.
Mutta useita pitkiä vuosia vieri, ennenkuin päätös toteutui.
Ensinnäkin oli hän nyt joutunut uudelle elämänuralle, ja häneltä
puuttui aikaa suuremman työn suorittamiseen. Toiseksi epäonnistui hän
täydellisesti koettaessaan sitä kirjoittaa.
Näinä vuosina sattui kuitenkin alituisesti tapauksia, jotka olivat
apuna sadun muovailemisessa. Eräänä aamuna loma-aikana istui hän isänsä
kanssa aamiaispöydässä, ja he molemmat haastelivat vanhoista ajoista.
Silloin tuli isä kertoneeksi eräästä nuoruudentuttavasta, jota hän
kuvaili viehättävimmäksi ihmiseksi. Tämä mies toi iloa ja hauskuutta
mukanaan, niihin hän tuli. Hän osasi laulaa, hän sävelsi, hän sepitti
tilapäärunoja. Jos hän soitti tanssiksi, niin tanssivat ei ainoastaan
nuoriso, vaan ukot ja akat, ylhäiset ja alhaiset, ja jos hän piti
puhetta, niin täytyi nauraa tai itkeä, aina miten hän tahtoi. Jos hän
joi itsensä juovuksiin, niin osasi hän soittaa ja laulaa paremmin
kuin selvänä ollessaan, ja jos hän rakastui johonkin naiseen, oli
tämän mahdotonta vastustaa häntä. Jos hän teki tyhmyyksiä, annettiin
hänelle anteeksi; jos hän joskus oli murheellinen, tahdottiin tehdä
mitä hyvänsä nähdäkseen hänet jälleen iloisena. Mutta suurta menestystä
ei hänellä ollut maailmassa huolimatta suurista lahjoistaan. Enimmän
aikansa oli hän elänyt Värmlannin tehtailla kotiopettajana. Viimein oli
hän suorittanut papintutkinnon. Tämä oli korkein, mihin hän oli päässyt.
Tämän keskustelun jälkeen saattoi tyttö nähdä sadun sankarin edessään
paremmin kuin ennen, ja siten tuli hieman eloa ja liikettä siihen.
Eräänä kauniina päivänä sai sankari nimenkin ja hänet ristittiin Gösta
Berlingiksi. Mistä hän tämän nimen sai, ei tyttö koskaan tiennyt. Oli,
kuin olisi hän itse sen antanut.
Toisen kerran oleskeli hän kotona joululomalla. Eräänä iltana
lähdettiin joulupitoihin etäälle kovan lumipyryn vallitessa. Matka
kesti kauemmin kuin kukaan olisi voinut uskoa. Hevonen käydä kämpi
jalan. Useita tunteja istui hän silloin pyryilmassa ja ajatteli satua.
Kun he vihdoinkin saapuivat perille, oli hänellä ensimäinen lukunsa
valmiiksi ajateltuna. Se oli se, joka käsitteli jouluyötä pajassa.
Mikä luku! Se oli hänen ensimäisensä ja monen vuoden kuluessa oli se
hänen ainoansa. Se kirjoitettiin ensin runomittaan, sillä alkuperäinen
suunnitelma oli, että sadusta tulisi romanssijakso niinkuin Vänrikki
Stoolin tarinat. Mutta vähitellen tuli tämä muutetuksi, ja erääseen
aikaan oli aikomus, että se kirjoitettaisiin näytelmäksi. Silloin
jouluyö muovailtiin uudelleen, jotta siitä tulisi kappaleen ensimäinen
näytös. Mutta ei tämäkään yritys onnistunut, ja nyt hän vihdoinkin
päätti kirjoittaa sadun romaaniksi. Siten kirjoitettiin luku
suorasanaisesti ja täytti se silloin neljäkymmentä kirjoitussivua. Kun
se ensi kertaa kirjoitettiin uudestaan, käsitti se ainoastaan yhdeksän.
Muutaman vuoden kuluttua syntyi toinen luku. Se oli juttu tanssiaisista
Borgissa ja susista, jotka ajoivat Gösta Berlingiä ja Anna Stjärnhökiä
takaa.
Alkuaan tätä ei ensinkään kirjoitettu siinä mielessä, että se voisi
tulla satuun, vaan jonkinlaiseksi tilapäärunoksi luettavaksi pienessä
seurassa. Lukeminen jäi kuitenkin sikseen, ja novelli lähetettiin
Dagny-lehdelle. Jonkun ajan kuluttua lähetettiin se takaisin tekijälle
sopimattomana Dagnylle. Siltä puuttui vielä kokonaan taiteellista
muovailua.
Sillä välin tekijä aprikoitsi, mihin tämä poloinen novelli voitaisiin
käyttää. Sovittaisiko hän sen satuun? Mutta olihan se itsenäinen,
aivan päättynyt tarina. Se näyttäisi omituiselta muiden joukossa,
jotka riippuivat paremmin toisissaan kiinni. Kenties ei olisikaan
niin pahasti, ajatteli hän silloin, jos kaikki sadun luvut olisivat
sellaisia, jotakuinkin päättyneitä tarinoita. Vaikeaksi tulisi sen
suorittaminen, mutta kyllä se kävisi päinsä. Syntyisi kentiesi
toisinaan aukkoja yhtenäisyydessä. Niin, mutta se antaisi kirjalle
suurta runsautta ja pontta.
Nyt oli kaksi tärkeätä seikkaa ratkaistu. Selvää oli, että kirjasta
tulisi romaani, ja että joka luku muodostaisi itsekseen kokonaisuuden,
mutta tällä ei oltu niin erittäin paljoa voitettu. Hän, jonka
mielessä oli syntynyt ajatus kirjoittaa Värmlannin kavaljeerien satu,
kun hän oli kahdenkolmatta vanha, alkoi tähän aikaan lähennellä
kolmekymmenlukua eikä ollut ennättänyt kirjoittaa enempää kuin
kaksi lukua. Mihin vuodet olivat häneltä vierineet? Hän oli käynyt
seminaarin, hän oli useita vuosia ollut opettajattarena Landskronassa,
hän oli harrastanut ja puuhaillut monenlaisia asioita, mutta satu oli
siltä kirjoittamatta. Joukko aineksia oli tosin kerätty. Mutta mitähän
se merkitsi, että hänen oli niin vaikeata kirjoittaa se? Miksikä
innostus ei koskaan häntä vallannut? Mintähden kynä niin vitkalleen
kulki paperilla? Hänellä oli kyllä synkät hetkensä siihen aikaan. Hän
ei varmaankaan koskaan saisi sitä valmiiksi. Hän oli se palvelija, joka
kaivoi leiviskänsä maahan eikä koskaan tehnyt mitään yritystä käyttää
sitä.
Asianlaita oli kuitenkin niin, että kaikki tämä tapahtui
kahdeksankymmenluvulla, ankaran todellisuusrunouden parhaimpana aikana.
Hän ihaili sen ajan suuria mestareita eikä koskaan ajatellut, että
runoudessa voisi käyttää toista kieltä kuin sitä, jota nämä käyttivät.
Omasta puolestaan piti hän enemmän romantikoista, mutta romanttisuus
oli kuollut, eikä hän ajatellut uudestaan ottaa käytäntöön sen muotoa
ja lausumatapaa. Vaikka hänen aivonsa olivat täpösen täynnä juttuja
kummituksista ja hurjasta rakkaudesta, ihmeenihanista naisista ja
seikkailuhaluisista kavaljeereista, koetti hän kirjoittaa tästä,
käyttäen tyyntä realistista proosaa. Hän ei ollut kovin selvänäköinen.
Toinen olisi heti nähnyt, että mahdoton oli mahdotonta.
Kerran kirjoitti hän kuitenkin pari pientä lukua toiseen tyyliin.
Toinen oli kohtaus Svartsjön kirkkomaasta, toinen käsitteli vanhaa
filosoofia Setä Eberhardia ja hänen epäuskoisia kirjoituksiaan. Hän
kirjoitti ne enimmäkseen leikillä, käyttäen monta ah ja o huudahdusta
proosassaan, joka oli melkein rytmillistä. Ja hän huomasi, että tällä
tavoin sitä kävi kirjoittaminen, tässä oli innostusta, sen hän tunsi.
Mutta kun nuo molemmat pienet luvut olivat valmiit, pani hän ne
syrjään. Nehän olivat kirjoitetut ainoastaan leikillä. Eihän kokonaista
kirjaa voinut tällä tapaa kirjoittaa.
Mutta kaihan oli niin, että satu nyt oli odottanut kylliksi kauan.
Se ajatteli varmaan samalla tapaa kuin edellisellä kerralla, kun se
lähetti hänet maailmalle. Minun täytyy taas lähettää tälle sokaistulle
ihmiselle suuri kaipuu, joka avaa hänen silmänsä.
Tämä kaipuu heräsi hänessä siten, että kartano, jossa hän oli kasvanut,
myytiin, ja hän tuli viimeistä kertaa katsomaan lapsuutensa kotia,
ennenkuin vieraat ottaisivat sen haltuunsa.
Ja viimeisenä iltana, ennenkuin hän matkusti pois tästä paikasta,
jota hän ei kenties koskaan enää tulisi näkemään, päätti hän kaikessa
nöyryydessä kirjoittaa kirjan omalla tavallaan ja oman köyhän
kykynsä mukaan. Siitä ei tulisi mikään mestariteos, niinkuin hän oli
toivonut. Siitä tulisi kirja, jolle ihmiset tulisivat nauramaan,
mutta hän kirjoittaisi sen siltäkin. Kirjoittaisi sen itseään varten,
pelastaakseen itselleen, mitä hän vielä saattoi pelastaa siitä kodista:
rakkaat vanhat jutut, huolettomain päivien iloisen rauhan ja kauniin
maiseman pitkine järvineen ja siintävine kukkuloilleen.
Mutta hänestä, joka oli toivonut, että hän kuitenkin kerran oppisi
kirjoittamaan kirjan, jota ihmiset olisivat tahtoneet lukea, tuntui
siltä, kuin olisi hän luopunut siitä, minkä hän mieluimmin olisi
tahtonut voittaa elämässä. Se oli raskain uhraus, jonka hän vielä oli
kokenut.
Pari viikkoa myöhemmin oli hän taas kodissaan Landskronassa ja
istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hän rupesi kirjoittamaan, hän ei
oikein tiennyt, mitä siitä tulisi, mutta hänpä ei pelkäisi voimakkaita
sanoja, huudahduksia, kysymyksiä. Eikä hän myöskään pelkäisi antaa
itseään kaikkine lapsellisuuksineen ja kaikkine unelmineen. Ja tämän
jälkeen alkoi sitten kynä käydä melkein itsestään. Tämä saattoi hänet
melkein pyörryksiin, hän oli suunniltaan ihastuksesta. Kas, tämäpä
oli kirjoittamista. Tuntemattomia asioita ja ajatuksia tahi oikeammin
sanoen sellaista, mitä hän ei koskaan ollut aavistanut omaavansa
aivoissaan, tunkeutui paperille. Sivut täyttyivät niin nopeasti, ettei
hän koskaan ollut sitä uneksinut. Minkä muovailemiseen hän muuten olisi
tarvinnut kuukausia, niin, vuosia, valmistui nyt parissa tunnissa.
Sinä iltana kirjoitti hän kertomuksen nuoren kreivittären vaelluksesta
Löfvenin jään yli ja tulvasta Ekebyn luona.
Seuraavana iltapäivänä kirjoitti hän sen kohtauksen, kun luuvaloinen
vänrikki Rutger von Örneclou koetti nousta sängystä tanssimaan
Lacachuchata, ja sitä seuraavana iltana syntyi juttu vanhasta neidistä,
joka läksi tervehtimään ahnetta Brobyn pappia.
Nyt hän varmaan tiesi, että tähän tyyliin hän taitaisi kirjoittaa
kirjan, mutta yhtä varma hän oli siitä, ettei kukaan jaksaisi lukea
sitä!
Kuitenkaan ei useita lukuja käynyt kirjoittaminen näin yhdessä
henkäyksessä. Useimmat vaativat pitkällistä työtä, ja hän saattoi
käyttää ainoastaan pieniä hetkiä iltapäivin kirjoittamiseen. Kun
hän oli kirjoittanut talven, luettuna siitä päivästä, jolloin hän
oli antautunut romanttisuuden valtaan, oli noin tusina lukuja
kirjoitettuina. Saattoi ennakolta nähdä, että koko kirja valmistuisi
kolmen tai neljän vuoden kuluessa.
Keväällä 1890 Idun-lehti lähetti kutsumuksen kilpailuun noin sadan
painosivun suuruisista novelleista.
Tässä oli tilaisuus sadulla, joka tahtoi tulla kerrotuksi ja päästä
ulos maailmaan. Se kai se oli, mikä kiihoitti hänen sisartansa
kehoittamaan häntä käyttämään tätä tilaisuutta. Tässä oli nyt
vihdoinkin keino saada tietää, oliko kirjoituksensa niin kokonaan
hyljättävä. Jos se sai palkinnon, oli paljon voitettu. Ellei se sitä
saanut, olisi hän vaan samalla kannalla kuin ennen.
Hän suostui ehdoitukseen, mutta hänellä oli niin vähä luottamusta
itseensä, ettei hän voinut tulla mihinkään päätökseen.
Vihdoin, tasan kahdeksan päivää ennen sisäänjättämisajan päättymistä,
päätti hän ottaa romaanista viisi lukua, jotka riippuivat sen verran
toisissaan, että niitä saattoi pitää novellina, ja kilpailla näillä.
Mutta nämä luvut eivät likimainkaan olleet valmiit. Kolme niistä
oli vaivoin kirjoitettu, mutta kahteen jälelläolevaan oli tuskin
luonnostakaan. Ja sittenhän kaikki oli puhtaaksi kirjoitettava.
Lisäksi tuli se seikka, ettei hän juuri silloin ollut kotonaan. Hän oli
käymässä sisarensa ja lankonsa luona, jotka vielä asuivat Värmlannissa.
Eikähän se, joka on tullut vähäksi aikaa tervehtimään rakkaita ystäviä,
voi viettää päiviään kirjoituspöydän ääressä.
Hän kirjoitti siis öillä ja valvoi joka yö sillä viikolla neljään asti.
Vihdoin oli jälellä ainoastaan vuorokausi kalliista ajasta. Ja vielä
oli kaksikymmentä sivua kyhäämättä.
Täksi viimeiseksi vuorokaudeksi oli heidät kutsuttu vieraiksi. Koko
perhe matkustaisi ja jäisi yöksi kylään. Hänen täytyi luonnollisesti
seurata toisia.
Lopulta pidot päättyivät, ja hän istui kirjoittaen yöllä vieraassa
paikassa.
Väliin kävi hänen mielensä kovin kummalliseksi. Paikka, missä hän
oli käymässä, oli juuri sama tehdas, missä ilkeä Sintram oli asunut.
Kohtalo oli kummallisella tavalla kuljettanut hänet sinne juuri
siksi yöksi, jolloin hänen oli kirjoitettava hänestä, joka istui
kiikkutuolissa kiikkumassa.
Toisinaan hän katsahti ylös työstään ja kuunteli saliin päin, eiköhän
mahdollisesti pari kiikkutuolinjalkaa olisi käynnissä tuolla ulkona.
Mutta mitään ei kuulunut, ja kun kello löi kuusi aamulla, olivat nuo
viisi lukua valmiit.
Päivemmällä he matkustivat kotiin pienellä lastihöyryllä. Laivassa
hänen sisarensa laittoi paketin, sulki sen lakalla ja sinetillä,
jotka tätä tarkoitusta varten olivat kotoa otetut mukaan, kirjoitti
päällekirjoituksen ja lähetti novellin menemään.
Tämä tapahtui eräänä heinäkuun viimeisistä päivistä. Elokuun
loppupuolella sisälsi Idun uutisen, että vähän päälle kaksikymmentä
kilpakirjoitusta oli saapunut toimitukselle, mutta pari näistä oli niin
sekavasti kirjoitettu, ettei niitä voitu ottaa lukuun.
Silloin hän heitti päätöksen odottamisen. Kyllä hän tiesi, mikä novelli
se oli niin sekava, ettei sitä voitu lukuun ottaa.
Marraskuussa sai hän eräänä iltapäivänä kummallisen sähkösanoman.
Se sisälsi ainoastaan sanat »Riemuisat onnittelut», ja kolme hänen
seminaaritovereistaan oli kirjoittanut sen alle.
Kovin pitkäksi kävi hänelle odotteleminen seuraavan päivän puoliväliin,
jolloin Tukholman lehdet jaettiin. Kun hänellä oli lehti kädessään,
sai hän kauan etsiä löytämättä mitään. Vihdoin löysi hän viimeiseltä
palstalta pienillä kirjasimilla painetun uutisen, joka kertoi hänen
saaneen palkinnon.
Toiselle se kenties ei olisi ollut niin paljon, mutta hänelle se
merkitsi, että hän saisi antautua elämänkutsumukseen, jota hän koko
elinaikansa oli halunnut saada harjoittaa.
* * * * *
Tähän ei ole paljoa lisättävää. Satu, joka tahtoi ulos maailmalle, oli
nyt jotenkin lähellä päämaaliaan. Nyt se ainakin tulisi kirjoitetuksi,
vaikkapa viipyisikin muutamia vuosia, ennenkuin se tulisi valmiiksi.
Hän, joka sen kirjoitti, oli jouluna matkustanut Tukholmaan, saatuaan
palkinnon.
Idunin toimittaja tarjoutui painattamaan romaanin, niin pian kuin se
tulisi valmiiksi.
Niin, jospa hän vaan joskus saisi aikaa sen kirjoittamiseen.
Iltaa ennen kuin hänen tuli taas matkustaa Landskronaan, istui hän
vanhan uskollisen ystävänsä, vapaaherratar Adlersparren luona ja luki
ääneen muutamia lukuja.
Esselde kuunteli, niinkuin ainoastaan hän voi kuunnella, ja hän mieltyi
siihen. Lukemisen jälkeen istui hän ääneti ja mietiskeli.
»Kauanko tulee kestämään, ennenkuin kaikki on valmis?» sanoi hän
lopulta.
»Kolme tai neljä vuotta.»
Sitten he erosivat, mutta seuraavana aamuna, kaksi tuntia ennenkuin
hän läksisi Tukholmasta, saapui kirjelippu Esseldeltä, että hän ennen
lähtöään tulisi tämän luo.
Vanha vapaaherratar oli päättävällä ja toimeliaalla tuulellaan. »Nyt
sinä otat vuodeksi virkavapautta ja kirjoitat kirjan valmiiksi. Minä
hankin rahat.»
Neljännestuntia sen jälkeen oli hän matkalla seminaarin johtajattaren
luo pyytämään hänen apuaan viransijaisen saamiseen.
Kello yksi istui hän onnellisesti junassa, mutta ei matkustanut nyt
pitemmälle kuin Sörmlantiin, missä hänellä oli hyviä ystäviä, jotka
asuivat viehättävässä kodissa.
Ja sitten he, insinööri Otto Gumaelius ja hänen vaimonsa, antoivat
hänelle vierasvaraisuutta siellä maaseudulla, työrauhaa ja lepoa ja
kaikkea hyvää huolenpitoa lähes vuoden ajan, kunnes kirja oli valmis.
Hän sai nyt vihdoinkin kirjoittaa aamusta iltaan. Se oli onnellisin
aika, minkä hän oli elänyt.
Mutta kun satu viimein oli valmis kesän lopussa, oli se kummallisen
näköinen. Se oli vallaton ja raju ja tajuton, ja koossapysymisen laita
ei ollut parempi, kuin että kaikilla sen osilla yhä edelleen oli
jälellä vanha halunsa mennä kukin omalle tahollensa.
Siitä ei milloinkaan tullut mikä siitä olisi voinut tulla. Sen kova
onni oli, että se oli saanut odottaa niin kauan tullakseen kerrotuksi.
Jollei sitä pidetty kylliksi kurissa, riippui se siitä, että sen tekijä
oli niin ylen onnellinen saadessaan vihdoinkin kirjoittaa sen.