ja komeuden, rientääkseen minun syliini? Ei, kiitoksia paljon! Nyt
minä pidän hänestä paljon enemmän kuin ennen. (Ottaa Pallen kädestä,
vakavasti). Ja tästälähin kaikki salaisuudet pois tapetilta; hän on
minun poikani, minä pidän hänet, ja vaikk'ei hänestä tulekaan muuta,
kuin hän on — onhan se jo aivan tarpeeksi; hän on rehellinen, hyvä,
kaunis — ja hän on minun!
_Palle_. Ja silläkö sinä luulet minun antavan hyrrätä itseäni? Loruja,
enkelini!
_Ellen_ (uljaasti). Loruja samoin!
_Palle_. Mitä?
_Ellen_. "Mies olkoon vaimonsa pää", sen kyllä tiedän, ja kun minä
olen pään tarpeessa, tulen heti sinun luoksesi; mutta tässä, kuulepas,
tässä tulee kysymys sydämestä, ja se on minulla itselläni. Minä annan
peloittaa itseäni, mutt'en pois pojastani. Tule, poikani! (Ylpeillen,
Augustille) Kuulitteko — minun poikani! Niin, kenties teistäkin tulee
poika minulle; sille saatte nähdä, kuinka minä pidän lapsistani. Tule,
anna hänen olla yksinään. (Ottaa Pallea, joka seisoo liikkumatonna,
molemmin käsin päästä kiini). Sitten asettuu hänen kiukkunsa pikemmin!
(Suutelee häntä). Minä tiedän, mistä nuorasta pitää vedettämän. (Menee
perä-ovesta Fredrikin ja Augustin keralla).
Seitsemäs kohtaus.
Palle, (sen jälkeen) Grethe.
_Palle_ (yksin). Hän ei ai'o laskea viiriään alas! — Tämä on ensi
kerta. Olisiko hän oikeassa? Ei! — Hänellä on sydän? Hyvä! Mutta päällä
yksin onnen voittaa kerjäläisen kodassa. Onnettomuuteni laineet ovat
loiskahuttaneet kompassini mereen. Koko salaisuuteni istuu nyt nuoressa
Vagtel'issa — peltopyy pojassa; min'en saa sitä muuten ulos hänestä,
kuin taittamalla hänen niskansa. — Oi, jos piru olisi — (huomaa
Grethe'n astuvan sisään). Grethe! Oma tyttö-näpykkäni!
_Grethe_. Oletko suuttunut minuun eilen-iltaisista, isä?
_Palle_. Sinuun, letukkani? Enpä, tottavie, olekaan. Tyttöparka,
sinuunhan se luultavasti koski kovemmin kuin minuun. Mutta mitä äitiin
ja Fredrikkiin tulee, niin — oi, jospa toki tietäisit — —
_Grethe_ (kovin levottomana). Mitä, isä, mitä? Onko jälleen tapahtunut
jotain, joka — — —?
_Palle_ (tuskallisella levottomuudella). Ei, lapseni, ei. Älä pelkää;
minä vain laskin leikkiä.
_Grethe_ (kiihkeästi). Nyt sin' et puhu totta! (katsoo häntä terävästi
silmiin). Minä huomaan sinun silmistäsi; älä kiellä, se ei auta
ollenkaan. Sano nyt heti — — —
_Palle_ (hämillään). No, no! — Lemmon tynkkä, sinä tuijotat minuun,
niin että minä —. Oo, mitäs, hahaha, siitä ei maksa puhua. Minä sain
pienen napauksen sääriluuhuni.
_Grethe_. Oletko loukannut itseäsi?
_Palle_. En suinkaan; se oli vain hyödykseni. Äiti oli ottanut peitteen
lempeille kasvoilleen, se teki minut tuliseksi, mutta sitte minä
töyttäsin sääreni palliin, ja, se saattoi pääni oikeille tiloilleen
jälleen. Niin, minä olen hyvin tyytyväinen siihen seikkaan. — Mutta
sehän nyt oli kiltisti, että muistit lykätä hetkiseksi kotiini. (Noutaa
tuolin).
_Grethe_. Sinä erehdyt; minä lähetettiin — — —
_Palle_ (kuulematta sitä). Nyt meidän pitää puhella pari sanaa kahden
kesken. Istu! — Kuulepas, kiltti tyttöseni, teetkö minulle pienen hyvän
työn?
_Grethe_. Ja sitä sinä saatat kysyä? Sano, isä, sano, mikä se on?
_Palle_. Ole ajattelematta nuorta Vagtel'ia.
_Grethe_. Ajattelematta häntä? Sitä min'en voi.
_Palle_. Niin, niin, no ajattele häntä sitte, mutta — vallan vieraana.
_Grethe_ (vakaasti). Mahdotonta! — Minä olen koettanut paeta hänen
huomiotaan siitä silmänräpäyksestä, kun huomasin olevani hänelle
mieluinen; sillä minä pelkäsin sen olevan ainoastaan hetkellistä. Hänen
käytöksensä ja kaikki, mitä olen hänestä kuullut, on hyvää — sittemmin
hänellä on minun lupaukseni, sitä min'en ota takaisin.
_Palle_ (kiivastuen). Sinä muistat kai toki, että minä olen sinun isäsi?
_Grethe_. Saattaisinko sen unohtaa, ainahan sinä tarkoitat minun
parastani?
_Palle_ (hämmästyy). Totta sekin; luonnollisesti minä aina tarkoitan
sinun parastasi. (Innolla) Mutta juuri sentähden — hän on liian
korkea-arvoinen sinulle.
_Grethe_ (nousee äkkiä, lempeästi). Hänkö? — Ja missä katsannossa
on hän parempi minua? Taidollaan ja älyllään saattaa hän hankkia
varoja vähän enemmän kuin itse tarvitsee; säästäväisyydelläni ja
järjestykselläni saan minä ne riittämään meille kumpaisellekkin. Onko
minun vanhempani vähemmin arvokkaita, kuin hänen? Hän on ainoastaan
minun vertaiseni.
_Palle_ (ihastuneena; hypähtää). Eikä, verkkasen tuli, parempi — ei
äyrin edestä! (Kokoo aatoksiaan). Mutta yhtäkaikki! (vetää hänet
tuolille). Hänen äitinsä käypi kuitenkin nenä pystyssä.
_Grethe_ (elävästi). Onko hänellä oikeutta itsepintaisesti estämään
täysikasvuisen poikansa vapaata tahtoa, kun se on älykäs?
_Palle_. Sieluni kautta, — ei! — Mutta — kuitenkin —
_Grethe_ (kiireesti). Minä tiedän, mitä tarkoitat: On kuitenkin
pahasti, että perhe on riidassa. Älä pelkää, isäkulta. (Mielitellen
häntä). Etkö luule, että minä hyvittelemisilläni, ja kun olen
ystävällinen häntä kohtaan ja pidän hänestä, saan hänet hyväksi jälleen?
_Palle_. Saat, lempo vie, saatkin — hahaha?
_Grethe_. No! — Siis huomaat — — —
_Palle_. Luonnollisesti! Mutta minusta on kuitenkin, kun minä — kun mä
sanon, (hypähtää ja lyö jalkansa permantoon) min'en voi kärsiä häntä!
_Grethe_. Isä kulta, jalkasi — muistahan toki säärtäsi.
_Palle_. Oo, mitä jalasta — — (huomaa). Ahaa — vai niin! (istuu). Minä
ai'oin sanoa —
_Grethe_. Miksi et saata häntä kärsiä? no, annapas mun nyt kauniisti
kuulla se.
_Palle_. En, en minä sitä tarkoittanut.
_Grethe_. Tarkoitit maar, ihan varmaan. Sanothan sinä tavallisesti
syyt, kun kiellät minulta jotain.
_Palle_. Nyt se on mielestäni tarpeetonta; mutta jos kuitenkin tahdot,
niin — oi, minulla on syitä yli mitan! — Katsos, ensiksikin min'en
voi kärsiä häntä siksi, että — että — (hypähtää) no, siks' ett'en voi
kärsiä häntä, ja, hiisi vie — — (lyö jalkojansa permantoon).
_Grethe_. Isä, sinä unohdat sääresi.
_Palle_. Oo, min'en tahdo kuulla enää — (istuu). Suoraan sanoen, minä
tarkoitan —
_Grethe_ (jatkaa). Ett'et voi kärsiä häntä, kun et voi kärsiä sitä
perhettä.
_Palle_ (iloissaan) Oikein, siinä syy; eikö se ole pätevä?
(Innoissaan). Näetkös nyt, kun sinä viettäisit häitäsi, meidänhän
pitäisi olla iloisia kaikkien tyyni, ja kun sitten nuo babiani-apinat
tulisivat potkien —
_Grethe_. Mutta vaikkapa, kulta isä, sun täytyisikin viettää yksi ainoa
kiusan päivä, mitä se olisi sen sijaan, kun sittemmin monta ikävää
iltaa voisit viettää tyttösesi tuvassa?
_Palle_. Sinun tuvassasi?
_Grethe_. Niin, punssi-lasin ääressä vävy-poikasi kanssa.
_Palle_. Ja sinun lastesi kanssa — sinä unohdat tykkänään lapsesi.
Niin, tyttäreni, (puristaa häntä rintaansa vastaan). Ota hänet!
_Grethe_. Oi, sinä olet toki aina minun oma kiltti isäni.
_Palle_. Ja sinä olet semmoinen —. Kuinka sinä, pikku pirulainen,
tohdit tulla viekoittelemaan minua?
_Grethe_. Sinua? — Herran tähden, kuinka se olisi juohtunut mieleeni?
Tiesinhän minä, että olisi vallan mahdotonta voittaa sinua puolelleen!
Rouva lähetti minut.
_Palle_. Rouva?
_Grethe_. Niin; koko talo on hämmennyksissä, ties Jumala, mintähden, ja
rouva pyysi minun kysymään sinulta, miksi herra niin kovin pelästyi,
kun sinä sanoit valtioneuvoksen tulevan.
_Palle_. Hahaha, se on mainio historia; mutta sitä min'en, sieluni
päälle, tiedä; luultavasti siksi, kun stasroodi Pobel tahtoo antaa
nuorelle Vagtel'ille 50,000-taalerisen veljensä-tyttären.
_Grethe_ (kauhistuen). Mitä sanot?!
_Palle_. Etkö sinä sitä tiedä?
_Grethe_. En, en! Olisinko sitten enään ajatellut — —? Mutta sehän on
mahdotonta. —
_Palle_. Minä kuulin sen juuri itse nuoren herran suusta, ja, minun
mielestäni, sen pitäisi ilahuttaa sinua.
_Grethe_. Ilahuttaa minua? — Että hän uhraisi niin paljon, naidakseen
minut, köyhän, typityhjän tytön? — Jos minä olisin hänen tiellään
semmoiseen onneen, sitä, isä, sitä ei hänen vanhempansa milloinkaan
voisi antaa minulle anteeksi. Ja hän itse! Jos me sitte joskus
joutuisimme puutosta kärsimään, ja jos hän katuisi, tai jos minä
luulettelisin hänen katuvan, että hän minun tähteni hylkäsi rikkauden,
loiston, onnen — sit'en voisi kestää.
_Palle_. Grethe, mitä se —? (Kiivaasti). Hän on kosinut sinua
formulaarien mukaan; hänen pitää, istu ja pala, myöskin ottaa sinut.
_Grethe_. Ja vanhempiensa vihan? (Istuu tuolille peittää kasvonsa
käsillään).
_Palle_. Oo, mitä vanhemmista? Hän huolii vähät vanhemmistaan, kun vaan
—. No, niin piru vieköön koko sihteerillisen perheen!
_Grethe_ (hypähtää ylös, pitää kätensä hänen suunsa edessä). Vait,
vait, isä! Ei sanaakaan, kuuletkos! Ei sanaakaan äidille.
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Ellen. Fredrik. August.
_Ellen_. Minusta oli, kuin olisin kuullut hänen äänensä! (Grethelle)
Näätkös, kuka täällä on?
_Grethe_ (hämillään). Niin, äiti! Minä — minä — (Fredrikille). Te
olette — — —
_Fredrik_. Ei te vaan — sinä! Veikko! — Hän tietää sen jo.
_Ellen_. Niin, ja sanokoon isä mitä tahansa, Fredrik on oikeassa:
Nyboder'in lapsi voipi päästä eteenpäin, niin hyvin kuin muutkin.
_Palle_ (katsahtaen Gretheen). Niin totta vie voikin.
_Ellen_ (jatkaa). Sen näkee sinusta.
_Palle_. Oikein!
_Ellen_. Mitä sinä sanoit?
_Palle_. Minäkö? — Minä sanoin: Sinä osasit oksaan! (Ottaa, kiukkuaan
masentaakseen, kupin pöydältä-, viipuu sitä).
_August_. Minun äitini täytyy myöntyä rukouksiini, mikään uhri ei ole
mulle liian suuri.
_Grethe_. Uhri! — Jos minun pitää voida tehdä teidät onnelliseksi, on
teidän tyytyminen ainoastaan rakkauteeni, muuten min'en voi palkita
mitään uhria.
_August_. Oi, älä punnitse sanoja silloin, kun ajatus on työ. Tuo
katkeruus ei, paitsi sitä, tulekkaan sydämestäsi, sillä minä tiedän,
sinä rakastat minua, ilman minutta et tulisi onnelliseksi. (Grethe,
joka seisoo lähinnä Pallea, kääntyy häneen huo'aten-, Palle, jonka
kiukku saa voimaa, heittää kupin äkkiä lattiaan).
_Ellen_ (juoksee hänen luokseen, nuhdellen). Palle!
_Palle_ (häpeissään, puristaa hänen kättään). Ellen! — Minä olen jo
hiljaa! (Istuu synkkänä pöydän ääreen).
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Qvit.
_Qvit_ (tulee kiireesti sisään, heittää hattunsa ja pussinsa). Noo, nyt
on vihdoinkin peijakas irti! Kauniita historioita, mainioita laitoksia!
Varis huutaa omaa nimeään! Roistoväkeä, sanoi hän — roistoväkeä
itse, ja roistoväkeä kunnialla. Hei, puosmanni, — niin, kyllä teidän
puolestanne kostetaan! Kyllä nyt saatte kostaa!
_Palle_ (hyppää ylös). Kostaa! (Kokoo aatteitaan). Vai niin! (istuu
jälleen).
_Toiset_ (ympäröivät Qvit'in). Mitä nyt on tapahtunut?
_Qvit_. Vai niin, te olette täällä, herra August? Hauska nähdä. Teidän
isänne on suuri lurjus.
_August_. Mitä? Te tohditte —. Te olette vanha mies ja olette tehnyt
isälleni monta hyvää työtä.
_Qvit_. Niin olenkin — juuri niin! Minä tulin, kun muut meni; minä
kyyräilin ja konttasin, rukoilin ja manasin, kunnes sain hänet
kassaan. Mutta mikä hyöty minulla siitä on? Hän häpäisee, tahraa minun
kunnialliset rekommendationini; hän elää siitä, jolla minä ja muut
rehelliset ihmiset ai'otaan haudata.
_August_. Ei, tämä menee loitos! — Te valehtelette!
_Qvit_ (hypähtää korkealle hämmästyksestä ja kiukusta). Mitä? Minä,
Peer Qvit, joka olen asunnut 15 vuotta samassa paikassa, minä, joka
olen tutkinut moraalia ja nielemällä lukenut kaikki kirjailiamme, minä,
— — —
_August_. Niin kunniata loukkaavia soimauksia isästä ette saa lausua
hänen pojalleen, tuomatta todistuksia esiin.
_Qvit_. Niitä mull' on kylliksi! Oo, minä olen tyystin nuuskinut
asian haarat ja polut — minä tunnen koko hänen perhe-elämänsä. Hän
juopi kahvia keskellä päivää — sillä se oli lörpötystä vain eilen.
Teidän äitinne on syntynyt joka päivä, koska hän joka päivä viettää
syntymä-päiviänsä; teillä pidetään hauskoja ilta-seuroja ja suuria
päivällisiä, (hieroen käsiään) mutta ne tulevat hullummin häirityksi
kuin meidän eilen illalla, sillä tänään e.p.p. pidetään siellä tutkinto.
_August_. Fredrik. Tutkinto?
_Qvit_. Niin, tutkinto, ja siitä saadaan sitte nähdä, että hän
on kutsunut vieraita minun keksinnölleni ja herkutellut niitä
ruumiskassalla; mutta nyt me korjaamme jäännökset, hän saapi sitte
rouvineen kauniisti joutua pilkan ja häväistyksen alaiseksi.
_Palle_ (nousee). Pilkan ja häväistyksen —!
_August_. Jos perhe on joutunut onnettomuuteen, niin on varsin katalaa
riemuita siitä.
_Qvit_. Minä en riemuitsekaan; Jumala suokoon, että saisin nähdä isänne
puhtaana ja lumi-valkoisena, se olisi yhtä tervetullutta minulle ja
ruumiskassalle kuin teillekkin! Mutta minä mainitsen joka seikkaa sen
omalla nimellä, ja petosta — — —
_August_, Mitä sanotte?
_Qvit_. Niin, _crimen_, hyvä ystävä, _crimen_!
_August_. Isä-parkani!
_Palle_ (astuu reippaasti esiin). Eikö häntä voi auttaa?
_Kaikki_. Kuinka?
_Qvit_. Puosmanni, hän on haukkunut teitä —
_Palle_ (elävästi). Onko nyt aikaa miettiä sellaista? Perhe joutuu
pilkan ja häväistyksen alaiseksi! — Millä hänen voipi saada irralleen?
_Ellen_ (lankee hänelle kaulaan). Palle — mitä minä sanoin?
_Grethe_ (samoin). Isä!
_Fredrik_ (innolla Augustille). Siinä on mies!
_Palle_ (kainosti). No, no — ei turhia — joutavia, — (kiivaasti) Muuten
min'en tee mitään! (Ellen ja Grethe vetäytyvät takaisin). Ripeästi,
Manne? Me teemme, minkä voimme. Mun säästökassa-kirjani 135 taaleria
ja markka, — sen verran meillä nyt on, sinulla, Fredrik, on myöskin
varmaan pikku ropo taskun pohjassa, ja Qvit'in täytyy — — —
_Qvit_. Mun? Ei, hän on saattanut minulle harmia ja häpeää, hän on
kompromitteerannut minut!
_Palle_. Komplimentteerannut tai ei komplimentteerannut teitä,
yhdentekevä — hän on hädässä, vaari hyvä!
_Qvit_. Hän on sen ansainnut! Minä olen koonnut kaiken iloni
ruumiskassaan ja jos se joutuisi pankruttiin, niin — ei, hänen pitää
joutua pinnistykseen!
_Palle_. Mitenkä? Eipä, lemmoksi, pidäkkään! Herra, te ette enää sovi
asumaan meidän kanssamme, te olette varsin paha ihminen!
_Ellen_. Niin, hyi, te olette varsin paha ihminen!
_Qvit_ (hämmästyen). Mitä kummia? — Minäkö paha ihminen? (Melkein itku
suussa) Puosmanni! Te ajatte siis minut pois luotanne?
_Palle_. Niin teen, sillä semmoinen — —
_Qvit_ (rukoillen). Älkää — älkää — älkää sanoko enää; minä olen
varmaankin väärässä. (Innolla) Ottakaa kaikki, mitä minulla on!
Pelastakaamme hän — vaan, voi, se on jo liian myöhäistä.
_Kaikki_. Myöhäistä?
_Qvit_ (mieletönnä). Se on minun vikani! Äkkipikaisuudessani lähetin
minä tutkinnon hänen niskoilleen. Oo, älkää suuttuko! Se oli hyvin
pahoin tehty, mutta minä olin niin kihloissani. Mitä minä olen tehnyt —
— —!
_Palle_ (vallan toimessaan). Suu kiini! Auttakaa heti —
silmänräpäyksessä! Kondevit, kondevit! Kaikki rahat esiin, mitä meillä
on. Kenen me saisimme käsiimme —! Nyt heti hänen luokseen! Hän pitää
pelastettaman — minä sanon: hän pitää.
_Qvit_. Hän pitää pelastettaman, niin! Mutta vaikka nyt ruumiskassan
reikä saataisiinkin tukkoon — se ei auta, statsroodi on kovin ankara.
_Palle_. Statsroodiko? Kuka stasroodi?
_Qvit_. No, hei, statsroodi Dobel!
_Palle_ (ihmetellen, kummastellen). Hän! — (Augustille) Minä voin
pelastaa isänne; minä voin, mutta — se maksaa! (Pienen kamppauksen
jälkeen). No, olkoon niin — hän on pelastettu, niin totta, kuin käteni
on tuossa!
_Kaikki_ (keskenään sydämestään iloisina). Kuinka? Onko se mahdollista?
_Palle_. Hattuni! — Pitäkää lujasti kiini hänestä, herra stasroodi,
niin lujasti kuin tahdotte; nyt minä koetan kanssanne pienen
syli-painin, ja teidän pitää, vaikka piru olkoon, päästämän irti! Tule,
Fredrik, me kaksi voitamme tänään taistelun; nuo toiset voivat lystin
vuoksi kryssätä jälestä ja järähyttää voittoriemun laukauksia.
_Ellen_ (seisahtaa hänet, innolla). Palle, ethän vaan aikonekkaan — —?
_Palle_. Minä teen velvollisuuteni; jälestäpäin sitte lasken, paljoko
se maksoi. (Menee ovelle päin). Hei, Fredrik!
_Fredrik_. Minä teen kaikki, mitä tahdot, isä, mutta loukata
hyväntekiääni — en!
_Palle_ (tulee reippaasti takaisin). Sin'et tottele komantoa — saat
anteeksi! Mutta tällä kertaa — joka on viimeinen, kuin minä komennan
sinua — tahdon minä sinun umpimähkään tottelemaan; ymmärrätkös? —
Minä tahdon! (Puristaa Augustin kättä). Isänne on pelastettu! (Menee
kiireesti Fredrik'in kanssa).
Viides näytös.
Ensimmäisen näytöksen huone.
Ensimmäinen kohtaus.
Mathilde (istuu sohvalla ja neuloo). Parooni (seurapuvussa, nojaikse
tuolia vastaan, tarkastellen häntä).
_Parooni_. Miksikö luulen tekeväni hänet niin levottomaksi?
(kuiskasee). Hän on holhojan pulassa.
_Mathilde_. Mitä luuloja! Te erehdytte vallan.
_Parooni_. Olkaa varoillanne! Nyt kun hän huomaa, että hänen täytyy
laittaa kaikki teidän rahanne kokoon — — —
_Mathilde_. Minkätähden niin?
_Parooni_. Oi, armoni, te saatatte minut pulaan; minä luulin
uskaltavani aavistaa teidän palkitsevan totisen rakkauden.
_Mathilde_. Hm, kenties ei aavistuksenne olekkaan pettänyt teitä.
_Parooni_. _Mondieu_! Te sallitte, että minä saan — — —?
_Mathilde_. Ajatella? minä tekisin aivan älyttömästi, jos kieltäisin
jotain, mitä en voi estää. (Kiskoillen) Teillä on aivan täysi valta
ajatella.
_Parooni_. Ah, kuinka te teette minut onnelliseksi!
_Mathilde_. Ja mitä enon holhoja-toimeen tulee, siitä sanokaa myöskin
ajatuksenne. (Salaisesti). Olisikohan jotain tärkeitä seikkoja — —?
_Parooni_ (samoin). Ei, ei suinkaan, mutta kuitenkin tarpeeksi
tärkeitä, saattamaan hänet kipeään pulaan, jos hän joutuu tekemiseen
sellaisen miehen kanssa, joka pitää teidän hyötynne valvomisen
ensimmäisenä velvollisuutenansa.
_Mathilde_ (elävästi). Sen hän tekeekin.
_Parooni_. Varmaan! Minä otaksun — että se olen minä — sallitteko?
_Mathilde_. Teidän otaksuvan? Miksikä en? Otaksukaa te vain.
_Parooni_. Oi te hurmaatte minut! (Entisellä äänellään) Minä käyttäisin
itseäni totuuden mukaan, niin! Se tuntuisi minusta tosin hyvin
katkeralta, luonnollisesti! — _Mais enfin_, pitääkö teidän palkitseman
se, että tätinne elää _follement_?
_Mathilde_. Vai huomaatte tekin sen? Suokaa anteeksi, minä luulin
teistä vallan hyvää, mutta en toki odottanutkaan noin suurta
suorapuheisuutta, juuri teiltä, joka olette hänen jokapäiväinen
vieraansa.
_Parooni_ (innoissaan). Mutta mistä syystä luulette minun siten
tekevän, armoni? Voittaakseni teidän suosionne, miellyttääkseni teitä,
ja aivan sama tunne saattaa minut vaatimaan täydellistä tiliä —
tietysti ette te tahdo armahtaa — — — —
_Mathilde_. Minäkö? En ollenkaan! (Hiljaa mennessään sohvalle). Aa,
viekastelia, nytpä minä ajankin sinut satimeen! (Istuu). Kuitenkin, —
hän kyllä pelastetaan.
_Parooni_ (ihmetellen). Pelastetaan? Sallittehan te minun otaksua, että
se olen juuri minä, joka vaadin häntä tilinteolle, ja sitte minä en
käsitä — — —
_Mathilde_. Oletteko hiljakkoin saanut uutisia veljeltänne, herra
perintömaan omistajalta?
_Parooni_. En, me olemme vähän huononmoisessa sovussa. Hänellä on se
vika — — —
_Mathilde_. Että hän on vanhin, sen hän ehkä pian jättää teille, hän
kuuluu olevan kovin sairas.
_Parooni_. Mitä sanotte?
_Mathilde_. Hän on naimaton, omaisuus jääpi teille, ja te olette sitten
tilaisuudessa pelastamaan enoni, täyttämällä teidän varoillanne sen,
minkä minun varani jättävät vaille.
_Parooni_. Ei, se saattaisi hänet liian suureen kiitollisuudenvelkaan,
joka varmaan inhoittaisi häntä, kun minä heimo-herrana ehkä olisin
pakoitettu kuolettamaan tuttavuuteni tässä talossa, etsiäkseni
ylhäisempiä — — —
_Mathilde_ (kiireesti noustessaan). Joka suhteessa?
_Parooni_ (nostelee olkapäitään). Aavistamattomat, välttämättömät
seikat saattaisivat pakoittaa minua kieltämään ehkä sydämeni
tunteetkin. Kuitenkin, mikä tapahtunut olisi, se olisi tapahtunut, sen
vuoksi olisi toivottava, että se, joka tietää minun itseään rakastavan
— — — —
_Mathilde_. Ilmoittaisi itsensä, ennenkuin te tulisitte pakoitetuksi
kuolettamaan rakkautenne? — Se on hänen velvollisuutensa itseään
kohtaan, ja suoraan sanoen, (pilkallisesti) minä — — —
_Parooni_. Te — —?
_Mathilde_. Minä — kesken puheen: (Salaisesti). Olkaa varoillanne,
ettei kenkään kerro tädilleni teidän ajatuksianne, ennenkuin olette
saanut perintökartanon haltuunne. Se voisi pian ryöstää meiltä teidän
läsnä-olonne.
_Parooni_. Oo, ei suinkaan! Rouva tahtoo _absolut_ pitää minua
ystävänään. Ei kenkään voi mustata minua hänen silmissään — — —
_Mathilde_ (nauraen). Paitsi te itse.
_Parooni_ (keikarimaisesti). Hahaha, ja min'en tahdo.
_Mathilde_. Hahaha, ette! (hiljaa) Vaan täytyy!
Toinen kohtaus.
Entiset. Vagtel. Rouva (pyntättynä).
_Vagtel_. Kun sinä vain pitäisit huolta omasta lemustasi ja antaisit
minun olla rauhassa. Se ei ole ollenkaan mitään — — —
_Rouva_. Voinko luottaa siihen?
_Vagtel_ (äissään). Voit, lennä ja polta, voitkin.
_Rouva_ (huomaa paroonin). Ystäväni, voinko nyt perustaa toivoni teihin?
_Parooni_. Armoni, te rakennatte kalliolle (puhelevat keskenään
innokkaasti).
_Vagtel_ (etu-alalla). Valtioneuvos tulee! Minun täytyy
silmänräpäyksessä toimittaa — mutta mistä — mistä?
_Mathilde_ (salaa Vagtel'ille). No, eno, nyt olette saanut rikkaan
ystävän.
_Vagtel_ (elävästi). Kenen, lapseni? Kenen?
_Mathilde_. Ettehän vain sano minun sitä ilmoittaneen — lupaatteko sen?
_Vagtel_. Ole huoletta! Kenen! Kenen?
_Mathilde_. Paroonin. Hänen veljensä on kuollut (itseks.). Ja nyt hän
itsekin mustaa itsensä. (Menee).
Kolmas kohtaus.
_Entiset_ (paitsi Mathildea).
_Vagtel_ (Its.). Mikä onni! (Paroonille). Te olette, kuulin ma, saanut
surun, herra parooni. No, se ilahuttaa minua.
_Parooni_ (painavasti). Liian varhaista, ystäväni, liian varhaista!
Veljeni kuuluu olevan ainoastaan sairas, mutta — — —
_Vagtel_. Hän on kuollut, herra parooni, aivan kuollut!
_Rouva_. Se huvittaa minua! Te olette perintö- ja heimoherra, te olette
rikas — oi, kuinka te olette onnellinen!
_Parooni_. Mutta olisihan minun pitänyt saaman sana siitä. Se on
mahdotonta.
_Vagtel_ (innoissaan). Kuten sanoin, hän on ihan valmis. (Syleilee
iloissaan paroonia). No nyt ette enää ole _decadencessa_, niinkuin
eilen.
_Parooni_. Hiljaa, ystäväni, meidän pitää saada tarkempia tietoja.
Muutenkin sattui tämä nyt vallan sopimattomasti.
_Vagtel. Rouva_. Kuinka niin?
_Parooni_. Minä tulen käyttämään osan rahoista — — — ja tätä nykyä — — —
_Vagtel_. Oo, kartanon omistajana teitä uskotaan kaikkialla, ja minä
toivon — — —
_Parooni_. Anteeksi, lainaaminen on varsin vastoin minun
_princip'iäni_; minä en lainaa muille, kuin hyville ystäville.
_Vagtel_ (kiihkeästi). Mutta, herra parooni, kun minä — — —
_Parooni_. Ei, ei, minä tiedän vallan hyvin, teillä ei ole voimia; en
minä siksi epäile teidän hyvää tahtoanne.
_Vagtel_ (kuin ennen). Te erehdytte, te ette käsitä minua, minä tahdon
— — —
_Parooni_. Minä tiedän kyllä, mitä te, hyvä sihteeri, tahdotte, minä
tiedän sen, mutta minä en sitä tee, ja (lyhyesti) lopettakaamme tämä
hellä kanssapuhe.
_Vagtel_. Ei se suinkaan minun mielestäni ole hellä, sillä — — —
_Parooni_ (antaa hänelle kättä). Kunnon ystävä, saattepa nähdä, minä
pelastan kyllä itseni pulasta. (Kääntyy äkkiä rouvan puoleen). Armoni,
minä riennän heti inspiceeraamaan pöytien kattamista. (Menee kiireesti
sivu-ovesta).
Neljäs kohtaus.
Vagtel. Rouva.
_Rouva_. Voi, kuinka hän on sievä! Pelkkää kohteliaisuutta. Kas hän
tulee aina pysymään itsensä kaltaisena. (Laskee kätensä Vagtel'in
päälle.)
_Vagtel_ (joka on seissyt masennettuna, kädet ristissä, hypähtää).
Niin! (Kävelee kiivaasti edestakaisin; itsekseen). Minä olen hukassa,
hukassa, hukassa!
_Rouva_. Sin' et voi muuten palkita hänen ystävyyttään kuin
toimittamalla hänelle rahoja.
_Vagtel_. Minäkö? Hänelle? — Tiina! Tiina! Jos sinä tietäisit — Hän on
oikea koiras-kettu.
_Rouva_. Parooni?! Oletko mieletön, mies? Hänen hellyytensä — — —
_Vagtel_. Niin, hän nylkee minut pelkästä hellyydestä! (koroittaa
ääntään). Hän on — (huomaa valtioneuvoksen). Oo! (vavisten) Nöyrin
palvelianne!
Viides kohtaus.
Entiset. Valtioneuvos.
_Rouva_. Ahaa, herra valtioneuvos?