Lalalala — hei! Kas niin pitää olla, sinä vanha etana! (Ravistaa
Qvit'iä, huomaa valtioneuvoksen). Hei, kas, hyvää huomenta; minusta
tuntuu, kuin ei minun olisi kunnia tuntea teitä.
_Qvit_. Hän on yksi minun ystäviäni.
_Palle_. Teidän ystäviänne? (Puristaa valtioneuvoksen kättä). Grethe!
Tervetuliaiset, tyttöni!
_Qvit_ (estellen, hiljaa). Ei, — ei — minä luulen, että hän kuuluu
raittiuden seuraan.
_Palle_. Loruja! Näyttääkö hän raittiuden seuralaiselta? Hänen pitää,
lakka ja vaahto, pyllistää tervetuliaiset! (ottaa kolpakon Gretheltä,
joka toi sen toisesta huoneesta). — Saanko minä siis ilon — Qvit, miksi
minun pitää titleerata tuota ystävääsi? Mitä säätyä hän on?
_Qvit_ (kiireesti). Kirjanpainaja!
_Palle_. Vai niin? Jaha! (iloisesti). — Herra kirjanpainaja, saanko
minä ilon pyytää teitä lenssaamaan tämän näin.
_Valtioneuvos_ (katselee hymyillen kolpakkoa). Lenssaamaan tämän? Ei
— siihen ei kirjanpainajan voimat riitä. Mutta kyllä minä juon siitä
kuitenkin — ystävyyden ja vieraanvaraisuuden maljan! (Juopi).
_Kaikki_. Eläköön!
Kahdeksastoista kohtaus.
Entiset. Vagtel. Rouva.
_Rouva_ (astuen sisään). No, kylläpä tänne melun ja rähinän mukaan tien
osaa.
_Palle_. Hä? — Hänen korkea-arvoisuutensa ja rouva. — He kunnioittavat
meitä käynnillään! (Viepi heidät keskelle huonetta). "Pass opp", Manne
täällä on upsiereja täkillä!
_Vagtel_. Ei, me emme tule tänne — — —
_Palle_. Ei mitään koristuksia! (Lyöden kättä Vagtel'ille). Kas, se on
minulle mieluista, ett'ette halveksi köyhän miehen kotoa!
_Ellen_ (monta kertaa niiaten). Saanko minä riisua teidän yltänne,
rouva hyvä? Suvaitkaa minun auttaa teitä — — —
_Rouva_. Ei, ei — me menemme heti pois, kun vain — — —
_Palle_. Loruja! hattu pois! Grethe, sukkelaan isäntäsi ja emäntäsi
tervetuliaiset tänne! (Vieraat kilpaa kumartelevat heille).
_Qvit_ (hiljaa valtioneuvokselle). Mitä tämä merkinnee?
_Valtioneuvos_ (tyynesti). Saamme nähdä, saamme nähdä! (vetäytyy taakse).
_Rouva_. Saanko sanan vuoroa? Onko minun poikani täällä?
_Palle_. Teidän poikanne? Antakaas, ma katson! On niinkin! Hoi,
kosiomies! — Minne hittoon kosiomies joutui?
_Grethe_. Hän meni pois, kun minä käskin.
_Rouva_ (Vagtel'ille). Ai, ai, — hän käski hänet pois! No sitte on
kihlaus jo luultavasti tapahtunut?
_Palle_. Ei vielä, rouva-hyvä, mutta jos te sentähden tulitte ja jos
vain nyt voitte saada pojan kynsiinne — olkoon menneeksi — min'en ole
vastaan.
_Rouva_. Mutta minä olen. — — Minun poikani ei saa naida teidän
tytärtänne, siksi on hän liian hyvä.
_Ellen_. Liian hyvä? Grethelle? Tytölle, jonka nimellä ei ole
pienintäkään pilkkua, joka on hyvä, siisti, vikkelä, taitava.
_Palle_. No, no, älähän hätäile, muori! Eihän rouva Gretheä moitikkaan,
hän tarkoittaa vain, että hänen poikansa on semmoinen makupala, ett'ei
hyväkään ole hänelle kylliksi hyvä, ja niin voipi totta toisiaan
ollakkin.
_Ellen_ (jota Grethe turhaan kokee rauhoittaa). Ei kukaan saa sanoa
kenenkään olevan liian hyvän minun lapselleni — ja kaikkein vähemmin
te, rouva-hyvä; sillä tiedättekö mitä? Te ette kohtele minun tyttöäni
rehellisen emännän- tavalla, minä tiedän sen, hän on sävyisä letukka,
joka toimittaa tehtävänsä täsmälleen, kunnollisesti ja vilpittömästi,
mutta te olette, (hieroen käsiään) jaa, minä tiedän kyllä, mikä te
olette.
_Rouva_. Vagtel, kärsimmekö me tuollaista?
_Vagtel_. Emme suinkaan — menkäämme, ja näyttäkäämme — (teeskennetyllä
uljuudella), että me halveksimme mokomata roistoväkeä.
_Kaikki_. Roistoväkeä!
_Palle_ (vavisten). Roistoväkeä? Roistoväkeä! (Käypi mieletönnä,
nostetuilla nyrkeillä Vagtel'in päälle, joka pujahtaa pois edestä).
_Grethe. Ellen_ (heitläyvät hänen eteensä). Isä!
_Valtioneuvos_ (Its.). Hävytöntä!
_Palle_ (äkkiä selvänä humalasta; kooten ajatuksiaan). Mitä tämä oli?
(Katselee vaimoaan ja tytärtään). Löinkö minä häntä? (puristaa heidän
käsiään, kun he pudistavat päätään). Kiitoksia lapset, kiitoksia! Te
teitte oikein, kun estitte minua; se lyönti olisi koskenut minuun
kovemmin kuin häneen. (Huomaa Vagtel'in pelkäävän häntä). Seiskaa
paikallanne! (Menee aivan Vagtel'in eteen, joka vapisee pelosta).
Roistoväkeä! — Kutsukaa minua kerjäläiseksi, se minä olen; pöllöksi
— minä saatan ehkä olla sekin; siaksi — te saatte luvan luulla minua
siksikin; — vaikka minä olen köyhä, raaka, sivistymätön ja tyhmä, voin
kuitenkin olla rehellinen mies; — mutta tulla haukutuksi roistoväeksi,
sitä ei totisesti kärsi kukaan, joka saattaa käydä pää suorana ja
katsoa jokaista rehellisesti silmiin. — Rohtiminen, karhea hursti
saattaa verhota yhtä jaloja sydämiä kuin hieno, sahiseva silkkikin.
(Kaikella innollaan) Tiedättekö sen, vaari? — No, nyt saatte jäädä
töllistelemään tahi mennä tiehenne, — se on minulle yhdentekevä. Min'en
tahdo sekoittaa taklaasianne, mutta min'en toki saata kieltää, minulla
olisi erinomainen halu työntää sellainen tuli-ryöri sielunne korvaan
saakka, että teidän täytyisi taipua. (Kääntyy). Hei, tervetuliaiset!
Kivut kauas kaikista rehellisistä ihmisistä! (Eräs vieraista on antanut
hänelle kolpakon, josta hän juopi kulauksen).
_Rouva_. Ja sinä kärsit tuommoisia soimauksia?
_Vagtel_. En, — minä tahtoisin tietää, minkälainen tuli-ryöri se on,
merimies?
_Palle_ (jälleen hyvällä tuulella). Niin — kaikeksi onnettomuudeksi —
sitä min'en tiedä.
_Vagtel_ (vähän raittiimmin). Minä olen arvoisa ja rehellinen mies,
teidän on hyvin vaikea löytää sellaista tuli-ryöriä, jonka työntäisitte
minuun, sillä — — —
_Valtioneuvos_ (Its.). Saadaan nähdä! (kuiskasee Pallelle). Sanokaapa
hänelle: Olkaa varoillanne; huomena tulee statsroodi.
_Palle_. No, ja mitä se hyödyttää, se semmoinen?
_Valtioneuvos_. Saatte nähdä, pianhan se on sanottu.
_Palle_. Totta sekin, kirjanpränttäri, voimmehan me probeerata.
_Vagtel_ (yhä uljaammin). Ell'ette ai'o käydä minuun käsin, ette
suinkaan ole mies minua peloittamaan.
_Palle_ (tyynesti). No no, — ei niin ripeästi! Olkaa varoillanne —
huomenna tulee statsroodi.
_Vagtel_ (nöyrästi). Mitä — mitä sanotte?
_Valtioneuvos_ (hiljaa Qvit'ille). Minä tiedän kylliksi! (kiirehtii
salaa pois).
_Palle_ (katsoo häneen jäykästi, kovemmin). Minä sanon: Huomenna tulee
statsroodi!
_Vagtel_ (pakotetulla naurulla). Hahaha, mitä se merkitsee? Mistä sen
olette saanut?
_Palle_. Minä olen saanut sen eräältä mieheltä — joka on semmoinen
mies, että (katsellen ympärilleen). Piruko kirjanpainajan vei?
(Ylpeillen) Lyhyesti, minä sanon, parahin ystäväni, olkaa varoillanne:
statsroodi tulee huomenna.
_Vagtel_. Pyydän nöyrästi anteeksi, minä haluaisin kernaasti — —
_Rouva_. Mitä? Sinä, sihteeri Vagtel, unhoitat niin tykkänään arvosi,
että — — —
_Ellen_ (keskeyttää hänet peloitellen). Tasrooti tulee huomenna.
_Palle_ (lisää sukkelaan). Ja olkaa varoillanne.
_Rouva_. Mutta mitä se — — —!?
_Vagtel_ (ankarasti). Ole vait sinä! Menkäämme! Min'en kärsi riitaa.
_Ellen_ (hieroen ilosta käsiään). Se auttaa, se auttaa! (Pallelle). Oo
— vielä kerran; se tekee hyvää! Tasrooti — — —
_Vagtel_ (ottaa vaimoaan käsivarresta). Tule pois! Hyvää yötä, hyvät
ihmiset! Me menemme, me menemme.
_Palle_. Niin, — menkää helvettiin; mutta statsroodi tulee huomenna!
Hahaha!
_Kaikki_ (seuraavat Vagtel'ia ja rouvaa ovelle). Hän tulee huomenna!
Neljäs näytös.
Sama huone. Kuppia pöydällä, vasemmalla katsojista.
Ensimmäinen kohtaus.
_Palle_ (tulee kiireesti, hattu kädessä perältä, katsoo ympärilleen).
Vanhus nyt jo ulkona? Hm, olisin tahtonut hänet kernaasti mukaani,
sillä jos minä näen ne — roistoväkeä! Kun ajattelen sitä sanaa, on kuin
palava liekki kävisi läpi suonieni. Minä pelkään, ett'en saata hillitä
tulista luontoani. Vaan, ei auta; Grethe'n ei pidä kauemmin olla
mokomassa ihmispesässä — hänen ei pidä, vaikka — (aikoo mennä).
Toinen kohtaus.
Palle. Ellen (perältä, kahvipannu kädessä).
_Ellen_. Palle, juothan kupin kuumaa, ennenkuin menet ulos, poikaseni?
_Palle_. Minulla ei ole vähintäkään rauhaa, ennenkuin Grethe on saatu
pois tuosta kirotusta talosta. Minä myönsin illalla, kun sekä hän että
sinä pyysit, että hänen oli meneminen sinne takaisin, mutta — se ei
ollut viisaasti tehty.
_Ellen_. Ei, hyvältä se ei lie tuntunut hänelle, tyttö-raukalle — mutta
sitä älykkäämmin se oli tehty. Minä olen itse palvellut leipäni edestä
ja tiedän mitä palvelus-ihmisen velvollisuuteen kuuluu. Sen pitää
kärsiä, kunnes laillisella tavalla pääsee vapaaksi. (Istuu, kaataa
kahvia). Ei, ei hyvä ystäväiseni — nyt on meillä oikeus, ja nyt me
voimme pelata niiden kanssa.
_Palle_. Ja niin me teemmekin, niin me teemmekin, nuppuseni! — Illalla
minä remahdin kuin raketti, mutta kun näin tuon vanhan Taula-Jussin
vallan kelmeänä pelvosta — minua nauratti, ja siten oli vihani ohitse.
Mutta tän' aamuna makasin ison aikaa ja mietiskelin itsekseni —; saada
sellaisen nimen kuin roistoväkeä, Eilen — ihmiskunnan loka, hylky —
(käyden reippaasti ees-taas) sitä min'en kestä — se on tarttunut tänne
sydämen alle ja polttaa kuin tuli, ja se yhä suurenee. (Seisahtaa).
Annappas minulle kuppi kahvia, jotta saisin vertani jäähdytetyksi,
ennenkuin menen sinne. (Ottaa pallin nurkasta, istuu Ellenin viereen).
_Ellen_. Niin, annas nähdä että voit sen tehdä; sillä tytön-näpsä pitää
sen talon pojasta, ja jos nyt onni napahuttaisi niin, että hän voisi
sen saada, olisi kovin rumaa, että appivaarit olisivat olleet tukasta
yhdessä
_Palle_. Piru olkoon appivaari mokoman mörön kanssa. Minä palan
kiukusta — — —
_Ellen_ (on kaatanut kupin kahvia, kääntyy). Olkaa hyvä!
_Palle_. Kiitoksia! Siis on minun lupa kiukutella kuitenkin?
_Ellen_ (naureillaan). Minä sanoin Qvit'ille. Eikös hän könötä tuolla
kirjojensa takana kuten tavallista?
_Palle_. Ei, hän juoksi ulos jo ennenkuin piru sai pöksyt jalkaansa.
_Ellen_ (nousee). Se on toki varsituinen kiusan kappale, tuo vanha
tonttu. Minä kannan kahvin tänne, sillä minä tiedän, se on hänelle
mieleen; ja minkä kiitoksen minä siitä saan? Hän lentää ulos kylmään
aamu-ilmaan, saamatta edes kuumaa kuppia kurkkuunsa. (Voitonriemulla).
No, no, sitte en minäkään juo; (lyö kiivaasti kätensä yhteen) min'en
juo, enkä ymmärrä, kuinka sinäkään saatat juoda.
_Palle_. Minä juon kiukuissani, mutt'en suinkaan lystikseni. (Nousee,
panee kupin pöydälle). Ja sitte tulee vielä tuo Fredrik-töllö ja tahtoo
kutsua minua isäkseen, minua, joka omassa tuvassani annan mokoman
tohveli-maakarin, arvoisan herra sihteerin haukkua itseäni luihin ja
ytimeen saakka — mokoman, joka ei voi näpsähyttää akkaa nenältään —
(ottaa voitonriemulla Elleniä kädestä) sit'ei hän voi, Ellen, ei; hän
uipi yhä ämmänsä kööli-vesissä. — Niin, minä olisin juuri kelpo ukko
asia-miehen isäksi, minä! Ei, siten ei saa käydä, ei! Näkeehän hän
itse, kuinka hänen sisarparkansa voipi, kun on Nyboder'ista kotoisin.
_Ellen_. Tyttö-rukka! Niin — jos vain poika, — mikä hän on? Vagtel'in
poika — —?
_Palle_. Hän menköön hiiteen! Hän juuri onkin syypää koko marjaasiin,
ja jos minä vain saan hänet käsiini, niin — tfyi! (Sylkee käsiinsä).
_Ellen_ (ottaa kiireesti häntä käsivarresta). Ai'otko peloittaa
häntä? Oletko hullu, Palle? Eihän hän meitä seneeraa, hän ottaa tytön
senlaisena, kuin se on. Jos sinä vain rohkenet — — —!
_Palle_. Niin, niin, sinä olet oikeassa; mutta sitte mun täytyy saada
pamputella niitä toisia, sillä jollekin mun täytyy saada tyhjentää
sappeani. Vahinko, ett'ei kirjanpainaja ole täällä; se mies taisi
enemmän, kuin "isämeitänsä", ja jos hän nyt olisi neuvomassa mua,
mitenkä saattasin pistää naskalin noiden vanhusten sydämeen, minä
vääntäisin sen — noin — noin — katsos — aivan (koston riemulla) hiljaa,
verkalleen.
_Ellen_ (vakavasti). Sitäpä et tekisikkään.
_Palle_ (innoissaan). Tekisinpä, lemmoksi, tekisinkin.
_Ellen_ (painavasti). Sitäpä et tekisikään, sanon minä.
_Palle_ (tulisesti). Mitä saakelia? Ellen!
_Ellen_. Turhia vaan; sin'et tunne itseäsi.
_Palle_ (meluten). Luuletko niin? Min'en tuntisi itseäni?! Kuka minut
tuntee? Kuka?
_Ellen_. Minä. Sinä olet hiton raju, mutta sinulla on hyvä sydän. Sinä
saatat kyllä läimästä toista korvalle, mutta sin'et saata kantaa vihaa.
Jos ne nyt olisivat avun tarpeessa ja tulisivat luoksesi, ojentaisivat
sinulle kätensä, niin — jos sinä voisit auttaa — sinä auttaisitkin,
Palle, sinä auttaisit!
_Palle_ (kuin edellä). Leiskuu ja tanssaa, sitä en tekisi! — En, —
sittepä vasta saattaisikin heitä oikein repiä, polkea, maskereerata ne
tuhanteen palaseen — noin — murena murenalta!
_Ellen_. Älähän mitään! Sittehän sinä olisit pahempi heitä. Että mies
lävähyttää toista vast' naamaa, kun se tahtoo käydä hänen kunnialleen,
— se ei ole kaunista, vaan olkoon menneeksi; kenties tekisin minäkin
samoin, jos olisin mies; mutta käydä kyräillen ja nuuskien kuin sonni,
ja spekleerata, löytääkseen hankoonsa jotain, jolla oikein pohjasta
pitäin saattaisi vihamiestään mukiloida — (jalosydämisesti) hyi, se on
katalasti tehty!
_Palle_ (hieroen käsiänsä). Niin, kylläpä kohta saat nähdä, muoriseni,
sinä — —
_Ellen_. Ah, min'en viitsi puhua kanssasi. Sinä olet mieheni — hyvä!
Mutta (innolla). Älä koetakkaan saada minua siihen uskoon, että olet
mitätön mies. (Menee).
Kolmas kohtaus.
_Palle_ (yksin, huutaa kiukuissaan hänen jälkeensä). Sen minä sulle
näytän, sen saat nähdä! Minä teen (hyppää ilmaan, lyö jalkapohjiaan)
— minä teen — en tiedä mitä, mutta sappeni täytyy päästä liikkeelle,
muuten, jylinä ja leimaus — — — (kävelee kiukuissaan edestakaisin).
Akka vetää samaa köyttä, kuin nekin! — — Hän tahtoo pitää kunnianimen
— roistoväkeä! Se on oikein! Oletko sinä oikea vaimo, sinä?! Ei —
puhu sinä mitä tahdot; ennenkuin minä ankraan heidän tähtensä, ennen
— ennen sallin luuni ja lihani eroitettavan — (lyö säärensä palliin)
sääri-luuni — —! (Sieppaa pallin) Tahdotko nyt, että murran niskat
poikki tuolta kirotulta kappaleelta, niin — — (aikoo viskata pallin
perä-oven kohti). "Topp!" — Itsehän minä sen tuohon asetinkin. (Laskee
sen häveten laaltialle). Se oli väärin. (Lämpimämmin) Mutta se, että
hän sanoo — (ottaa kiini jalastaan). Se koskee! Niin, mitä hän sanoi?
— Vaimo-parka, haukkuivathan ne häntä yhtä hävyttömästi kuin minuakin.
— Minä pelkään sua, Palle! Sinä olet varmaankin seilannut liian kauvas
nousuveden aikana, jotta nyt kökötät karilla. Piru, tuommoista päätä,
kuin mulla on — hahaha, ei se kelpaa minnekään!
Neljäs kohtaus.
Palle. Fredrik.
_Fredrik_. Hyvää huomenta, isä!
_Palle_ (yhä innoissaan, toki tyynemmin). Mitä sinä tahdot? Tuletko
sinä tänne?
_Fredrik_ (vakaasti). Tulen, ja tästälähin joka päivä.
_Palle_. Fredrik! — Mitä se? Tiedäthän, ett'en minä kärsi sitä
semmoista.
_Fredrik_. Sydäntäni kirvelee, ollessani sinulle tottelematon, mutta
suurempi rikos olisi nyt totella sinua, ja sitä minä — paitsi sitä — en
voikaan.
_Palle_. Kuule, poikani, ei ollenkaan niskoittelua. Tässä on tapahtunut
jotain, josta huomaat, ett'en leikin vuoksi pyydä seikkoja jäämään
entiselleen.
_Fredrik_ (elävästi). Ja mitä se?
_Palle_. Illalla, kun Grethe oli tullut kotiin, kävi nuori Vagtel
meillä visiitillä; — arvaapas, mitä hän tahtoi? Niin, sitä sin'et
osaakkaan arvata.
_Fredrik_ (hämillään). En.
_Palle_. Hän — kosi tyttöä; mutta tämä käski hänen kääntyä
laita-tuuleen, kunnes saisimme kuulla, mitä poikasen vanhemmilla olisi
siihen sanottavaa, sillä hyvällä hän katosi, ja sitte tuli vanha Vagtel
— — —
_Fredrik_. Mitä sanot?
_Palle_. Vanha Vagtel, totta toisiaan tulikin ja — rouvineen.
_Fredrik_. Ja mitä ne tahtoivat?
_Palle_. Komersseerata, ei muuta, ja niin he tekivätkin, sillä kun
ensin olivat pärmäntteeranneet, ett'ei Grethe muka ollut kylliksi
hyvä heidän Augusti-herralleen — sillä hänellä on jotain tekemistä
Polentiikissä — niin kutsui vanha Vagtel meitä — roistoväeksi.
_Fredrik_. Mitä? Roistoväeksi!
_Palle_. Niin, roistoväeksi — niin, istu ja pala, sanoikin; ja kun minä
sen kuulin — —
_Fredrik_. Niin mitä sitte, mitä sitte?
_Palle_. Niin, sitte — ai'oin minä livittää hänet ovelle, mutta samassa
seisoi tuossa eräs kirjanpainaja — ja hän meni.
_Fredrik_. Kirjanpainajako?
_Palle_. Ei, vaan Vagtel; kirjapränttäri oli jo aikoja sitä ennen
pötkinyt tiehensä. Sitte luiskahti rouva myös, minä kalahutin lasin
punssia ja Grethe palasi jälleen palvelukseensa. Siinä on sitten
historian loppu, siihen saakka. — Ja mitä siitä sanot?
_Fredrik_. Se on liiaksi! — Kutsua minun vanhempiani — —
_Palle_. Roistoväeksi — eikö totta, se on liikuttavaa?
_Fredrik_. Se on inhoittavaa! No niin, kun pieni pisara sääty-arvoa
voipi niin syvään halveksia rehellisiä ihmisiä, niin huomaan minä
velvollisuuteni olevan — — —
_Palle_ (elävästi). Vai'eta, oikein!
_Fredrik_ (totisesti). Ei, vaan puhua.
_Palle_. Oietko hullu? Tästähän juuri näät selvään — — —
_Fredrik_. Että ainoastaan poikasi saattaa parantaa kunniasi haavan,
(ottaa häntä kädestä) ja sen hän tekeekin. Minä pakoitan maailman
tunnustamaan, että Nyboder'inkin matalien kattojen alla asuu jaloja
ihmisiä.
_Palle_ (rakkauden tuskalla). Ei, poikani, anna maailman sanoa meistä
mitä tahansa, mutta sin'et saa — se on tosin kauniisti, Fredrik, —
niin, minä tiedän, suli' on hyvä, hellä sydän — mutta se on vielä liian
aikaista. Odota, kunnes pääset konttooripääliköksi, — sitte voit — — —
_Fredrik_. Minun pitäisi odottaa vuosikaudet, — —? Ei, se on päätetty —
— — —
_Palle_ (päättävästi). Minä vaadin sinut vaikenemaan!
_Fredrik_. Kaikkeen voipi isä pahoittaa poikansa, paitsi kieltämään
isänsä.
_Palle_ (arvokkaisuudella). Minä voin sen, minä! (Kävelee muutaman
askeleen edestakaisin, kovassa kamppauksessa, seisahtaa Fredrikin
eteen). Kuules, Fredrik, kosk'ei muu auta, tahdon minä — (kiivaasti)
ei, kylliksi, minä vaadin sen. — Vait, joku tulee, ja sinä olet täällä
— varovasti!
Viides kohtaus.
Entiset. August.
_Palle_ (huomatessaan Augustin tulevan). Kah, nuori — no, nyt pitää
kaikki sievästi suoritettaman.
_August_. Se seikka, että vanhempani eilen illalla olivat tulleet tänne
ja huonosti kohdelleet teitä, vaatii minua selittämään — — — kas, herra
Dahl.
_Palle_. Niin, herra asiamies — hän tuli imettäjäänsä tervehtimään.
_August_. Imettäjäänsä?
_Palle_. Mun vaimoni, hän on, häpeä kyllä ollut — —
_Fredrik_. Mutta sallikaa — — —
_Palle_ (keskeyttää kovalla äänellä). Hänen imettäjänsä. Enemmän!
Saanko luvan pyytää lausumaan selityksenne gesvint!
_August_. Kun minä saan vanhempieni suostumuksen naimaan teidän
tyttärenne, en salli perheellisten epäsopujen häiritsevän onneamme,
sentähden tahdoin ilmoittaa teille erään kohdan, joka suuressa määrässä
lievittää loukkaustanne.
_Palle_. Hoho, sitäpä se ei teekkään! Tulla, ylpeästi potkien,
kunnialliseen seuraan, ja, mir nichts, dir nichts, haukkua sitä
roistoväeksi! (Fredrikille). Mitäs te pidätte semmoisesta, teidän
korkea-arvoisuutenne?
_Fredrik_ (suuttuneena). Että tuo vierasteleminen — — —
_Palle_ (äkkiä). Kylliksi — minä jo tiedän ajatuksenne. (Augustille).
Kuulitteko, hän sanoo: Semmoinen vierasteleminen — (kärsimätönnä)
Enemmän, enemmän, ja kiireesti!
_August_. Vanhempani olivat kiihkokiukkuiset siitä, että eräs heidän
hartaimmista toivoistaan oli mennyt tuuleen. Muutama minuutti ennenkuin
he saivat tietää minun menneen tarjoomaan kättäni köyhälle tytölle, oli
heille, näette, esitelty minulle laadittu ehdoitus, jonka minä kaikessa
tapauksessa olisin hylännyt, vaan jota he pitävät vallan loistavana.
_Palle_ (kävelee huolimatonna ympäri). Hyvä, hyvä. Kun kettu oli
puraissut pään hanhelta, täytti hän muun toimensa.
_August_ (innokkaasti). Te ette usko minua? Isälleni ehdoiteltiin, että
minun piti naida 50,000 taalerin tyttö.
_Palle_ (kuin ennen). No, risti ja piina — ja ehkä oli hän kreivinna
vielä kaupanpäälle?
_August_. Valtioneuvos Dobel'in veljen-tytär.
_Palle_. Stasroodi Do —? Ja stasroodiko sen esityksen teki?
_August_. Hän.
_Palle_. No, olenko minä jälleen joutunut laita laitaan sen merirosvon
kanssa?!
_Fredrik. August_ (hämmästyen). Mitä?
_Palle_. Hän on jo eroittanut minut sisarestani ja aikoo nyt vielä
siepata onnen tyttäreltänikin. Haa, sinä ruotusi Halunkin!
_August_ (elävästi). Hän? Mies, jota kaikki kunnioittaa?
_Fredrik_ (samoin). Minun hyväntekiäni!?
_Palle_ (pakoittaa itseään, Fredrik'ille). Oikein! Minun ei pitäisi
teidän kuullen puhuman totta hänestä; se ei ole soveliasta, ja minä
pyydän teidän vapaa-sukuisuudeltanne tuhannesti anteeksi, mutta muuten
— — —
_Fredrik_. Vapaa-sukuisuudeltanne anteeksi, tämä on liian hullusti!
(Totisesti). Herra Vagtel on minun ystäväni ja tietää, että sinä olet
minun isäni.
_Palle_ (ukkosen lyömänä). Hän tietää, että minä olen — —?! (Kävelee
ylös ja alas hyräillen). Hai lailailaila! (Hypähtää yht'äkkiä
korkealle, lyöpi täyskäyttöä jalkojansa yhteen, pakoittaa itseään
tyyntymään, palajaa etu-alalle, asettaikse totisena Fredrikin eteen).
Fredrik! Mitä olet sinä tehnyt?
_Fredrik_. Mitä sydämeni käski.
_Palle_ (elävästi). Ja jota vielä kadut! — Kun sinä pistit nenäsi
päivänvaloon — itkin minä, siihen oli mulla syytä; mutta täällä,
sydämessäni vannoin aivan hiljaa itsekseni: Jos Herra on tuolle pojalle
suonut hyvän pään, että hänestä voipi tulla jotain, vaikka hän on
lähtenyt Nyboder'in teloilta, ja vaikka saatana — — no! Minä olen
hyörinyt ja pyörinyt, keksinyt tuhansia tekosyitä, uhrannut riemun
saada nähdä sinua täällä — täällä, jossa alati olen sinua ikävöinnyt,
— ja kaiken tämän — kaiken tämän kärsin siis siksi, että sinä — kraak!
— aivan satamassa seilasit reiän onnesi kylkeen, jotta se nyt uppoo,
huoneineen huppuineen.
_August_. Te kuvittelette asiaa — — —
_Palle_ (alkaa kiivastua). Aivan semmoiseksi, kuin se on! — "Halpa
suku ylhäisell' on aina kunniaksi — häpeä niin kauan vain, kuin
pyrkii kuuluisaksi!" — Se on mun sananparteni, jonka olen sepittänyt
kokemuksen jälkeen.
_Fredrik_. Epäluuloista, isä! Rehellisyyttä kunnioitetaan joka säädyssä.
_Palle_. Vai niin! — Ei — ei — sitten et sinäkään, istu ja pala, olisi
syntynyt, niinkuin synnyit.
_Fredrik_ (elävästi). Mitä? Kuinka minä synnyin?
_Palle_. Oi — sinä olet — (aivan jyrkästi). Mitä se sinua liikuttaa,
kuinka sä synnyit? (Menee perälle).
Kuudes kohtaus.
Entiset. Ellen.
_Ellen_ (pistää päänsä ovesta sisään). No, joko tulit järkiisi jälleen?
_Palle_ (vihoissaan). En! (vetää hänet sisään). Mitä pidät siitä,
Ellen, — hän on katkaissut salaisuuden touvin ja — nyt se on
vesi-ajolla!
_Ellen_. Mitä kuulen? Onko se totta, Fredrik, onko?
_Fredrik_ (lankee hänelle kaulaan). Niin, äiti, tästä saakka olen minä
kokonaan sinun poikasi.
_August_. Mutta jos minä olen ainoa, joka sen tiedän, niin vakuutan
kunnia-sanallani, sen ei milloinkaan pidä pääsemän huuliltani.
_Ellen_. Ei, ei, sanokaa se koko maailmalle. Minä olen pitänyt sanani,
Palle, mutta nyt, kun vieras silmä on nähnyt hänet minun sylissäni
— min'en tiedä, mistä se tulee, vaan minusta tuntuu, kuin joku side
yht'äkkiä olisi katkennut sydämeltäni, ja min'en tahdo, en, min'en
tahdo uudestaan ruveta kärsimään sitä. Hän on minun poikani, minun
Fredrikkini, oi, hän on minun lapseni, ja minä pidän hänestä kiini,
vaikka kaikki kreivit ja paroonit näkisivät hänet Nyboder'in-eukon
sylissä.
_Palle_. Siten siis onni sanoo stanto! Nauha napin reiässä, "rooti",
korkea-arvoisuus, kaikki, jolla kerran toivoin saavani läimästä
maailmata korville, ylpeästi lausuen: "Kas, tuoss' on Nyboder'in poika"
— kaikki tämä, jota palavalla ikävällä odotin — kaikki, Ellen, kaikki
on mennyt! — Putsvek! — Sinun pitäisi suuttua häneen.