Kuinka voitte?
_Qvit_ (kadottaa pussinsa, töllistää hämmästyksissään heihin). Minäkö?
(Iloisesti) Erinomaisen hyvin.
_Ellen_ (lyö kätensä yhteen). Te ette siis olekkaan taittanut kättä,
ettekä jalkaakaan?
_Qvit_ (hämillään). En! — Olisiko minun pitänyt?
_Ellen_. No, ei, — Herra varjelkoon! Mutta minkätähden te tulitte ajaen?
_Qvit_. Ts, ts! muorikulta! Enhän minä ajanutkaan, vaan kun juuri olin
katu-ovella, tuli Grethe laskien, niin että — — —
_Ellen_. Grethe! (Katsahtaa taakseen, rientää Grethen luo). Oletko
sinä täällä, käpykkäni?! (suutelee ja taputtelee häntä). No, kuinka
sinä voit? — Voi, tyttö-riepu, minä kuulin isältä, että sinun emäntäsi
on hirveä — — — (Grethe, tahtoen keskeyttää häntä, peräytyy askeleen,
jotta Ellen seisoo suoraan Mathilden edessä). Hei, mutta kukas tämä
pikku neito on, joka on sinun muassasi?
_Grethe_. Hänen tähtensäpä juuri minä tulinkin ajaen. Hän on minun
ystäväni, joka tahtoi käydä vanhempiani katsomassa, ja kun hän pitää
minusta niin paljon — — —
_Ellen_ ja _Palle_. Noo, — tervetulleet!
_Ellen_. Vai niin — te pidätte minun Grethestäni? No, tehän olette
kelpo tyttö! (Suutelee Mathilde'ä). Kiitoksia, että tulitte meitä
katsomaan. (Ystävällisellä toimeliaisuudella) Hattu pois, lapsikulta!
Antakaapa min — — —
_Mathilde_. Te olette liian hyvä.
_Ellen_. Mitä vielä! Mitä puhetta tuo! (otettuaan hatun hänen päästään)
Kas, täälläpä vasta kauniit, ihanat kasvot! (mennessään hattu kädessä
Pallen sivuitse) No, siinä on sinulle jotain katsottavaa, veitikka.
_Palle_ (Mathildelle pöyhkeillen). Niin, muorista tuossa voitte
huomata, että minä pidän paljon kauniista kasvoista. — Viuhka ja
vaahto! Minusta on, kuin olisin ennen nähnyt tuon naaman?
_Qvit_ (on pannut pussinsa kirjahyllyn taakse). Hahahaa, sen uskon, —
vaari onkin ollut uljas tytösteliä aikoinaan. (Katsellen Mathilde'ä).
Niin olen minäkin.
_Ellen_. Tekö?! — Hyi, hävetkää toki! Teidän iässänne —
_Qvit_. Ei, ymmärtäkää minua oikein — minä tarkoitan: Minä olen myöskin
nähnyt nuo kasvot. Saakeli soikoon! Hän on suorastaan — — —
_Grethe_ (vilkkaasti). Ha, ha, ha, — minä arvaan: Te ai'otte sanoa, hän
on neiti Ström'in näköinen?
_Qvit. Palle_. Oikein!
_Grethe_. Eikös totta? Sitä kaikki väittävät; vaan mitä kauvemmin häntä
katselee — — —
_Qvit_ (innolla). Sitä suuremmalta näyttää yhtäläisyys.
_Grethe_ (uljaasti). Ei, päinvastoin, sitä pienemmältä se näyttää.
Neiti Ström'in nenä on käyrempi.
_Qvit_. Annas, kun katson — niin totta maar onkin.
_Grethe_. Hänellä on vaaleammat silmät.
_Palle_. Niin on! Minä luulen nyt juuri näkeväni hänen silmänsä —
niinkuin neitsyen tuossa, — niin selvään ne minun mielessäni ovat.
_Grethe_. Hänellä on tummempi tukka.
_Qvit_. Niin, ja hän on myöskin pitempi — on, ainakin noin paljon
pitempi, sen minä heti huomasin.
_Grethe_. Siitä näette siis, ett'ei Annette olekaan neiti Ström'in
näköinen.
_Palle ja Qvit_. Ei, ei.
_Qvit_. Vaan minä en voi toki kieltää, että minusta, — minusta näytti
siten — — —
_Grethe_. Ensi katseessa, niin minustakin — ja siksipä (syleilee
Mathilde'ä) minä pidänkin hänestä niin paljon — (hiljaa its.). Hyi,
kuinka te saatatte minut valehtelemaan! (ääneen) sillä neiti Ström on
oiva tyttö.
_Qvit_. Oi, erinomaisen mainio tyttö! Kas hänelläpä on vasta sydän! —
Ja sellainen pää sitten!
_Mathilde_. No, mitä siihen tulee, koen minä parastani, saadakseni
teidän luulottelemaan minun olevan neiti Ström.
_Qvit_ (ihastuneena). Ja äänikin!
_Mathilde_. Onko mulla hänen äänensä?
_Qvit_. On niinkin — aivan nipasta nappaan! Mutta kuinka te taidatte —
— —
_Mathilde_. Minä olen ollut hänen vanhempainsa luona.
_Qvit_. Vai niin! — Se on oivallista! Tervetultua, neiti Ström,
tervetultua, — ha, ha, ha! Se on oivallista!
_Toiset_ (keskenään). Hahaha — eikö niin — se on herttaista!
_Mathilde_ (tunteella). Minä kerron hänelle, kuinka hellästi minua on
otettu vastaan ja kohdeltu hänen tähtensä; se varmaan ihastuttaa häntä,
ja kenties ehkä hän itsekin — — —
_Palle. Qvit. Ellen_ (keskenään). Mitä sanotte? Jumala suokoon hänen
tekevän sen!
_Ellen_. Hänen tähtensä pantaisiin koko talon varat liikkeelle.
_Qvit_. Minä näyttäisin hänelle kirjani.
_Mathilde_. Kirjanne? — Onko teillä paljonkin kirjoja?
_Qvit_ (innoissaan). Josko minulla on? (Ottaa häntä kädestä, viepi
hänet kirja-hyllynsä pitkälle sivulle, jonka edestä vetää kartiinit
pois). — Katsokaas, tässä! No, miltä näyttää? (puhelevat vilkkaasti).
_Ellen_. Kuulepas, tyttöseni, sinä teit hyvin; hän näyttää olevan
oikein sievä, näppärä nainen.
_Palle_. Tuopas meille useampiakin tuommoisia vieraita. (Äkkiä
totisesti). Vaan, kuolema ja kadotus, jos — — —
_Grethe_ (vilkkaasti). Niin, isä, sitäpä minä juuri pelkään. Fredrik —
— —
_Palle_. Jos tuo neiti tuntee hänet?
_Grethe_. Niin tunteekin.
_Palle_. Hyi, peijakas, sepä oli ilkeä kepponen. Mutta kuinka sinä
saatoit siten — — —?
_Grethe_ (taputtelee häntä). Hän pyysi niin kauniisti. Mieleni on paha,
vaan sinun tarvitsis koettaa saada Fredrik menemään pois.
_Palle_. Oikein, muuta neuvoa ei ole.
_Grethe_. Hän ei sitä varmaankaan tee kernaasti.
_Palle_. Kun minä tahdon — pojan pitää totella. Pidätä sinä neitoa
silmänräpäys täällä, minä praktiseeraan Fredrik'in ulos kyökin kautta.
Ilkeätä se on, vaan mitäs sille voipi — saapi käydä tämän kerran.
(Ottaa Ellenin ympäriltä kiini). Tuo tyttö on niin verkkasen kaunis,
muoriseni, että minä luulen voivani ennen heittää sinut kuin, hänet
ovelle.
_Ellen_. No, sinä ankkurin-touvi, katkoisit heti, kun minä vain olisin
poissa.
_Palle_. Taitaapa lemmoksi niinkin olla, pikku velho! (Pujahtaa ulos
perä-ovesta).
Viides kohtaus.
Entiset (paitsi Palle).
_Qvit_ (huudahtaen). Eikö totta? (Syleilee ihastuksissaan Mathildea).
Oi, te olette suloinen! Jos te siellä kuulisitte; kuinka hän puhelee
minun kirjoistani! — Sydämeni oikein hyppii ilosta. — Hänestä tulisi
mainio mies — ellei hän olisi nainen.
_Grethe_ (kuiskaa Mathilde'lle). Olkaa varoillanne — te ilmaisette
itsenne.
_Mathilde_ (samoin Grethe'lle). Oi, minua kohdellaan täällä niin
suurella rakkaudella, että kokonaan unohdan pukuni ja teeskentelemiseni.
_Qvit_ (puristaa Ellenin kättä). Ohhoh, hyvä emäntä, suuri vahinko oli,
että minä tulin liian varhain maailmaan.
_Ellen_. Herra varjelkoon, ettehän te vain lie rakastunut?
_Qvit_ (lapsellisesti). Niin, muori, minä luulen tosiaankin, että minun
hetkeni on tullut.
_Grethe_. Se on hyödytöntä — sydän on poissa.
_Qvit_. Oikeinko totta? (Kättelee Mathilde'ä sydämellisesti). No, minä
toivotan onnea — (ottaa häntä leuasta) Voi, kuinka teidän sulhasenne
varmaankin pitää paljon teistä!
_Mathilde_ (elävästi). Luuletteko niin? — Ja minä pelkään hänen pitävän
jostakin toisesta.
_Qvit_ (innokkaasti). Se on mahdotonta!
_Grethe_. Älkää sanoko niin, hän on ehkä nähnyt minutkin.
_Qvit_. Sinut?! Niin — totta sekin.
_Mathilde_ (itsekseen). Oi, jos hän tietäisi, kuinka syvän haavan hän
sanoillaan pistää sydämeeni.
Kuudes kohtaus.
Entiset. Palle.
_Grethe_ (rientää häntä vastaan, salaa). Saitko hänen menemään?
_Palle_. Luonnollisesti; mutta kovalle koski, tyttöseni. — Nyt pöytään!
(kumartaa). Siell' on jo serveerattu.
_Ellen_ (hämmästyen). Mitä kummia?
_Palle_. Naapurin muori oli passarina, sillä mammalla — — —
_Ellen_. Niin, missä minun ajatukseni olivatkaan? Minä unohdan pian
kaikkityyni! Se on tuo sulo-tyttönen, joka — — Herran tähden, te
kävitte yht'äkkiä niin totiseksi.
_Mathilde_ (pakoittaikse hymyilemään). Se oli vain — äkkinäinen
pahoinvointi.
_Palle_. Sen me kyllä kohta saamme ovelle. — Mutta kuulkaapas, te ette
saa pelästyä, ehkä näette minut tän'iltana lyijyhatussa.
_Mathilde_ (hämmästyen). Lyijyhatussa?!
_Palle_. Min'en pitäisi siitä väliä tänään, vaan hauskassa seurassa — —
— minä tunnen itseni tarkoin.
_Ellen_ (hymyilee). Hän saa sen, lapseni, ihan varmaan.
_Mathilde_ (tarttuu Pallen käteen totisesti). Mutta, Herran tähden,
miksi te ai'otte käyttää lyijy-hattua? (Kaikki nauravat) Mitä nyt?
_Palle_. Hahaha, hän luulee — — hahaha, lyijyhattu se on — pieni hyyry.
_Mathilde_. Hyyry?
_Palle_. Niin, tuommoinen — — — hast mir gesehen! — Hahaha, missä
hitossa te olette kasvatettu? No, ja nyt pöytään! Kas niin!
_Qvit_ (antaa käsivartensa Mathildelle). Daamini! (Grethe'lle toisen
käsivartensa). Sinä myös Grethe! (Pötkii ylpeästi ulos, hyräillen).
Tässä on kolme uljasta, muhkeata katsella — — —!
_Palle_ (seuraa häntä Ellenin kanssa, seisahtuu ovessa). Kuolema ja
kiusaus, minä unohdin jotakin. Pitäkää vain kurssi; minä tulen heti.
(Ellen menee perä-ovesta).
Seitsemäs kohtaus.
Palle, (kohta) August.
_Palle_ (ottaa kolpakon). Tervetulo-maljahan toki pitää tänä iltana
saataman liikkeelle. Tuon pienen sievän naisen pitää tyhjentää tämä.
(Aikoo mennä).
_August_ (sivu-ovesta). Blok!
_Palle_ (seisahtuu). Holoi! (kääntyy). Nöyrin palvelianne!
_August_. Min'en tiedä varmaan, tunnetteko te minua —? Minä olen nuori
Vagtel.
_Palle_. Puolitekoinen kantikaatti — minun on kunnia, — korvani mukaan;
vanha Qvit on liverrellyt paljon hyviä seikkoja teistä.
_August_. Se on minulle mieluista; sillä minä tulin nyt kosioimaan
tytärtänne.
_Palle_. Vai niin! Se on minulle suureksi kunniaksi; vaan älkää panko
pahaksenne — ettekö ehtisi pistäytymään tänne huomena? Minulla on nyt
muutamia hyviä ystäviä — — —
_August_. Minä tiedän sen; Grethe on täällä myöskin. (Panee pois
hattunsa). Minulla on totinen aikomus, ja minä luulen että nyt juuri
on paras, sopivin aika. Kohtaloni on sellainen, että voin hyvin tulla
toimeen, minä rakastan häntä — — —
_Palle_. Ja hän?
_August_. On sallinut minun puhella teidän kanssanne asiasta.
_Palle_. No, siis on se seikka, lempo vie, päätetty, kuin onkin.
_August_. Mitä sanotte?
_Palle_. Grethe on ymmärtäväinen tyttö; hän saapi tehdä tahtonsa mukaan.
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Ellen.
_Ellen_ (ovella). Palle! — No, miks'et sinä tule?
_Palle_. Minä täällä vain pudistelin tervetulomaljaa, ja tulin samassa
— kihlanneeksi Grethe'n.
_Ellen_ (tulee reippaasti esiin). Kihlasit Grethen?
_Palle_. Se on puhuttu ja päätetty. Tuossa on hänen sulhasensa — nuori
Vagtel — — —
_Ellen_. Josta Qvit on niin paljon hyvää puhunut? (kumartaa
ystävällisesti). Te tahdotte siis mun Grethe'ni vaimoksenne?
_August_. Minulla on jo teidän miehenne lupaus.
_Ellen_ (sukkelasti). Ja minun myöskin, kun vain ensin saatte
vanhempainne suostumuksen; siihen saakka — tässä huoneessa ei
johda mies eikä vaimo ruoria — vaan oikeus. — Me emme despiteeraa,
_saadaksemme_ oikeutta, vaan tietääksemme, kellä oikeus on, ja eikö
totta, Palle — (innokkaasti) tällä kertaa on oikeus minulla?
_Palle_. Onpa, tonttu vie, niinkin, muoriseni, ja sinä saat sen
pitääkkin.
_Ellen_ (antaa kätensä Augustille). Tiedättekö mitä? Meillä on tänään
vähän vieraita; jääkää tänne, jos tahdotte; samassa saatte nähdä,
minkälaisen perheen jäseneksi ai'otte; (entisellä äänellä) mutta
ei ollenkaan siskonmaljoja — (jälleen iloisesti), ja jos me teitä
miellytämme, niin — äiti ei koskaan saata olla kovasydäminen, kun
kysymys on oman lapsen onnesta.
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Qvit.
_Qvit_. No mutta isäntä ja emäntä! — Mitä? Herra August!
_Ellen_. Kyllä me tulemme (ottaa Augustin käsivarren). Seuratkaa
te minua! Kuulkaapas, minä seuraisin teitä kernaasti tyttäreni
myöntymyssanaan, mutta — äitinne suostumus meidän täytyy saada ensin.
Eikö niin Palle?
_Palle_. Luonnollisesti; ja kyllä se saadaankin! (menevät sisään).
Kymmenes kohtaus.
Qvit (kohta) Ellen. Grethe. Mathilde.
_Qvit_ (katselee heidän jälkeensä). Hän tuli siis! (hieroo käsiään).
Kelpo poika! Rehellinen sydän! Grethe tulee onnelliseksi! (hyppelee
ilosta). Heisaa, tänä iltana on riemu! Saksan-pukki, (juoksee ottamaan
viulunsa) mun viuluni! Rallarallala! Nytkös minä vingutan, niin että —
— — (vetäsee).
_Ellen_ (ja Grethe tukevat Mathilde'ä). Mutta, lapsi-kulta, mitä tämä
nyt on? Kuinka voitte?
_Mathilde_ (istuu). Oi, ei hätää mitään.
_Qvit_ (heittää viulunsa; osaa-ottavaisesti). Voitteko pahoin?
_Ellen_ (lyhyesti). Näettehän sen. — Hokmannin roppia! Hokmannin
roppia! (Qvit etsii hämmästyksissään joka nurkasta).
_Grethe_. Nyt on jo kaikki ohitse; — tupakansavu teki varmaankin
hänelle pahaa. Menkäätte vaan sisään, ett'ei kukaan huomaisi mitään.
_Ellen_. Aivan oikein, lapseni! (rientää ovelle, kääntyy huomatessaan
Qvit'in jääneen tarkastelemaan Mathilde'ä). No, vanha kämpyrä, onko hän
teidän katseltavanne — hä?!
_Qvit_. Ei, totta sekin, emäntä; ei olekaan! Minä tulen paikalla
(hyppää Ellenin jäleslä).
Yhdestoista kohtaus.
Grethe. Mathilde.
_Grethe_ (elävästi). Hän ei nähnyt teidän kasvojanne?
_Mathilde_ (samoin). Mitä hän täällä tekee?
_Grethe_. Sitä — sitä min'en tiedä; ehkä on hänellä jotain asiaa
Qvit'ille.
_Mathilde_. Pyytäkää minun puolestani vanhemmiltanne anteeksi.
Huomaattehan, että minun nyt heti on meneminen kotiin.
_Grethe_. Minä seuraan teitä.
_Mathilde_. Älkää, se herättää huomiota, jääkää te! Jospa nyt vain
saisin vaunut!
_Grethe_. Kyllä minä toimitan (juoksee sivu-ovelle).
_Mathilde_. Tekö? Älkää — sitä min'en salli, te — — —?
_Grethe_. Tuleeko joku? Pujahtakaa tuonne kartiinin taakse piiloon!
(osoittaa kirja-hyllyä, rientää ulos).
Kahdestoista kohtaus.
Mathilde, (kohta) August, (sen jälkeen) Fredrik.
_Mathilde_. Mieleni on paha, että minun täytyy jättää nämät hyvät
ihmiset — oi, minkälainen vaimo! — Mutta tuo arvoitus Grethe'n
ja Dahl'in ystävyydestä? Min'en ole kuullut hänen nimeänsäkään
mainittavan, ja pelkään kuitenkin — ah! (pujahtaa kartiinien taakse,
katsojien puolelle).
_August_ (tullen ovesta). Niin, minä olen vähän lääkäri myös ja aivan
kernaasti (astuu esiin). Eihän tääll' ole ketään (puoli-ääneen).
Grethe! Grethe! — Minne ne joutuivatkaan? (katselee ympärilleen).
_Fredrik_ (hiipien sivu-ovesta). Minä tahdon toki tietää, miksi minun
piti menemän pois (hän ja August huomaavat toisensa). Ahaa — te täällä?!
_August_ (yht'aikaa). Mitä? Dahl!
_Mathilde_ (hiljaa). Taivas! Minä en ole erehtynyt!
_Fredrik_. Se oli siis teidän tähtenne, kuin minua esteltiin tänne
tulemasta.
_August_. Esteltiin tänne tulemasta? Teidän sananne ovat parjauksia, ja
vaativat siis selitystä.
_Fredrik_. Herrani! (Tyynneemmin) Minä pyydän huomauttaa teitä — täällä
te ette ole kotonanne.
_August_. Minä olen kotonani kaikkialla, missä tapaan jonkun
hävyttömän, joka tahtoo väkisin tunkeutua siistin tytön likeisyyteen.
_Fredrik_. Tunkeutua?! — Hänen tähtensä suon teille anteeksi
epäkohteliaisuutenne. — Muuten olen minä ollut niin vähän tunkeutuva,
etten osaa aavistaakaan, kuinka te olette saattaneet huomata —
_August_. Mitä? Te olette täällä, — täällä, herrani, ja uskallatte
väittää, ett'ette ole tunkeutunut hänen likeisyyteensä? Te otatte
askeleen, joka häpäisee hänen hyvän nimensä, ja uskallatte sanoa —
_Fredrik_, Häpäisen hänen hyvän nimensä? Oletteko mieletön? Minä
rakastan häntä — niin, min'en milloinkaan lakkaa häntä rakastamasta,
vaan —
_August_ (suuttuneena). Tosiaankin? Ja sen sanotte minulle, joka olen
saanut hänen myöntymyksensä, ja tulen nyt juuri kihlaamaan häntä?
_Fredrik_. Tänne?! Herran tähden, ketä te tarkoitatte?
_August_ (yhä suuttuneempana). Ketä muuta, kuin Gretheä?
_Fredrik_ (elävästi). Minun sisartani?!
_August_. Teidän sisartanne?!
_Mathilde_ (yht'aikaa). Hänen sisartaan?! (Hetken äänettömyys, jonka
ajalla Fredrik ja August hämmästyneinä katselevat toisiaan).
_Fredrik_ (tyynesti). Niin, hän on minun sisareni. — Min'en tahdo enää
peittää teiltä salaisuutta, joka saattaa elämäni tuiki tukalaksi, ja
jonka huomenna täytyy tulla ilmi, koska te ajattelette liittoa hänen
kanssaan. Minä olen isäni huoneessa.
_August. Mathilde_. Kuinka?!
_Fredrik_. Hänen hellä huolenpitonsa minun onnestani on pakoittanut
minua salaamaan sitä, jonka pidän kunnianani.
_August_ (ottaa häntä ystävällisesti kädestä). Mutta rakas ystävä,
kuinka te siis saatoitte luulla — —?
_Fredrik_. Minä pyydän, älkää kyselkö.
_August_. Ja parooni sanoi äsken — — — ahaa, nyt minä käsitän —
Mathilde!!
_Fredrik_ (innokkaasti). Ei sanaakaan — hän ei saa aavistaakaan tuota
salaisuutta!
_Mathilde_ (hiljaa). Mitä minä kuulen?!
_Fredrik_. Minä pyydän, minä vaadin, älkää ilmaisko sitä, mikä
epähuomiosta pääsi huuliltani. Hän ei saa tietää tunnettani, jota hän
varmaankin pilkkaisi.
_August_. Hänkö? Sellainen ei hänen luonteensa ole. Kuinka voitte
tuntea noin huonosti sen, jota rakastatte?
_Fredrik_ (suurimmalla sydämellisyydellä). Niin, minä rakastan — minä
jumaloitsen häntä!
_Mathilde_ (kuin edellä). Oi taivas!
_Fredrik_ (jatkaa). Vaan hän — vielä tänä päivänä on hän antanut
minulle viittauksen, ett'ei minun pidä ilmi-saattaa tunteitani.
_Mathilde_ (kuin ennen). Mikä hirveä väärinymmärrys!
_Fredrik_. Ja siihen on hänellä suurempi oikeus, kuin hän aavistaakaan.
Hän on rikas ja korkeasta suvusta, hän ei ole köyhän matruusin pojan
osaksi luotu — ja että minä olen ainoastaan merimiehen poika, sitä
en voi, enkä tahdokkaan häneltä salata. — Oi, jospa toki kuulisin
Mathilden lausuvan: "Se, että sinun kehtosi oli Nyboder, että olet
köyhä — se ei estä minua antamasta sinulle kättäni, ei, minä — — —!"
Vaiti, minä jo häpeen, mitä sain sanoneeksi!
_August_. Minä päinvastoin soisin hänen kuulleen sen, sillä min'en
ollenkaan epäile — — —
_Fredrik_ (innoissaan). Älkää sytyttäkö mahdotonta toivoa, johon minä nyt
olen hyvin taipuvainen. (Tyynesti) Minä olen nyt saanut selityksen,
jota tulin etsimään, (puristaa hänen kättään) ja se on ilahuttanut
minua. Minä jätän teidät siinä luottamuksessa, että olen uskonut
salaisuuteni rehelliselle miehelle! (kiireesti pois sivu-ovesta).
Kolmastoista kohtaus.
Mathilde (piilossa), August, (kohta) Grethe.
_August_. Poika parka, hänellä on liian pienet ajatukset
viehättäväisyydestään. — Jos minä antaisin Mathildelle viittauksen? En,
hän vaati äänettömyyttä. Vaan minä unohdin jo kokonaan — minnekkä ne
tytöt lienevät joutuneet?
_Grethe_ (tulee kiireesti sivu-ovesta). Eiköhän se ollut Fredrik, joka
meni piiloon rappujen taakse? Aikoneeko hän tänne? (Huomaa Augustin).
Oi, te täällä?
_August_. Minä voin nyt ilmoittaa sinulle, että vanhempasi - ei, sanoa
sinulle, että minä rakastan sinua niin — —
_Grethe_ (katsahtaa salaa kirjahyllyyn). Vait! (totisesti) Minulle on
varsin vastenmielistä, että te olette täällä vanhempienne tietämättä.
Sen vuoksi tahdon teidän heti menemään täältä pois.
_August_. Vanhempasi pyysivät minua jäämään.
_Grethe_. Niin, minun vanhempani ovat hyvänluontoiset; he tuntevat
liian vähän maailmaa, tietääkseen, että minä sen kautta pian voin
joutua pahaan maineesen, josta en milloinkaan voisi päästä vapaaksi.
Minä kyllä pyydän teidän puolestanne anteeksi heiltä, että näin äkkiä
menette pois.
_August_. Sin'et saattaisi olla noin kovasydäminen, jos rakastaisit
minua niin sydämestäsi, kuin —
_Grethe_ (panee kiireesti kätensä hänen suunsa eteen, masennetulla
äänellä) August!
_August_. Mitä! Tämä hellyys! — — Oi jos tietäisit — — —!
_Grethe_ (keskeyttää kiireesti.) Te menette — jos pidätte minusta.
_August_ (ottaa hattunsa). Minä menen, minä menen! Mutta huomenna
olen täällä taas! Minä tahdon vanhempieni suostumuksen, maksoipa mitä
tahansa. Sinun pitää tuleman minun omakseni, (menee, Grethe seuraa
ovelle, kuuntelee hetken, kiirehtii kartiinien luo, vetää ne sivulle).
Neljästoista kohtaus.
Mathilde. Grethe.
_Grethe_. Tuolla odottaa teitä vaunut, tuolla kulmassa.
_Mathilde_ (kovin liikutettuna). Oi, taivas, mitä olen kuullut?!
_Grethe_ (kainosti). Minä vakuutan, se ei ollut minun vikani.
_Mathilde_ (taputtaa häntä sydämestään iloisena). Ei, ei — ei
ollutkaan. — Jos tietäisit — oi, sinä herttainen tyttö, minä olen sinua
onnellisempi, sinun ei tarvitse kysyä — — —
_Grethe_ (hämmästyen). Mutta mitä te — —?
_Mathilde_ (lankee hänelle kaulaan). Ei te — vaan sinä — sinä,
ystäväni, sisareni!
_Grethe_. Neiti, te ette voi hyvin. Jääkää tänne; hän on jo poissa.
_Mathilde_. Oi, min'en voisikkaan salata iloaani; minun täytyy pois.
Mutta huomenna — olen minä täällä taas!
_Grethe_ (lyöden kätensä yhteen). Te myöskin?! Mitä se merkitsee?
Viidestoista kohtaus.
Entiset. Qvit.
_Qvit_. Mutta naiset, naiset! Me olemme jo aikoja sitte olleet
maljojemme ääressä, ettekö te tahdo tehdä — —?
_Mathilde_ (peittelee Qvit'in päätä). Ei tänä iltana, vaari, vaan
tästälähin — te, isä, äiti, Grethe ja minä kokoonnumme joka päivä
yhteen! (aikoo mennä).
_Grethe_ (seuraa häntä). Min'en salli — —
_Mathilde_ (viepi hänet takaisin). Sinä jäät, annat hyville
vanhemmillemme tämän suudelman ja lupaat heille minulta itse kymmenen
huomenna (vallattomasti, kun Grethe seuraa häntä ovelle). Ei mitään
seremoniaa — kuulunhan minä jo perheesen. Saanko esitellä — sisareni?
(käskien) Sinä jäät! Minulla on vankka seuraaja — ilo! (rientää ulos).
_Grethe. Qvit_ (katselevat hämmästyneinä toisiaan). Mitä se merkitsee?
_Palle_ (sisällä). Missä on Grethe? Grethe? muori!
_Grethe_ (huutaa). Kyllä, kyllä! (hiljaa) Tätä min'en ymmärrä (juoksee
ulos).
Kuudestoista kohtaus.
Qvit (sen jälkeen). Valtionevvos..
_Qvit_. Empä, totta vie, minäkään. — Sen ainoastaan tiedän: Neiti
Ström, joksi häntä jo melkein luulin, ei hän millään muotoa voi olla.
Mieleni kävi herra nähköön pahaksi, että hän meni pois juuri nyt, kun
minä ai'oin osoittaa mestarimaisuuttani (ottaa viulunsa). Hähähä, tällä
minä panen semmoisen hengen koko seuraan, että — — — (hypähtää).
_Valtionevvos_ (astuu kiireesti sisään). Hyv' iltaa!
_Qvit_. Mitä? Herra valtioneuvos! Te täällä? Minun luonani?
_Valtionevvos_. Älkää kummastelko, minä olen virka-toimilla, ja silloin
ei pidetä mitään väliä. Rehellinen ystävä, minä pelkään — — —
_Qvit_. Pelkäättekö, herra valtioneuvos? Mitä?
_Valtioneuvos_. Kassaamme.
_Qvit_ (pistää innoissaan viulun kainaloonsa). Mitä kummia? Vagtel?
_Valtionevvos_. Minä kävin hänen luonaan, osoittaakseni — osoittaakseni
hänelle pienen palveluksen. Minua pyydettiin päivällisseuraan, tapasin
siellä tuon kuokkavieraan parooni Lillien, näin sihteerin olevan
kovassa liikutuksessa ja — minä epäilen.
_Qvit_. Mitä sanotte? Ja minä, minä olen tarkoin pitänyt häntä
silmällä, enkä ole sitä huomannut! — Se on minun vikani, että
hän sai kassan! Voitteko suoda minulle anteeksi —? (Heittäymässä
valtioneuvoksen jalkojen juureen). Herra valtioneuvos, voitteko — — —?
_Valtioneuvos_. Hiljaa, hiljaa, ystäväni, olemmehan me saattaneet
erehtyä. Ken tietää? — Hänen hoidokkaansa, neiti Ström, on varakas,
ehkä hän — — —
_Qvit_. Oikein! Oi, kuinka te helpoititte sydäntäni!
_Valtionevvos_. Hänen kirjanpitonsa on tyydyttävä; ainoa
mahdollisuus on petos. Se vaatii tutkintoa; paras olisi, jos jollain
odottamattomalla käynnillä hänen luonaan, loukkaamatta häntä, saisi
selville, kuinka hänen omantuntonsa laita on, ja sen vuoksi olen minä
tullut neuvottelemaan teidän kassanne, ystäväni, mitenkä — — —
_Palle_ (sisällä). Seuran malja!
_Valtionevvos_. Mitä se?
_Qvit_. Oo, me pidämme myöskin pientä seuraa, (kiivaasti), mutta,
kiusa ja kuolema — emme hautaus-kassan rahoilla. Minun isännälläni on
moniaita — ts, nyt ne varmaankin tulevat tänne. Hetkinen vain, herra
valtioneuvos! Teitä ei tunne kukaan. Antakaas, kun minä ensin panen
ilon liikkeelle, sitte kyllä saan tilaisuutta puhua kanssanne.
_Valtioneuvos_. Mutta — — — (ovi aukeaa).
_Qvit_. Tuossapa ne ovatkin! (alkaa innokkaasti soittaa jotakin
tanssi-sävellä).
Seitsemästoista kohtaus.
Entiset. Palle. Ellen. Grethe. Neljä miestä ja kaksi naista. (Pari
heisiä on vanhempaa ihmisiä; kaikki ovat yksinkertaisesti, vaan
puhtaasti vaatetetut).