_Parooni_. Niinkuin et sinä sitä käsittäisi? Älähän toki! — Kenties
sin'et vain ole sitä tietävinäsi, saadaksesi nauttia suloisuutta,
kuullossasi minun sanovan sen? _Enfin!_ minä miellyttelen — hienostelen
sinua.
_Grethe_. Herra parooni, te loukkaatte minun kunniaani
armon-osoituksellanne — ja minun täytyy etsiä apua rouvani turvissa.
_Parooni_. Bravo! — Sinäpä vasta osaat konstin kiihoittaa. Bien! Sitä
suloisempi nautinto, mitä enemmän vastuksia — (aikoo tarttua häneen)
jotka jo edeltäpäin tietää voittavansa.
_Grethe_. Minun vastukseni ei ole sellaisia, sen saatte nähdä.
(Totisesti) Minä huudan rouvan tänne.
_Parooni_ (samoin). Sit'et sinä tee!
_Grethe_ (hämillään). Uskotteko sen?
_Parooni_. Minä tiedän sen. Jos tuo vakavuutesi on ainoastaan
kiekailemista, olet sinä ylen viisas, ja — jos se päinvastoin on
totista vastahakoisuutta, olet sinä ylen kaino; (hieroen käsiään)
hahaha, tunnenko minä naiset, vai mitä luulet?
_Grethe_. Siltä näyttää.
_Parooni_. Sen uskon; näetkös, naisluonteen tutkiminen on ollut
minun ainoa harrastukseni. — Ja, mitäpä siitä, vaikka kutsuisitkin
tänne — _la consequense_? Minä hienostelen hieman hänen herttaista
kamari-neitsyttänsä — _eh bien_, sen hän pitää — _enfin_, — pienenä
nuoruuden vallattomuutena.
_Grethe_. Mutta neiti Ström — —
_Parooni_ (viekkaasti). Sinä ai'ot kannella hänelle? Se on toista!
Sinä olet _jaloux_ — _enfantillage_! Sinä olet mustasukkainen! Me
kyllä sovimme — sinä kyllä siedät minua, enkelini. Minulla on arvoa,
sivistystä ja kunniaa.
_Grethe_. Vai niin? — Vaan min'en kuuna milloinkaan siedä teitä, herra
parooni.
_Parooni_. Oi, sinä olet lumoova — sin' olet _charmantissime_! Ei, nyt
ei auta — (aikoo syleillä häntä, vaan huomaa Mathilden kiiruhtavan
häntä vastaan).
Toinen kohtaus.
Entiset. Mathilde (sivu-ovesta).
_Parooni_. Oi, neiti, minä juuri ai'oin etsiä kunniaa saada painaa
teidän korean kätösenne huulilleni. (Suutelee hänen kättään). Teidän
orjanne!
_Mathilde_. (Grethelle, joka aikoo mennä) Silmänräpäys vielä!
(Paroonille) Te ette osaa aavistaa, kuinka teitä on kaivattu —
_Parooni_. Oo, te — — —
_Mathilde_. Täti on hirveästi kaivannut teitä. Te olette luvannut pitää
huolen laitoksista huomispäivää varten —
_Parooni_. Aivan oikein, ja niinpian kuin minun vain on ollut onni — — —
_Mathilde_. Ei, ei — minä pyydän, menkää nyt heti hänen luokseen.
Samalla teette minulle suuren palveluksen.
_Parooni_. Te olette ylen kohtelias; heti paikalla! (Hiljaa Grethelle)
Älykäs, pikku pirulainen, vasta saamme puhella enemmän sinun eduksesi.
(Kumartaa) Teidän armonne — käskynne mukaan! (menee sivu-ovesta
hyräillen) "Mä olen kelpo metsämies!"
Kolmas kohtaus.
Mathilde. Grethe.
_Mathilde_. Armas tyttöseni, nyt minä tahdon puhella kanssanne.
_Grethe_ (liikutuksella). Minä myöskin teidän kanssanne, neiti!
_Mathilde_. Mikä teitä vaivaa? Onko joku loukannut teitä?
_Grethe_. On, ja katkerasti! Minä pyydän teitä, käyttäkää kaikki
mahtinne paroonin ylitse, varjellaksenne — varjellaksenne minua.
_Mathilde_. Mitä te ajattelettekaan? Minullako olisi jonkinlainen mahti
paroonin ylitse; — en kaikkien maailman kalleuksien tähden tahtoisi
saavuttaa mitään moista mahtia! — Mokoma kiusoittava, ilettävä mies!
_Grethe_. Mitenkä? Ja kuitenkin ai'otte mennä kihloihin hänen kanssaan?
_Mathilde_. Minäkö hänen kanssaan kihloihin — hyi, paha tyttö!
_Grethe_. Anteeksi, minä olen kovin loukannut teitä, vaan minua toki
ilahuttaa — — —
_Mathilde_. Te saatatte minut suruiseksi. — Ehkä minä olen herättänyt
samanlaisia luuloja jonkun toisenkin mielessä.
_Grethe_ (elävästi). Erään toisen?
_Mathilde_. Jonkun toisen, sanoin minä. Älkää väännelkö sanojani — —
_Grethe_. Ett'en suoraa päätä tulisi ajatuksen perille?
_Mathilde_. Niin — niin kauvan kuin en sitä itsekkään voi omistaa!
_Grethe_. Kuinka? — Oi, kuinka minua ilahuttaa, nähdä teidät onnellisna.
_Mathilde_. Oletteko myöskin varma siitä?
_Grethe_. Josko minä olen varma siitä? Niin te — — —
_Mathilde_ (Syleilee häntä lämpimästi). En, en, min'en epäile. Te
olette kelpo tyttö; teitä min'en moiti — — —
_Grethe_ (elävästi). Mistä, neiti, mistä? — Te saatatte minut hämille.
_Mathilde_. Oi, minä olen lapsi!... Minä vain pelkään, että te löydätte
syitä, kieltää minulta jotain, joka mua sangen suuresti ilahuttaisi.
_Grethe_. Minäkö? — Voitteko sitä uskoa! — Sanokaa, sanokaa, mitä se on?
_Mathilde_. Ottakaa minut illalla mukaanne vanhempainne luokse!
_Grethe_. Herran tähden, mistä sen ajatuksen olette saanut?
_Mathilde_. Minun olisi niin hauska nähdä rehellisten tyytyväisten
ihmisten saastuttamatonta iloa, ja ettehän te kiellä minulta sitä
nautintoa?
_Grethe_. Mutta minä pelkään, ett'ette saa tahtoanne täytetyksi; kun te
tulette sinne, rupeevat vanhempani ujostelemaan.
_Mathilde_. Ahaa, te ette käsitä minua. Se ei olekkaan neiti Ström,
joka aikoo heille vieraaksi — ei — vaan joku heidän Grethe'nsä
ystävistä — joku (hellästi) palvelus-tyttö.
_Grethe_. Te ai'otte —? Armas neiti, se ei käy laatuun; tunteehan minun
isäni ja vanha Qvit teidät.
_Mathilde_. Yksinkertaisessa puvussa. Minä vale-pukeudun; saattepa
nähdä, kuinka mainiosti minä rollini suoritan. No, suostuttehan te,
eikö niin?
_Grethe_ (Its.). Ja Fredrik tulee myös kotiin! Kun neiti näkee, että
hän on minun veljeni —! Isä varmaan — — (Ääneen) Mutta tekö kävelisitte
niin pitkän matkan — aina Krokotiili kadulle saakka?
_Mathilde_. No kaikkia — me ajamme hevosella. (Grethe menee
perä-ovesta).
Neljäs kohtaus.
Mathilde (kohta) Fredrik.
_Mathilde_. Oiva tyttö! — Mitä yhteyttä hänellä saattaa olla Dahl'in
kanssa, — sillä minä näin — Dahl puristi hänen kättään niin innokkaasti
— (vilkkaasti) Kenties saan tietää sen illalla — (kainosti) sattumalta,
tietysti, sillä se ei suinkaan ole tätä pientä oikkua päähäni saattanut
— ei varsinkaan — — vaan — — —
_Fredrik_ (its., tullen vilkkaasti sisään). Neiti! (hämillään) Minä
luulin tapaavani sihteerin täällä.
_Mathilde_. Hän tulee kai kohta.
_Fredrik_. Tämä on jo toinen kerta tänään, kuin sattuman anteliaisuus
suo minulle ilon nähdä teitä.
_Mathilde_. Min'en käsitä, miksi te saatatte itsenne suureen velkaan
sattumalle sellaisen asian tähden, jonka suorittajana teidän oma
tahtonne voipi kaikkein enimmän vaikuttaa.
_Fredrik_. Siksi, ett'ei mulla tässä suhteessa ole tahtoa.
_Mathilde_. Niin oikein, sen on asian-ajajan virkatoimet tykkänään
vanginneet.
_Fredrik_. Hänen ymmärryksensä toki vielä enemmän.
_Mathilde_. Vai niin!! Se oli siis teidän ymmärryksenne, joka jo
kolme kuukautta sitten anasti teidän läsnä-olonne meidän pienistä
ilta-seuroistamme? (hilj.) Hän rakastaa Gretheä?
_Fredrik_ (sangen hämillään). Kolme kuukautta sitten? — Minä en aivan
tarkoin muista aikaa, vaan tiedän toki — —
_Mathilde_ (elävästi). Minulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan urkkia
teidän salaisia tunteitanne, joita teidän ei pidä ilmisaattaa.
(Kepeästi) Kas, kuinka jo alkaa hämärtää, ja eno ei ole ollut
päivällisellä; — istukaa, herra Dahl, hän tulee varmaankin aivan kohta.
(Menee sivu-ovesta).
Viides kohtaus.
Fredrik. (Pian) Grethe.
_Fredrik_. "Minulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan — salaisia
tunteitanne, joita ei teidän pidä ilmisaattaa?" — Lieneekö hän
aavistanut, mitä minä niin huolellisesti olen salannut, ja tahtoneeko
hän siten estää minua ilmoittamasta tunteitani hänelle? Se on
tarpeetonta; min'en milloinkaan unohda, että hän on rikkaan, ylhäisen
miehen ainoa perillinen, ja että minä olen aivan köyhä, ja päälliseksi
senlaisen miehen poika, joka — asuu Nyboder'issa! — Ja lopuksi oli
nyt sallima säätänyt, että mun yht'äkkiä piti näkemän sisareni hänen
palvelianansa, jotta oikein tuntuvasti huomaisin, kuinka suuri juopa
meidän välillämme on! (Istuu miettivänä sohvaan, selkä perälle päin).
_Grethe_ (perältä, kummassakin kädessä kynttilä, jotka panee pöydälle).
Fredrik! — Sinäkö täällä?
_Fredrik_ (hypähtää seisaalle). Sisko! (ottaa hänen kätensä).
Minua surettaa, että mun jälleen on täytynyt tulla tänne ja että
läsnä-olollani olen tehnyt asemasi raskaammaksi.
_Grethe_. Juuri tässä silmänräpäyksessä on minulle varsin herttaista,
että tapaan sinut. Minä vast'ikään tuumailin, miten saisin sanan
sinulle.
_Fredrik_. Sinä tahdot puhella kanssani — Noo, minä aivan hyvin arvaan
syyn siihen.
_Grethe_. Se on mahdotonta!
_Fredrik_. Eipähän! Sinulla on paljon valittamista tätä perhettä
vastaan.
_Grethe_ (teeskennellyllä ilolla). Kuinka siten ajattelet, armas
Fredrik? Minä voin aivan hyvin! Rouva on — no, niin — — rouva on hieman
oikkuinen, vaan niinhän on laita joka herrasväessä — ja kun kerran
minun asemani, säätyni vaatii — minut palvelemaan — — —
_Fredrik_. Vait, sisko! — Ellen sinua tuntisi, ottaisin sanasi
katkeraksi moitteeksi. Sinun säätysi? — Olemmehan me sisarukset,
ja sill'aikaa kuin vanhempamme, varustaaksensa minulle loistoisan
tulevaisuuden, ovat uhranneet kaiken voimansa, vieläpä kasvattaneet
minut oudolla nimelläkin, kuin minä muka olisin mahtavan miehen poika
— sill'aikaa täytyy sun, — sun, joka rakastat heitä yhtä syvästä
sydämestä kuin minäkin —
_Grethe_ (tukkii hänen suunsa). Ei siitä enempää! He ovat toivoneet
saada kunniaa ainoasta pojastaan, sehän on luonnollista! Ja Jumalan
kiitos, heidän toivonsa on toteentunutkin — ja varmaan tulee vielä
sekin aika, jolloin maailma kunnioittaa sinua niin korkiasti, että
sisaresi, alentamatta sinun arvoasi, saattaa sulkea sinut — — —
(keskeyttää, salatakseen liikutustaan).
_Fredrik_ (lämpimästi). Se aika on jo tullut! Min'en saata enään — — —
_Grethe_. Noo, ei niin tulisesti, rajupää. Muista tarkoin, isä suuttuu
hirveästi, jos sinä sanot sanankaan, ennenkuin hän sen myöntää. Ja
miksikä siten tekisitkään? Mitäpä siitä, vaikk'en minä tohdikkaan sanoa
kaikille. Hän, josta te niin paljon pidätte, joka on niin kaunis, niin
sävyisä ja siisti, jota ylhäiset pitävät niin suuressa arvossa — hän
on minun veljeni! Minä tohdin toki ajatella, hän pitää minusta enemmän
kuin teistä kaikista yhteensä — (lankee hänelle kaulaan) sillä minä
tiedän sen!
_Fredrik_. Oi, sinä armas, kallis sisareni — — —
_Grethe_. Ja niin edespäin. Nyt sinä varmaankin olet unohtanut, että
minä tahdoin puhella kanssasi. Etkö sinä ollenkaan ole utelias?
_Fredrik_. Voitko sitä epäillä? — Puhu, sano, mitä se on?
_Grethe_. Onko isä pyytänyt sinunkin tulemaan kotiin tänä iltana?
_Fredrik_. On ihmeekseni!
_Grethe_. No, jos minä nyt pyytäisin sinun olemaan sieltä poissa?
_Fredrik_. Sit'et suinkaan tahtone. Sellaista autuutta, kuin olla
teidän kanssanne, kun olette oikein iloiset, saan minä aivan harvoin
nauttia. Isän järkähtämätön tahto pitää minut niin loitolla teidän
perheellisistä iloistanne ja suruistanne, etten edes tiennyt sinun
olevan täällä, tässä talossa, ennenkuin oli jo liian myöhäistä
muistuttaa hänelle, että valtio-neuvosDDobel'in hyväntahtoisuus usein
pakoittaa minun tulemaan tänne.
_Grethe_. Totta, se on ilkeätä meille kumpaisellekin.
_Fredrik_. Se on hirveätä! Enkä minä voi parantaa sitä muulla, kuin
selityksellä, jonka isä jäykästi on kieltänyt.
_Grethe_. Juuri siksi, että pääsisit sellaisista selityksistä, toivon
minä, ett'et sinä tule illalla.
_Fredrik_. Mitä tarkoitat?
_Grethe_. Tapaat siellä kenties erään, joka tuntee sinut.
_Fredrik_. Ken se?
_Grethe_. Niin — sitä min'en voi sanoa, vaan —
_Fredrik_ (reippaasti). Minä tulen — tulen sydämellisimmällä ilolla.
_Grethe_. Mitä!? Fredrik!
_Fredrik_. Min'en enää saata olla vieras sinulle enkä rehellisille
vanhemmilleni, ja mikä siis voipi olla mulle riemuisampaa, kuin
tilaisuus, joka pakoittaa isän, ilman minun tahtoanikin, itse
tunnustamaan minut pojakseen?! Minä tulen.
_Grethe_. Niin, mutta sitte isä varmaankin suuttuu minuun. Kun minä nyt
— —
_Fredrik_. Min'en tahdo mitään salata, ja sinulla ei ole mitään
salattavaa, siksi minä sinut tunnen. Minä tulen.
_Grethe_ (itsekseen). Mitä mun nyt on tehtävä? Jommalle kummalle,
neidille tai Fredrik'ille, täytyy mun ilmoittaa kaikki, (elävästi)
Min'en ole voinut estää — kas, tuolta tulee joku! (Reippaasti ja
päättävästi) Tee tahtosi mukaan, vaan yhden seikan toki vaadin: Ett'et
tunne erästä, joka tahtoo olla sinulle outo.
_Fredrik_. Mutta mitä se merkitsee? Selitähän — — —
_Grethe_. Kylliksi. Minä koen estää, mitä sin'et tahdo karttaa; mutta
joka tapauksessa muista, mitä minä, sinun sisaresi, vaadin (Menee
sivu-ovesta).
Kuudes kohtaus.
Fredrik. August.
_August_ (huomaa Grethen, tullessaan perä-ovesta). Ha! (astuu sisään).
Meidän perheellämme on siis jälleen kunnia nähdä teidät täällä?
_Fredrik_. Jos minun käyntini on perheellenne onneksi — jota en
milloinkaan tohdi uskoa — saapi se tänään kiittää sallimaa siitä
onnesta.
_August_. Ainoastaan sallimaa? — Te arvaatte kenties, että minun on
vähemmin hauska olla varma siitä, että se on sydämenne, joka teidät
tänne johdattaa?
_Fredrik_. Sydämeni?
_August_. Luonnollisesti. Minulla on liian suuri luottamus teidän
ymmärrykseenne, uskoakseni teidän tuhlaavan varmaankin kallista
aikaanne pelkkiin kohteliaisuuden visiitteihin. Sydäntäni vain
kirvelee, ihan varmaan tietäissäni, mitä te itsekin mahdollisesti
olette jo saanut tuntea: Sitä, jota teidän sydämenne etsii, ette löydä
meidän talosta.
_Fredrik_ (itsekseen). Tuo kummallinen ääni! Mitä, jos — (ään.) Minä
vakuutan, ett'en lainkaan tarvitse tuota ystävällistä neuvoa, jonka
minulle annoitte; minä seuraan vain tahtoani, kun pyydän teitä, minun
puolestani, ilmoittamaan isällenne, että valtioneuvos aikoo tunnin
kuluessa käydä hänen luonansa, ja toivoo sentähden, että hän olisi
kotona.
_Parooni_ (ulkona). Älkää huoliko mistään, _ma chère_, minä kirjoitan
invitationi-lisfan.
_Fredrik_ (itsekseen). Tuo narri jääpi, — minun täytyy mennä. Hyvästi,
Mathilde, tänne min'en tule enää milloinkaan! (Menee, tervehtii
kylmästi Paroonia, joka tulee sivu-ovesta).
Seitsemäs kohtaus.
Parooni. August.
_Parooni_. _Comment_! Herra valtuusmies näytti olevan varsin _desperat_?
_August_. Syystäpä kyllä; minä osoitin hänet ovelle, ja ehk'en juuri
hienollakaan tavalla.
_Parooni_. _Quoi_? — No, sehän hupaista! Te säästitte minulta vaivan.
_August_. Teiltä? — Minkätähden Te olisitte siten tehnyt?
_Parooni_. Ja sitä vielä kysytte? — Rakkauteni, Mathilde neiti ottaa
vastaan suosioni, osoittaa hyvyyttä mulle — _enfin_, hän on mun
saaliini; mutta min'en kuitenkaan saata ilman tuommoista — tuommoista
_brin de jalousie_ nähdä herra Dahl'in hyvittelevän häntä.
_August_. Mathildea?!
_Parooni_. Ja sitä te ette ole huomannut?! — _Nigoud_! Hän on hullusti
rakastunut neitiin.
_August_. Missä ovat silmäni olleet?
_Parooni_. Oo, minä olen läpitutkinut hänet! Hän aikoo kavaluudella
occupeerata linnan — ystävyyden haahmussa, _naturellement_! Vaan
minä tunnen tarkoin mokomat allieerattujen occupationit; semmoiset
hyökkäykset ovat vaarallisemmat, kuin suoran vihollisen.
_August_, Tosiaankin?
_Parooni_. Ihan totta — hahaha! Minä tiedän sen kokemuksesta. Ne
päättyvät aina siten, että voittaja pitää saaliinsa ja nauraa sitä
vasten naamaa, joka jäi tappiolle.
_August_. Ja senkötähden te ai'oitte osoittaa häntä ovelle?
_Parooni_. Juuri sentähden, ellette te olisi ennen ehtinyt osoittamaan
kohteliaisuuttanne, _sans doute_!
_August_ (innostuen). Te luulette siis olevanne herra tässä huoneessa?
_Pakooni_. En suinkaan, paras ystäväni, — hahaha! Min'en ole
vähintäkään kommendantti tässä linnassa.
_August_. Ette suinkaan — te olette allieerattu ja — occupeeraatte.
_Parooni_. Kuulkaapa, nuori herra, minä pidän itseäni teidän
vanhempienne ystävänä.
_August_. No, minä älyän kyllä, minä te itseänne pidätte, sillä minä
tiedän, mikä te olette.
_Parooni_. _Ma foi_! Te näytätte olevan oikein oivallisella
_humeurillä_ osoittamaan ihmisille ovea?
_August_. Huomaatteko sen? Kuuluu toki siltä, kuin ei se vaikuttaisi,
ennenkuin vasta viimeisellä tavallaan — osoittamalla — — —
_Parooni_. Te saatatte pian itse joutua tuon "viimeisen tavan"
esineeksi.
_August_. Herra parooni! (hillitsee vihaansa). — Minä saatan toki
senkin tehdä, menettämättä jokapäiväistä leipääni.
_Parooni_. Hävytön!
_August_. Sananen vain! Minä voin lepyttää teidät kohta — minä teenkin
sen. — Jos minun vanhempiani todellakin haluttaa teidän avullanne
päistikkaa syöksyä minä perikatoon — hyvä! sitä min'en siedä nähdä,
minä hankin tietojeni ja taitojeni avulla itselleni rauhallisen kodin,
johon hekin hätätilassa saattavat turvautua, kun herra parooni —
päättää occupationin! (Menee perä-ovesta).
Kahdeksas kohtaus.
Parooni. Rouva.
_Parooni_ (yksin). Se oli enemmän kuin hävytöntä! Jos nyt Mathilde
olisi minun — mutta — _que faire_! — Vaan kuitenkaan ei hän sitä
minulle turhaan sanonut.
_Rouva_ (sivu-ovesta). No, parooni-hyvä, ajatteletteko te yhä vieläkin
listaa?
_Parooni_ (kävellen edestakaisin, kuin kovin liikutettuna), Anteeksi,
rouva, min'en saata ajatella. Älkää kysykö miksi, min'en vastaa, sillä
— _enfin_ min'en saata vastata, vaan (ottaa häntä kädestä) kiitoksia,
tuhansia kiitoksia ystävyydestänne, — näillä sanoilla (kasvot poispäin
käännettyinä) jätän minä teidän talonne.
_Rouva_. Taivaan Luoja! Mitä tämä merkitsee?
_Parooni_. Min'en vastaa! (käypi innokkaasti edestakaisin). Hattuni! —
Pois täältä! — _Parbleu_!
_Rouva_ (pidättää häntä). Ken on teitä loukannut?
_Parooni_. Min'en vastaa.
_Rouva_. Onko Mathilde?
_Parooni_ (innokkaasti). Mathilde! (Haaveksivasti) Älkää lausuko sen
enkelin nimeä näin raskaana hetkenä. Vaimo! Tahdotteko tehdä poismenoni
mahdottomaksi?!
_Rouva_. Mutta mitähän täällä on tapahtunutkaan? Minä tahtoisin tietää
— —
_Parooni_. Min'en vastaa. — Min'en toki olisi osannut aavistaakkaan,
että teidän likeisimpänne —
_Rouva_. Siis August!
_Parooni_. Te tiedätte siis? Min'en suinkaan ole mitään sanonut, minä
vaikenen ja — menen!
_Rouva_. Sitä min'en salli. Hänen hävyttömyytensä ei saa anastaa meiltä
parasta ystäväämme. — Mitä hän on sanonut?
_Parooni_. Min'en kantele, vaan kun minua solvaistaan mitä
haavoittavimmilla lauseilla, niin ette suinkaan saata paheksua, että
nyt sanon: Nöyrin palvelianne!
_Rouva_ (asettaikse hänen eteensä). Ei suinkaan, — se on vähin, minkä
voitte tehdä — — — ei — vaan minä pyydän — —
_Parooni_ (innoissaan). Minä pidän kunniani niin äärettömän hienona,
että jos siitä hiuskarvankaan verran kadotan — on se tykkänään mennyt.
_Rouva_. Sen kyllä uskon. Mutta minun mielestäni — — —
_Parooni_. Sivistyneenä naisena pitäisi teidän huomata, että mun on
meneminen.
_Rouva_ (elävästi). Niin on, — sivistyneenä naisena —
(arvokkaisuudella) niin, minun ei sovi teitä kiusata.
_Parooni_. Älkää vain ymmärtäkö minua väärin, älkää luulko, että minä
koskaan ystäviäni — —
_Rouva_ (istuu sohvaan). Ei, hyvä parooni, minä tunnen nyt pyytäneeni
mitä te kunnian-miehenä ette saata tehdä. No niin, minun seurueeni,
meidän pienet kokouksemme — (kyynelissä) kaikki te viette mennessänne —
vaan — mitäs sille voipi! Menkää, parooni — minun kunnioitukseni seuraa
teitä!
_Parooni_. Te tahdotte siis — —? — Jääkää hyvästi! Älkää unohtako
totista, rehellistä ystävää. (Menee, seisahtaa ovelle). Min'en saata!
Rakkaus on voittanut kunnian — oi, Mathilde! (Panee pois hattunsa).
Minä jään.
_Rouva_ (hypähtää ylös). Oi, te olette tosiaankin herttainen! Tämä
alttiiksi pano, tämä uhraus — —! Herra parooni, se on liian, liian
suuri! — Kuinkahan minä saattaisin osoittaa — — —? Kuulkaapas, te
lupasitte kirjoittaa kaikki vieraamme listalle; älkää vain millään
muotoa unohtako ainoatakaan omista ystävistänne; kaikki ne ovat myöskin
meidän ystäviämme.
_Parooni_. Herttaisin vaimo, minä alan heti — — (istuu pöydän ääreen).
Yhdeksäs kohtaus.
Entiset. Vagtel.
_Vagtel_. Hyv'iltaa! (Panee pois hattunsa ja keppinsä, käydä teputtelee
sukkelaan edestakaisin, hyräillen). Hum, hum, hum, mitä nyt lie
tekeminen?
_Rouva_ (lempeästi). Sinä viivyit niin kauan, ystäväni, ja annoit minun
kitua täällä, kuin kuoleman tuskassa.
_Vagtel_ (tyytyväisenä). Oletko sinä ollut surumielin minun tähteni,
käpyseni? — Herra varjele, minä olen myöskin ollut surumielin sinun
tähtesi, sillä, Tiina-kulta (vallan pelon vallassa) min'en ole saanut
äyriäkään!
_Rouva_ (innokkaasti, vaan masennetulla äänellä). Siis olen minä
häväisty!
_Vagtel_. Noo! (kävelee jälleen edestakaisin). Hum, hum, hum!
_Rouva_ (seuraten häntä). Ei viiniä eikä makeisia! Sitä min'en kestä!
_Vagtel_. En minäkään! (kovemmin). Hum, hum, hum!
_Parooni_ (kirjoittaissaan). Kas, herra sihtieri laulaa? — Ahaa,
hyvällä tuulella!
_Rouva_ (aivan ystävällisesti). Mainiolla tuulella! Minä kerroin
hänelle erinomaisen hauskan uutisen.
_Vagtel_. Niin, niin verkkasen hauskan — uutisen — — humhum.
_Rouva_ (elävästi). Sinä lupasit 40 taaleria, ja puoti-rätingin lupasin
minä myöskin suorittaa heti sinun tultuasi. Johannes, sinun täytyy
toimittaa rahoja.
_Vagtel_. Mistä Tiina-lintuseni? Sanohan vain mistä, enkelini, niin...
_Rouva_. Sinun pitää tietämän lähteet.
_Vagtel_. Niin, mutta min'en tiedä muuta, kuin veto-ojat.
_Parooni_ (kirjoittaen). Rouvaseni, nyt minä muistin erään uuden
ystävän, jos suvaitsette, niin........
_Rouva_. Kernaasti, mielihyvä»llä, tiedättehän sen. Ja se on?
_Parooni_. Majuri von Strale.
_Rouva_. Hänhän se on, tuo hirveä koron-kiskoja, oikea juutalainen,
kuten olen kuullut.
_Parooni_. Majuri? Ha, ha, ha! Pelkkää parjausta! Hän on _con amore_
kuluttanut summia ystäviensä hyväksi — minun muiden muassa.
_Vagtel_ (innokkaasti). Teidän eduksenne! Niinkö?
_Parooni_. Kuten sanoin, sepä juuri lieneekin pannut tuon huhun alkuun.
Hän on minun paraimpia ystäviäni.
_Rouva_. Taivaan herra, kuinka hän on tervetullut! (Vaglel'ille) Siinä
kuulet; siitä tulee tarkkaan valittu seurue ja jälki-ruuaksi mulla ei
ole muuta kuin sinun sanasi — se sinun pitää pitämän!
_Vagtel_. Sen minä tiedän! Minä koen, minä hankin rahaa makeisiin,
viiniin, puoti-rätinkiin, kaikkiin, kun sinä vain (viepi häntä ovelle)
menet tiehes ja jätät minun rauhaan.
_Rouva_. Ilolla, ystäväni (taputtaa häntä). Sinä olet kuitenkin mun oma
kiltti sihtierini. (Menee sivu-ovesta).
Kymmenes kohtaus.
Parooni. Vagtel.
_Vagtel_ (its. tullen takaisin). Niin juuri, minä olen (lyöden itseään
korvalle). Yömyssy! — Tohvelit!
_Parooni_ (kirjoittaen). Mitä sanoitte?
_Vagtel_. No, minä vain puhuin itsekseni.
_Parooni_. Kas, — vai niin, rouva on jo mennyt? Teidän luvallanne —
(aikoo mennä).
_Vagtel_ (estää häntä). E-ei, suokaa anteeksi, teidän
korkea-arvoisuutenne, uskallanko minä —
_Parooni_ (erinomaisen kohteliaasti). Minä olen kaikessa teidän
palvelianne.
_Vagtel_ (aivan hölmönä). Minä ai'oin — hehehe, minä arvelen, että
huomena tulee kaunis ilma, koska (pyyhkii hikeä otsastaan) nyt on näin
kuuma, ja, — mitä mun piti sanoman — en, en minä siitä aikonut puhua.
Minä pyydän, olkaa vakuutettu siitä, että — että ette halveksi — — —
_Parooni_ (pyyhkäsee jaloillaan). Herra sihteeri! (its.) Mitä? Ehkä
joku lahja?
_Vagtel_. Ett'ette halveksi — minun vakuutustani ystävyydestäni ja
sitten (vikkelästi) — lainatkaa mulle 100 taaleria — huh!
_Parooni_ (pienen äänettömyyden jälkeen). Rakas ystäväni, teidän
luottavaisuutenne ilahuttaa minua, vaan —
_Vagtel_ (vilkkaasti). Kyllä minulla varoja on, on niinkin, runsaasti
varoja, vaan (teeskennennyllä ilolla) hehehe, minä olen nyt aivan
sattumalta joutunut noin, hieman välikäteen pariksi päivää.