_Grethe_. Herran tähden, mitä se?!

_Parooni_. Niinkuin et sinä sitä käsittäisi? Älähän toki! — Kenties

sin'et vain ole sitä tietävinäsi, saadaksesi nauttia suloisuutta,

kuullossasi minun sanovan sen? _Enfin!_ minä miellyttelen — hienostelen

sinua.

_Grethe_. Herra parooni, te loukkaatte minun kunniaani

armon-osoituksellanne — ja minun täytyy etsiä apua rouvani turvissa.

_Parooni_. Bravo! — Sinäpä vasta osaat konstin kiihoittaa. Bien! Sitä

suloisempi nautinto, mitä enemmän vastuksia — (aikoo tarttua häneen)

jotka jo edeltäpäin tietää voittavansa.

_Grethe_. Minun vastukseni ei ole sellaisia, sen saatte nähdä.

(Totisesti) Minä huudan rouvan tänne.

_Parooni_ (samoin). Sit'et sinä tee!

_Grethe_ (hämillään). Uskotteko sen?

_Parooni_. Minä tiedän sen. Jos tuo vakavuutesi on ainoastaan

kiekailemista, olet sinä ylen viisas, ja — jos se päinvastoin on

totista vastahakoisuutta, olet sinä ylen kaino; (hieroen käsiään)

hahaha, tunnenko minä naiset, vai mitä luulet?

_Grethe_. Siltä näyttää.

_Parooni_. Sen uskon; näetkös, naisluonteen tutkiminen on ollut

minun ainoa harrastukseni. — Ja, mitäpä siitä, vaikka kutsuisitkin

tänne — _la consequense_? Minä hienostelen hieman hänen herttaista

kamari-neitsyttänsä — _eh bien_, sen hän pitää — _enfin_, — pienenä

nuoruuden vallattomuutena.

_Grethe_. Mutta neiti Ström — —

_Parooni_ (viekkaasti). Sinä ai'ot kannella hänelle? Se on toista!

Sinä olet _jaloux_ — _enfantillage_! Sinä olet mustasukkainen! Me

kyllä sovimme — sinä kyllä siedät minua, enkelini. Minulla on arvoa,

sivistystä ja kunniaa.

_Grethe_. Vai niin? — Vaan min'en kuuna milloinkaan siedä teitä, herra

parooni.

_Parooni_. Oi, sinä olet lumoova — sin' olet _charmantissime_! Ei, nyt

ei auta — (aikoo syleillä häntä, vaan huomaa Mathilden kiiruhtavan

häntä vastaan).

Toinen kohtaus.

Entiset. Mathilde (sivu-ovesta).

_Parooni_. Oi, neiti, minä juuri ai'oin etsiä kunniaa saada painaa

teidän korean kätösenne huulilleni. (Suutelee hänen kättään). Teidän

orjanne!

_Mathilde_. (Grethelle, joka aikoo mennä) Silmänräpäys vielä!

(Paroonille) Te ette osaa aavistaa, kuinka teitä on kaivattu —

_Parooni_. Oo, te — — —

_Mathilde_. Täti on hirveästi kaivannut teitä. Te olette luvannut pitää

huolen laitoksista huomispäivää varten —

_Parooni_. Aivan oikein, ja niinpian kuin minun vain on ollut onni — — —

_Mathilde_. Ei, ei — minä pyydän, menkää nyt heti hänen luokseen.

Samalla teette minulle suuren palveluksen.

_Parooni_. Te olette ylen kohtelias; heti paikalla! (Hiljaa Grethelle)

Älykäs, pikku pirulainen, vasta saamme puhella enemmän sinun eduksesi.

(Kumartaa) Teidän armonne — käskynne mukaan! (menee sivu-ovesta

hyräillen) "Mä olen kelpo metsämies!"

Kolmas kohtaus.

Mathilde. Grethe.

_Mathilde_. Armas tyttöseni, nyt minä tahdon puhella kanssanne.

_Grethe_ (liikutuksella). Minä myöskin teidän kanssanne, neiti!

_Mathilde_. Mikä teitä vaivaa? Onko joku loukannut teitä?

_Grethe_. On, ja katkerasti! Minä pyydän teitä, käyttäkää kaikki

mahtinne paroonin ylitse, varjellaksenne — varjellaksenne minua.

_Mathilde_. Mitä te ajattelettekaan? Minullako olisi jonkinlainen mahti

paroonin ylitse; — en kaikkien maailman kalleuksien tähden tahtoisi

saavuttaa mitään moista mahtia! — Mokoma kiusoittava, ilettävä mies!

_Grethe_. Mitenkä? Ja kuitenkin ai'otte mennä kihloihin hänen kanssaan?

_Mathilde_. Minäkö hänen kanssaan kihloihin — hyi, paha tyttö!

_Grethe_. Anteeksi, minä olen kovin loukannut teitä, vaan minua toki

ilahuttaa — — —

_Mathilde_. Te saatatte minut suruiseksi. — Ehkä minä olen herättänyt

samanlaisia luuloja jonkun toisenkin mielessä.

_Grethe_ (elävästi). Erään toisen?

_Mathilde_. Jonkun toisen, sanoin minä. Älkää väännelkö sanojani — —

_Grethe_. Ett'en suoraa päätä tulisi ajatuksen perille?

_Mathilde_. Niin — niin kauvan kuin en sitä itsekkään voi omistaa!

_Grethe_. Kuinka? — Oi, kuinka minua ilahuttaa, nähdä teidät onnellisna.

_Mathilde_. Oletteko myöskin varma siitä?

_Grethe_. Josko minä olen varma siitä? Niin te — — —

_Mathilde_ (Syleilee häntä lämpimästi). En, en, min'en epäile. Te

olette kelpo tyttö; teitä min'en moiti — — —

_Grethe_ (elävästi). Mistä, neiti, mistä? — Te saatatte minut hämille.

_Mathilde_. Oi, minä olen lapsi!... Minä vain pelkään, että te löydätte

syitä, kieltää minulta jotain, joka mua sangen suuresti ilahuttaisi.

_Grethe_. Minäkö? — Voitteko sitä uskoa! — Sanokaa, sanokaa, mitä se on?

_Mathilde_. Ottakaa minut illalla mukaanne vanhempainne luokse!

_Grethe_. Herran tähden, mistä sen ajatuksen olette saanut?

_Mathilde_. Minun olisi niin hauska nähdä rehellisten tyytyväisten

ihmisten saastuttamatonta iloa, ja ettehän te kiellä minulta sitä

nautintoa?

_Grethe_. Mutta minä pelkään, ett'ette saa tahtoanne täytetyksi; kun te

tulette sinne, rupeevat vanhempani ujostelemaan.

_Mathilde_. Ahaa, te ette käsitä minua. Se ei olekkaan neiti Ström,

joka aikoo heille vieraaksi — ei — vaan joku heidän Grethe'nsä

ystävistä — joku (hellästi) palvelus-tyttö.

_Grethe_. Te ai'otte —? Armas neiti, se ei käy laatuun; tunteehan minun

isäni ja vanha Qvit teidät.

_Mathilde_. Yksinkertaisessa puvussa. Minä vale-pukeudun; saattepa

nähdä, kuinka mainiosti minä rollini suoritan. No, suostuttehan te,

eikö niin?

_Grethe_ (Its.). Ja Fredrik tulee myös kotiin! Kun neiti näkee, että

hän on minun veljeni —! Isä varmaan — — (Ääneen) Mutta tekö kävelisitte

niin pitkän matkan — aina Krokotiili kadulle saakka?

_Mathilde_. No kaikkia — me ajamme hevosella. (Grethe menee

perä-ovesta).

Neljäs kohtaus.

Mathilde (kohta) Fredrik.

_Mathilde_. Oiva tyttö! — Mitä yhteyttä hänellä saattaa olla Dahl'in

kanssa, — sillä minä näin — Dahl puristi hänen kättään niin innokkaasti

— (vilkkaasti) Kenties saan tietää sen illalla — (kainosti) sattumalta,

tietysti, sillä se ei suinkaan ole tätä pientä oikkua päähäni saattanut

— ei varsinkaan — — vaan — — —

_Fredrik_ (its., tullen vilkkaasti sisään). Neiti! (hämillään) Minä

luulin tapaavani sihteerin täällä.

_Mathilde_. Hän tulee kai kohta.

_Fredrik_. Tämä on jo toinen kerta tänään, kuin sattuman anteliaisuus

suo minulle ilon nähdä teitä.

_Mathilde_. Min'en käsitä, miksi te saatatte itsenne suureen velkaan

sattumalle sellaisen asian tähden, jonka suorittajana teidän oma

tahtonne voipi kaikkein enimmän vaikuttaa.

_Fredrik_. Siksi, ett'ei mulla tässä suhteessa ole tahtoa.

_Mathilde_. Niin oikein, sen on asian-ajajan virkatoimet tykkänään

vanginneet.

_Fredrik_. Hänen ymmärryksensä toki vielä enemmän.

_Mathilde_. Vai niin!! Se oli siis teidän ymmärryksenne, joka jo

kolme kuukautta sitten anasti teidän läsnä-olonne meidän pienistä

ilta-seuroistamme? (hilj.) Hän rakastaa Gretheä?

_Fredrik_ (sangen hämillään). Kolme kuukautta sitten? — Minä en aivan

tarkoin muista aikaa, vaan tiedän toki — —

_Mathilde_ (elävästi). Minulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan urkkia

teidän salaisia tunteitanne, joita teidän ei pidä ilmisaattaa.

(Kepeästi) Kas, kuinka jo alkaa hämärtää, ja eno ei ole ollut

päivällisellä; — istukaa, herra Dahl, hän tulee varmaankin aivan kohta.

(Menee sivu-ovesta).

Viides kohtaus.

Fredrik. (Pian) Grethe.

_Fredrik_. "Minulla ei ole syytä eikä oikeuttakaan — salaisia

tunteitanne, joita ei teidän pidä ilmisaattaa?" — Lieneekö hän

aavistanut, mitä minä niin huolellisesti olen salannut, ja tahtoneeko

hän siten estää minua ilmoittamasta tunteitani hänelle? Se on

tarpeetonta; min'en milloinkaan unohda, että hän on rikkaan, ylhäisen

miehen ainoa perillinen, ja että minä olen aivan köyhä, ja päälliseksi

senlaisen miehen poika, joka — asuu Nyboder'issa! — Ja lopuksi oli

nyt sallima säätänyt, että mun yht'äkkiä piti näkemän sisareni hänen

palvelianansa, jotta oikein tuntuvasti huomaisin, kuinka suuri juopa

meidän välillämme on! (Istuu miettivänä sohvaan, selkä perälle päin).

_Grethe_ (perältä, kummassakin kädessä kynttilä, jotka panee pöydälle).

Fredrik! — Sinäkö täällä?

_Fredrik_ (hypähtää seisaalle). Sisko! (ottaa hänen kätensä).

Minua surettaa, että mun jälleen on täytynyt tulla tänne ja että

läsnä-olollani olen tehnyt asemasi raskaammaksi.

_Grethe_. Juuri tässä silmänräpäyksessä on minulle varsin herttaista,

että tapaan sinut. Minä vast'ikään tuumailin, miten saisin sanan

sinulle.

_Fredrik_. Sinä tahdot puhella kanssani — Noo, minä aivan hyvin arvaan

syyn siihen.

_Grethe_. Se on mahdotonta!

_Fredrik_. Eipähän! Sinulla on paljon valittamista tätä perhettä

vastaan.

_Grethe_ (teeskennellyllä ilolla). Kuinka siten ajattelet, armas

Fredrik? Minä voin aivan hyvin! Rouva on — no, niin — — rouva on hieman

oikkuinen, vaan niinhän on laita joka herrasväessä — ja kun kerran

minun asemani, säätyni vaatii — minut palvelemaan — — —

_Fredrik_. Vait, sisko! — Ellen sinua tuntisi, ottaisin sanasi

katkeraksi moitteeksi. Sinun säätysi? — Olemmehan me sisarukset,

ja sill'aikaa kuin vanhempamme, varustaaksensa minulle loistoisan

tulevaisuuden, ovat uhranneet kaiken voimansa, vieläpä kasvattaneet

minut oudolla nimelläkin, kuin minä muka olisin mahtavan miehen poika

— sill'aikaa täytyy sun, — sun, joka rakastat heitä yhtä syvästä

sydämestä kuin minäkin —

_Grethe_ (tukkii hänen suunsa). Ei siitä enempää! He ovat toivoneet

saada kunniaa ainoasta pojastaan, sehän on luonnollista! Ja Jumalan

kiitos, heidän toivonsa on toteentunutkin — ja varmaan tulee vielä

sekin aika, jolloin maailma kunnioittaa sinua niin korkiasti, että

sisaresi, alentamatta sinun arvoasi, saattaa sulkea sinut — — —

(keskeyttää, salatakseen liikutustaan).

_Fredrik_ (lämpimästi). Se aika on jo tullut! Min'en saata enään — — —

_Grethe_. Noo, ei niin tulisesti, rajupää. Muista tarkoin, isä suuttuu

hirveästi, jos sinä sanot sanankaan, ennenkuin hän sen myöntää. Ja

miksikä siten tekisitkään? Mitäpä siitä, vaikk'en minä tohdikkaan sanoa

kaikille. Hän, josta te niin paljon pidätte, joka on niin kaunis, niin

sävyisä ja siisti, jota ylhäiset pitävät niin suuressa arvossa — hän

on minun veljeni! Minä tohdin toki ajatella, hän pitää minusta enemmän

kuin teistä kaikista yhteensä — (lankee hänelle kaulaan) sillä minä

tiedän sen!

_Fredrik_. Oi, sinä armas, kallis sisareni — — —

_Grethe_. Ja niin edespäin. Nyt sinä varmaankin olet unohtanut, että

minä tahdoin puhella kanssasi. Etkö sinä ollenkaan ole utelias?

_Fredrik_. Voitko sitä epäillä? — Puhu, sano, mitä se on?

_Grethe_. Onko isä pyytänyt sinunkin tulemaan kotiin tänä iltana?

_Fredrik_. On ihmeekseni!

_Grethe_. No, jos minä nyt pyytäisin sinun olemaan sieltä poissa?

_Fredrik_. Sit'et suinkaan tahtone. Sellaista autuutta, kuin olla

teidän kanssanne, kun olette oikein iloiset, saan minä aivan harvoin

nauttia. Isän järkähtämätön tahto pitää minut niin loitolla teidän

perheellisistä iloistanne ja suruistanne, etten edes tiennyt sinun

olevan täällä, tässä talossa, ennenkuin oli jo liian myöhäistä

muistuttaa hänelle, että valtio-neuvosDDobel'in hyväntahtoisuus usein

pakoittaa minun tulemaan tänne.

_Grethe_. Totta, se on ilkeätä meille kumpaisellekin.

_Fredrik_. Se on hirveätä! Enkä minä voi parantaa sitä muulla, kuin

selityksellä, jonka isä jäykästi on kieltänyt.

_Grethe_. Juuri siksi, että pääsisit sellaisista selityksistä, toivon

minä, ett'et sinä tule illalla.

_Fredrik_. Mitä tarkoitat?

_Grethe_. Tapaat siellä kenties erään, joka tuntee sinut.

_Fredrik_. Ken se?

_Grethe_. Niin — sitä min'en voi sanoa, vaan —

_Fredrik_ (reippaasti). Minä tulen — tulen sydämellisimmällä ilolla.

_Grethe_. Mitä!? Fredrik!

_Fredrik_. Min'en enää saata olla vieras sinulle enkä rehellisille

vanhemmilleni, ja mikä siis voipi olla mulle riemuisampaa, kuin

tilaisuus, joka pakoittaa isän, ilman minun tahtoanikin, itse

tunnustamaan minut pojakseen?! Minä tulen.

_Grethe_. Niin, mutta sitte isä varmaankin suuttuu minuun. Kun minä nyt

— —

_Fredrik_. Min'en tahdo mitään salata, ja sinulla ei ole mitään

salattavaa, siksi minä sinut tunnen. Minä tulen.

_Grethe_ (itsekseen). Mitä mun nyt on tehtävä? Jommalle kummalle,

neidille tai Fredrik'ille, täytyy mun ilmoittaa kaikki, (elävästi)

Min'en ole voinut estää — kas, tuolta tulee joku! (Reippaasti ja

päättävästi) Tee tahtosi mukaan, vaan yhden seikan toki vaadin: Ett'et

tunne erästä, joka tahtoo olla sinulle outo.

_Fredrik_. Mutta mitä se merkitsee? Selitähän — — —

_Grethe_. Kylliksi. Minä koen estää, mitä sin'et tahdo karttaa; mutta

joka tapauksessa muista, mitä minä, sinun sisaresi, vaadin (Menee

sivu-ovesta).

Kuudes kohtaus.

Fredrik. August.

_August_ (huomaa Grethen, tullessaan perä-ovesta). Ha! (astuu sisään).

Meidän perheellämme on siis jälleen kunnia nähdä teidät täällä?

_Fredrik_. Jos minun käyntini on perheellenne onneksi — jota en

milloinkaan tohdi uskoa — saapi se tänään kiittää sallimaa siitä

onnesta.

_August_. Ainoastaan sallimaa? — Te arvaatte kenties, että minun on

vähemmin hauska olla varma siitä, että se on sydämenne, joka teidät

tänne johdattaa?

_Fredrik_. Sydämeni?

_August_. Luonnollisesti. Minulla on liian suuri luottamus teidän

ymmärrykseenne, uskoakseni teidän tuhlaavan varmaankin kallista

aikaanne pelkkiin kohteliaisuuden visiitteihin. Sydäntäni vain

kirvelee, ihan varmaan tietäissäni, mitä te itsekin mahdollisesti

olette jo saanut tuntea: Sitä, jota teidän sydämenne etsii, ette löydä

meidän talosta.

_Fredrik_ (itsekseen). Tuo kummallinen ääni! Mitä, jos — (ään.) Minä

vakuutan, ett'en lainkaan tarvitse tuota ystävällistä neuvoa, jonka

minulle annoitte; minä seuraan vain tahtoani, kun pyydän teitä, minun

puolestani, ilmoittamaan isällenne, että valtioneuvos aikoo tunnin

kuluessa käydä hänen luonansa, ja toivoo sentähden, että hän olisi

kotona.

_Parooni_ (ulkona). Älkää huoliko mistään, _ma chère_, minä kirjoitan

invitationi-lisfan.

_Fredrik_ (itsekseen). Tuo narri jääpi, — minun täytyy mennä. Hyvästi,

Mathilde, tänne min'en tule enää milloinkaan! (Menee, tervehtii

kylmästi Paroonia, joka tulee sivu-ovesta).

Seitsemäs kohtaus.

Parooni. August.

_Parooni_. _Comment_! Herra valtuusmies näytti olevan varsin _desperat_?

_August_. Syystäpä kyllä; minä osoitin hänet ovelle, ja ehk'en juuri

hienollakaan tavalla.

_Parooni_. _Quoi_? — No, sehän hupaista! Te säästitte minulta vaivan.

_August_. Teiltä? — Minkätähden Te olisitte siten tehnyt?

_Parooni_. Ja sitä vielä kysytte? — Rakkauteni, Mathilde neiti ottaa

vastaan suosioni, osoittaa hyvyyttä mulle — _enfin_, hän on mun

saaliini; mutta min'en kuitenkaan saata ilman tuommoista — tuommoista

_brin de jalousie_ nähdä herra Dahl'in hyvittelevän häntä.

_August_. Mathildea?!

_Parooni_. Ja sitä te ette ole huomannut?! — _Nigoud_! Hän on hullusti

rakastunut neitiin.

_August_. Missä ovat silmäni olleet?

_Parooni_. Oo, minä olen läpitutkinut hänet! Hän aikoo kavaluudella

occupeerata linnan — ystävyyden haahmussa, _naturellement_! Vaan

minä tunnen tarkoin mokomat allieerattujen occupationit; semmoiset

hyökkäykset ovat vaarallisemmat, kuin suoran vihollisen.

_August_, Tosiaankin?

_Parooni_. Ihan totta — hahaha! Minä tiedän sen kokemuksesta. Ne

päättyvät aina siten, että voittaja pitää saaliinsa ja nauraa sitä

vasten naamaa, joka jäi tappiolle.

_August_. Ja senkötähden te ai'oitte osoittaa häntä ovelle?

_Parooni_. Juuri sentähden, ellette te olisi ennen ehtinyt osoittamaan

kohteliaisuuttanne, _sans doute_!

_August_ (innostuen). Te luulette siis olevanne herra tässä huoneessa?

_Pakooni_. En suinkaan, paras ystäväni, — hahaha! Min'en ole

vähintäkään kommendantti tässä linnassa.

_August_. Ette suinkaan — te olette allieerattu ja — occupeeraatte.

_Parooni_. Kuulkaapa, nuori herra, minä pidän itseäni teidän

vanhempienne ystävänä.

_August_. No, minä älyän kyllä, minä te itseänne pidätte, sillä minä

tiedän, mikä te olette.

_Parooni_. _Ma foi_! Te näytätte olevan oikein oivallisella

_humeurillä_ osoittamaan ihmisille ovea?

_August_. Huomaatteko sen? Kuuluu toki siltä, kuin ei se vaikuttaisi,

ennenkuin vasta viimeisellä tavallaan — osoittamalla — — —

_Parooni_. Te saatatte pian itse joutua tuon "viimeisen tavan"

esineeksi.

_August_. Herra parooni! (hillitsee vihaansa). — Minä saatan toki

senkin tehdä, menettämättä jokapäiväistä leipääni.

_Parooni_. Hävytön!

_August_. Sananen vain! Minä voin lepyttää teidät kohta — minä teenkin

sen. — Jos minun vanhempiani todellakin haluttaa teidän avullanne

päistikkaa syöksyä minä perikatoon — hyvä! sitä min'en siedä nähdä,

minä hankin tietojeni ja taitojeni avulla itselleni rauhallisen kodin,

johon hekin hätätilassa saattavat turvautua, kun herra parooni —

päättää occupationin! (Menee perä-ovesta).

Kahdeksas kohtaus.

Parooni. Rouva.

_Parooni_ (yksin). Se oli enemmän kuin hävytöntä! Jos nyt Mathilde

olisi minun — mutta — _que faire_! — Vaan kuitenkaan ei hän sitä

minulle turhaan sanonut.

_Rouva_ (sivu-ovesta). No, parooni-hyvä, ajatteletteko te yhä vieläkin

listaa?

_Parooni_ (kävellen edestakaisin, kuin kovin liikutettuna), Anteeksi,

rouva, min'en saata ajatella. Älkää kysykö miksi, min'en vastaa, sillä

— _enfin_ min'en saata vastata, vaan (ottaa häntä kädestä) kiitoksia,

tuhansia kiitoksia ystävyydestänne, — näillä sanoilla (kasvot poispäin

käännettyinä) jätän minä teidän talonne.

_Rouva_. Taivaan Luoja! Mitä tämä merkitsee?

_Parooni_. Min'en vastaa! (käypi innokkaasti edestakaisin). Hattuni! —

Pois täältä! — _Parbleu_!

_Rouva_ (pidättää häntä). Ken on teitä loukannut?

_Parooni_. Min'en vastaa.

_Rouva_. Onko Mathilde?

_Parooni_ (innokkaasti). Mathilde! (Haaveksivasti) Älkää lausuko sen

enkelin nimeä näin raskaana hetkenä. Vaimo! Tahdotteko tehdä poismenoni

mahdottomaksi?!

_Rouva_. Mutta mitähän täällä on tapahtunutkaan? Minä tahtoisin tietää

— —

_Parooni_. Min'en vastaa. — Min'en toki olisi osannut aavistaakkaan,

että teidän likeisimpänne —

_Rouva_. Siis August!

_Parooni_. Te tiedätte siis? Min'en suinkaan ole mitään sanonut, minä

vaikenen ja — menen!

_Rouva_. Sitä min'en salli. Hänen hävyttömyytensä ei saa anastaa meiltä

parasta ystäväämme. — Mitä hän on sanonut?

_Parooni_. Min'en kantele, vaan kun minua solvaistaan mitä

haavoittavimmilla lauseilla, niin ette suinkaan saata paheksua, että

nyt sanon: Nöyrin palvelianne!

_Rouva_ (asettaikse hänen eteensä). Ei suinkaan, — se on vähin, minkä

voitte tehdä — — — ei — vaan minä pyydän — —

_Parooni_ (innoissaan). Minä pidän kunniani niin äärettömän hienona,

että jos siitä hiuskarvankaan verran kadotan — on se tykkänään mennyt.

_Rouva_. Sen kyllä uskon. Mutta minun mielestäni — — —

_Parooni_. Sivistyneenä naisena pitäisi teidän huomata, että mun on

meneminen.

_Rouva_ (elävästi). Niin on, — sivistyneenä naisena —

(arvokkaisuudella) niin, minun ei sovi teitä kiusata.

_Parooni_. Älkää vain ymmärtäkö minua väärin, älkää luulko, että minä

koskaan ystäviäni — —

_Rouva_ (istuu sohvaan). Ei, hyvä parooni, minä tunnen nyt pyytäneeni

mitä te kunnian-miehenä ette saata tehdä. No niin, minun seurueeni,

meidän pienet kokouksemme — (kyynelissä) kaikki te viette mennessänne —

vaan — mitäs sille voipi! Menkää, parooni — minun kunnioitukseni seuraa

teitä!

_Parooni_. Te tahdotte siis — —? — Jääkää hyvästi! Älkää unohtako

totista, rehellistä ystävää. (Menee, seisahtaa ovelle). Min'en saata!

Rakkaus on voittanut kunnian — oi, Mathilde! (Panee pois hattunsa).

Minä jään.

_Rouva_ (hypähtää ylös). Oi, te olette tosiaankin herttainen! Tämä

alttiiksi pano, tämä uhraus — —! Herra parooni, se on liian, liian

suuri! — Kuinkahan minä saattaisin osoittaa — — —? Kuulkaapas, te

lupasitte kirjoittaa kaikki vieraamme listalle; älkää vain millään

muotoa unohtako ainoatakaan omista ystävistänne; kaikki ne ovat myöskin

meidän ystäviämme.

_Parooni_. Herttaisin vaimo, minä alan heti — — (istuu pöydän ääreen).

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Vagtel.

_Vagtel_. Hyv'iltaa! (Panee pois hattunsa ja keppinsä, käydä teputtelee

sukkelaan edestakaisin, hyräillen). Hum, hum, hum, mitä nyt lie

tekeminen?

_Rouva_ (lempeästi). Sinä viivyit niin kauan, ystäväni, ja annoit minun

kitua täällä, kuin kuoleman tuskassa.

_Vagtel_ (tyytyväisenä). Oletko sinä ollut surumielin minun tähteni,

käpyseni? — Herra varjele, minä olen myöskin ollut surumielin sinun

tähtesi, sillä, Tiina-kulta (vallan pelon vallassa) min'en ole saanut

äyriäkään!

_Rouva_ (innokkaasti, vaan masennetulla äänellä). Siis olen minä

häväisty!

_Vagtel_. Noo! (kävelee jälleen edestakaisin). Hum, hum, hum!

_Rouva_ (seuraten häntä). Ei viiniä eikä makeisia! Sitä min'en kestä!

_Vagtel_. En minäkään! (kovemmin). Hum, hum, hum!

_Parooni_ (kirjoittaissaan). Kas, herra sihtieri laulaa? — Ahaa,

hyvällä tuulella!

_Rouva_ (aivan ystävällisesti). Mainiolla tuulella! Minä kerroin

hänelle erinomaisen hauskan uutisen.

_Vagtel_. Niin, niin verkkasen hauskan — uutisen — — humhum.

_Rouva_ (elävästi). Sinä lupasit 40 taaleria, ja puoti-rätingin lupasin

minä myöskin suorittaa heti sinun tultuasi. Johannes, sinun täytyy

toimittaa rahoja.

_Vagtel_. Mistä Tiina-lintuseni? Sanohan vain mistä, enkelini, niin...

_Rouva_. Sinun pitää tietämän lähteet.

_Vagtel_. Niin, mutta min'en tiedä muuta, kuin veto-ojat.

_Parooni_ (kirjoittaen). Rouvaseni, nyt minä muistin erään uuden

ystävän, jos suvaitsette, niin........

_Rouva_. Kernaasti, mielihyvä»llä, tiedättehän sen. Ja se on?

_Parooni_. Majuri von Strale.

_Rouva_. Hänhän se on, tuo hirveä koron-kiskoja, oikea juutalainen,

kuten olen kuullut.

_Parooni_. Majuri? Ha, ha, ha! Pelkkää parjausta! Hän on _con amore_

kuluttanut summia ystäviensä hyväksi — minun muiden muassa.

_Vagtel_ (innokkaasti). Teidän eduksenne! Niinkö?

_Parooni_. Kuten sanoin, sepä juuri lieneekin pannut tuon huhun alkuun.

Hän on minun paraimpia ystäviäni.

_Rouva_. Taivaan herra, kuinka hän on tervetullut! (Vaglel'ille) Siinä

kuulet; siitä tulee tarkkaan valittu seurue ja jälki-ruuaksi mulla ei

ole muuta kuin sinun sanasi — se sinun pitää pitämän!

_Vagtel_. Sen minä tiedän! Minä koen, minä hankin rahaa makeisiin,

viiniin, puoti-rätinkiin, kaikkiin, kun sinä vain (viepi häntä ovelle)

menet tiehes ja jätät minun rauhaan.

_Rouva_. Ilolla, ystäväni (taputtaa häntä). Sinä olet kuitenkin mun oma

kiltti sihtierini. (Menee sivu-ovesta).

Kymmenes kohtaus.

Parooni. Vagtel.

_Vagtel_ (its. tullen takaisin). Niin juuri, minä olen (lyöden itseään

korvalle). Yömyssy! — Tohvelit!

_Parooni_ (kirjoittaen). Mitä sanoitte?

_Vagtel_. No, minä vain puhuin itsekseni.

_Parooni_. Kas, — vai niin, rouva on jo mennyt? Teidän luvallanne —

(aikoo mennä).

_Vagtel_ (estää häntä). E-ei, suokaa anteeksi, teidän

korkea-arvoisuutenne, uskallanko minä —

_Parooni_ (erinomaisen kohteliaasti). Minä olen kaikessa teidän

palvelianne.

_Vagtel_ (aivan hölmönä). Minä ai'oin — hehehe, minä arvelen, että

huomena tulee kaunis ilma, koska (pyyhkii hikeä otsastaan) nyt on näin

kuuma, ja, — mitä mun piti sanoman — en, en minä siitä aikonut puhua.

Minä pyydän, olkaa vakuutettu siitä, että — että ette halveksi — — —

_Parooni_ (pyyhkäsee jaloillaan). Herra sihteeri! (its.) Mitä? Ehkä

joku lahja?

_Vagtel_. Ett'ette halveksi — minun vakuutustani ystävyydestäni ja

sitten (vikkelästi) — lainatkaa mulle 100 taaleria — huh!

_Parooni_ (pienen äänettömyyden jälkeen). Rakas ystäväni, teidän

luottavaisuutenne ilahuttaa minua, vaan —

_Vagtel_ (vilkkaasti). Kyllä minulla varoja on, on niinkin, runsaasti

varoja, vaan (teeskennennyllä ilolla) hehehe, minä olen nyt aivan

sattumalta joutunut noin, hieman välikäteen pariksi päivää.

Roistoväkeä eli Ylemmistä ja alemmisto · 第 2 / 7 段