language: Finnish
ROISTOVÄKEÄ eli YLEMMISTÖ ja ALEMMISTO
Huvinäytelmä viidessä näytöksessä
Kirj.
TH. OVERSKOU
Suomentanut
Edv. Törmänen
Hämeenlinnassa,
Hämäläisen Osake-yhtiön kirjapainossa ja kustannuksella,
1878.
Jäsenet:
VALTIONEUVOS DOBEL, konttori-päällikkö oikeus-ministeristössä.
PAROONI LILLIE.
JOHANNES VAGTEL, "sihteeri", hautauskassan hoitaja.
KRISTINE, hänen vaimonsa.
AUGUST, heidän poikansa, polyteknikko.
MATHILDE STRÖM, Kristinen sisaren-tytär, Vagtel'in holhotti.
FREDRIK DAHL, virkamies oikeus-ministeristössä.
PALLE BLOK, puosmanni "Holmesissa".
ELLEN, hänen vaimonsa.
GRETHE, heidän tyttärensä, palveluksessa Vagtel'illa.
PEHR QVIT, vanhojen kirjojen kaupustelija.
Tapaus: Kyöpenhaminassa.
Ensimmäinen näytös.
Muhkeasti sisustettu huone Vagtel'in asunnossa. Perällä ovi, ovesta
oikealla korkea pulpetti, sen päällä tilikirjoja; pulpetin edessä
konttorituoli. Vasemmalla sivuovi, siitä etummalla, lähellä seinää,
sohva ja sohvan yläpuolella, seinällä, kellon-nauha.
Ensimmäinen kohtaus.
Vagtel (pulpetin ääressä työssa). Rouva Vagtel (istuu sohvalla,
nojautuen taaksepäin, kädessään rihvelitaulu, laskien. Hänen vieressään
kahvipöytä).
_Rouva_. Sihteeri!
_Vagtel_. Tiina kulta! — Viis ja kolme — kahdeksan —
_Rouva_. Minulla on liian vähän rahaa, ystäväni.
_Vagtel_ (tauoten työstään). Enkä minä voi tehdä lisää, ystäväni. —
Kuus ja neljä kymmenen — ja — — —.
_Rouva_. Sinun tulee hankkia lisää, Hannes. Mistä otan minä muuten
kahvit ja vehnäleivät?
_Vagtel_ (kääntyen tuolilla). Mistä minä otan sinulle kahvit ja
vehnäleivät? (Lempeästi) Tiina kulta, ajattelepas itse! 600 taaleria
vuodessa — riittääkö siitä kahveesen ja vehnäleipiin? Pitää laittaa suu
säkkiä myöten, eukkoseni.
_Rouva_ (nousee ylös ja käyskentelee edes takaisin). Sinä suinesi,
säkkeinesi! Olenhan minä jo niinkin tarkka; min'en vaadi kuin 20
taaleria lisää.
_Vagtel_ (hypähtää tulistuneena alas). Mutta kun minulla ei ole
yhtäkään taaleria! Sinä olet pusertanut minua jo niin, että —
_Rouva_ (kylmästi). Älä siinä nyt melua. Me olemme kutsuneet vieraita
ja — se oli sinun luvallasi, se.
_Vagtel_. Sen pahempi! Mutta minulla on sellainen pehmyt luonto.
(Innolla). Saat nähdä, ett' ei sinulle kunnian kukko laula.
_Rouva_. Laulaa tai ei, se ei liikuta sinua. Mutta sinä olet virkamies,
sinun tulee kunnialla pitää sihteerinarvosi.
_Vagtel_. Ja sekin on sinun työtäsi, se. Kun sinun äitisi antoi
myötäjäisiksesi maatalon, niin arveli hän, että minun piti antaa
sinulle ainakin rouvan arvonimi. Niin otin minä eron ammattikunnasta ja
tulin sihteeriksi ensimmäistä luokkaa, alaalta päin lukien. Nuo minun
myötäjäiseni, jotka maksavat minulle pelkkänä verona kuusi taaleria
vuodessa, minulla vielä ovat, mutta sinun myötäisesi, maatalo, on
mennyt kaiken maailman tietä.
_Rouva_. Sinä olet väärässä, ystäväni —
_Vagtel_. Niin olenkin, sillä minulla ei ollut tarpeeksi rohkeutta
vastustaa sinua. Niinpä saimme me komeita ajokaluja, muhkeita
seuramiehiä, kesä- ja talvi-asunnoita — niin, siinä oli kesäkylpyjä,
siinä kaikkea hyvää niin paljon, ett'en minä ennättänyt käydä
maataloamme edes katsomassakaan. Nyt pitävätkin siitä huolta jo toiset.
Olisipa meille itsellemmekin käynyt aika kurjasti, jollei minun vanha,
kunnon koulutoverini Pehr Qvit —
_Rouva_. Älä mainitsekaan mokomaa elävää.
_Vagtel_. Minun hyväntekiäänikö? Minä siunaan häntä. Kun meillä oli
lihavat päivät, ei hän näyttänyt edes silmiänsäkään, mutta annapas, kun
sai kuulla, että meidänkin mailla oli halla käynyt, niin siinäpä hän
olikin heti, eikä itku suin ja tyhjin kourin, vaan hyvä neuvo muassaan.
Oletkos unohtanut, kuinka hän kerran lensi tänne ja kyynelsilmin
raikahutti: "koulutoverini, minä olen keksinyt keinon! Sinun leipäsi
on jo paistumassa! minä olen perustanut hautauskassan ja valtioneuvos
Dobel on pannut sen toimeen. Hän tahtoi määrätä minut kassööriksi,
mutta minä olen pyytänyt häntä antamaan sen toimen sinulle, ja niin hän
on tehnytkin. Sinä saat kuusisataa taaleria palkkaa vuodessa." Ja niin
hyöri ja pyöri hän edestakaisin ja suuteli sinua ja minua ja Augustia
ja vanhaa pesu-eukkoakin.
_Rouva_ (joka on istunut sohvalle). Niin, kyllä se oli sievästi tehty.
_Vagtel_. Se oli ylevästi tehty, se. Mutta entäs vieläkin. Hän arveli
minulla olevan vielä sen verran varaa, että voisin suorittaa takauksen,
mutta kuultuansa, ett'ei minulla ole ikinä mitään omaa, vaan kaikki,
mitä on, on sinun sisaresi-tyttären, minun holhottiin, joka äiti
vainajansa tahdon mukaan asuskelee meillä — niin mitä tekee tuo kelpo
kirjasaksa? Hän menee valtioneuvoksen puheille ja takoo häntä siihen
asti, että tämä jyrkkä mies sanoo viimeinkin: "teitä minä uskon, te
olette rehellinen mies, ja kun te pidätte Vagtel'ia yhtä rehellisenä
kuin itse olette, niin sitoun minä vastaamaan hänen puolestaan: Hän
saapi viran ilman takausta."
_Rouva_. Mutta, ystäväni, sinä unohdat kokonaan ne kaksikymmentä — — —
_Vagtel_. Hyvä Tiina, minulla ei ole — (Innolla). Minun täytyy sanoa.
Nyt on loppu. Tämä on kyllä ikävää, mutta sekä miehenä että isänä,
kassanhoitajana ja kansalaisena tulee minun sinulle suoraan ilmoittaa:
tämä tällainen elämä ei lyö leiville.
_Rouva_. Ja sekä vaimona että äitinä tulee minun sinulle mitä
suorimmasti ilmoittaa: me emme voi elää muulla lailla.
_Vagtel_ (tulistuneena). Kun me emme voi elää sillä, emmekä millään
lailla, niin kuinka me voimme silloin elää tällä lailla?
_Rouva_ (kiivaasti). Me emme voi elää kerjäläisten tavoin.
_Vagtel_. Ja miksikä emme, kun kuitenkin olemme kerjäläisiä.
_Rouva_. Mathilde maksaa meille kyllin paljon, vaatiakseen, että
meilläkin elettäisiin seura-elämää. Ja kuinka voisikaan nuori tyttö — —
—
_Vagtel_. Voisikaan, voisikaan — — Sinun elämälläsi ei näköjään
olekkaan muuta tarkoitusta, kuin että hän menisi parooni Lillielle
naimisiin ja sillä lailla aateluttaisi meidän sukumme. Minä puolestani
en todellakaan tiedä, mitä hyvää tuossa tarkoituksessasi ja tuossa
paroonissa on.
_Rouva_. Hän on hieno ja sivistynyt mies.
_Vagtel_. Niin, muka, ja sen osoittaa hän mielistelemällä,
kievastelemalla sinun edessäsi, ylistelemällä sinun yksinkertaisuuttasi
ja järjestelemällä juhlapitoja. Muut ihmiset ajavat tuota herraa
niskapäästä ulos, tietäen hänen elävän ainoastaan sen toivon varalta,
että hänen veljensä kuolisi.
_Rouva_. Hänkö! Hänkö köyhä? Hän on niin rikas, että on äskettäin
henkensäkin vakuuttanut.
_Vagtel_. Kas se todistaa rikkautta, se!
_Rouva_. Hänellä on varoja, hänellä. Minä tiedän sen. Herra varjelkoon
sitä, että sinä ajaisit hänet ulos!
_Vagtel_. Tiina kulta, min'en ai'okkaan sitä tehdä, en — mutta sinun ei
pitäisi kehoittaa Mathildea menemään hänelle naimisiin.
_Rouva_ (kuivasti). Min'en luule siihen kehoituksia tarvittavankaan.
_Vagtel_. Niin kyllä, oikein minäkin ihmettelen, ett'ei hän, nuori,
kaunis, rikas tyttö anna tuolle lipilaarille rukkasia.
_Rouva_. Huomaapas sekin seikka, että parooni voi kentiesi auttaa
meidän August'ia jaloille.
_Vagtel_. Noo, August on taitava polyteknikko, hän tulee toisten
avuttakin toimeen.
_Rouva_. Ukkoseni, meillä olikin muu asia keskusteltavana, — minun
pitää saada rahaa.
_Vagtel_ (rientää pois ja istuu pulpetin ääreen). Minulla ei ole rahaa.
_Rouva_. Kaksikymmentä taaleria.
_Vagtel_ (innollisesti laskien). Viis' ja kahdeksan, kolmetoista ja
yks' —
_Rouva_. Me häpäisemme itsemme.
_Vagtel_ (äreästi). Ja viis' on yhdeksäntoista ja — (kääntyy äissään)
ja — nyt en pääse puuhun enkä papuun. Minulla ei ole rahaa; kuuletko
sinä Kristina? Minulla ei ole rahaa.
_Rouva_. No no, älä nyt huuda! Jos ei sinulla ole — — (istuu) niin
mitäpäs sille mahtaa. (Kiivaasti). Siinä tapauksessa olisit sinä
kuitenkin voinut ennalta sanoa minulle — Hannes, sinä olet ankarasti
loukannut minua.
_Vagtel_ (hypähtää tuimana tuolilta). Mutta siis syö —! (vaikeroiden)
Tiina, Tiina, sinä saatat minut halvaukseen!
_Rouva_ (nousee kiivaasti). Minä? Kyllä!
_Vagtel_. Niin, kyllähän sekin on totta, ei sekään auta. Voi minua
mies-parkaa, minua poloista parkaa!
Toinen kohtaus.
Entiset. Mathilde (sivu-ovesta).
_Mathilde_. Mitä nyt?
_Molemmat_. Se on tuo minun — — —
_Mathilde_. Minun vaimoni, joka tahtoo rahaa — minun mieheni, joka ei
tahdo antaa rahaa; eikö niin?
_Molemmat_. Niin juuri.
_Mathilde_. Min'en kysynytkään sitä muun kuin näön vuoksi vain.
_Rouva_. Hän antoi minun kutsua vieraita — se oli hänen luvallansa, se;
eikö niin?
_Vagtel_. Niin, niin! minä sanon kaikkeen: niin, mutt'en sittekään sano
itse asiaan: niin.
_Rouva_ (heitäkse sohvalle). Ja nyt jättää hän minun tällaiseen tilaan.
_Mathilde_. Eno-parka, te ette pääse tästä pulasta ilman lunnaita ja
(hemmoittelee) parempihan on maksaa sovinnolla, rakkaudessa.
_Vagtel_. Niin, kyllähän se parempi on, paljon parempi — (äreästi)
mutta minulla ei ole rahaa.
_Mathilde_. Paha juttu; minäkin olen menettänyt kuukautiset korkoni.
Mutta tiedättekö mitä — älkää vain panko pahaksi, niinkuin tähän saakka
olette tehnyt — onhan osa pää-omastani teidän tallessanne; tehkää
minulle mieliksi: Lainatkaa siitä!
_Vagtel_ (innolla). Vait, Mathilde, vait! Minä olen sinun kolhojasi
ja holhojan tulee tarkasti vartioida holhottinsa omaisuutta. Ja siten
ottaisin minä, sinun holhojasi — en koskaan!
_Mathilde_. Mutta sehän on lainaa — ja minä annan teille luvan.
_Vagtel_. Sin'et voi antaa lupaa ilman minun luvattani, ja min'en anna
lupaa, en.
_Mathilde_. Mutta rauhan ja sovun tähden —
_Vagtel_. Hyvä, hyvä; rauha ja sopu tulee niinkin, kyllä minä pidän
huolta siitä — (huo'aten) niin, kyllä minä — — — Minä olen sellainen
yö-myssy.
_Mathilde_. Mutta, eno —.
_Vagtel_. Minä olen yö-myssy, yö-myssy minä olen. Minä voin kyllä
suuttua, toruella siitä, että annan myöden, mutta panna vastaan,
vastustaa — sitä min'en voi — no, niinkuin sanoin, minä olen sellainen
yö-myssy, pehmyt lapanen sellainen — — —
_Rouva_ (nousee harmissaan ylös). Ja sinä uskallat sellaista sanoa?
Johannes, sinä sanot liian paljon!
_Vagtel_. Niin, ja sinä suutut liiaksi siitä, että minä toruilen itse
itseäni.
_Mathilde_. Minusta näyttää eno olevan oikeassa; lieneehän hänellä lupa
pahoitella omasta itsestään.
_Rouva_. Mutta hän pahoitteleekin minun tähteni. Teenkö minä ikinä
mitään häneltä kysymättä, teenkö?
_Mathilde_. Mutta kun te, täti, tiedätte, ett'ei eno voi kieltää
mitään, niin — — —
_Rouva_. Enkö minä pyydä joka ainoaa killinkiä? Voitko sanoa, ett'en
sitä tee?
_Vagtel_. Eihän se ole sinun syysi; se on onnettomuus, onnettomuus,
kohtalo.
_Rouva_. Salli minun jatkaa. Kaikkeen, mihin ryhdyn, pyydän sinulta
lupaa; kaikkea sitä varten, mitä ostan, pyydän sinulta rahaa. Ja nyt
kehtaat sinä sanoa olevasi yö-myssy, tohvelin pohja; Johannes, sin' et
ole oikein mies.
_Vagtel_. Niin, sitähän minä juuri taannoin sanoinkin.
_Rouva_ (tulistuneena). Muuten tiedän minä senkin, ken tätä kaikkea
on sinun päähäsi pannut, — tuo kirjasaksa. Ei mene päivääkään, ett'ei
hän tulisi ainakin kaksi kertaa tänne nuuskimaan, mitä täällä meillä
keitetään ja paistetaan. Minkätähden tyrkytti hän meille tuota
Nyboder'in hempukkaa piiaksi? [Nyboder on kaupungiu-osa, jossa asuu
milt'ei pelkkää meriväkeä, työkansaa j.n.e., mutta jossa siisteys on
yleinen. Suoment. muistutus.] Hm, sitä varten, että hänellä olisi
vakooja.
_Mathilde_ (lempeästi). Hyi täti! Hän on siisti, ahkera tyttö, joka
tekee työtä monta vertaa enemmän, kuin hänen tarvitseisikaan tehdä.
_Vagtel_. Vakooja? Loruja. Kun Qvit kuuli sinun jälleen saaneen tuon
entisen oikkusi pitää sisäpiikaa, niin tahtoi hän auttaa sekä sinua
että tytön isää ja esittelikin meille tuon tyttösen.
_Rouva_. Noo, sinun hra Qvit'isi on raaka narri — niin sanovat kaikki,
pait sinä.
_Mathilde_ (niinkuin edellä). Ja minä, tätiseni. Hän on avosydäminen
niin suuria kuin pieniä kohtaan, sanoo suoraan, mitä ajattelee, ja on
rehellinen mies. Tuo hänen suoruutensa on tosin vähän liiaksi uljasta,
mutta rehellistä; hän saisi tosin paremmin valita sanojansa; mutta
se seikka, ett'ei hän vilpistele, vaan uskaltaa sanoa ajatuksensa,
osoittaa että hän on mies. Hänen rehellisyytensä näyttää tosin
lystikkäältä — niin kyllä, mutta se on sitä mielyttävämpi, sillä siitä
näkee, että hän on jo _luonteeltaan_ rehellinen, eikä ainoastaan
_järkensä_ käskystä. Sanalla sanoen, Qvit on minun suosittuni, ja
jos hän vain olisi nuorempi, niin — (hemmotellen) hän voisi olla
vaarallinen minun rauhalleni.
_Rouva_. Hän?! (nauraa kovalla äänellä). Hahaha!
_Qvit_ (ulkona). Hahaha!
_Rouva_ (lakkaa nauramasta). Hyvänen aika, siinä hän jo onkin. (Istuu
sohvalle).
Kolmas kohtaus.
Entiset. Qvit (suuri reppu kainalossa).
_Qvist_ Hahaha! (asettaa laukkunsa oven suuhun). Kas niin, hyvää
päivää! Mitäs kuuluu?
_Mathilde_. Kiitoksia. Mutta teiltä ei sitä tarvitse kysyäkkään, te
voitte aina hyvin, eikö niin?
_Qvit_. Kiitoksia, neitiseni, kiitoksia, onpa tuo oikein ihmeellinen,
tuo minun laitani. Joka askeleella saan minä nauraakseni. Nyt nauratti
minua tuo teidän vanha Anninne. Kun minä kömmin rappusia ylös,
laukku kainalossa, niin sanoopa eukko näin; Hyvänen aika, hra Qvit,
mahtaapa teidän ijällänne tuo kirjain kantaminen tuntua. Ja sen sanoo
hän minulle, joka olen häntä kahdeksan vuotta nuorempi — Eukko pesi
parhaillaan rappuja. Eikö se ole somaa? Hän luulettelee minun työtäni
vaikeammaksi omaansa — lapsukainen! — Mutta tiedättekö mitä, rouva,
olkaa hyvä, kärsikää hänen kömpelyyttään, onhan hänkin ollut virkeä
aikanansa. — Mitä hittoja! Te juotte kahvia tähän aikaan päivää?
(Istuu rouvan viereen). Kas niin rouva! Tehän vasta emäntä olette, kun
kuudensadan taalerin vuotisella tulolla voitte juoda kahvia keskellä
päivää.
_Rouva_. Niin, sitä vaatii tapa — — —
_Vagtel_ (keskeyttäen). Se on vain tänään, ystäväni, tänään;
tavallisesti me emme juo kahvia ollenkaan, mutta sellaisena päivänä,
kuin esimerkiksi päivä, jollainen tämä päivä on — — —
_Qvit_. No — mikä päivä tänään on sitte?
_Vagtel_ (itseks.). Mitä minä nyt oikein sanoisin? (Ääneen). Tänään on
— on minun vaimoni syntymäpäivä.
_Mathilde_ (hiljaa Vaglel'ille). Siinä teitte hyvin.
_Qvit_. Kuinka? (Kättelee rouvaa). Toivotan onnea! Ja kun minä olen
vanha ystävä talossa, niin sallikaahan minun antaa teille pikku lahja.
_Rouva_ (lempeästi). Mitä turhia, hra Qvit — — —
_Vagtel_. Mitä sinä nyt —?
_Qvit_ (juoksee laukkunsa luo). Malta, malta. Tuossa on kyllä jotakin,
joka sopii rouvalle.
_Rouva_ (kohottaikse). Tuossa?!
_Mathilde_ (itseks.). Kummallinen, mutta hyväsydäminen mies!
_Qvit_ (on vetänyt laukun etummalle, aukaisee sen ja selailee
kirjoja). Muun muassa on täällä kasvatusopillistakin. Katsotaanpas
— (ottaa erään kirjan ja katselee sen nimilehteä). "Käsikirja
miehistölle tarkk'ampuvassa sotaväestössä" — ei, se ei sovi teille,
ei (ottaa toisen kirjan). "Yleisen varallisuuden luonto ja syyt" —
ah, se on kelpo kirja Gad'ilta — mutta pienille taloille se ei ole
juuri käytännöllinen. Mutta kas tässä — (lukee). "Ruoka-raparperin
viljelyksestä ja sen käyttämisestä ruoaksi" — se ei olisi niinkään
hullua, kun teillä olisi vielä maatalo, mutta nyt — (mielissään) Kas
tässä se onkin! "Frese'n kotoaskareet" ynnä "Kokki-kirja elikkä neuvoja
j.n.e." — Se on kelpo kirja, rouva. Ottakaa se, seuratkaa sen neuvoja
ja olkaa onnellinen! Jumala siunatkoon teitä!
_Rouva_ (kuivasti). Kiitoksia!
_Mathilde_ (Qvit'ille, joka latelee kirjoja laukkuunsa). Te ette
näköjään ainoastaan myy kirjoja, mutta suvaitsette niitä myös.
_Qvit_. Josko minä suvaitsen kirjoja ja kirjallisuutta? — Minä
rakastan niitä! Kirjallisuus, neitiseni, kirjallisuus on elämän
lähde. (Nousee ylös). Mitenkä minusta on tullut kirjasaksa? Minä
ostelin kirjoja lukeakseni ja luettuani möin ne, ostaakseni toisia.
(Innostuu vähitellen). Ja kun minä tapasin kirjan, jonka kuivat,
kuolleet kirjaimet yhtyivät juuri kuin mehusaksi, elähyttäväksi
ytimeksi, ja joiden henkistä ymmärrettä minä omalla ymmärrykselläni
taisin itselleni omistaa, silloin, neitiseni, — minä imin, minä söin
tuota ydintä, minä nautin kaikilla tunteillani niiden sisällystä ja
— sitten lainaelin minä niitä muille, jotta nekin saisivat niitä
lukea ja niistä iloita. Minä voin kirjasta imeä kaiken sen ytimen,
minä voin juuri kuin nielaista sen sydämeeni — minä lainaan kirjan
toiselle; kirjan henkinen voima, ydin on yhtä tehoisa, yhtä täydellinen
— niin, vaikka tuhannet ylipainokset kulkisivat kädestä käteen,
teoksen alkuhenki on yhtä tehoisa, jopa aina vain entistä tehokkaampi.
(Nostaen innostuneena laukkuansa). Voi, kuinka monta ylevää aatetta
tässäkin repussa on ollut, kuinka monta säkentä, jotka sytyttävät
valoa nouseville polville! Kun minä kuolen, neitiseni, niin tämä se
minun päänalaiseni olkoon ja henkitoreissanikin minä vielä kiitän
niitä, jotka ovat antaneet henkensä valon loistaa meille oppimattomille
kirjapainon-musteen kautta. (Panee laukkunsa ovensuuhun).
_Mathilde_ (liikutettuna). Te olette kelpo ihminen.
_Qvit_ (iloisesti). Enpä kaikkein pahimpiakaan, en! (Rouvalle) Vai
tänään on teidän syntymäpäivänne? Te olette siis —?
_Rouva_ (hiljaa). Kaikkea sitä pitää kärsiäkkin. (Ääneen). Nuori vielä
toivomaan, liian vanha mitään enää odottamaan maailmasta.
_Qvit_ (lempeästi). Niin vai — siinä tapauksessa olen minä nuorempi
teitä.
_Rouva_ (loukattuna). Te?!
_Qvit_. Niin, sillä minä odotan vielä paljon hyvää tästä maailmasta
(istuu rouvan viereen).
_Rouva_ (pisteliäästi). Te ette ole elänyt maailman pauhinassa. Minulle
on maailma inhottava, yhtä inhottava, kuin —
_Qvit_. Niin — maailma on aivan samanlainen meille, kuin me olemme
maailmalle.
_Rouva_ (nousee nopeasti ylös). Te olette —
_Vagtel_ (kiireesti, riitaa välttääkseen). Niin, maailma on ollut
minulle ja vaimolleni hyvin — hyvin paha.
_Mathilde_ (veitikkamaisesti). Niinpä minustakin maailma ei kelpaa
juuri mihinkään.
_Qvit_ (innolla, nousten seisomaan). Hakekaa syytä itse itsestänne,
älkää lykätkö sitä maailman niskoille. Mikä vika maailmassa on? Eikö
se ole oikein mestarillisesti luotu? Katsokaapas vain ympärillenne!
Se kukkii ja lakastuu, lakastuu ja kukkii — iänkaiken; elämässä on
lakastumista, lakastumisessa elämää — yhteyttä monilukuisuudessa,
monilukuisuutta yhteydessä ja — kaunis se on joka haaralta.
_Mathilde_. Niin, mutta —
_Qvit_. On vastoinkäymisiä? on kyllä ja kiitos Luojan siitä, että
niitä on. Vastoinkäynti saa voiman näkyviin ja siinä se elämä juuri
onkin, neitiseni. Mitä me ihmiset oikeastaan olemme? Kemiallisia
tulitikkuja! Meissä on tuliainetta, meissä, mutta se ei pääse palamaan,
niinkauan kuin me loi'omme turhuuden ja tuhmuuden kotelossa — Mutta
meidän pitää palaa, sehän se meidän tarkoituksemme on. Hyvä, — mitä
nyt tapahtuu? Sallimus ottaa meidän tuosta kotelosta ulos, hivuttelee
sitten vastoinkäymisellä ja — huiskis! — heia! siitä nousee puhdas,
loistava liekki, juuri voiman ja elämän kuva. Eläköön vastoinkäyminen!
Jos ei sitä olisi, niin eipä minullakaan olisi ollut iloa auttaa (lyö
Vagtel'ia hartioille) tuota läkkisormea.
_Mathilde_ (ilveillen). Aha, hra Qvit pitää vastoinkäymisestä niin
paljon ainoastaan oman itserakkautensa tähden.
_Qvit_ (iloisesti). Hyvin mahdollista, mutta ei sillä minun
todistukseni vielä peruutetut ole. Maailma on oikein oivallinen; nuo
"laitokset" ainoastaan pilaavat sen.
_Vagtel_. Laitokset! mitkä niin?
_Qvit_. Nuo tavalliset järjestykset, tavat ja muut sellaiset, jotka
eivät saa alkuansa ihmisluonnosta, mutta joita niin sanottu valistus
meille tyrkyttää, niinkuin esimerkiksi ylellisyys, ja nuo rahoja
nielevät kemut, ristiäiset, kihlajaiset, häät ja hautajaiset. (Innostuu
yhä enemmän). Hautajaiset ne, ne pahimmat ovat. Jos muihinkin kemuihin
uhratut rahat menevät kaiken maailman tietä, niin hautajaismaksut ne,
ne vasta surman suuhun menevät, ne. Kuolema on ainoa tila, joka tekee
kaikki yhtäläisiksi; kun köyhä kuolee, niin sopisi vaatia, että hän
haudattaisiin yhtä kunniallisesti, kuin rikaskin. Eikö maistraatin,
raastuvan, porvariston, maansäätyjen tai muiden, joilla on kuolleiden
kanssa tekemistä, tulisi pitää huolta siitä, että köyhinkin pääsisi
hiljaiseen lepopaikkaansa ilman suuria kustannuksia? Miksikä pitää
minun, tullakseni kunniallisesti haudatuksi, maksaa kelpo rahat
kellon lierittäjille, laulajille, puheenpitäjille ynnä muille, jotka
eivät minusta ollenkaan välitä. Onhan hyvin kummallista käyttää
hyödykseen kuolemantapausta ja vaatia kuolleen tähden rahaa, jonka
takaisin-maksaminen ei tule edes kysymykseenkään. Ja entäs, kun on
suuri perhe, ja kuolema tempaa äkkiä useampia — uhreja —! (Tarttuu
innostuneena rouvan käsivarteen). Se on onnekseni, rouvaseni, ettei
minun ole tarvis pitää huolta hautajaisistani, sillä minä kuolisin
pelkästä kiusasta.
_Rouva_ (kuiskaa Vaglel'ille). Saa tuo pois täältä.
_Vagtel_ (pitäen kiinni rouvasta, kuiskaten). Tiina-kultaseni — — —
_Rouva_. Vaiti. Minä pidän siitä itse huolta — (soittaa kelloa, joka on
pöydällä).
_Qvit_ (ottaa Vagtel'ia käsipuolesta ja kulkee hänen kanssaan pulpetin
luo). Juuri nämä seikat, naetsen, saattoivatkin minun perustamaan
hautauskassan.
Neljäs kohtaus.
Entiset. Grethe.
_Grethe_ (pysähtyen ujona ovensuuhun). Rouva, te — — —
_Rouva_ (korkealla äänellä). Tämä huone on siivottava.
_Grethe_. Se siivottiin eilen ja tytöllä on tällä haavaa paljon työtä.
_Rouva_. Minä sanon, tämä huone on siivottava.
_Mathilde_. Täti — — —
_Rouva_. Ken sen siivoo — se on teidän oma asianne.
_Grethe_. Sallikaa sitten minun itse — — —
_Qvit_ (kääntyy ja näkee Grethen). Kuinka! — Grethe! — Minun oma
marjueni! Sin'olet aina yhtä siisti ja sievä, kuin enkeli (taluttelee
häntä sohvan luo, jolle istuu). Onhan rouva hyvä sinua kohtaan?
_Grethe_. Niin — minulla ei ole syytä valittaa.
_Qvit_. Sepä hauskaa! Parasta onkin palvella porvareilla, kuuluu
tavallaan perheesen.
_Rouva_ (äkeissään). Ettekö te — — —
_Grethe_ (on menossaan). Heti paikalla — — —
_Qvit_. Älähän nyt, maltahan hieman, annahan minun ensin katsella sinua.
_Grethe_ (taputtelee Qvit'iä poskille). Toisella kertaa — ensi
sunnuntaina, kun tulen kotiin, nyt pitää mun — — —
_Qvit_. Turhaa kaikki; ovathan he minun ystäviäni.
_Grethe_. Niin, mutta minun isäntäväkenä, jota minun tulee pitää
kunniassa.
_Qvit_. Eihän kunniassa-pitäminen kiellä sinua puhumasta paria sanaa
vanhan tuttusi kanssa.
_Rouva_. Minun luullakseni — — —
_Grethe_ (arasti, koettaen päästä irti). Sallikaa minun mennä — — mennä.
_Qvit_ (nousee istualtaan, mutta pitää Gretheä yhä kädestä). Mitä nyt?
Oikeinhan sinä vapiset?
_Grethe_. En — te erehdytte — en ollenkaan. Kyllä minä tosin arastelen,
säilyttääkseni isäntäväkeni suosiota, mutta en minä vapise — en — se
tulee vaan tuosta. —
_Mathilde_ (yhtyen puheesen). — Hentotuntoisuudesta, joka on hänelle
kunniaksi luettava. Hän on sellainen kelpo tyttö, että kaikki pitävät
hänestä; olkaa varma siitä, että minä — — —
_Vagtel_. Että me, ai'oit kai sanoa — oi, me pidämme häntä kuin
silmäterää.
_Rouva_. Mitä kiitoksista? Mitä varten pidetään palvelusväkeä? Että
he tottelisivat ja tekisivät, mitä heitä käskee, ja kun minä käsken
(painolla) "tämä huone on siivottava", niin te, hra Qvit, olette
kaiketi niin hyvä ja — — —
_Qvit_. Ja menette matkoihinne! — Lyhyesti ja selvästi sanottu!
_Rouva_. — — ja sallitte neitsyen tehdä tehtävänsä, ai'oin minä sanoa.
Jos te tahdotte antaa sanoilleni toisen merkityksen, — se on omassa
vallassanne.
_Qvit_. Ja noin kohtelette te tuota tyttöstä, — tuota sievintä helmeä,
ja minua, minua, joka kuulkaas, rouva, te olette —
_Rouva_. Mikä niin, hra Qvit?
_Vagtel_. Ystäväni!
_Grethe_ (nykäisten Qoit'iä käsivarresta). Olkaa hyvä —
_Mathilde_ (samoin kuin Grethe, toisella puolen). Älkää pikastuko, hyvä
herra Qvit.
_Qvit_. Te olette — hahaha! Te olette todellakin suorempi minua — ja
olenhan minä jo jotenkin julkea.
_Rouva_. Tämä on liikaa — Johannes!
_Vagtel_. Tiina kulta.
_Rouva_. Saa hänet pois, — sinä tiedät, mitä sinun tulee tehdä.
(Menee äkeissään pois. Häntä seuraavat Mathilde ja Grethe, edellinen
lohdutellen häntä, jälkimmäinen lehden viitteen Qvit'ille olla
pikastumatta).
Viides kohtaus.
Vagtel. Qvit.
_Qvit_ (astuu pari askella rouvan jälkeen). Mitä hänen tulee tehdä?
(Kääntyy ja katsoo Vagtel'iin, joka seisoo hyvin nolona paikallaan).
Ymmärsitkö — mitä sinun tulee tehdä? Sinun tulee näyttää minulle ovea.
_Vagtel_ (vilkkaasti). Sitä min'en tee milloinkaan.
_Qvit_ (istuu sohvalle). Sinulla on hyvin kohtelias vaimo, sinulla.
_Vagtel_ (nolona). Niin — niin se on, miltä kannalta sitä katsoo. Hän
on hyvin hääriväinen, hyvin ennättäväinen, mutta —
_Qvit_. Mutta oikein äkäpussi, oikein — (lyöpi kätensä pöytään,
ilmaistakseen ajatustaan, jolle ei löydä sopivaa sanaa).
_Vagtel_ (arasti). Oikein, ihan oikein.
_Qvit_ (hypähtää ylös). Oikein kynsiniekka — ilves!
_Vagtel_. Sinä olet minun ystäväni, mutta kosketat asioihin liian
läheltä. Min'en tahdo loukata sinua, mutta eihän hyvässä talossa sovi
seurustella piian kanssa, isäntäväen läsnä-ollessa.
_Qvit_. Hyvässä talossa? Herrastalossa? Nimitätkö sinäkin kotoasi
hyväksi taloksi? Oletko sinä olevinasi herra? Killinki-kassan hoitaja!
Muutoin sinä erehdyt sen lisäksi; hyvissä taloissa pidetään sivistys ja
ihmistunteet arvossa, ja Grethe —
_Vagtel_. Hyvä ystäväni, vaimoni kohtelee Gretheä kuin omaa lastaan.
_Qvit_. Siinä tapauksessa olet sinä kelvoton isä lapsillesi.
_Vagtel_. Kuules, jos et sinä olisi ystäväni —
_Qvit_. Niin ottaisin sinulta kassan, sinä lapsukainen ja — sitten
ette enää voisi pitääkään emännöitsiää? (Kovalla äänellä). Minä sanon,
Grethe — — —
Kuudes kohtaus.
Entiset. August.
_August_ (perä-ovesta). Grethe — mitä nyt?
_Qvit_ (kääntyy häneen päin, niinkuin edellä). — On kunnioituksella
kohdeltava. Ymmärrätkös minua?
_August_. Mutta ettehän tällä äänellä puhune minulle'—?
_Qvit_. Ei se tee pahaa teillekään, sillä sama ääni variksen pojalla
kuin variksellakin. Tottahan teidän mielestänne äitinne kohtelee
Gretheä — —
_August_. Pahoin — se on totta.
_Qvit_ (tarttuen Augustiin). Pahoin? (Mielihyvällä). Eikö niin? Mutta
te olettekin näköjänne parempi ihminen. Kuules nyt, sinä Lepu-Lasse,
oma poikasi myöntää asian todeksi.
_August_. En voi olla sitä tekemättä! Juuri tuo äitin paha
kohteleminen on saattanut minut huomaamaan Grethen jalon mielenlaadun,
joka itsestään, luonnosta jo, vaatimatta, ilmautuu kaikessa —
_Qvit_ (mielihyvällä). Ilmautuu itsestään, luonnosta jo, vaatimatta —
(panee kätensä Vagtel'in hartioille). Häpeä, häpeä, Vagtel, oma poikasi
— — —
_Vagtel_. Hän on oikeassa ja minä pyydän vaimoani — — —
_Qvit_. Pyydät? Ei, käskemän sinun pitää! Tuollaisissa asioissa
saa hyvällä omallatunnolla käskeä ja käskeä uhaten. (Lyö Vagtel'ia
olkapäille).
_Vagtel_. Jos se vaan auttaa. (Qvit tekee liikkeen). Kyllä se auttaa,
auttaa. Sinä olet niin innoissasi. Tiedätkös mitä? Minä menen nyt
paikalla vaimoni luo ja — (tekee totisen; mahdikkaan kasvoliikkeen).
_Qvit_ (sukkelaan). Mene, mene!
_Vagtel_ (tlseks.). Menen jonnekin nurkkaan, jossa saisin olla
rauhassa. (Menee).
Seitsemäs kohtaus.
Qvit. August.
_Qvit_. (hieroo käsiään ilosta, huutaen Vagtel'in jälkeen). Kas siinä
teet oikein — siitä ansaitset kiitoksia.
_August_. Turhaan kiitätte, eihän siitä sen parempaa tule. Minä tunnen
isäni; hän kyllä kernaasti tahtoisi puolustaa tyttöpahaa, mutta siihen
ei hänell' ole uskallusta.
_Qvit_ (osaa ottavasti). Sitten otan minä tytön pois täältä.
_August_ (vilkkaasti). Ettehän toki sitä tee?
_Qvit_. Mutta kun hän ei saa täällä rauhaa?
_August_. Kyllä hän saa olla rauhassa — kyllä. Ja eihän se nyt sovi,
että hän jättäisi meidät.
_Qvit_. Te arvelette siis, ett'ei hänen ole mitäkään pelkäämistä.
_August_. Ei suinkaan, ei rahtuakaan! Johan hän saa kaikki aseettomiksi
pelkällä lauhkeudellaan, hiljaisuudellaan — hän on niin hiljainen, niin
hiljainen, kuin enkeli.
_Qvit_. Niin, niin hän on! — Kuulkaapas, teidän isänne on köyhä ja
te tarvitsette paljon kirjoja — kun tarvitsette, niin sanokaa vain
minulle. Niin, hän on oikein enkeli, tuo tyttö. Minä katson heti
paikalla, eiköhän laukussani olisi jotakin sopivaa teille. (Rientää
peremmälle, aukasee laukkunsa).
_August_. Kiitoksia, ei tarvitse.
_Qvit_. Ei, teidän pitää ottaa — kaiken mokomin — hän on oikein
turkasen kelpo tyttö, hän. — (Häärielee kirjojensa ääressä). Ja hän
on jo pienestä pitäin ollut sellainen — "Robert Pirulainen" — joutava
kaskukirja! Ja suokoon Jumala, että tyttö aina vastakin olisi — "Hyvä
poika ja kelpo sotamies, eli — —" Hyvä teos, mutta ei sovi teille —
Muutoin sanoitte te ihan oikein: Hän tekee toiset aseettomiksi. Niinpä,
kun minäkin olin tulistua, niin hän viittas' vain minulle, ja min'en
sanonutkaan muuta, kuin — "Mietteitä viinapolttimoiden rakentamisesta"
— se on jotakin, joka ehkä sopii (panee kirjan sivulle), malttakaa
hieman, minä käyn polvilleni — niin sujuu työ paremmin. (Häärii yhä
enemmän ja enemmän kirjoihinsa kiintyneenä).
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Grethe (tulee siivoamaan pöytää).
_August_ (vilkkuelee Qvit'iin päin ja lähenee Gretheä kuiskaten).
Grethe, — Minun oli hyvin ikävä kuulla, kuinka äitini — — —
_Grethe_ (vilkkuelee tuon tuostakin Qvit'iin päin). Olkaa hyvä,
älkää kohdelko minua niin ystävällisesti, se tekee oloni täällä yhä
tukalammaksi ja ettehän te tahtone — — —
_August_. Ja sen sinä sanot minulle, joka rakastan sinua, jonka ainoa
toivo on — (tarttuu Grethen käteen).
_Grethe_ (niinkuin edellä). Hyväinen aika, mitä te ai'ottekaan?
_August_. Uhrata kaikki sinun tähtesi.
_Grethe_. Älkää ajatelkokaan sellaista. Teidän vanhempanne varsinkin
äitinne — — —
_August_. Mitä se tekee? Minä tahdon valita itse itselleni vaimon,
rikkautta en kaipaa; minun taitoni tuottaa minulle kyllä jokapäiväiset
tarpeeni. Vaimo, joka rakastaa miestänsä ja osaa hoitaa taloaan — (on
innossaan ruvennut puhumaan kovemmalla äänellä, niin että Qvit on
kuullut viimeiset sanat).
_Qvit_. Niin, kyllä Grethestä semmoinen tulee. (August päästää Grethen
käden kädestänsä ja asettuu niin, että peittää hänet Qvit'in silmien
edestä). "Kuvien varjostustako" — sopiiko se teille?
_August_ (kääntyneenä Qvit'iin päin). Sopii, sopii. (Kääntyy Gretheen,
kuiskaten). Minulla on rehelliset aikomukset ja minä ai'on pian jo
puhua vanhemmillenikin siitä.
_Grethe_ (nopeasti). Mutta ei niin kauan kuin minä olen täällä. Teidän
äitinne — — —
_August_. Minun rakkauteni voittaa hänen vihansa. Grethe, tahdothan
sinä olla minun — —
_Qvit_. "Lardnerin höyryveturi" — se sopii, se.
_August_ (niinkuin edellä). Sopii, sopii. (Kääntyneenä Gretheen).
Grethe, rakastathan sinä minua?
_Grethe_ (on ottanut lautasen ja kupit). Sen tiedätte itse vallan hyvin.
_August_. Ja minä olen niin sanomattoman onnellinen, kun vain saan
puhua sinun kanssasi pari sanaa — (tarttuu Grethen käteen ja suutelee
sitä).
_Qvit_. Laukussa ei ole enää mitään teille sopivaa.
_Grethe_ (kuulematta Qvit'iä). Varokaa — lautanen putoaa —
_Qvit_. Mutta kyllä minä — (Katsahtaa Augustiin). He, he! (Nousee ylös).
_August_. Sinä pakenet, vältät minua, sinä olet niin kylmä minua
kohtaan —
_Grethe_ (lempeästi). Voi, jos tietäisitte, mitä minun sydämeni sanoo!
_Qvit_ (astuu heidän väliinsä). Grethe!
_Grethe_ (hämmästyen). Ah! (juoksee kiireesti ovelle, josta Vagtel
juuri astuu sisään). Ah!
Yhdeksäs kohtaus.
August. Qvit. Vagtel.
_Vagtel_ (liikutettuna'). Niin vai! Hän myöskin. — Onnettomuutta joka
taholla.
_Qvit_. Te sanoitte, ett'ei hänen ole täällä mätäkään pelkäämistä ja
kuitenkin — — —
_August_ (hiljaa, tunteellisesti). Minä rakastan häntä ja aikomukseni
ovat rehelliset.
_Vagtel_ (joka on kävellyt edestakaisin). Aina vain vaaditaan ja
vaaditaan — ikäänkuin olisi mikään leikin-asia täyttää kaikki nuo
vaatimukset. (Lyö Augustia olkapäille). August, älä tässä maailmassa
nai rikasta tyttöä, jos et mieli tulla köyhäksi.
_August_. Olkaa rauhassa, isä; minä olen jo valinnut semmoisen, jonka
ainoa rikkaus on se, ett'ei hän kaipaa rikkautta.
_Vagtel_ (kummastuneena). Sinä olet valinnut?
_Qvit_ (mielihyvällä). Kuinka? Te aiotte toden totta —
_August_. Tietysti,
_Qvit_ (kättelee Augustia). Te olette kunnon mies I (kokoillen
kirjojansa). Kuulkaas, mennään me teidän huoneesenne — älkää vain
unohtako "Lardner'in höyryveturia" ja "Valokuvain varjoustaitoa"
— hahaha, varjostamistaito sopii todellakin! (Nipistää Augustia
korvasta). Veitikka! (Vagtel'ille, sivulla). Sinulla on kelpo poika,
sinulla; sinun olisi pitänyt olla hänen poikansa — niin sinusta olisi
tullut toinen mies. (Ottaa laukkunsa). Mennään nyt, — saamme nähdä,
oletteko polyteknillisellä taidollanne tullut jo niin pitkälle, että
voitte panna jalkanne oman pöydän alle. (Menee Augustin kanssa).
Kymmenes kohtaus.
Vagtel, kohta Palle.
_Vagtel_. Hän on valinnut? Ja Qvit on iloissaan tuosta vaalista? — Se
on Grethe, se. — Soma leikki! Mitähän vaimoni nyt sanoo, kun kaiken
hyvän lisäksi vielä saamme semmoiset häät? Tekisipä, pahuus vie,
minunkin mieli valita itselleni sellainen, sillä ennen valitsemaani
olen jo aivan kyllästynyt! (Koputetaan; kovalla äänellä). Astukaa
sisään!
_Palle_ (astuu sisään). Suokaa anteeksi — jos saan luvan — —?
_Vagtel_ (itseks.). Grethen isä! — Ja kaikki nyt yhtaikaa.
_Palle_. En tiedä, onko minulla sitä kunniaa — että te, armollinen
herra, tuntisitte minut?
_Vagtel_. Kyllä, kyllä! Te olette hra Blok, Grethen isä.
_Palle_. Niin Blok, mutt'en hra Blok, ja tyttösen isä, niin. Minä olen
niin julkea, että tulin pyytämään teiltä lupaa — — —
_Vagtel_. Puhukaa, ystäväni, puhukaa!
_Palle_. Minulle, uskallan sanoa, on tapahtunut sellainen hiiden
leikki, että arpajaisnumeroni voitti.
_Vagtel_. Sehän vasta hiiden leikki, se. — Toivotan onnea!
_Palle_. Mokomakin asia! Eukkoni, näetkös, näki unissaan kolmen
numeron ja minä ajattelin sitten itsekseni näin: Olkoon menneeksi —
vaikka unennäköjä min'en usko. Sillä mitä sanoo raamattu? Älä luota
unennäköihin, äläkä usko niitä. Ja muutoinkin, uskallan sanoa, on
kolmonen sellainen vasikan-sorkka ja valehtelian määrä, kuin itse
seitsemikkökin. Senpätähden arvelin minä itsekseni näin: Eukon
unennäöstä minä viis', mutta voihan toki tehdä eukolle mieliksi ja
ottaa kolmosen. Jos ei se voita, niin olkoon voittamatta; jos voittaa,
niin ja'an minä voiton näin: Puolet panen köyhäinkukkaroon ja toisella
puolella pidän tänä iltana pienet haukkajaiset ystävilleni ja siihen
nähden, uskallan sanoa, tulin minä pyytämään teitä, armollinen herra,
laskemaan Grethen täksi illaksi kotiin.
_Vagtel_, Niin — kyllä kernaasti, mutta se on, näettekös, oikeastaan
vaimoni asia ja juuri tänään — (tunteilla). Voi, hra Blok, sitä on
talossa niin paljon huolta — — —
_Palle_. Huolta? hahaha. Minä luulin, ett'ei huolta olekkaan muilla,
kuin alhaisilla ja renkimiehillä.
_Vagtel_. Eikö mitä; meillä ylhäisillä on sitä viljaa viljalta ja
paljon enemmän, kuin teikäläisillä ja teillä, hra Blok.
_Palle_. Minulla? Minulla ei ole surua eikä huolta ollenkaan.
_Vagtel_ (lyö kätensä yhteen). Kuinka?
_Palle_. Niin, kyllä minunkin naamatauluni venyy vähän pitemmäksi, kun
ajattelen, mitenkä eukolleni käy, kun minä kuolen, mutta muutoin — — —
_Vagtel_. Ja mitä minuun tulee, on laita ihan päinvastainen. Minun
kasvoni venyvät hyvin pitkiksi, kun rupean ajattelemaan, mitenkä minun
miesraukan käy, jos eukkoni elää vielä muutaman vuoden. — Nehän vasta
kissoja ovat, nuo naiset.
_Palle_. Naiset? Hahaa, nyt ymmärrän; — Niin, ne ovat siitä hyvin
tuimia.
_Vagtel_. Mistä niin?
_Palle_. Teillä, hyvä herra, on joku ylimääräinen — — ja vaimonne on
tuosta niinkuin — — —
_Vagtel_. Ei ollenkaan? Olenko minä edes sen näköinenkään?
_Palle_. Ette suinkaan, jos uskallan — sanoa, mutta eihän koiraa ole
karvoihin katsomista, ja mieli vanhankin kissan maitoa tekee — luulee
kentiesi pöllökin olevansa nätti lintu.
_Vagtel_ (suoraan). Sitä min'en voi luulla itsestäni. Kyllähän minäkin
olen ollut soma ennen muinoin — ennen muinoin, mutta siitä on jo
aikoja, siitä — minä olin kuitenkin soma, ja sepä se paha olikin; sitä
saan nyt katua.
_Palle_. Niin; vai! Se on siis eukko, joka on kihertynyt kuin viiri
tangon ympäri; minä ymmärrän. (Näppärän näköisenä). Te ette kenties
tiedä, mitenkä sitä kryssätään.
_Vagtel_. Kryssätään?!
_Palle_. Niin niinkuin minä kryssäilen minun eukkoani.
_Vagtel_. Kuulkaas, kelpo mies, jos asia sillä paranee, neuvokaa se
minullekin.
_Palle_. Kernaasti, uskallan sanoa. Kun eukko joskus kokastelee, niin
sanon minä hyvin vakavasti ja painavasti: "Loruja, enkelini!" — Ja heti
on hän yhtä hiljainen kyyhky, kuin ensimmäisenä, hääpäivänämmekin.
_Vagtel_. Niin, mutta meillä kävis ihan toisin; mitä useampia enkeleitä
minä manaan, sitä useampia sarvipäitä siitä vaan syntyisi.
_Palle_. Mutta näittekö te, armollinen herra, minun katsettani.
Katsokaas — tämä silmäys, uskallan sanoa, sehän se pää-asia on. Ei
minunkaan muijani ole arkalasta kotoisin, ei, kyllä hän syö vaikka
itse Syöjättären, mutta tuollainen: "Loruja, enkelini!" sitä hän ei
siedä; hän tyynenee ja tyynenee ja — yhdellä silmäilylläni minä hänet
masennan. (Iloisesti) Mutta tietystihän pitää osata oikein paikoilleen,
ja min'en tiedä, tokko te, armollinen herra, voitte mullistaa silmiänne
niin, kuin tarvitaan. (Lyöpi ystävän lailla Vagtel'ia olkapäähän).
Mutta kas minä osaan, minä. (Katsoo häneen hyvin terävästi). "Loruja,
enkelini!" —
_Vagtel_. Todellakin, hahaha; kyllä tuollainen silmäilys taitaa
säikähyttää naista, minä arvelen niin vain itsestäni. Kyllä minäkin
koetan, mutta pelkään pahoin, etten osaa oikein täsmälleen.
Yhdestoista kohtaus.
Entiset. Fredrik.
_Fredrik_ (astuessaan sisään). Kas niin, hra sihteeri — olipa hyvä,
että tapasin teidät.
_Palle_ (sivulle). Fredrik! — paha juttu! (Menee taaemmalle).
_Vagtel_. Nöyrin palvelianne, hra Dahl — tervetulemastanne.
_Fredrik_. Valtioneuvoksen käskystä olen minä ostanut tämän kahdensadan
taalerin obligationin hautauskassaa varten. Siihen on kirjoitettu
"omistajalle", mutta ensi viikolla pidettävässä johtokunnan kokouksessa
te pidätte kai huolta siitä, että se siirretään hautauskassan
omaisuudeksi.
_Vagtel_ (ottaa obligationin). Tietysti. — Mutta mitä pahaa me olemme
teille tehneet? Ennen muinoin oli meidän ilo usein nähdä teitä täällä
mutta nyt — — —
_Fredrik_ (nolona, silmäillen ovelle). Minä tunnustan, etten niin
hauskoja hetkiä ole muualla viettänyt, kuin täällä — ja kyllä minä
kernaasti tahtoisin — mutta monet toimet, asiat — (huomaa Pallen)
kuinka? Isäni!
_Vagtel_. Isänne?
_Palle_ (hiljaa Fredrik'ille, tehden merkin silmillään; astuu
etummalle). Vait! (Ääneen Vagtel'ille). Hahaha, armollinen herra
kutsuu minua isäksi — oikein totta, hahaha, — mutta se on sellainen
kahden kauppa meidän kesken. Minun tulee sanoa teille, armollinen
hra, — nuoret yleensä suvaitsevat meitä merikarhuja ja — ylimalkaan
olemmekin me tervatakit oikeita velikultia. Kun nyt tämä herra oli
pieni paitaressu sellainen ja kävi koulua, missä hän siellä lienee
käynytkään, niin marssi hän ja muut nulikat usein minun majani
sivuitse ja — ja siinä veivittivät he usein ukkoa haljakasta ja
huusivat "isä, puosmanni, ohoi" ja mitä muuta he lienee huutaneetkaan
ja leikinneetkään. Minä tein hyviä kauppoja noiden lurjusten kanssa,
suokaa anteeksi, että puhun niin julkeasti. Noista ajoista asti, kun
tämä herra vain näkee minut, kiljahtaa hän heti paikalla: Isäni! Sen
pituinen se. (Kuiskaten Fredrik'ille). Sukkelasti kaskuttu, eikö niin?
_Vagtel_. Niin vai!
_Palle_. Ettehän te suinkaan luullut minua toden tottakin herran
isäksi? Hahaha — jumala varjelkoon häntä olemasta poikani —
tervatakkiaisen poika, hahaha — kylläpähän sitä sitten ylettäisiin
oikeusministeristössä; ei merimiehen pojasta ole kansliarappujen
tallaajaksi. Muuten, ei olisi hulluinta, jos ihmisellä oisi tuollainen
poika — solakka kuin masto, taitava kynänkäyttäjä, valtuutettu
virkamies erityisiä asioita varten — (tarttuu innolla Fredrik'in
käteen). Teidän isänne on onnen mies, hän saa ylpeillä teistä ja —
(pysähtyen) minä sanon amen.
_Fredrik_ (hiljaa Pallelle). Min'en voi sallia tätä — minä —
_Palle_ (tekee ankaran silmäyksen). Ei hiiskaustakaan!
Kahdestoista kohtaus.
Entiset. Rouva.
_Rouva_ (tulee selkä edellä). Min'en suvaitse, että palveliat ovat
äänettömiä silloin, kuin heitä toruu — se on nenäkkyyttä, ivan tekoa!
(Kääntyy). Johannes, mene ulos ja — — —
_Vagtel_ (tulee hänelle vastaan ja osoittaa salaa Fredrik'iin). Tiina!
_Rouva_ (hyvin ystävällisesti). Hra Dahl! — Harvinainen vieras! Olkaa
hyvä, istukaa!
_Fredrik_. Sallikaa, rouva — teillä kuuluu olevan yhtä ja toista
tehtävää?
_Rouva_. Tavallisia talon-töitä vain. Ne ovat onnelliset ihmiset,
joilla ei ole palvelusväkeä.
_Palle_ (kumarrellen). Suokoon Jumala, rouvaseni, teille tuota onnea
aina kuolinpäiväänne asti.
_Rouva_. Kuka tuo mies on?
_Vagtel_. Grethen isä. Hän tuli pyytämään, etkö sinä olisi niin
hyvä ja, jos se nyt kävis laatuun, niin että, jos lie mahdollista,
päästäisit Grethen täksi illaksi kotiinsa.
_Rouva_. Kuinka? Tiedäthän itsekin, kuinka paljon meillä on työtä, enkä
minä jouda jokapaikkaan. (Pallelle). Se ei käy laatuun; min'en suvaitse
palvelusväen juoksentelevan aina, kun vain mieleen johtuu.
_Palle_. Juoksentelevan! (Malttaen mieltänsä). Niin, te olette
oikeassa. — Minä kiitän nöyrimmästi.
_Vagtel_ (salaa Pallelle). Hehehe — kyllä siitä vielä hyvä tulee.
(Ääneen). Minusta nähden, — — —
_Rouva_. Grethe ei pääse. — Sen pituinen se.
_Vagtel_ (asettuu omituiseen asemaan). "Loruja, enkelini!"
_Rouva_. Mitä nyt?
_Vagtel_, Ei juuri — ei mitään — etkö sinä ymmärtänyt, Tiinaseni?
(Salaa Pollelle) Ei onnistunut, silmäni ovat luultavasti liian heikot.
_Palle_ (hymysuin). Siltä näyttää, armollinen herra — olipa tuo
omituinen manööveri.
_Vagtel_. Toista tietä ennätän ennen (hiljaa rouvalle). Hyvä eukkoseni,
Dahl tuntee tuon miehen, ja onhan se vähän noloa. Tuleppas puhumaan
minun kanssani. (Viepi hänet pulpetin luo ja kuiskaelee hänelle jotain
korvaan).
_Fredrik_ (astuu rivakasti Pallen eleen, tunteella, mutta matalalla
äänellä). Isä, sinä kiellät minua julkisesti tunnustamasta sinua!
Sisareni toimitit sinä palveliaksi tähän taloon, jossa ennen kävin niin
kernaasti, vaan jonne nyt tuskin koskaan uskallan tulla — isäni, sinä
vaadit liikaa, vaikkapa sanotkin tekeväsi sen siitä syystä vain, että
köyhät vanhempani muka alentaisivat minua maailman silmissä. — Sano
mitä sanotkaan, mutta — — —
_Palle_. Vait! Näethän sen jo täällä, missä arvossa Nyboder'in lapset
ovat. Minun ajatukseni on (näyttää otsaansa) tässä näin, ja siihen
asti, kun sanon tuon ajatukseni, saat sinä olla vaiti.
_Vagtel_ (taputtelee rouvaansa poskille). Saat Tiinaseni, saat, ja
vielä senkin, mitä olet muotikauppiaalle — — niin, niin, saat, saat!
_Rouva_. Olkoon sitten ainoastaan sinun mieliksesi, ystäväni!
(Ystävällisesti Pallelle). Minä olen nyt tarkemmin ajatellut asiaa, ja
— en minä sentään tahdo häiritä teidän iloanne, ottakaa vain Grethe
kotiin täksi iltaa. (Soittaa).
_Fredrik_ (itseks.). Jos hän tulee — min'en voi — —
_Palle_ (hiljaa Vaglel'ille, joka tulee perältä). Kas vain, armollinen
herra! Ompa teillä näköjään muitakin keinoja, jotka eivät ole
huonompia, kuin minunkaan.
_Vagtel_. On, mutta kylläpä niill'on hintaakin.
_Rouva_ (kärsimättömyydellä). Katsopas vain mokomata mamselia! Ei ole
kuulevinaan! (huutaa). Mathilde!
_Fredrik_ (ovella, kääntyneenä sanoakseen jäähyväisiä, seisahtuu ja
tulee etummalle). Kuinka? — Mathilde?
Kolmastoista kohtaus.
Entiset. Mathilde.
_Mathilde_. Mitä suvaitsette, täti? (hämmästyneenä) hra Dahl!
_Rouva_. Missä Grethe on? —
_Mathilde_. Kyökissä.
_Fredrik_. Eräs asia saattaa minulle hauskuuden nähdä teidät neitiseni
— (rouva tarttuu ankarana kellonnauhaan; Fredrik tekee äkkipikaisen
liikkeen ja kumartelee) ja minun tulee — — —
_Mathilde_ (kummastellen). Aiotteko jo lähteä? — Asia, sanoitte te?
_Rouva_ (tulee etummalle). Niin, tätä nykyä ei herra Dahl käy meillä
muuten, kuin koska asia pakoittaa.
_Fredrik_ (vilkkaasti). Älkää luulko niin, neiti. Kyllä minä vapaasta
tahdostanikin kävisin tervehtimässä sitä, jota minä lakkaamatta
muistelen sydämellisimmällä — kunnioituksella. Mutta asiat — — —
_Mathilde_ (kysyen). Oi — te sanotte sen niin vain — — —
_Fredrik_ (innolla). Minä vakuutan — — —
Neljästoista kohtaus.
Entiset. Grethe.
_Grethe_. Rouva, te soititte? — (itseks). Hyväinen aika! Isä ja Fredrik!
_Fredrik_ (itseks.). Sisareni! Miks'en mennyt ajoissa pois!
_Rouva_ (hempeästi). Rakas lapseni, minä tahdoin sanoa sulle, että voit
viettää tämän illan vanhempiasi luona.
_Grethe_. Kiitoksia. (On menossa).
_Rouva_. Älähän toki noin kiirehdi. Tervehdi ensin isääsi.
_Grethe_. Kun te, rouva, sallitte minun mennä tänä iltana hänen
luokseen, niin koetan pikemmin lopettaa tehtäväni.
_Palle_. Hyvin sanottu, eikö niin, rouva? Me pikku ihmiset emme juuri
ole tottuneet pitkiin puheisin lapsiemme kanssa, — suudelma vain ja
sen pituinen se. Mutta ei kuitenkaan näin hienossa seurassa, hahaha.
Minä saan kiittää teitä, rouva, hyväntahtoisuudestanne. (Ottaa Gretheä
leu'asta, iloisesti). Voi nyt hyvin, tytön-tenava, tule ajoissa! Minä
saan nöyrimmästi sanoa hyvästi! (Menee. Grethe seuraa häntä ovelle
asti).
_Rouva_ (Fredrik'ille). Kuinka kömpelö hän on! Uh! On sekin isä-vaari!
_Mathilde_. On, sellainen, jollaista minä soisin itselleni — — — (Rouva
hymyilee).
_Fredrik_ (vilkkaasti). Te olette todella hyvä! (Kumartaa, menee
ovelle, ottaa Gretheä, joka seisoo ovella, kädestä ja kuiskaa). Jos
tietäisit, kuinka katkerata tämä on! (Menee).
_Mathilde_ (huomaa sen). Herrainen aika! Mitä tuo?
_Rouva_. Mathilde! Tämä lie jotain kiusantekoa? Ja siitä kiitos
neitsyelle.
_Grethe_. Hän ei suinkaan aikonut loukata teitä, rouva; paitsi sitä, se
ei ole hänen syynsä.
_Rouva_. Suu kiini; min'en suvaitse marmatuksia. Te saatte mennä
milloin hyvänsä, mutta laittakaa ensin kaikki nurkat puhtaiksi! (Menee;
Mathilde ja Grethe seuraavat häntä).
_Vagtel_ (joka syvissä ajatuksissaan on tähän saakka seisonut,
selkä pulpettia vastaan ja kädet ristissä, tulee etummalle). Niin,
— minun tulee nyt mennä hakemaan rahaa — kahvileipiin, kahviin,
muotikauppiaalle, ja hiis' ties' mihin kaikkeen. Mutta — mistä? mistä?
Minä en sitä tiedä. Sen vain tiedän, että minun täytyy mennä hakemaan
rahaa, rahaa, rahaa —! (Itkemäisillänsä). Oi, taivahan Tekiä! Soisinpa
nyt voivani maksaa edes hautausrahani; ja sitte saisi eukkoni laittaa
kemut ja kahvileivät, kun vain minä saisin olla rauhassa! (Menee).
Toinen näytös.
(Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä).
Ensimmäinen kohtaus.
_Grethe_ (seisoo avonaisen perä-oven ulkopuolella, puhdistaen.
Vagtel'in asia-kirjoja. Parooni hiipii varovasti hänen taakseen,
peittää yht'äkkiä hänen silmänsä käsillään).
_Parooni_ (muuttaen ääntään). Kuka se on?
_Grethe_ (riistää Itsensä irti, juoksee huoneesen).
_Parooni_. Hahaha! Älä pelkää armahani, — hyvä ystävä! Hahaha!
(heittäikse sohvalle, tirkistää häntä lornjetilla). Kaunis, varsin
viehättävä!
_Grethe_. Tahdotteko te puhutella rouvaa?
_Parooni_. Ei kiirettä — minua huvittaa katsella, kuinka kepeäjalkainen
sinä olet työssäsi.
_Grethe_ (jättää erään kirjan, jota aikoi tomuttaa). Nyt se on loppu!
(Aikoo mennä sivu-ovesta).
_Parooni_ (estää häntä). Eipä vielä, veitikka, sinä tahdot vain paeta
minua.