korjauttamiseen", sanoi konsuli. "Sehän on todellinen taideluoma."
"Ei penniäkään", sanoi rouva Carey. "Työn on suorittanut Nancyn hyvä
ystävä, seitsemäntoistavuotinen tyttö, joka kerran, luullaksemme, on
tuottava mainetta Beulahille. Tahdotteko nyt mennä äitinne huoneeseen;
tien löydätte näyttämättä? Julia näytä sinä hiukan myöhemmin lato
herra Hamiltonille; Nancy ja minä valmistamme sillä välin illallisen.
Kittyn täytyy lähteä Pophamille Peteriä noutamaan, hän on viettänyt
iltapäivänsä siellä."
Nancyllä oli kyllin mielenmalttia suhauttaakseen hätäisesti Kittyn
korvaan: "Lainaa leipäkyrsä rouva Pophamilta, meillä on sitä niukasti;
ja koeta saada Bill Harmonilta mansikoita keinolla vaikka millä! Meidän
piti syödä vain leipä- ja maito-illallinen pengermällä tänä iltana,
mutta nyt se on kiireisesti muutettava konsulin juhlapäivällisiksi!
Lennä!"
Gilbert sukelsi näkyviin kello kuuden ajoissa ja hänen äitinsä
esitti ylpeästi hänet poikanaan, joka oli hiljakkoin "aloittanut
liikemiesuransa".
"Minä olen Bill Harmonin kesäapulainen ja asiapoika", selitti hän. "Se
on aika hauskaa ja viikossa saan kaksi ja puoli dollaria."
Nancy ja hänen äitinsä työskentelivät keittiössä kuin troijalaiset,
sillä he olivat yksimieliset siitä, ettei nyt sopinut menoja surra, ei
sittenkään, vaikka seuraavalla viikolla olisi vähemmän syötävää.
"Herra Hamilton on juuri niin herttainen kuin päätin hänen olevan
silloin kuin hänen ensimmäinen kirjeensä tuli", puheli Nancy. "Menin
yläkertaan hakemaan korttia illallisruokalistaa varten ja hän seisoi
sinun takkasi ääressä nojaten päätänsä käsivarsiinsa. Kädessään hänellä
oli meidän kedonkukkavihkomme ja tiedän, että hän oli niitä haistellut
ja katsellut äitinsä kuvaa ja muistellut lapsuuttaan."
Illallinen oli mitä hilpein; pöydän keskellä oli kimppu tummasilmäisiä
unikoita ja herra Hamiltonin lautasen vieressä käsinkirjoitettu
ruokalista, 'koska hän oli konsuli', sanoi Nancy.
Gilbert istui pöydän päässä ja herra Hamilton ajatteli, ettei hän
ollut milloinkaan eläessään nähnyt mitään niin kaunista kuin rouva
Carey hänen istuessaan puolisilkkisessä lavendelinvärisessä puvussaan
teekuppien takana, Nancyä ehkä lukuunottamatta, joka punoittavana kuin
ruusu, muutteli lautasia ja tarjoili pöydässä. Konsuli ei ollut millään
diplomaatti-päivällisillä pitänyt näin hauskaa ja hän voitti koko
perheen sydämen ennenkuin ateria oli päättynyt.
"Asiasta toiseen, minulla on suosituskirje teille kaikille, mutta
varsinkin Nancy-neidille tässä, enkä ole ensinkään muistanut jättää
sitä perille", sanoi hän. "Keltä luulette sen olevan -- se tulee kaukaa
-- Kiinasta asti?"
"Poikani Tom", huudahti Nancy, "mutta ei, häneltä se ei voi olla, eihän
hän tunne meitä."
"Amiraalilta se tietysti on!" huudahti Gilbert.
"Molemmat olette oikeassa", vastasi herra Hamilton vetäen kirjeen
povitaskustaan. "Se on yhteinen viesti amiraalilta ja Tom-pojaltani,
jotka ovat tutustuneet toisiinsa Hong Kongissa. Osoite kuuluu:
"Kiinan Keltaiselta Vaaralta
Beulahin Keltaiselle Talolle
Tervehdys!"
Nancy sävähti punaiseksi. "Onko amiraali kertonut Tom-pojallenne,
että nimitin hänet Keltaiseksi Vaaraksi? Se oli katala teko! Sen tein
vain siksi, näettekö, että kirjoititte Tom-poikanne olevan Hamiltonin
suvussa ainoan, joka välittää hiukan vanhasta talosta tahi joka
kenties joskus haluaisi asua täällä. Sen jälkeen olen aina sanonut
häntä Keltaiseksi Vaaraksi, ja muistaakseni mainitsin siitä kerran
kirjeessäni amiraalille."
"Pelkään, että Nancyn pää on aivan tyhjä ajatuksista maatapanon aikana,
sillä päivällä hän juttelee ne kaikki jollekulle", nauroi hänen
äitinsä. "Toivon että aika opettaa hänet pidättyväisemmäksi, mutta
epäilen sitä."
"Tom-poikani palaa piakkoin kotiin!" sanoi hänen isänsä
peittelemättömän mielihyvän kaiku äänessään.
Nancy, joka tarjoili kakkua, putosi istumaan tuolilleen niin raskaasti,
että kaikki rupesivat nauramaan.
"Älkäähän toki, Nancy-neiti! En voi sallia teidän pitävän poikaa
jonkinlaisena ilkeänä jättiläisenä", rauhoitteli herra Hamilton. "Hän
on kaikin puolin kelpo poika, ja jos hän pistäytyy täällä vanhaa taloa
tervehtimään, olen varma siitä, että teistä tulee hyvät ystävät."
"Lähteekö hän takaisin Kiinaan kotimaassa käytyään?" kysäsi rouva
Carey, joka tunsi melkein yhtä suurta pelkoa nuorta Hamiltonia kohtaan
kuin hänen tyttärensä.
"Ei lähde, onneksi. Perheemme on ollut liian hajallaan viimeiset
kymmenen vuotta. Ensin se näytti olevan välttämätöntä tahi ainakin
mukavaa ja toivottavaa, enkä siitä sen enempää välittänyt. Mutta viime
aikoina on mieltäni alati painanut ajatus, että elämämme kuluu varsin
ilottomasti näissä oloissa, ja olen päättänyt järjestää asiat toisin."
Rouva Carey muisti Ossian Pophamin kuvauksen rouva Hamiltonista ja
varoi utelemasta mitään hänestä, koska ei hänen miehensä maininnut
häntä.
"Te asetutte siis kaikki Washingtoniin", virkkoi hän, "ja Tom-poikanne
tietysti myös?"
"Eipä aivan niin", vastasi hänen isänsä. "Tomin kauppahuone avaa
Bostonissa liikkeen ja hän tulee sitä hoitamaan. Milloin odotatte
amiraalia kotiin tulevaksi? Tom kirjoittaa, että he ovat suunnitelleet
palaavansa yhdessä _Beduinissa_, jos se vain käy päinsä."
"Emme ole hiljakkoin kuulleet mitään", sanoi rouva Carey, "mutta hänen
piti palata kuukauden tahi kahden kuluttua, eikö niin, Nancy? Tyttäreni
kirjoittaa kaikki perheen kirjeet, herra Hamilton, kuten nähtävästi
olette jo huomannutkin."
"Niin olen suureksi mielihyväkseni ja tyytyväisyydekseni. Nyt on vielä
yksi seikka, jota en ole nähnyt, seikka, jota hartaasti olen halunnut
nähdä. Saanko polttaa sikaarini kuuluisan tulipunaisen köynnösruusun
alla?" Aurinko laski heloittavan punaisena Beulahin kukkulain taa.
Sammakot kurnuttivat Lordien talon viereisessä lammessa ja heinäsirkat
sirkuttivat Hamiltonin äidin lempiniityn pitkässä heinikossa. Sitten
kuu, pyöreänä ja kirkkaan keltaisena kuin mikäkin suuri appelsiini,
kohosi taivaalle, josta aurinko oli häipynyt, ja tuo pieni ryhmä istui
yhäti juttelemassa pengermällä. Carey-poikasia ei estänyt mikään muu
herra Hamiltonin syliin kiipeämästä kuin heidän ikänsä ja kokonsa,
ja Peter nukahtikin lopullisesti pää hänen polvellaan. Ketään hänen
tapaistaan ei ollut todellakaan ollut Careyn perhepiirissä moneen
herran aikaan. Hän oli hellä, hän oli hilpeä, hän oli isällinen,
hän oli huvitettu kaikesta mikä koski heitä. Eipä niinmuodoin ollut
lainkaan ihme, että hänelle kerrottiin mitä kaikkea Gilbert oli
suunnitellut rahaa ansaitakseen, ja että hänelle ylpeästi näytettiin
kymmenen dollarin shekki, joka oli lähetetty Nancyn hyväksytyn
kertomuksen maksuksi, eikä ihme sekään, että hän oli ihastunut ladossa
pidettäviin Kesäkursseihin, missä neljätoista pientä oppilasta nautti
Careyn perheen opetusta. "En ole milloinkaan eläessäni mitään niin
hartaasti halunnut kuin päästä tämän koulun oppilaaksi!" vakuutti
herra Hamilton. "Olisin upporikas mies jos voisin kirjoittaa niin
houkuttelevia kiertokirjeitä kuin tämä on. Kunpa antaisitte minullekin
muutamia iltatunteja; tekisinpä melkein mitä hyvänsä saadakseni olla
mukana näissä kursseissa."
"Vielä parempi olisi, jos pitäisitte tunteja opettajakunnan hyväksi",
huudahti Kitty. "Nancyn täysikasvuiseksi tulemista aiomme viettää
tanssiaisilla _vajassa_ tänä kesänä, siinä yksi syy miksi ansaitsemme
rahaa, tahi ainakin olemme luulevinamme niin, sillä on niin paljon
hauskempaa tehdä työtä kutsuja, kuin leipää ja lihaa varten!"
Rouva Carey ehkäisi nopealla silmäyksellä lapsia sen enempää
viittaamasta taloudellisiin kysymyksiin, ja Gilbert ohjasi taidokkaasti
puheen toiselle tolalle esittämällä dramaattisen kuvauksen Likaisen
Pojan noususta ja laskusta alkaen sen ensimmäisestä ilmestymisestä
äidin hääaterialla ja päättyen tupaantuliais-illallisen yllätykseen.
Tultuaan pieneen maalaishotelliin Lemuel Hamilton istui vielä tunnin
verran avonaisen ikkunan ääressä katsellen kuunsäteissä kimaltelevaa
jokea, sekä valkean rukoushuoneen valomeressä kylpevää torninhuippua.
Ilma oli kuulakka ja kiiltokärpäset kohosivat sakean ruohikon yllä
kuljettaen lamppunsa tuuheain jalavain alimmille oksille. Heinänteko
oli alkava aikaisin aamulla, ja hän oli heräävä sirppien hiontaan ja
niittokoneitten suhinaan. Hauskaa olisi olla auttamassa heinänteossa,
arveli hän, vajota polvia myöten tuhatkaunoihin ja ruohikkoon, jota hän
ei ollut tallannut siitä päivin kuin hän pienenä poika-pahaisena oli
tallustellut koneen jäljestä harava kädessään.
Olipa tämä ollut ihmeellinen ilta! Herra Hamilton näki uudelleen
Keltaisen talon veräjällä seisovan ryhmän -- viimeisen kuvan, minkä hän
oli vienyt mukanaan, Carey-äiti nojautui Gilbertin käsivarteen kuun
säteitten leikitellessä hänen ruskeilla hiuksillaan, tytöt seisoivat
hänen vieressään hänen käsivarsissaan riippuen ja pikku Peter piteli
äitiään kädestä.
"Heillä mahtaa olla ahtaat ajat!" mietti hän, "enkä voi keksiä
mitään sopivaa keinoa auttaakseni heitä ahdingosta. Mutta yhtäkaikki
heitä täytyy kadehtia, ei sääliä! Jos Luonto olisi antanut minulle
luomisvallan, niin olisin äidin luonut juuri tuontapaiseksi ja pannut
hänen otsalleen leiman: Tällainen on naisen oltava!"
XXXIV.
NANCYN ENSIMMÄISET TANSSIAISET.
Nancyn seitsemästoista syntymäpäivä oli ollut ja mennyt, ja elokuun
kuutamo oli kauneimmillaan, kun hänen täysikasvuiseksi tulemistaan
lopullisesti vietettiin juhlalla Hamiltonin ladossa. Latokin oli nyt
ensikertaa astuva julkisuuteen, sillä kyläläisiä ei oltu milloinkaan
kutsuttu niihin yksityisiin lauantai-illan tansseihin, joita Hamiltonin
pojat ja tytöt olivat panneet toimeen lyhyenä hallituskautenaan.
Beulahin asujanten mieliä kiihdytti paljoa enemmän lato kuin Nancy,
ja sen Nancy saattoi varsin hyvin käsittää, he kun koko perhe,
äidistä Peteriin saakka, olivat aivan hullaantuneet uuteen leluunsa.
Päivä päivältä se kävi yhä tenhoavammaksi mikäli toinen tahi toinen
keksi jotain uutta lisää siihen, varsinkin oli hyvin taitava
keksimään Osh Popham, joka eli ja hengitti vain ladon merkeissä ja
joka oli tuhlaamalla tuhlannut kaiken älynsä ja taidokkuutensa sen
sisustamistöihin. Ei sanallakaan valaissut hän ulkopuolella olevalle
yleisölle tämän ihmeteltävän sisustuksen laatua, eikä liioin kielinyt
mitään sen juhlallisena avajaispäivänä suoritettavasta ohjelmasta.
Kaikki Careyn perheen juhlat olivatkin tähän asti vietetyt talossa
lukuunottamatta erästä huviretkeä, johon koko kylä oli ottanut
osaa. Niinpä olikin seurakunta nyt hyvin kärkäs uusille laitumille
vaeltamaan, ja uteliaisuutta olivat edelleen kiihoittaneet kirjoitetut
kutsukortit -- kohteliaisuus, josta ei Beulahissa oltu paljoa tiedetty.
Vihdoin valkeni odotettu päivä kirkkaana ja viileänä, ilmassa tuota
kuulakkaa seesteisyyttä, joka tietää syyskuun päivien lähenemistä.
Iltapuoli kului kaikennäköisessä touhuamisessa, suunnittelussa ja
juttuilemisessa, ja jokainen tanssi-ijässä oleva tyttö Beulahissa
pysytteli makuuhuoneessaan koetellen peilin edessä uutta kampausta.
Kiihtymys kasvoi tuhatkertaiseksi, kun levisi huhu, että muuan
amiraali, (mikähän se oli?) oli saapunut hotelliin ja aikoi saapua
illan kemuihin täydessä virkapuvussaan. Tämän jälkeen oli entistä
vaikeampaa sovittaa palmikot ja kiharat tyydyttävään kuntoon.
Nancyn ei ainakaan tarvinnut tutkia muotilehtiä, sillä hänen tukkansa
seurasi sitä muotia minkä Venukset, Cupidot ja kaikki muut pikku
rakkauden jumalat olivat maailman alusta alkaen säätäneet. Se taipui
kiharoihin, tahtoi hän tahi ei, joten ei ollut muuta tehtävää kuin
järjestää ne ja vääntää sykkyrään, josta liehuvia suortuvia valui hänen
valkealle niskalleen. Tahi milloin hän oli iloisella ja vallattomalla
päällä, kiharat pistettiin neuloilla kruunuksi päälaelle ja sitomatta
jääneet kutrit liehuivat siellä täällä, koskettaen hänen poskeansa,
korvaansa niskaansa, aina somistavina ja vallattomina.
Nancyllä oli yllä uusi keltainen puku, "melkein maata koskettava" ja
hiuksiin oli kiedottu keltainen nauha. Kathleenilla ja Julialla oli
Ann-serkun antamat valkoiset puvut ja rouva Careyllä oli uusi, musta
silkkipukunsa, jossa oli siro pieni laahustin. Kaulassa oli hänellä
morsiuslahjansa, valkea helminauha, ja hänen niskaan kiinnitetystä,
kiiltävästä hiussykkyrästään kohosi iso, helmillä koristettu
kilpikonnanluinen kampa.
Perhe vastaanotti vieraansa vanhassa vaunuvajassa ja kun kaikki vieraat
-- luvultaan seitsemänkymmentäviisi tahi kahdeksankymmentä -- olivat
koolla, avasi Gilbert Carey-suvun päämiehenä ladon oven juhlallisesti.
Sanoin ei voi kuvailla minkälainen oli ladon aikaansaama vaikutus
vierasjoukkoon ja Nancyn merkkipäivä vajosi aivan mitättömiin sen
rinnalla.
Hirsikatossa riippui tusinoittain pieniä, ruskeita, vilkkuvia
japanilaisia paperilyhtyjä, ja seiniin isketyissä koukuissa huojui
toisia isompia paperilamppuja. Syksyn kullanväreissä varhain
prameilevilla lehvillä ja pitkillä vuohensilmillä täytetyille valkeille
tuohimaljakoille muodosti viehkeän taustan kaikkialla näkyvä pehmyt,
harmaanruskea, ajan painama honkapuu. Huoneen seiniä ympäröivät
oudonnäköiset rahit täyttyivät nopeasti ihailevista vieraista. Eversti
Wheelerin pieni pystypiano odotti korokkeella kirkon urkuria, neiti
Susie Bennettiä, jonka silloin tällöin oli määrä sitä soittaa rouva
Careyn ja Julian avustamana. Osh Pophamin tuli vuorotella erään
Warrenista tulleen serkun kanssa, jonka sanottiin olevan oikea mestari
viulunsoitossa.
Kun kaikki oli kunnossa, asettui rouva Carey seisomaan
viuluniekka-mestarin ja Susie Bennettin väliin ja huoneessa syntyi
äkkiä syvä hiljaisuus. "Ystävät ja naapurit", sanoi hän, "nyt
julistamme Onnellisten Hetkien kokoussalin avatuksi kylän yhteiseksi
hyväksi. Ilman isäntämme, herra Lemuel Hamiltonin jalomielisyyttä ja
monia auttajiamme emme olisi milloinkaan kyenneet valmistamaan teille
tätä hupia eikä tehdä tätä paikkaa näin kauniiksi. Ennenkuin yleinen
tanssi alkaa, suoritamme kaksinkertaisen kunniakatrillin, johon ottavat
osaa kaikki ne, jotka ovat joskus lyöneet naulan, paperoineet tahi
maalanneet seinän, kaivaneet lapiollisen multaa tahi jollain muulla
tavoin työskennelleet Keltaisen talon hyväksi."
"Kolminkertainen eläköönhuuto rouva Careylle!" huusi Bill Harmon ja
raikuva huuto kajahti kaikkien huulilta.
"Kolminkertainen eläköönhuuto Lemuel Hamiltonille!" ja kattohirret
kajahtivat voimakkaasta vastauksesta.
Samassa amiraali vaihtoi asentoa salatakseen kosteata kiiltoa
silmissään, ja nähdessään täydessä laivastovirkapuvussaan niin
suurenmoisen uhkealta näyttävän henkilön, pääsi Osh Pophamilta
vaistomainen huuto: "Kolminkertainen eläköönhuuto amiraalille! En tiedä
mitä hän lienee toimittanut maailmassa, mutta minusta näyttää, että
hän pystyy vaikka mihin!" jolloin kaikki taas rupesivat huutamaan ja
kiljumaan, ja amiraali omaksi suureksi hämmästyksekseen piti puheen,
jonka aikana nuo kielivät kyyneleet vähän väliä tulivat silmiin ja
ääneen, jonka johdosta Osh Popham kuiskasi salavihkaa naapurilleen,
että hän otaksui tämän merisankarin paremmin upottavansa vihollisensa
kuin ampuvan häntä, jos hän milloin sattuisi kohtaamaan vihollislaivan.
Kaksinkertainen kunniakatrilli suoritettiin arvokkaasti ja
viehättävästi, joten kaikki ne, joiden ei oltu suotu ottaa osaa siihen,
olivat kateudesta viheriäiset. Rouva Carey ja amiraali olivat parina,
Nancy tanssi herra Pophamin kanssa, Kathleen Digbyn, Julia Bill
Harmonin kanssa. Muut parit olivat rouva Popham ja Gilbert, Lallie Joy
ja Cyril Lord, Olive ja Nat Harmon ja rouva Bill talutti hyvin ujoa
ja kömpelöliikkeistä herrasmiestä, joka oli kaivanut ojat Ann-serkun
kallisarvoisille vesijohtoputkille.
Sitten alkoi hauskutus ja ilakoiminen täydellä todella. Tytöt
olivat kaiken kesää harjoitelleet vanhanaikuista vuorotanssia ja
kesäkursseissaan opettaneet nuorinta sukupolveakin siinä suoriutumaan.
Vanhat eivät mitään harjoitusta tarvinneet!
"Rahan vaihto" saattoi Nancyn ja Henry Lordin permannolle pääparina
-- tulos tämän nuoren neidon väsymättömistä ponnistuksista, missä oli
käytetty kaikkia keinoja, hyviä ja huonoja, naisille tunnettuja. Että
hän ensinkään saapui kutsuihin oli rouva Careyn mielestä suoranainen
ihme. Henry Lordin tulon oli aiheuttanut osittain salainen ihailu
kaunista naapuria kohtaan, osittain halu näyttää kyläläisille, ettei
häntä aina haluttanut elää jurona erakkona, osittain uteliaisuus nähdä
tätä harvinaista seuruetta. Päästyään matelemaan itsekkäästä kuorestaan
niin kauas, että hän kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan, hän astui
askeleen eteenpäin kun Nancy pyysi häntä tanssimaan. Sievältä näytti
Nancyn niiaus, kun hän esitti pyyntönsä, sievältä hänen voitonriemuinen
katseensa kun hän talutti Henry Lordin jonon päähän, ja katsojat olivat
riemusta pakahtua nähdessään arvoisan professorin kumartavan oikealle
ja vasemmalle, muodostavan naisten ketjua, hyppivän vastakkaiselle
puolelle ja nelistävän tyttösen käskemänä ja komentamana. Herra Lord ei
ollut kömpelö tanssija, kun hänen hidas verensä kerran pääsi kiertämään
ja "Rahan vaihdon" päättyessä oli hän jo melkoista notkeampi,
melkoisesti vähemmän puukuvan kaltainen kuin sen alussa.
Tätä hämmästyttävää näytäntöä seuraavan "Rochester karkelon" aikana
Henry Lord kävi istumaan rouva Careyn viereen, joka juuri tällä
hetkellä istui yksinään hiukan syrjässä vieraistaan.
"Lähdenkö Etelä-Amerikkaan vai enkö?" kysäisi hän puoliääneen. "Olive
tuntuu joutuvan hyviin käsiin ja Cyril sanoo, että te suostutte
ottamaan hänet perheeseenne kuudeksi kuukaudeksi; tahtoisin yhtä kaikki
kuulla naisen neuvoa."
Carey-äiti ei vastannut: "En uskalla antaa niin vastuunalaista
neuvoa" eikä: "Tehkää kuten itse katsotte parhaimmaksi"; hän virkkoi
kursailematta sellaisella äänellä kuin olisi puhutellut uppiniskaista
poikaa --
"Minä en menisi, herra Lord! Odottakaa kunnes Olive ja Cyril ovat
hiukan vanhemmat. Cyril liittyy minun perheeseeni ja unohtaa oman
kotinsa; Olive tottuu olemaan ilman teitä; ja mikä on vieläkin pahempaa
te totutte olemaan ilman lapsianne. Jääkää kotiin ja sallikaa Oliven
tulla tervehtimään teitä ja veljeänsä joka sunnuntai. Etelä-Amerikka on
pitkän matkan päässä, kun teitä on vain kolme!"
Professori Lordia ei miellyttänyt rouva Careyn ääni. Se oli niin
äidillinen, että hän odotti hänen milloin tahansa rupeavan harjaamaan
hänen päätänsä tahi suoristamaan hänen kaulahuiviansa ja kieltämään
häntä valvomasta liian kauan, mutta professorin vaisto sanoi hänelle,
ettei hän arvatenkaan milloinkaan saisi kuulla toisenlaista sävyä hänen
äänessään, ja niin hän sanoi vastahakoisesti: "Hyvä on; tunnustan
todella luottavani teidän arvosteluunne ja aion hyljätä tarjoumuksen."
"Siinä teette oikein, luullakseni", vastasi rouva Carey, ihmetellen
mielessään mahtoiko tämä mies milloinkaan omin silmin nähdä
velvollisuuttansa, vai oliko hän varsin tahallaan sokaissut itsensä
elinajakseen.
XXXV.
TULIPUNAINEN RUUSUKÖYNNÖS.
Rouva Careyn jutellessa herra Lordin kanssa Nancy liiteli permannon
poikki kiiruhtaen puutarhaan aikeessa suorittaa jokin äkkiä mieleen
juolahtanut taloustehtävä. Oven ulkopuolella ruususäleistön luona hän
äkkiä tölmäsi vieraaseen nuoreen mieheen, joka avoimesta ovesta katseli
tanssia.
Hänellä oli yllä hieno, musta päivällispuku, jommoista ei Beulahissa
oltu koskaan ennen nähty, ja päässä pehmeä matkalakki. Ensin Nancy
arveli häntä vierailevan viuluniekan tuttavaksi, mutta tarkemmin
katseltuaan hänen hilpeitä, mustia silmiään, tuntui hänestä kuin
olisi hän ennen nähnyt hänet tahi jonkun hänen näköisensä. Vieras ei
odottanut, että hän avaisi suunsa, vaan nosti lakkiansa ja ojensi
hänelle kätensä sanoen: "Päättäen siitä, että olette aivan samaa näköä
kuin hallussani oleva valokuva, luulisin teitä tytöksi, joka istutti
tulipunaisen ruusuköynnöksen."
"Oletteko te 'poikani Tom'?" kysäisi Nancy peittelemätön ällistys
äänessään. "Tarkoitan minun herra Hamiltonini poika Tom?"
"Minä olen _minun_ herra Hamiltonini poika Tom; tahi sanoisimmeko
_meidän_ herra Hamiltonin? Eikö kahdesta 'minästä' tule meidän?"
"No totta tosiaan, ihmeistä ei tule koskaan loppua!" huudahti Nancy.
"Amiraali sanoi, että olitte Bostonissa, mutta hän ei ole virkkanut
sanaakaan siitä, että tulisitte niin pian Beulahiin!"
"Ei tietystikään, sillä tahdoin pitää sen salassa. Tahdoin ilmestyä
ilon ollessa ylimmillään tanssiaisissa; kun vanhan ja uuden
hallituskauden henget kohtaavat toisensa, niin sanoakseni."
"Beulahista tulee piakkoin oikea kesäpaikka; kaikki ihmiset näyttävät
tulevan tänne."
"Se on osaksi teidän syynne, eikö olekin?"
"Miksi muka?"
"'_Vetten pienokaiset_' on lempikirjani, ja Carey-äidin poikasista
tiedän kaikki. Ne kulkevat merten yli näyttäen hyville linnuille tietä
kotiin."
"Oletteko _te_ hyvä lintu?" kysyi Nancy häijynkurisesti.
"Olen ainakin _kotona_!" sanoi Tom sellaisella äänenpainolla,
että Nancyä värisytti; ehkäpä nuori mies olikin tullut Beulahiin
asettuakseen asumaan isänsä kotitaloon.
Molemmat nuoret kävivät istumaan pengermän portaille sillävälin kun
"Sulttaanin Polkan" säveleet kajahtivat ladon ovesta. Vanha rouva
Jenks tanssi Peterin kanssa, hänen kahdeksankymmenvuotiset jalkansa
olivat yhtä kerkeät kuin pikku pojan, ja hänen pitkät, valkoiset
korvakiharansa liehuivat tahdissa. Hänen kuihtuneet kätensä pusersivat
Peterin lihavia kätösiä ja nämä kaksi näyttivät olevan samanikäisiä,
sillä tässä naurun ja hyvänsuopaisuuden seurakunnassa ei olisi ollut
mitään sijaa sydämeltään vanhoille, joten rouva Jenks oli varmasti yhtä
nuori kuin kuka muu vieras tahansa.
"En voi olla tuntematta pelkoa teitä kohtaan, vaikka olettekin
hauskan ja rakastettavan näköinen", virkkoi Nancy suorasukaisesti Tom
Hamiltonille. "Minua niin peloittaa, että rakastutte Keltaiseen taloon
ja tahdotte ottaa sen meiltä. Oletteko kihloissa jonkun pikkujalkaisen
kiinalaisnuken kanssa?" lisäsi hän kiusoittava katse silmissään ja niin
lystikkään vallattomasti hymyillen, ettei kysymys tuntunut vähääkään
epäkohteliaalta.
"En ole vielä kihloissa kenenkään kanssa, mutta aavistan pian
joutuvani, jos kaikki hyvin käy! Minulle on jo karttunut vuosia koko
joukko!"
"Minun olisi pitänyt tietää se!" huokasi Nancy. "Profeetallinen vaisto
pani minut nimittämään teitä Keltaiseksi Vaaraksi."
"Olettepa aika häijynilkinen, kun rupeatte minusta pahaa ajattelemaan,
ennenkuin tunnette minua. Toisin oli minun laitani!"
"Mitä tarkoitatte?"
"Katsokaas, ensimmäisessä isälle kirjoittamassanne kirjeessä lähetitte
hellät terveiset sille hänen lapsistaan, joka sattuisi olemaan juuri
lähinnä teitä ikään nähden. Minä satuin olemaan _juuri_ sopivassa
iässä, joten otin kiitollisena terveiset vastaan. Minulla on ne
matkassani täällä, ei, ne jäivätkin toisen nutun taskuun", puheli hän
hilpeästi ollen etsivinään nuttunsa taskuista.
Nancy nauroi hänen hulluttelulleen; ei auttanut muu.
"Lupaatteko voittaa mielettömät ja häijyt ennakkoluulonne, jos minä
puolestani lupaan olla milloinkaan ottamatta Keltaista taloa teiltä
ilman teidän tahtoanne?" jatkoi Tom.