hän kulki omaa tietänsä ja kun Nancy joskus koulussa sattui nostamaan
silmänsä kirjastaan, tapasi hän pojan vakaasti tuijottamassa häneen
kuten arka, janoisena lähteestä juova vuorikauris. Nancy ei pitänyt
Cyrilistä, mutta hän sääli häntä ja oli kursailemattomaan, poikamaiseen
tapaansa yhtä ystävällinen hänelle kuin kaikille muille.
Lukukauden viimeiset päivät olivat käsissä ja ilma oli täynnä
koekirjoituksia ja valkoista musliinia ja vyönauharuusukkeita. Kesäkuu
toi Keltaiseen taloon kaksi yllätystä. Eräänä aamuna Kathleen syöksähti
Nancyn huoneeseen huutaen: "Nancy! Fergusonit tarjoutuvat ottamaan
Judyn omaksi lapsekseen, mutta hän ei halua mennä. Ajatteles! Mutta hän
pelkää pyytää äidiltä, että hän saisi jäädä. Menemmekö pyytämään hänen
puolestaan, menemmekö?"
"Mennään vain; mutta näetkös, meidän varamme ovat hyvin vähissä,
Kitty, siinäkin tapauksessa, että kaikki onnistumme loma-ajaksi
suunnitelluissa hankkeissamme. Julia ei saa koskaan mitään kauniita
pukuja, jos hän jää meidän luoksemme, ja hän rakastaa vaatteita. Miksi
eivät Fergusonit ottaneet häntä lapsekseen, ennenkuin äiti ennätti
käännyttää hänet?"
"Niin", myönsi Kathleen, "silloin olisivat kaikki olleet iloisia,
mutta nyt tulemme häntä kaipaamaan. Kuvailepas, että Judya kaivataan!
Olisimmeko koskaan voineet uskoa sitä!"
"Kaikki hänen mahtailemisensa ja kerskailemisensa on mennyt menojaan
kuin tuhka tuuleen", nauroi Nancy. "Ei olisi hauskaa nähdä hänen
soluvan takaisin vanhaan judymaisuuteensa, eikä äitikään pitäisi siitä.
Äiti on todennäköisesti pitävä hänet, sillä tiedän, että herra Manson
arvelee Allan-sedän elävän korkeintaan pari kuukautta enää."
"Eikä äiti salli kenestäkään Careystä tulevan Gladys Fergusonin
jäljennöstä; ja siksi kaiketi Judy muuttuisi aikaa myöten."
Julia vei itse rouva Fergusonin kirjeen Margaret-tädin luettavaksi,
joka hämmästyksekseen näki tytön tavallisesti niin rauhalliset kasvot
mielenliikutuksesta värähtelevän.
Rouva Carey luki kirjeen tarkkaan. "Tämä on hyvin ystävällinen ja
jalomielinen tarjous, Julia. Isältäsi emme nyt voi kysyä neuvoa, sinun
on itse päätettävä. Sinulta ei tule puuttumaan mitään ja elämäsi on
oleva täynnä vaihtelua ja huvia, kun se sitä vastoin meidän luonamme,
kuten tiedät, on kuluva työssä ja kieltäymyksissä ainakin toistaiseksi."
"Mutta sitten, Margaret-täti, saatte yhden lisää ruokittavaksi ja
vaatetettavaksi, ja rahaa on niin vähän."
"Niin kyllä, mutta sinä olet yhtäkaikki lisäapuna. Aika on pian
tulossa, jolloin Gilbert ja Nancy lähtevät maailmalle huolehtimaan
toimeentulostaan. Sinä ja Kathleen saattaisitte jäädä Peterin ja minun
luo odottamaan vuoroanne. Se ei ole kovinkaan houkuttelevaa verrattuna
siihen, mitä Fergusonit sinulle tarjoavat."
Silloin nuo monet hennot pikku purot, jotka viime vuoden kuluessa
olivat paisuneet Julian sydämessä, hellyyden, kiitollisuuden ja
myötätunnon purot, tulvivat äkkiä yli äyräittensä, virraten sinne tänne
ja pehmittäen kaiken, minkä yhteyteen joutuivat. Kiviset alat sulivat,
karut paikat virkosivat eloon ja kiihkeässä mielentilassa, jota hän
tuskin itsekään käsitti, huudahti Julia: "Oi! rakas Margaret-täti, pidä
minut, pidä minut! Tämä on koti; en tahdo koskaan jättää sitä! Tahdon
olla Carey-äidin linnunpoikanen."
Lapsi oli heittäytynyt syliin, josta ei vielä koskaan oltu työnnetty
ketään pois ja viljavain kyynelten kostuttaessa hänen poskiaan
nyyhkytti hän pyyntönsä.
"Kas niin, kas niin, Judy rakas; sinä olet yksi meistä, emmekä
voisi sallia sinun lähteä, ellei sinulla olisi jotain todellista
hyötyä siitä. Jos sinä täydellä todella haluat jäädä luoksemme, niin
olet meille vain sitä rakkaampi ja olet sulautuva meihin enemmän
kuin milloinkaan ennen. Kuivaa siis kyyneleesi, muuten olet pikku
hanhenpoika etkä ensinkään minun linnunpoikaseni."
Seuraava yllätys oli Ann Chadwick-serkku, joka ajaa karahutti
portaitten eteen ilmoittamatta ennakolta mitään tulostaan ja pyysi
kyytimiestä heti noutamaan hänen kaksi matka-arkkuansa.
"Kaksi matka-arkkua", ähki Gilbert, "tietää koko kesää!"
Mutta siinä hän pettyi; sillä arkut tiesivät sieviä, valkosia pukuja
kolmelle tytölle, kaikille perheenjäsenille kaksi paria hansikkaita,
musta silkkinen pukukangas rouva Careylle ja lukemattomia pikku
esineitä, jotka jo kauan olivat olleet harvinaisuuksia Careyn
vaatevarastossa.
Jaettuaan nämä lahjansa jotenkin tylysti kuten tapansa oli ja
vastaanotettuaan perheen kiitollisuuden osoitukset ainaisella
happamuudellaan -- hänen onnistui parin päivän kuluessa esiintyä niin
perin epämiellyttävänä, ettei hän ollut vielä koskaan ennen ollut
semmoinen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin tomuisia teitä
kuin Beulahissa; eikä niin paljon itikoita ja kärpäsiä, ei sellaista
hedelmäin puutetta, sellaisia liukaskielisiä, nenäkkään tuttavallisia
naapureita, ei sellaista kuivaa pappia, sellaista huomaamatonta
tohtoria, eikä sellaisia nylkeviä kauppiaita.
"Mitä on meidän tehtävä Ann-serkulle!" huudahti rouva Carey
tuskaantuneena Nancylle. "Hän antaa meille suurenmoisia lahjoja, mutta
lienee tuskin lainkaan meihin kiintynyt, ja me puolestamme otamme
vastaan hänen lahjansa tuntematta häntä kohtaan rakkautta. Tämä tilanne
on kerrassaan nöyryyttävä! Vuosikausia olen sitä kestänyt, koska hän
isänne ollessa poikana oli hyvä hänelle, mutta nyt kun hän on tullut
noin mahdottomaksi, luulen että minun täytyy puhua hänelle suorat
sanat."
"Hän puhui kyllä suorat sanat minulle, kun tunnustin että Gilbert ja
minä olimme pudottaneet ja särkeneet 'Likaisen Pojan!'" sanoi Nancy, "ja
hän on ollut hyvin suutuksissaan minulle siitä asti."
"Ann-serkku", sanoi rouva Carey sinä iltapuolena heidän istuessaan
pengermällä, "ei tarvitse olla kovinkaan terävänäköinen huomatakseen,
ettet sinä hyväksy meidän elintapaamme etkä yleensä meidän tapaamme
arvostella asioita. Kun tiedän mitä ajattelet meistä en soisi sinun
tuhlaavan rahojasi meidän hyväksemme ja antavan meille tällaisia
kauniita ja kalliita lahjoja. Se saattaa minut epämieluisaan
kiitollisuussuhteeseen sinuun."
"En minä tietääkseni erikoisesti paheksu teitä", sanoi neiti Chadwick.
"Osoittavatko tekoni paheksumista?"
"Käytöksestäsi päättäen olet tyytymätön."
"Käytöksestä ei voi paljon mitään päättää", vastasi Ann-serkku. "Minun
mielestäni olet aivan liian taipuvainen ja kyynelherkkä, mutta onhan
meillä kaikilla vikamme. Minusta sinulla ei ole ensinkään oikeutta
ruokkia naapureitasi ja polttaa halkoja heidän hauskuudekseen, kun
eivät varasi riitä edes omien lapsien tarpeeksi. Minusta on tarpeetonta
että sinulla on neljä lasta, eikä sinun olisi tarvinnut niiden lisäksi
ottaa vielä viidettä, vaikka minun on myönnettävä, että hän on
muodostunut paremmaksi kuin saatoin odottaa. Mutta tuo kaikki ei kuulu
minuun, ja vaikka oletkin niin takaperoinen hommissasi, pidän sinusta
enemmän kuin ihmisistä yleensä, mikä ei merkitse paljon."
"Mutta ellet voi käsittää minun ajatustapaani, miksi sitten alati
kiusaat itseäsi tulemalla meitä tervehtimään. Se vain suututtaa sinua."
"Se kiusaa minua, mutta yhtäkaikki en voi olla tulematta. Luullakseni
se johtuu siitä, että viihdyn sittenkin paremmin teidän piirissänne
kuin muualla. Ethän katsone karsain silmin oloani täällä?"
"Miten voisi sellainen tulla kysymykseenkään, kun sinä annat meille
niin paljon -- paljon enemmän kuin mitä meidän pitäisi vastaanottaa,
niin paljon enemmän kuin mistä voimme koskaan kiittää sinua."
"Ei minua tarvitse kiittää; sen sinä hyvin tiedät; mutta teidän
perheenne on aina niin vastahakoinen, te ette voi ymmärtää ihmisiä,
jotka ovat hiukan erikoisempia. Minä en kursaile ihmisiä enkä tahdo
kenenkään kursailevan minua. Suuteleminen käy sinulta yhtä helposti
kuin syöminen, mutta minä en ole koskaan voinut sietää sitä. Kerrassaan
ilettävä, hyljättävä tapa! Minä annan mitä haluan ja milloin haluan;
en siitä syystä, että näen ihmisten olevan puutteessa, vaan koska en
muuten voisi kuluttaa tulojani. Jos saisin seurata omaa päätäni niin
ostaisin sinulle hyvän talon Buffalossa juuri omani vieressä; ottaisin
naurettavan pienet tulosi ja hoitaisin ne puolestasi; rakentaisin
kuudenjalan korkuisen piikkiaidan koko hökötyksen ympäri, niin etteivät
naapurit pääsisi sisään syömään teitä puille paljaille, ja parin vuoden
kuluessa voisin tehdä jotain perheestäsi!"
Rouva Carey päästi ompeleensa putoamaan, heitti päänsä taaksepäin ja
nauroi niin että sininen taivaanlaki kajahti.
"Nähtävästi pidät minua sekapäisenä", huomautti Ann-serkku hetken
ääneti oltuaan.
"En tiedä, Ann-serkku", virkkoi rouva Carey ryhtyen jälleen työhönsä.
"Oli miten oli, sinä et sille mahda mitään. Luovu sinä kaikista
yrityksistä ymmärtää minun katsantokantaani, niin minäkin annan sinun
olla rauhassa."
"Sinua ei siis haluta tulla Buffaloon?"
"Ei toden totta, kiitos vain, Ann-serkku."
"Sinä jäät tänne, tähän vaivaiseen kylä-pahaseen, ja aiot vanhentua
täällä -- sinä, neljänkymmenen vuotias, kaunis nainen, jolla voisi olla
vaikka miljoonamies aviomiehenäsi ja turvanasi?"
"Miehelläni oli kylläksi rahaa minun tarpeitani varten ja kun minä
tapaan hänet jälleen ja näytän hänelle neljä lastani, on hän oleva
rikkain mies paratiisissa."
Ann-serkku nousi istualtaan. "Huomenna minä matkustan enkä palaa tämän
vuoden kuluessa. Olen ostanut piletin ensi viikolla Liverpooliin
lähtevään laivaan."
"Ulkomailleko? Ja yksin, Ann-serkku?"
"En, lähden Cookin matkailija-seurueessa."
"Kuinka omituista!" huudahti rouva Carey.
"Miksi niin; ovathan melkein kaikki olleet ulkomailla. En luule
suuresti ihastuvani sikäläisiin tapoihin, mutta koska muut ovat voineet
siellä kestää, niin voinen kai minäkin. Ellei minua huvita siellä olo,
on minulla tarpeeksi rahaa lähteä matkoihini ja tehdä kuten minua
haluttaa."
Viimeinen ilta kului hupaisesti ja rauhallisesti, sillä kaikki
Careyt tekivät parhaansa välttääkseen vaaranalaisia puheenaineita
ja ollakseen niin miellyttäviä kuin mahdollista. Seuraavana päivänä
Ann Chadwick-serkku lähti matkalleen ja hyvästellessään kummallista
vierastaan rouva Carey melkein katui eilistä sananvaihtoaan hänen
kanssaan.
"Kestää niin kauan, ennenkuin sinut jälleen tapaan, Ann-serkku, että
olin vähällä suudella sinua -- mutta muistin ajoissa!" virkkoi hän
hymähtäen seisoessaan veräjällä.
"Saattaahan tuo käydä päinsä yhden kerran." sanoi neiti Chadwick. "Jos
minua kerran on suudeltava, niin mieluummin sallin sinun sen tekevän
kuin kenenkään muun!"
Rattaat lähtivät vierimään takanaan Ann-serkun kaksi tyhjää
matka-arkkua. Seuraavalla viikolla hän matkusti Liverpooliin ja
vaelteli matkaseurueensa kanssa vanhoissa tuomiokirkoissa Englannissa.
Siellä Yorkin kirkon hiljaisessa sopukassa poikakuoron laulaessa
kiitosvirttä äkillinen, lyhyt, ruumiillinen tuskankouristus tapasi
hänen sydämensä -- elimen, jota hän ei ollut koskaan tietänyt itsellään
olevan -- ja hän hävisi pois elävien parista. Kukaan ei ollut perillä
hänen perhesuhteistaan eikä hänen sukulaistensa nimistä ja uutinen
hänen kuolemastaan saavutti syrjäisen Beulahin vasta kaksi kuukautta
myöhemmin. Sitä seurasi tieto, että Ann-serkku oli jättänyt viiden
tuhannen dollarin perinnön kullekin viidelle Careyn lapselle ynnä viisi
tuhatta maksettavaksi käteisesti rouva Careylle perintöä selvitettäessä.
XXXII.
USKALIAITA YRITYKSIÄ.
Vähän aavistivat Careyt miten heidän varallisuutensa karttui juuri
noina viimeisinä kesäkuun päivinä! Jos he olisivat sen tietäneet,
niin he olisivat melkein tunteneet pettymystä, sillä puute alkoi
jo kannustaa heitä ja heidän uljas nuori mielensä ikävöi taistelun
tuoksinaa. Suunnitelmia, osittain salaisia, oli pohdittu viime viikon
kuluessa ja piakkoin, lukukauden päätyttyä opistossa, oli useiden
liikeyritysten määrä astua päivänvaloon Beulahissa. Sunnuntai-iltana
Carey-äiti oli lukenut pienelle joukolle runon, jossa varsinkin yksi
säkeistö herätti vilkasta vastakaikua heidän tunteissaan: --
Ja rauta-aidat ristikot
ja esteet toivehemme,
kas uskalluksen ovina
ne aukee sielullemme.
He lausuivat sen myöhemmin yhä uudelleen itsekseen, ja jotkut heistä
kirjoittivat sen muistiin ja kiinnittivät sen seinälle tahi peilinsä
kehyspuuhun.
* * * * *
Olive Lord naputti isänsä työhuoneen ovelle aamulla 21 p:nä kesäkuuta.
Hän astui rauhallisesti huoneeseen sanoen: "Isä, eilen täytin
seitsemäntoista vuotta. Äiti jätti minulle kirjeen luettavaksi sinä
päivänä ja siinä sanotaan, että seitsemäntoistavuotiaana olen saava
viisikymmentä dollaria kuukaudessa omiksi tarpeiksini, ja Cyril saman
verran tultuaan siihen ikään."
"Jos olisit kohteliaasti ja kärsivällisesti odottanut vielä parisen
päivää, niin olisin itse ilmoittanut sen sinulle", vastasi hänen isänsä.
"En ollut oikein varma siitä!" vastasi Olive. "Sinä et ole koskaan
muistanut syntymäpäiviämme; miksi olisit nytkään sitä tehnyt?"
"Minulla on tärkeämpiä asioita muistettavana kuin kaikennäköisten
päivämäärien mielessä pitäminen", vastasi hänen isänsä. "Sen sinä hyvin
tiedät, ja tiedät vielä senkin, että kiireellisistä töistäni huolimatta
olen viimeisten kuukausien kuluessa koettanut uhrata enemmän aikaa
Cyrilille ja sinulle."
"Sen olen huomannut, muuten en olisi ensinkään tullut sinua
puhuttelemaan", virkkoi Olive. "Juuri siksi että viime aikoina olet
osoittanut hiukkasen mielenkiintoa meitä kohtaan, tulen neuvottelemaan
kanssasi. Haluan lähteä heti Bostoniin maalausta opiskelemaan. Tahdon
kieltäytyä kaikesta muusta, jos on tarpeellista, mutta minä tahdon
mennä ja tahdon opiskella! Muusta en elämässä välitä, muuta huvia elämä
tuskin suokaan minulle, ja tässä olen päättänyt noudattaa omaa päätäni."
"Myöntänet kait itsekin olevasi liian nuori lähtemään maailmalle aivan
omin päin; se on kerrassaan mahdotonta."
"Minä en ole oleva yksin. Rouva Carey hankkii minulle hyvän kodin
Charlestownissa ystäviensä luona. Luotathan hänen arvosteluunsa ellet
muiden."
"Jos hän on kyllin armelias ohjaamaan omien lastensa ohella sinuakin
mielettömine tuuminesi, niin ei minulla ole mitään sanottavaa. Olen
useasti jutellut hänen kanssaan ja hän tietää, että niin pian kuin olen
saanut valmiiksi viimeisen nidokseni, voin tehokkaammin valvoa sinun ja
Cyrilin kasvatusta."
"Saanko siis mennä?"
"Saat, jahka olen kuullut kuka tuo henkilö Charlestownissa on.
Parin kuukauden kuluttua on muuan tieteellinen retkikunta lähdössä
Etelä-Amerikkaan ja minua on pyydetty lähtemään mukaan. Jos sinä olet
päättänyt jättää kodin, niin olen vapaa kutsumusta noudattamaan. Ehkäpä
rouva Carey suostuisi pitämään Cyrilin luonaan minun poissaollessani."
"Ehkäpä, ja minä neuvoisin sinua kaikin mokomin lähtemään
Etelä-Amerikkaan. Siellä et ole oleva sen etäämpänä perheestäsi
kuin olet aina ollut!" Tämän lähtölaukauksen ammuttuaan Olive sulki
työhuoneen oven.
"En ole eläessäni tavannut kellään sellaista epämiellyttävää
luonnonlaatua ja terävää kieltä kuin tuolla tytöllä!" mietti Henry Lord
itsekseen palatessaan kirjojensa ääreen. Carey-äidin taika vaikutti
hyvin hitaasti hänen veressään. Se oli hiukkasen kohottanut häntä hänen
itsekkyytensä pohjattomasta syvyydestä, mutta paljon pahaa oli jo
saatu aikaan kaikilla tahoilla, ja kysyttiin paljon aikaa, ennenkuin
asiat saatiin korjatuiksi. Oliven luonne oli jo vetäytynyt kieroon
ja katkeroitunut, ja vaadittiin runsaasti päivänpaistetta, jotta
välinpitämättömyyden ja huolimattomuuden näännyttämä kasvi voisi ruveta
kukoistamaan.
Nancyn yritteliäisyys johti hänet kustannusliikkeen yhteyteen.
Kirjoittamalla silloin tällöin hetkisen Keltaisen talon ollessa
unen helmoissa, saatiin syntymään kertomus, joka nyt oli matkalla
kaukaiseen kaupunkiin. Se oli kirjoitettu uskomattomalla huolella vain
toiselle puolelle paperia, ja sitä seurasi postimerkeillä varustettu
kirjekuori vastauksen tahi käsikirjoituksen takaisin lähettämisen
varalta. Päiväkaudet Nancy kulki toivon ja epätoivon vaiheilla hellien
sydämessään ensimmäistä salaisuuttaan.
Siinä yrityksessä, johon Gilbert oli ryhtynyt, kysyttiin ellei juuri
enemmän uskallusta kuin Nancyn ponnistuksissa, niin ainakin koko verran
enemmän uhrautuvaisuutta. Kesäkuun 27 päivästä elokuun 27 päivään hän
oli lupautunut Bill Harmonin postikonttorin hoitajaksi ja asiapojaksi
ja piakkoin hän oli näyttäytyvä Keltaisen talon keittiön ovessa
valkoinen liinanuttu yllään ja tilauskirja kädessään. Eläköön Gilly!
Voimme jo nähdä kantapäittesi häviävän Hohtavan Muurin taa!
Kathleenin ja Julian yritteliäisyys oli kääntynyt varsin
odottamattomaan suuntaan. Julian piironkilaatikossa, hänen yöpaitansa
poimujen välissä lepäsi kaksikymmentäviisi selvin kirjaimin
painettua kiertokirjettä. Heidän viimeinen tehtävänsä illalla ja
ensimmäinen aamusella oli verkalleen ja kuiskailemalla lukea näitä
asiakirjoja; voisihan silmä tahi korva vielä mahdollisesti keksiä
jotain korjattavaa, vaikka niitä oli luettu jo satoja kertoja.
Osoitteet kirjoitettiin, postimerkit painettiin päälle ja opiston
päättäjäispäivänä lähetettiin paperit postissa kahdellekymmenelle
viidelle perheelle lähiseudulle.
KESÄKURSSIT.
Neidit Kathleen ja Julia Carey antavat yksityistä opetusta
eri aineissa heinäkuun 1 päivästä alkaen kello kahdesta
neljään päivittäin
Hamiltonin vajassa.
Opettajat ja opintoaineet:
Neiti Kathleen Carey Kirjallisuutta ja Kaunolukua 2 i.p.
Neiti Julia Carey Tanssia ja Korko-ompelua 2.30 i.p.
Rouva Peter Carey Soitantoa. Laulua 3 i.p.
Neiti Nancy Carey Ainekirjoitusta 4 i.p.
Herra Gilbert Carey Veistoa. Sahaamista ja puutöitä kello
neljästä viiteen perjantaisin.
Palkkio suoritetaan käteisesti 25 senttiä viikossa.
Huom.! Eri palkkiosta valmistetaan lapsia Opiston pääsytutkintoon.
Tällä välin oli konsuli Lemuel Hamilton tullut Amerikkaan ja ryhtynyt
uskaliaisiin yrityksiin niin päättävästi ja kiireisesti, että hän
oli tuskin itsekään selvillä oman rohkeutensa laajuudesta ja sen
tuottamista seurauksista. Hän vastaanotti Washingtonissa viran,
jotenkin vastuunalaisen luottamustoimen, vuokrasi sieltä talon
ja kutsui sähköteitse vaimonsa ja nuoremman tyttärensä saapumaan
Amerikkaan syyskuussa. Hän kirjoitti vanhemmalle tyttärelleen, että
hän saisi lähteä muutamain ystäväin kanssa Honoluluun, jos hän
palaisi kotiin jouluksi. ("Yhteentoista vuoteen meillä ei ole ollut
joulukuusta" hän lisäsi, "ja pian emme enää tiedä mitään sellaisesta
tavasta!")
Texasissa olevalle pojalleen Jackille, jonka viimeiset ponnistukset
näyttivät osoittavan selviä menestymisen mahdollisuuksia, hän kirjoitti
olevansa myöntyväinen lisäämään tuhat dollaria hänen pääomaansa sekä
avustamaan tilan viljelemättömän maan raivaamiskustannuksia.
"Jos Jack todellakin pääsee alkuun siellä, niin hän voi käväistä
kotona joka toinen tai kolmas vuosi", mietti hän. "No niin, ehkäpä
minun onnistuu jälleen koota heidät kaikki yhteen aika ajoin, kaikki
paitsi Tom, joka on minulle rakkain! Nyt, saatuani asiat hyvään alkuun
voinen suoda itselleni pienen loma-ajan ja lähteä Beulahiin noiden
Careyein tuttavuutta tekemään. Jos olisin koskaan tuuminut Amerikkaan
palaamista, olisin tuskin sallinut heidän asettua asumaan vanhaan
taloon, vaikka eipä Eleanor olisi koskaan suostunut viettämään kesiä
siellä, niin että yhdentekevä."
Peter-lintu oli liian nuori yrittääkseen suuria, mutta sietänee
kumminkin mainitsemista, että hän tänä kesänä möi Bill Harmonille kolme
tusinaa pulikoita ja uuden leijan ostaen rahoilla syntymäpäivälahjan
äidilleen. Peterin uskaliaisuus oli tähän asti tavallisesti johtanut
hänet yrityksiin, mistä hän ilmestyi itkien nyrjähtynein nilkoin,
naarmuisin käsin ja polvin sekä palanein silmäripsin.
XXXIII.
HAMILTONIN ÄIDIN SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA.
Oli neljäs päivä heinäkuuta, kuuma, hiljainen päivä, jolloin saattoi
selvästi nähdä herneiden paisuvan paloissaan ja papujen voimistelijain
tavoin kiipeävän ylös keppeihinsä. Päivän kunniaksi kylässä vietettyjen
juhlallisuuksien päätyttyä aamupuolella Careyn perhe oli viettänyt
uneliaan päivän, jota oli keskeyttänyt vain Keltaisen talon vuotuisen
vuokra-maksun juhlallinen suoritus. Uhrikukkavihko oli huolellisesti
kyhätty kokoon ja Nancy oli hellästi asettanut sen Hamiltonin äidin
muotokuvan alle ei vain koko perheen, vaan myöskin Osh Pophamin
läsnäollessa, joka oli pistäytynyt tuomaan hiukan aikaisin kypsyneitä
vihanneksia.
"Lähtisin halusta kanssanne yläkertaan, kun olette saaneet
kukkakimppunne valmiiksi", virkkoi hän, "sillä on niin riivatun kuuma
päivä tänään ja tässä talossa tehdään aina niin paljon merkillistä,
että oikein selkäpiitä karmii kylmästä. En olisi koskaan uskonut
Lem Hamiltonilla olevan päässään yhtä hullunkurisia tuumia kuin
teikäläisillä, mutta kaitpa vuokralaisista tarttuu isäntäänkin.
Soisinpa, että se vanha kalkkinaama Henry Lordkin olisi täällä; minä
asun hänen talossaan ja tämä voisi herättää hyviä päähänpistoja
hänessäkin!"
Iltapuolella Nancy otti kirjoitusvehkeensä ja kävi istumaan
ympyräportaille, missä tuntui viileältä. Bostonista tuleva juna
vihelsi asemalla mailin matkan päässä, kun hän somasti kokosi valkean
hameensa liepeet ja kävi istumaan kaikkein varjoisimpaan soppeen. Aika
kului hänen huomaamattaan ja hän katsahti tuskin kertaakaan työstään,
ennenkuin pyöräin ratina sattui hänen korviinsa. Keltaisen talon
portille olivat pysähtyneet kyytirattaat ja niistä astui alas vieras
herrasmies. Hän oli erehtymättömästi kaupunkilainen herrasmies. Hänen
vaatteensa eivät olleet Beulahin kuosia eikä hänen hattunsa Beulahin
hattu, sillä se oli hieno, taipuisa, leveälierinen panamahattu. Nancy
nousi pystyyn portailta, silmissä kuvastui ensin hämmästystä, sitten
ihmettelyä, sitten epäluuloa, sitten vakaumusta ja lopulta puhkesi
kaksi kuoppasta hänen poskilleen.
Muukalainen kohotti hymähtäen vieraskuosista hattuansa ja sanoi: "Pieni
ystäväni ja kirjeenvaihtajani Nancy Carey, luullakseni?"
"Minun Amerikan konsulini, varmastikin!" huudahti Nancy ilomielin
juostessaan polkua alas kädet ojossa. "Mistä te tulitte? Miksi ette
ilmoittanut ennakolta? Ei meillä ole ollut aavistustakaan siitä, että
te olitte saapunut kotimaahan! Oh! kyllä tiedän minkävuoksi olette
valinnut heinäkuun neljännen päivän! Se on maksupäivä, ja te arvelitte,
ettemme olisi valmiit vuokraa maksamaan. Mutta kaikki on jo suoritettu,
kauniisti tänä aamuna!"
"Saanko lähettää laukkuni majataloon ja viipyä hetken luonanne?" kysyi
herra Hamilton. "Ovatko muut teikäläiset kotona? Miten jaksaa Gilbert
ja miten Kathleen ja Julia ja Peter? Ja miten varsinkin Carey-äiti?"
"Teillähän on vallan tavaton muisti!" huudahti Nancy. "Ottakaa herra
Hamiltonin laukku, olkaa hyvä, herra Bennett, ja sanokaa ravintolassa,
että hän tulee sinne vasta illallisen jälkeen."
Nyt seurasi hauska tunti, sillä Nancy oli murtanut jään ja
puheenaineesta ei ollut puutetta. Ja sitten oli tietysti myös koko talo
näytettävä, huoneesta huoneeseen aina Ann-serkun kellarinuuniin ja
keittiön vesipumppuun asti.
"En ole moista nähnyt ennen!" huudahti herra Hamilton. "Tämä on kuin
taikaa! Minun pitäisi tässä paikassa maksaa teille tuhat dollaria!
Minun pitäisi koettaa ostaa teiltä paikka viidellä tuhannella
dollarilla! Miksi ette perusta talojen hauskutusliikettä ja myy niitä
minunkaltaisille poloisille matkamiehille, jotka eivät ole koskaan
älynneet niiden monia mahdollisuuksia?"
"Lupaatteko, ettette ole kovin onneton, jos näytän teille maalatun
kamarin?" kysäisi Nancy. "Ette voi olla itkemättä raivosta ja murheesta
kun ajattelette, että se on meidän maalattu kamarimme eikä teidän;
mutta koettakaa kestää, kunnes tulette majataloon, sillä äiti on niin
hyväsydäminen, että hän antaa sen teille takaisin, ellen minä astu
väliin."