lupaus, minkä voin antaa, sillä vapaaehtoisesti en ole koskaan lähtevä
sieltä. Ensin se oli isän valinta, sitten äidin ja nyt me kaikki
tunnumme kasvaneen kiinni siihen. Minusta tuntuu melkein peloittavalta
olla niin kiintynyt johonkin, ja huojennuksen huokaus pääsee
rinnastani, jos todella, kaikesta huolimatta käy ilmi, ettette olekaan
mikään Keltainen Vaara!"
"Itse olette paljoa suurempi Keltainen Vaara tuossa puvussa ja tuo
nauharuusu tukassanne!" virkkoi Tom. "Tahdotteko tanssia seuraavan
tanssin minun kanssani!"
"Se on 'Myrsky', osaatteko tanssia sitä?"
"En, mutta enhän ole niin vanha, etten oppisi. Otan malliksi tuon
ihmeteltävän henkilön, joka näkyy olevan hyvin leikkisä amiraalin
kustannuksella ja soittaa viulua."
"Se on Ossian Popham, Carey-suvun päätuki!"
"Kas sitä onnenpoikaa! Joko olette saaneet kaikki tukipuut, joita
tarvitsette?"
Nancyn käsi ei ollut kyllin vanha, vahva eikä kokenut pitääkseen tätä
outoa nuorta miestä aisoissa, ja hänen tuumiessaan nujertavaa vastausta
Tom jatkoi --
"Kuka on tuo kerrassaan lumoava, tuo sanomattoman kaunis rouva mustissa
-- hän, jolla on kruununtapainen helmikampa päässä?"
"Se on äiti", virkkoi Nancy hehkuvana.
"Sen arvasinkin. Mitenkä muuten voisi häntä selittää?"
"Selittää, mitenkä?" kysäisi Nancy ymmällä.
"Kun näkee äitinne, niin ymmärtää teidät, ja kun näkee teidät,
niin ymmärtää äitinne, niin minusta näyttää. Missä on se kuuluisa
tulipunainen köynnösruusu?"
"Te istutte sen päällä", vastasi Nancy rauhallisesti.
Tom hypähti pystyyn säleiköltä, johon hän oli puolittain nojautunut.
"Siunatkoon", huudahti hän. "Miksi ette sanonut? Tämä ruusupensas
on minulle perin rakas; sen istuttaminenhan ensin saattoi minut --
ajattelemaan teistä kaikkea hyvää. Vieläkö siinä on yhtään ruusuja? En
voi nähdä tässä valossa."
"Se on jo melkein loppuun kukkinut; latvassa jossain saattaa vielä olla
jokunen ruusu. Huomenaamuna katson ikkunastani onko siellä mitään."
"Mihin aikaan?"
"Mitenkä minä sen voisin tietää?" nauroi Nancy.
"Oh! teihin ei voi luottaa!" virkkoi Tom moittivasti. "Kas niin,
antakaa minulle kätenne silmänräpäykseksi; astukaa tuolle matalimmalle
nappulalle, nyt vielä askel ylemmäs, olkaa hyvä; nyt ojentakaa oikea
kätenne ja taittakaa tuo pieni nuppu, näettekö, tuolla? Mainiota; nyt
alas, olkaa varovainen, kas niin, kiitoksia! Ruusu pivossa on enemmän
arvoinen kuin kaksi oksalla."
"Pankaa se napinläpeenne", sanoi Nancy. "Se on viimeinen; annoin
isällenne ensimmäisen kuukausi sitten."
"Pistän tämän lompakkooni ja lähetän sen äidilleni kirjeessä", vastasi
Tom. ("Ja kerron hänelle, että se on juuri samannäköinen kuin tyttö,
joka sen istutti", ajatteli hän; "suloinen, tuoksuava, terhakka,
eloisa, väririkas.")
"Nyt tulkaa sisään äitiä tapaamaan", sanoi Nancy. "Polkka on päättynyt
ja pian he asettuvat riviin 'Myrskyä' tanssimaan."
Tom Hamiltonin tulo ja esittely osoittautui niin mielenkiintoiseksi,
että tanssin alkaminen viivästyi joitakin hetkiä. Sitten Osh Popham
ja mestarisoittaja tarttuivat jouheensa, ja rouva Carey avusti Susie
Bennettiä pianolla, joten neljä soittoniekkaa oli antamassa vauhtia
kärsimättömille jaloille.
Tom Hamilton oli tuskin selvillä siitä, mikä hänestä oli mieluisinta,
tanssia Nancyn kanssa vaiko seisoa häntä katselemassa avoimessa ovessa
kuten hän oli tehnyt aikaisemmin illalla. Hän ei voinut oikeastaan
nähdä Nancyä nyt, vaikka hän oli Tomin pari, sillä tanssin konstikkaat
vuorot anastivat liiaksi hänen huomionsa, mutta hän saattoi tuntea
Nancyn läheisyyden ruumiinsa joka säikeellä, nuoren tytön kevyt
kädenkosketus oli kuin magnetismin vavahuttama.
Joku heitti ladon takaovet selkoselälleen. Vastaniitetyn heinänhaju
tuoksahti sisään ja matalalla kummulla niittyjen taustalla kohosivat
tummanvihreät havupuut taivasta kohti. Viileä ilta-ilma löyhytti
jalavapuita ja heloittava kuu näyttäytyi juuri oven aukeaman kohdalla.
Illan tunnelmallinen ihanuus meni hiukan Tom Hamiltonin päähän, mutta
hän pakotti ajatuksensa seuraamaan tanssin "kiemuroita", kuten Osh
Popham sanoi.
Nancy Carey tanssimassa "Myrskyä", oli näky, joka pani hitaimmankin
veren liikkeelle. Molemmat pääparit pitivät toisiaan kädestä ja
kulkivat rinnatusten ladon toisesta päästä toiseen, ja pyörähtivät
samassa takaisin kuin virvatuli, sitten he tupsahtivat seuraavan parin
luo, sitten tuli "käsien piiri", ja "naisten ketju" ja äkkiä he jälleen
lensivät pitkin permantoa toiset neljä takanaan. Ensimmäiset parit
olivat Nancy ja Tom, Ralf Thurston ja Kathleen, kaksi viimemainittua
Beulahin parhaat tanssijat. Kitty oli notkea, suora ja sulavaliikkeinen
kuin nuori vuorikauris, mutta Nancy pyörähti keskelle permantoa kuin
tuulenhengen puhaltama kukka. Hän oli eläväksi olennoitu Nuoruus,
Ilo, Toivo! Hän oli pessyt astioita tänä iltana ja oli huomennakin
pesevä, mutta mitäs siitä? Vähät hän siitä välitti, että lähivuodet
(mikäli hän tiesi) tulisivat olemaan kieltäymyksen ja säästäväisyyden
vuosia? Olihan hän seitsemäntoistavuotias! Kaikki on mahdollista
seitsemäntoistavuotiaana! Maailmassa oli soittoa ja naurua jos
oli työtäkin, ja olihan siinä rakkauttakin, kokonaisia valtameriä
rakkautta; eikö niin ollen kannattanut karkeloida ja olla iloinen ja
ohjata pariansa turvallisesti läpi tanssin hämmentävien sokkeloiden ja
viedä hänet sen päätyttyä punoittavana ja riemuitsevana vastaanottamaan
äidin nauravia onnentoivotuksia?
Jokainen tanssi "Myrskyä" omalla tavallaan, ajatteli amiraali, joka
istui tanssia katselemassa. Rouva Popham oli vakava, jopa synkkäkin
vyötäisiltä ylöspäin, mutta uskomattoman vilkas vyötäisiltä alaspäin
liikkuen koneen tarkkuudella, hänen parinsa, muutaman Beulahin
muurarin, vetäessä koko seuran huomion puoleensa ihmeteltävillä
askeleillaan. Kyllä kannattikin pitää varansa vuorojen suhteen, sillä
hänen kilpailijansa, rouva Bill Harmonin paikka oli aivan vastapäätä
häntä. Lallie Joy, joka prameili Kathleeniltä lainatussa hameessa ja
Julian kätten sommittelemassa hiuslaitteessa, oli kesäkurssien harras,
jokapäiväinen oppilas, mutta viiden viikon uuttera opetus ei ollut
pystynyt antamaan hänelle täyttä varmuutta 'Naisten Ketjun' vuoroista.
Olive liikkui pää painuksissa, hänelle ominaisella, pehmeällä
suloudella, aran, kesyttömän ihmislapsen tavalla ja Gilbert vuorostaan
tanssi luontevasti ja huomattavan varmasti.
Seurasi lyhyt väliaika; tarjottiin jäätelöä erilaisten kakkujen kera.
Siinä oli marmorikakkua, kultakakkua, hopeakakkua, oli vaalikakkua,
sienikakkua, kuppikakkua, sitruunakakkua ja Valkean Vuoren kakkua.
Virvokkeita nautittaessa Susie Bennett soitteli "Liukuvalssia", "Tytön
rukousta" ja "Kuuntele ilolintua" variatsioneilla, jotka seurasivat
toisiansa melkein ylenluonnollisen ripeästi.
"Ei piisanne monikaan Susie Bennettille pianonsoitossa!" sanoi Osh
Popham, joka istui amiraalin vieressä. "Oletteko missään kaupungissa
nähnyt ketään, joka soittaisi häntä nopeammin?"
"Oikeassa olette!" vastasi amiraali, "ja nyt näkyy koko yleisö huutavan
teitä. Mitä he vaativat teitä tekemään -- lentämään?"
"Niinpä niin", virkkoi Osh. "Rouva Carey, tahdotteko säestää? Maria,
voithan mennä vaunuliiteriin, jos sinua kovasti hävettää."
Lopulta vanhan mielilaulun säveleet häipyivät ihastuneiden kuulijain
korvista. Sitten seurasi vielä "Portlandin ihastus", "Irlantilainen
pesijämummo", "Yliopiston torvi" ja viimein kuului kello lyövän
keskiyön aikaa ja vieraat poistuivat kahden, kolmen ja neljän hengen
ryhmissä heidän iloisten ääntensä etääntyessä pitkin kylätietä.
Osh Popham jäi sulkemaan pianoa, puhaltamaan kynttilöitä sammuksiin,
sulkemaan ovia ja ikkunoita ja lukitsemaan latoa, rouva Careyn ja
amiraalin vaeltaessa verkalleen ruohikkoa pitkin talon takaovelle.
"Hyvää yötä", huusi Osh tyytyväisyydestä säteillen sivuuttaessaan
heidät joitakin minuutteja myöhemmin. "Ei maar Beulahissa ole ennen
ollut sellaisia kutsuja kuin nämä meidän. Jos totta puhutaan, niin ei
liene koko Mainen valtiossakaan ikinä ollut tällaista lystiä! Hyvää
yötä vain! Jos pidän kiirettä, niin tavoitan ehkä vielä Mariankin!"
Hänen ripeä astuntansa ruohoisella polulla kuului vielä hetken aikaa,
ja sitten hänen taipuisa tenoriäänensä halkoi kirkasta, tyyntä ilmaa: --
Oi tule, lennä, armahin,
käy rientäväisin askelin,
kuin nuori hirvi kiitäen
luo vuorten yrttirinteisten.
Julia oli mennyt yläkertaan unisen Peter-linnun kanssa, joka
Nancyn juhlapäivänä oli saanut ensimmäisen kerran valvoa myöhään.
Muut nuoret olivat ryhmittyneet jalavain alle, missä he parittain
seisoivat juttelemassa -- Olive ja Ralf Thurston, Kathleen ja Cyril
Lord, Nancy ja Tom Hamilton. Sitten he erosivat, Tom Hamilton käveli
maalaishotelliin nuoren koulunopettajan seurassa, ja Olive ja Cyril
kulkivat ketojen poikki Lordien talolle.
Yö oli verrattoman ihana. Ilma oli lämmin, kirkas ja niin tyyni, ettei
ainoakaan puun lehti värähtänyt. Taivas oli pilvetön ja kuu paistoi
säteilevänä ja loistavana kuin harvoin Pohjolan perillä. Beulahin
kimaltelevan joen vesi oli alhaalla ja se virtasi kohisematta sillan
alitse. Sillävälin kuin Kathleen ja Julia kampasivat tukkaansa ja
miltei joka kamman vedolla päästivät ylistyshuudahduksia illan kutsujen
onnistumisesta, oli Nancy suudellut äitiänsä ja hiipinyt hiljaa
vuoteeseensa. Kaiken yötä "Myrskyn" säveleet seurasivat häntä unessa.
Hänen kädessään tuntui vieraan käden kosketus, tykkänään uusi kosketus,
lämmin ja pakottava. Siinä oli jälleen tuo vallaton nelistäminen,
kun nelisin rinnatusten tömistettiin pitkin ladon permantoa -- hänen
sivullaan joku, joka ei milloinkaan ennen ollut ollut siinä -- ja hän
itse aivan uuden ja huumaavan tunnelman pauloissa, sillä milloin ikinä
hänen silmänsä kohtasivat katseen vierustanssijan hilpeistä, mustista
silmistä, hän tapasi itsensä niiden syvyyksissä.
Oliko hän lapsi, kun hän kuuli Osh Pophamin huutavan "'Myrskyn'
parit paikoilleen!" ja oliko hän nainen kun huudettiin "Yleinen
levähdys!" Tuskin hän sitä tiesi. Beulah oli unelma, Keltainen talo
oli unelma, tanssi oli unelma, tanssijatoveri oli unelma. Milloin hän
luuli olevansa lapsi, joka auttoi isäänsä istuttamaan tulipunaista
ruusuköynnöstä, milloin nainen, joka repäsi ruusun ylimmästä oksasta
ja antoi sen eräälle, joka tuki hänen säleaitaa kouristavaa kättänsä,
eräälle, joka sanoi "Kiitoksia" ja "Hyvää yötä" ihan toisella tavalla
kuin kaikki muut.
Kuka oli tuo nuori muukalainen? Oliko hän Beulahin linnan ritari,
Keltaisen talon lääniherra, oliko hän Keltainen Vaara, oliko hän hyvä
lintu, jolle Carey-äidin poikaset olivat näyttäneet tien kotiin? Unien
sekavaa, suloista kiertokulkua jatkui yhä ja Nancyn korvissa soi
salaperäisiä lauselmia aivan uudella äänenpainolla puhuttuja: "Eikö
Careyn suku tarvitse vielä yhtä tukea lisää?" "Ettekö tahdo antaa
minulle ruusua?" ja ennen kaikkea: "Te lähetitte rakkaat terveiset
sille Hamiltonin lapsista, joka oli sopivassa iässä, minä olin
sopivassa iässä ja minä omaksuin ne."
"Ei rakkautta voi lähettää kirjeessä!" väitteli Nancy unissaan, ja
unessa vastasi aina joku: "Älä ole niin varma! Paljon merkillistä
tapahtuu kun Carey-äidin sanansaattajat kulkevat merien yli. Etkö
muista mitä ne puhuivat Vetten pienokaisten Tomille? -- Vetten poikki
tulevista lauluista oli yksi suloisempi ja kirkkaampi kuin kaikki
muut, sillä se oli nuoren tytön laulu... Ja mitä laulua hän lauloi?...
Ole kärsivällinen, pidä silmäsi kirkkaana ja kätesi puhtaina ja päivä
on tuleva, jolloin itsekin opit sen laulamaan kaipaamatta kenenkään
opetusta."