rakennellen uhkeita lumikinoksia. Beulah oli verhottu kuninkaalliseen
kärpännahkaan, eikä ainoastaan verhottu vaan miltei hautautunut
siihen. Keltaisen talon hirret narskuivat ja ikkunoille kokoontui
lumiköynnöksiä. Pakkanen oli liikkeellä nipistellen varpaita ja korvia,
ripustellen jääpuikkoja talojen räystäille ja koristellen metsän puut
kimaltelevilla riippuhetaleilla. Tuuli ulvoi arkihuoneen uunissa,
mutta suuren takan pesässä hehkui punainen hiillos ja leimuavat liekit
heittelivät lepattavia varjoja lasten kasvoille. Ei ole mahdotonta
kasvattaa lapsia keskuslämmössä, ja usein se on välttämätöntäkin, mutta
ei kukaan voi vaatia, että se kävisi yhtä yksinkertaisesti ja hauskasti
kuin takkavalkean ääressä.
Nancyn lämpimässä helmassa hyrräsi tyytyväisenä kolme uneliasta kissaa.
Carey-äiti oli suostunut kahteen ja kun Nancy eräänä päivänä ilmestyi
koulusta sylissään kolmas, niin hän jotenkin päättävästi lausui
kieltävänsä siltä kodin turvan.
"Jos meidän täytyy olla säästäväisiä kissojen suhteen", huudahti Nancy
kiihkeästi, "älkäämme ainakaan tällä alottako! se on sankaritar, vaikka
se ei siltä näytä. Kun Rideoutin talo paloi poroksi, niin sen poikaset
olivat vasussa keittiönuunin vieressä. Kolme kertaa se juoksi sisään
liekkien läpi ja toi suussaan poikasen. Se on menettänyt hännänpäänsä
ja osan korvastaankin ja toinen silmä on sokea; sano, äiti, mitä nyt
arvelet?"
"Arvelen, ettei kukaan äidiksi itseään väittävä voisi kääntää selkäänsä
sellaiselle äidille", sanoi rouva Carey empimättä. "Otetaan maitoa
tuoppi enemmän, ja teidän, lapset, on silloin tällöin jätettävä jotain
lautaselle; te puhdistatte ne aivan säädyttömän kiiltäviksi."
Tänä iltana oli Neuvottelevalla Raha-asiainkomitealla aivan
valmistamaton kokous, kenties siitä syystä, että tällä viikolla oli
lautasia kiilloitettu ruokapöydässä aivan pelottavassa määrässä.
"Lapset", sanoi Carey-äiti, "olemme säästäneet niin paljon kuin
olemme kyenneet, olemme tehneet työtä minkä voimamme ovat sallineet;
vaatteisiin olemme kuluttaneet tuskin mitään, mutta tosiasia on yhtä
kaikki, että säästössä olevat varamme tuskin riittävät puoleksikaan
vuodeksi eteenpäin. Mitä on meidän tehtävä?"
Nancy hypähti pystyyn, hajoittaen kissansa joka suunnalle.
"Carey-äiti!" huudahti hän nuhtelevasti. "Et ole maininnut rahaa
uudesta vuodesta saakka, ja minä luulin, että kihnutimme eteenpäin
kuten tavallisesti. Laskut ovat maksetut; mikä nyt on hätänä?"
"Niin, laskut ovat maksetut!" vastasi rouva Carey ja hänen nauravassa
äänessään tuntui kyynelten vivahdus. "Laskut ovat maksetut, ja meillä
on liian vähän rahaa jäljellä! Me syömme niin paljon ja me poltamme
paljon halkoja ja öljyä!"
"Talven selkä on taittunut, äiti rakas!" virkkoi Gilbert hurjan vihurin
ravistaessa ikkunaluukkuja kuten mäyräkoira rottaa. "Älä kuuntele tuota
vihaista tuulta; se on vain maaliskuun pelotusta. Osh Popham sanoo,
että lumi on köyhän pellon lantaa; hän sanoo, että kesä tulee aikaisin
ja että tulee hyvä heinävuosi. Me saamme viisikymmentä dollaria
niitystämme."
"Se on vasta heinäkuussa ja nyt olemme maaliskuussa," sanoi hänen
äitinsä. "Toivoakseni pieni ylösalasin käännettävä Van Twillerimme
kuitenkin auttaa meitä toukokuun läpi yhdessä muiden tulojemme kanssa.
Mutta säästämispäivien aika on mennyt ja nyt ovat ansaitsemisen päivät
tulleet, lapsi-kullat. Minä olen vanhin ja suurin, minun on alotettava."
"Ei koskaan!" huudahti Nancy. "Sinä aherrat jo tarpeeksi meidänkin
puolestamme, mutta muiden puolesta sinä et saa koskaan ahertaa: saako
hän Gilly?"
"Ei ainakaan minun suostumuksellani!" vastasi Gilbert hyvälle
kajahtavalla äänenpainolla.
"Ensi talvena, pelkään, täytyy meidän sulkea Keltainen talo ja --"
Carey-äidin huomautuksen loppuosa jäi ikipäiviksi kuulematta; sillä
Nancyltä merkin saatuaan Careyn perheen neljä nuorempaa jäsentä
kaatui siinä tuokiossa pyörtyneinä lattialle. Nancy oli salaisesti
harjoittanut Peterin sisarusten taitavimmaksi pyörtyjäksi, ja hänen
lystikkäät yrityksensä jäljitellä Nancyä olivat niin hilpeyttä
herättäviä, että Carey-äiti nauraen selitti, ettei kannattanut puhella
vakavista asioista tuollaisten lasten kanssa.
"Mutta mami rakas, ethän sinä tarkoita täyttä totta?" mielisteli Nancy
taivuttaen soreata päätään äitinsä olkapään yli ja painuen hänen
syliinsä, jolloin Gilbert alkoi näytellä mustasukkaista koiranpentua
ja muristen ja haukkuen ja tuuppien työnsi karvaisen päänsä äitinsä
käsivarren alitse karkoittaakseen Nancyn hänen etuisasta paikastaan,
jota tämä uljaasti puolusti. Tietysti Kittykin löysi pienen tyhjän
tilan, johon hän saattoi ripustautua, ja Peter kiipesi sukkelasti
äitinsä helmaan, joten rouva Carey näytti suoranaisesti uppoutuvan
-- lapsiinsa! Vuosi takaperin Julian oli tapana ylenkatseellisen
näköisenä pysytellä loitolla tuollaisista hellistä perhenäytöksistä,
mutta tänä iltana Carey-äidin ojentaessa kätensä ja tukahtuvalla
äänellä huutaessa: "Auta, Judy!" hän tunsi olevansa yhtä tuon
nauravan, meluavan ryhmän kanssa. Hän ei tietänyt, että tämä käsi
ojennettiin hänelle syystä, että juuri samana päivänä oli tullut
kirje, missä kerrottiin Allan Careyn tilan käyneen niin huonoksi,
ettei hänen henkisestä toipumisestaan ollut enää mitään toivoa. Hän
oli iloinen, toivehikas ja tyytyväinen, kirjoitti herra Manson, ja
ylisteli lakkaamatta liikeyritystä, johon hän oli upottanut viimeiset
tuhantensa. "Me voimme valmistaa sen kymmenellä sentillä ja myydä
sen kymmenellä dollarilla", oli hänen tapansa sanoa innostuneena
käsiänsä hieroskellen. "Me voimme maksaa vuokraa toimistohuoneestamme
viisikymmentä dollaria kuukaudessa! Ja luulenpa melkein, että
voisimmekin!" lisäsi herra Manson, "jos meillä olisi tarpeeksi uskoa ja
pääomaa!"
"Käsitättehän, rakkaani, että jättäisin Beulahin vain kaikkein
kylmimmäksi ajaksi tahi ansaitakseni hiukan rahaa", sanoi rouva Carey
silitellen pukuansa, oikaisten kaulustansa ja kiinnittäen paikoilleen
Nancyn rajusta syleilystä löyhtyneet hiuspalmikot.
"Minun täytyy heti ryhtyä käsittelemään tätä probleemia", virkkoi
Nancy mittaillen askelillaan lattiaa. "Olenkin ollut niin syventynyt
Virgiliukseen, niin retoriikkaan ja ainekirjoitukseen vajonnut,
etten ole kuukausimääriin ajatellut keinojen keksimistä ja varojen
hankkimista, mutta Keltaisesta talosta emme tietysti tule koskaan
lähtemään, ja meidän on tietysti hankittava ja ansaittava tarpeeksi
rahaa elääksemme siinä. Meidän täytyy tuumia tätä joka joutohetki,
kunnes loma-aika tulee ja sitten meillä on oleva melkein neljä
kuukautta aikaa koota itsellemme niin paljon omaisuutta, että
suoriudumme ensi vuodesta. Minulla on jo itselläni hyvä tuuma. Arvelin
odottaa kunnes olen täyttänyt seitsemäntoista, mutta siihen on vielä
neljä kuukautta ja se kestää liian kauan. Olen joka tapauksessa
kyllin vanha aloittamaan. Tunnen tällä hetkellä olevani kyllin vanha
kirjoittamaan muistelmiani."
"Julkaise kirjeesi Amerikan konsulille Breslaussa; niistä syntyy
aikamoinen kirja!" kiusoitteli Gilbert.
"Todennäköisesti minä sen teenkin, suulas Gillyni", vastasi Nancy
ylpeänä harjaansa heilauttaen. "Ei joka tyttö saakaan kerran
kuukaudessa kirjeitä Kiinassa olevalta amiraalilta ja Saksassa olevalta
konsulilta."
"Minua et vain saisi kirjeisiin vastaamaan, ei, vaikkapa kirjoittaja
olisi itse Saaban kuningatar tahi Intian keisarinna", huudahti Gilbert,
jonka kynä oli tuntuvasti heikompi kuin hänen miekkansa. "Halloo, te
molemmat siellä! mitä siellä kuiskailette?" huusi hän Kathleenille ja
Julialle, jotka olivat vetäytyneet suuren huoneen syrjäisimpään soppeen
ja siellä päät yhdessä sopattivat vilkkain elein.
"Meillä on tuuma! Meillä on tuuma! Olemme löytäneet keinon!"
lauleskelivat molemmat tytöt lähestyen tanssiaskelin takan ääressä
istuvaa ryhmää. "Emme puhu siitä mitään ennenkuin se on pantu toimeen,
mutta se on kerrassaan loistava ja niin käytännöllinen."
"Kuinka paljon?" kysyi Gilbert suppeasti.
Tytöt kuiskailivat vielä parisen minuuttia ja näyttivät kertovan
kaksikymmentäviisi ensin viidellätoista ja sitten uudelleen
kahdellakymmenellä.
"Kolme dollaria ja seitsemänkymmentäviisi senttiä tahi neljä ja puoli
dollaria viikossa riippuen olosuhteista!" vastasi Kathleen ylpeästi.
"Oletteko molemmat siinä?"
"Olemme."
"Koko päivänkö?"
Taas päännyökähdyksiä, kuiskauksia ja laskemista.
"Eikä, vain kolme tuntia päivässä."
"Tarvitaanko siihen minuakin?"
"Vain hiukan."
"Sen kohta arvasin!" sanoi Gilbert mahtavasti. "Aina te tarvitsette
minua ja vasaraani tahi sahaani; mutta minäkin puolestani aion olla
ahkera, niin että saatte nyt itse soutaa venheenne maalle."
"Saat maksun siitä, mitä teet", lausui Julia viekkaasti nykäisten
Kathleeniä kylkeen, jolloin molemmat purskahtivat sellaiseen nauruun,
joka on vain aivan nuorille suotu.
Samassa kolkutettiin ovelle, ja ympyräportailla kuului joku
kopistelevan lunta jaloistaan.
"Mene avaamaan ovi, Gilbert; kukahan näin myöhään tällaisessa
ilmassa tulee -- vaikka eihän kello ole kahdeksaa enempää! Kas herra
Thurstonhan siellä on!"
Ralf Thurston astui sisään punehtuen ja hymyilevänä, iloisena
ystävällisestä vastaanotosta, mutta peläten häiritsevänsä ja
uskaltamatta oikein näyttää kuinka onnellinen hän oli heidän seuraansa
päästessään.
"Iltaa, hyvä herrasväki!" virkkoi hän. "Näettekö, en malttanut odottaa,
rouva Carey. Ei pahinkaan myrsky voinut estää minua tulemasta tänä
iltana teitä kiittämään."
"Mitä äiti on taas tehnyt?" kysyi Nancy. "Hänen oikea kätensä puuhailee
alati, mutta kun hän ei milloinkaan puhu vasemmalle kädelleen
tuumistaan, olemme me lapset aina pimeydessä?"
"Ei siitä kannata puhua", sanoi rouva Carey työntäen nuoren miehen
ystävällisesti korkeaselkäiseen kiikkutuoliin. "Rouva Harmon, rouva
Popham ja minä olemme vain koettaneet osoittaa herra Thurstonille
kiitollisuuttamme siitä, että hän opettaa väsyttäviä lapsiamme."
"Kuinka tiesitte, että tänään on syntymäpäiväni?" kysyi Thurston.
"Kirjoitittehan päivän Lallie Joyn syntymäpäiväkirjaan?"
"Kirjoitin tosiaankin; sen olin jo aikaa sitten unohtanut.
Minun syntymäpäivääni ei ole koskaan ennen muistettu ja olen jo
kahdenkymmenenneljän vuoden vanha."
"Sitten oli jo aika muistaakin!" myhähti rouva Carey.
"Mutta, mitä äiti on tehnyt?" kuului Nancyn, Gilbertin ja Kathleenin
kärsimätön kuoro.
"Hän tuli kolkkoon, ilottomaan huoneeseeni ja muutti sen kodiksi",
sanoi Thurston. "Kenties hän toivoi, että pysyisin siinä hiukan
enemmän ja vaivaisin häntä vähemmän! Joka tapauksessa hän on hankkinut
Keltaiselle talolle melkein vaarallisen kilpailijan!"
Ralf Thurstonilia oli tilava, jotenkin ikävä huone Bill Harmonin
puodin yläpuolella ja hän söi ateriat leskirouva Berryn luona,
joka asui lähellä. Hän oli orpo eikä häneltä riittänyt rahaa
ylellisyystavaroihin, sillä kaikki hänen ansionsa meni välttämättömien,
opintoaikana tehtyjen velkojen maksamiseen.
Tänä pyryisenä perjantai-iltapäivänä, sillä aikaa kuin opettaja nautti
aamiaisensa opistossa, oli rouva Carey kahden naapurinsa avustamana
käyttänyt tilaisuutta hyväkseen muuttaakseen Ralfin huoneen mukavaksi
ja viihtyisäksi. Vanha, halkeillut, savuava kamiini oli korjattu pois
ja Bill Harmon oli varustanut huoneen käytetyllä Franklin-uunilla,
joka hänelle oli jätetty suorittamattoman velan vastineeksi. Se oli
valmistettu rasvakivestä ja edessä siinä oli aukenevat luukut niin
että saattoi nähdä leimuavat liekit alla päin ja ikävissään istuessa.
Olkimatto oven edustalla oli mennyt mukiin syksyaikana, mutta rouva
Carey peitti nyt keskilattian kirkkaanpunaisella karvamatolla --
se oli jäte Charlestownin talon sisustuksesta. Kumpaankin ikkunaan
hän ripusti valkeat, kukikkaat uutimet. Ossian Popham oli hät'hätää
kyhäissyt punaisella huopavaatteella päällystetyn varjostimen vuoteen
ja pesukaapin eteen ja Ralfin pienen, huojuvan pöydän tilalle oli saatu
iso, leveä honkapöytä, jota puolittain peitti vanha kirkkaanpunainen
pianovaate. Nähdessään näiden esineiden aikaansaaman hauskan muutoksen
Osh kiirehti takaisin vajakamariinsa ja palasi sieltä hetken kuluttua
kantaen käsissään parisen kiireisesti kokoonkyhättyä hyllyä. Nämä hän
naulasi seinälle ja täytti kirjoilla, mitkä hän löysi vaatekomerosta,
lattialta, vuoteen jalkapäästä ja ikkunalaudoilta.
"Ethän sinä niin suuresti pidä väliä siitä missä iltasin istut,
Ossian?" kysäisi rouva Popham, joka kaiken päivää oli elänyt ja
liikkunut rajattoman tarmon huumauksessa. "Kiikkutuolissasi, näetkös,
on turkinpunainen tyyny ja se näyttäisi niin hirveän hauskalta herra
Thurstonin huoneessa. Sinähän soitat viulua suurimman osan iltaa ja
käyt nukkumaan aikaisin."
"Mitäs minusta väliä!" huudahti Ossian hyväntuulisesti ja katosi heti
pyydettyä istuinta noutamaan. Kun hän palasi, oli hänellä lisäksi
kaksi suunnattoman suurta, keltaista merinäkinkenkää, jotka hän asetti
lattialle molemmin puolin uuninmattoa. "Mitä niistä pidätte?" kysäisi
hän rouva Careyltä.
"En ollenkaan", vastasi tämä päättävästi.
"Vai ette?" kysäisi Osh epäuskoisena. "No ihme ja kumma, kaikilla on
oma makunsa. Entä mitä sanotte vanhasta pöytälampusta. Löysin kotoa
yhden, jonka voin pronssata hienoksi parissa minuutissa, jos rouva
Harmon voi hankkia varjostimen Billin tavaravarastosta."
He viipyivät kaikki huoneessa, kunnes tämä viimeinenkin keksintö oli
pantu täytäntöön, viipyivät kunnes tuli uunissa oli palanut hehkuvaksi
hiillokseksi. Sitten he laskivat ikkunakaihtimet alas, sytyttivät
lampun, loivat vielä viimeisen ihailevan katseen huoneeseen ja lähtivät
kotiin.
Tämä oli vaatinut vain muutaman tunnin ajatusta ja työtä, ja tuskin
mitään rahallisia kustannuksia, mutta voitte kuvailla miltä Ralf
Thurstonista tuntui, kun hän kylmästä ja pyrystä astui huoneeseensa.
Hänestä näytti joku satujen loihtija käyneen siellä taikojaan
tekemässä. Hän vaipui istumaan kiikkutuoliin ja katseli kiiluvaa
hiillosta, katseli sitä lämmintä hohdetta, jonka se heitti iloiselle,
kirkkaanpunaiselle matolle, katseli hämmästyksen ja ihastuksen
huumeessa, kunnes hänen silmänsä sattui lampun vieressä olevaan
korttiin -- "Syntymäpäivälahja kolmelta äidiltä, jotka ovat kiitollisia
teidän työstänne heidän poikiensa ja tyttöjensä hyväksi."
Hän tunsi rouva Careyn käsialan ja riensi Keltaiseen taloon niin pian
kuin oli syönyt illallisensa, mutta nyt koko perheen läsnäollessa, hän
tunsi olevansa tuppisuu ja tykkänään kykenemätön sanoin ilmaisemaan
kiitollisuuttansa.
Oli makuullemenon aika ja nuori väki hupeni vähitellen takkatulen
äärestä.
"Suutele äitiä ja sano hyvää yötä, Peter-muru", virkkoi Nancy, ottaen
vastahakoista keruubia kädestä. "'_Hoc opus, hic labor est_', herra
Thurston, saada Peter-lintu nukkumaan, kun hän kerran on alakerrassa.
Lyö kättä tulevalle opettajallesi, Peter; ei, sinä et saa suudella
häntä; ei pikku poikien pidä suudella suuria klassikoita ellei heitä
pyydetä."
Thurston nauroi ja nosti riemuitsevan Peterin korkealle ilmaan. "Hyvää
yötä, pikku mies!" virkkoi hän. "Pidä kiirettä, että pääset kouluun!"
"Kyllä minä jo melkein voin tulla!" kehuskeli Peter. "Osaan jo lukea
'Herää -- jo -- poikaseni -- päivällä -- ei -- nukuta, -- jo -- on --
kaste -- kuivumassa', kun pidän kirjan ylösalaisin, -- enkö osaakin,
mami?"
"Osaat sinä, poikani, lähde menemään nyt siskon kanssa."
Thurston avasi Nancylle oven ja hänen silmänsä seurasivat
silmänräpäyksen verran nuorta tyttöä hänen astuessaan portaita alas.
Vanhassa punaisessa kashimirhameessaan Nancy heloitti tänä iltana kuin
mikäkin rubiini. Hänen silmiensä säihky, hänen tukkansa kiilto, hänen
huuliensa pehmennyt puna, hänen notkean, nuoren ruumiinsa sulavat
liikkeet, herättivät hänen äitinsäkin huomiota, vaikka hän oli tottunut
tyttärensä kauneuteen. "Hän on tulemassa nuoreksi tytöksi!" ajatteli
rouva Carey kaihomielin. "Minä näen sen jo selvästi, ja pian tulevat
muutkin sen näkemään."
Voi! nuori Ralf Thurston oli sen nähnyt jo viikkokausia. Hän ei ollut
ehkä niin paljon rakastunut Nancyyn, tyttöön, kuin Nancyyn, tulevaan
nuoreen naiseen. Äitiä ympäröivästä sädeloistosta oli jotain tarttunut
tyttäreenkin. Nancyssä tuntui alati niiden vaikutusten kosketusta,
joiden alaisena hän oli elänyt syntymästään saakka. Häntä ei voinut
katsella eikä puhutella tuntematta, että äiti hengitti, kasvoi,
kukoisti hänessä päivä päivältä.
Nuori opettaja palasi takkatulen ääreen, missä rouva Carey yhä seisoi
mietteisiin vaipuneena.
"En ole milloinkaan ennen saanut olla kahdenkesken kanssanne", sammalsi
hän, "ja nyt tartun kiinni tilaisuuteen puhuakseni teille, mitä olette
ollut minulle siitä päivin kuin Beulahiin tulin."
"Te olette auttanut minua vaikeuksissani enemmän kuin minä olen
saattanut hyödyttää teitä", vastasi rouva Carey rauhallisesti. "Gilbert
oli niin kapinamielinen maalaiskouluille, niin yliolkainen, niin
halveksiva niiden ansioihin nähden, että täydellä todella pelkäsin
hänen aikovan heittää lukunsa kesken opistossa. Te olette käännyttänyt
hänet ja siitä olen hyvin kiitollinen."
"Olen tavattoman tyytyväinen kouluuni", sanoi Ralf, "ja tätä perhettä
on minun siitä kiittäminen! Teidän lapsenne sekä Olive ja Cyril Lord
ovat antaneet vauhtia koululle, ja muut seuraavat heidän jälkiään
minkä kykenevät. Koko liudassa -- vaikka heitä on kuusikymmentä -- ei
ole yhtäkään vetelystä eikä laiskuria. Beulah ei ole kolmeenkymmeneen
vuoteen ollut niin ylpeä opistostaan ja kiitosta lankee minunkin
osalleni. Koetan tehdä Gilbertin ja Cyrilin puolesta mitä heidän
vanhempi veljensä tekisi, mutta olisin ollut voimaton, ellei minulla
olisi ollut kotia ja tätä liettä innoittamassa minua!"
"_Tibi splendet focus_!" lausui rouva Carey viitaten Oliven
kirjoitukseen uuninreunan alapuolella.
"Olenhan sen tuntenut alusta alkaen!" virkkoi Ralf. "En ole koskaan
tuntenut äitiäni, rouva Carey, ja harvojen naisten kanssa olen ollut
tekemisissä elämässäni; olen ollut liian köyhä ja työn painama
viljelläkseni heidän ystävyyttään. Sitten tulin Beulahiin ja te veditte
minut piiriinne, kutsuitte tuntemattoman, ilottoman nuorukaisen pieneen
ryhmäänne! Se oli ihanata, ihmeteltävää!"
"Mitä varten on olemassa äitejä, ellei juuri tehdäkseen tätä ja paljon
muutakin äidittömille pojille?"
"Niin, kenties ei minulla toiste ole rohkeutta avata suutani; uskokaa
siis minua, kun sanon että teidän vaikutuksenne on oleva elämäni
käännekohta. En tahdo koskaan, niin totta kuin Jumala minua auttakoon,
tehdä mitään, joka voisi saattaa minut arvottomaksi istumaan tämän
takkatulen ääressä! Niin kauan kuin voin käyttää aivojani ja käsiäni
työhön, pyrin siihen, että voisin luoda aikanani toisen, samankaltaisen
kodin kuin tämä on. Teidän ansionne on, että tyttö, joka minut ottaa,
saa minusta paremman aviomiehen kuin muuten, teidän, että lapseni,
jos niitä minulle suodaan, saavat paremman isän kuin muuten olisivat
saaneet. Olkaa varuillanne, rakas rouva Carey, teidän takkavalkeanne
hohtaa pitkän, pitkän matkan päähän!"
Carey-äiti oli liikutettu sydämensä syvimpään sopukkaan. Hän kumartui
eteenpäin ja tarttui molemmin käsin Ralf Thurstonin nuoriin kasvoihin,
joihin kieltäymykset ja ahkera opiskelu olivat painaneet leimansa. Ralf
taivutti vaistomaisesti päätänsä osaksi salatakseen silmiin kihoavia
kyyneleitä, ja rouva Carey suuteli häntä otsalle yksinkertaisesti ja
hellästi. Siinä samassa nuorukainen heittäytyi polvilleen uuninmatolle;
kaiken ihailevan hellyytensä hän laski Carey-äidin jalkain juureen,
koko hänen nuorekas ritarillisuutensa leimahti ilmi äskeisen
kosketuksen tuottamasta kunniasta.
Ja maailmassa on sittenkin naisia, jotka eivät välitä olla äitejä!
XXXI.
PILVIÄ JA PÄIVÄNPAISTETTA.
Talvi meni menojaan. Niityiltä ja kedoilta suli lumi vähitellen, ensin
ne muuttuivat ruskeiksi ja sitten näyttäytyi siellä täällä, missä
aurinko paahtoi kuumimmin, vihertäviä täpliä. Tiet olivat paksussa,
tahmeassa rapakossa ja kärsimättömät talonpojat hoputtivat hevosiansa
eteenpäin kärrynpyörien vajotessa syvälle liejuun. Sitten seurasi
sateisia päiviä, tuuli kuohutteli joen lyijynväristä pintaa, paljailta
puunoksilta tihkui raskaita vesipisaroita ja kaikkialla tuntui märän
ruohon ja puhtaan, janoisen mullan tuoksua. Tuli lauhkeampi ilma,
sitten rajuilmoja, sitten kosteutta ja sumua, mutta elämän henki
edistyi varmasti siellä täällä, kaikkialla, ja maaemon herääminen, tuo
ikuisesti uusiintuva ihme, oli jälleen alkanut. Mahla kohosi puihin,
veri pulppusi lasten suonissa, äidit alkoivat valmistaa yrttiteetä ja
siirappileipiä, nuoret ihmistaimet olivat rauhattomia; koko luomakunta
sykähteli ja huokaili ja värähteli.
Huhtikuu oli kulunut vaihtelevine sade- ja päivänpaistepäivineen ja
säät vakiintuneet.
Koko maa
riemun saa,
vedet soi, ilakoi.
Ja joutuessa toukokuun
saa luodut kaikki lauleluun.
Careyn tytöt eivät olleet milloinkaan kuulleet "elämän iloa"
käytettävän juhlapuhelauselmana, mutta oi! he tiesivät siitä paljonkin
näiden kahden ensimmäisen taivaallisen kevään aikana pienessä Beulahin
kylässä! Auringonnousu oli niin ihmeellinen; puut ja ruoho niin
lumoavan vehreät, kedonkukkaset niin ihanat! Entä joki kirkkaina
päivinä ja tuo vilahdus merestä, mikä näkyi Beulahin kukkulain
harjalta, ja kävelyretket havumetsissä -- tokko paratiisissakaan oli
mitään tämän vertaista?
Ja kuinka ruoka maistui; ja kuinka virkistyttävät, liikuttavat ja
ihanat olivat kirjat, joita luettiin. Kun autuaallinen päivä oli
lopussa, tuli sikeä, katkeamaton uni ilman ponnistuksia niin pian kuin
lämmin, punoittava poski kosketti viileätä tyynyä.
"Viime keväänä olin kuudennellatoista ja nyt, vaikka siitä on vain
vuosi kulunut, on kaikki toisin!" tuumaili Nancy. "Milloinkahan
kaikki muuttui niin erilaiseksi. Yhtaikaa se ei mitenkään ole tullut,
varmaankin se on tullut hiljakseen päivä päivältä, niin hiljakseen,
että olen tuskin huomannut sitä ennenkuin juuri nyt."
Nuoren tytön ajatukset lentävät alati kaihoten ja arkoina tulevaisuutta
kohti. Hänen viattoman sydämensä syvyydessä tuntuvat tulevat tapahtumat
milloin epämääräisiltä, kuiskaavilta salaisuuksilta, milloin ylevän
hiljaisuuden peitossa olevilta lupauksilta. Tämän salaperäisyyden
keskeltä nuori, vakavamielinen ihmislapsi huokailee itsekseen: "Mihin
olen määrätty? Kelpaanko mihin tahansa? Enkö kelpaa mihinkään? Onko
minun odotettava, kunnes tulevaisuuteni tulee minua noutamaan vai onko
minun lähdettävä sitä noutamaan?"
Tällaisia hiljaisia, kysyviä ääniä värähteli nyt Nancynkin mielessä,
mutta se tiesi, että hän "tuli täysikasvuiseksi", että häh tarttui
käsiksi elämään, uneksien uusia unelmia. Kathleen ja Julia olivat
hänen mielestään naurettavan nuoria. Hänen teki mieli antaa heille
neuvoja, mutta hänen synnynnäinen huumorin taipumuksensa onneksi
sulki hänen suunsa. Gilbertiä hän piti karkeana, ja muokkaamattomana;
tosin lupaavana mutta kehittymättömänä poikana. Oliven vakavampi
arvostelutapa ja haikea, kummallinen elämänkatsantokanta, hänen
vastenmielisyytensä kaikkeen mikä esiintyi miehisessä muodossa, hänen
kapinallinen suhteensa isäänsä, kaikki tämä kiehtoi ja hämmästytti
Nancya, jonka välitön, hehkuva luonne riensi avosylin kaikkea elollista
vastaan ja riemuiten jakeli rakkautta niin kauan kuin ei häntä
työnnetty takaisin.