edestakaisin huoneessa, ja veti salkuista värillisiä kuvalaattoja
viettäen aikansa omaksi tyydytyksekseen, kunnes hän sattui vilkaisemaan
kelloon sen lyödessä kymmenen. Hän oli unohtanut lähettää noutamaan
lapsia, kuten hän oli Carey-äidille luvannut! Hän läksi halliin huutaen
rouva Bangsia kaikuvalla äänellä. Ei vastausta. Ärtyneenä kuten aina
pienimmänkin vastuksen kohdatessa hän meni alakertaan, mutta ei
tavannut ketään keittiössä.
"Tuo hänen veljenpoika-nulikkansa on jäänyt illalliselle hotkimaan ja
ahmimaan minun kustannuksellani", mietti hän, "ja nyt hän on lähtenyt
saattamaan häntä! On kerrassaan hassutusta mennä noutamaan kotiin
kuusitoistavuotista tyttöä ja kolmetoistavuotista poikaa. Ikäänkuin he
eivät kymmenen ajoissa voisi kulkea kylätietä kahden! Mutta näyttäisi
ehkä hieman omituiselta, ellei joku mene, enkä missään tapauksessa voi
sulkea ovia ennenkuin he ovat tulleet."
Hän veti ylleen suuren päällystakkinsa, pisti lakin päähänsä ja läksi
pahantuulisena astumaan tietä pitkin. Oli kuulakka, tähtikirkas ilta ja
maa tuntui nopeasti jäätyvän. Hän astui eteenpäin kädet taskuissa ja
pää riipuksissa. Astuessaan portista maantielle hän katsahti eteensä.
Keltainen talo, joka oli kolmas rakennus mailin välimatkalla, oli
yhtenä valomerenä. Jokaisessa ikkunassa oli varmaankin kynttilä tahi
lamppu, ajatteli hän. Maa yleni jonkinverran talon kohdalla vaikkei
sitä voitu nähdä kesällä tuuheitten lehvien takaa, mutta nyt olivat
puut melkein alastomat.
"Kaunis naapurini on tuhlaavainen", puheli hän itsekseen tuikeasti
hymähtäen. "Kiitosjuhlan kunniaksiko tässä näin valaistaan? Ei toki,
nyt muistan hänen sanoneen, että hän aikoi viettää jonkinlaisia
tupaantuliaisia."
Lähestyessään taloa hän näki, että ikkunaluukut olivat sulkematta ja
että uutimia ei oltu vedetty eteen. Keltainen talo ei suinkaan aikonut
kätkeä kynttiläänsä vakan alle tänä iltana eikä naapuritaloja sitä
paitsi ollut lähettyvillä.
Seisoen alimmalla "ympyräportaalla" hän saattoi nähdä nurkassa seisovan
ryhmän laulamassa säteilevin kasvoin:
'Taas korjuunaika hymyää
Sen antimet on armiaat.'
Carey-äidin sorea pää kohosi ylevänä hänen mustasta puvustaan ja hänen
kaulansa oli yhtä valkea kuin leveä pitsikaulus, joka oli hänen ainoa
koristeensa.
Nancyn hän tunsi ulkonäöltä ja Nancy kirkkaanpunaisessa hameessaan
lauloi hartaasti kiitollisen sydämensä syvyydestä. Kuka oli tuo
tummatukkainen tyttö hänen vieressään -- hänen oma Olive-tyttönsä,
käsivarsi Nancyn vyötäisillä. Isä oli aina pitänyt häntä rumana, mutta
nyt oli hänen tukkansa sileissä palmikoissa ja hänen silmissään oli
kirkas hehku. Cyril seisoi Gilbertin ja Carey-äidin välillä. Cyril ei
hänen tietääkseen saanut kurkustaan yhtäkään ehjää säveltä, vaikka
olisi henki ollut kysymyksessä, mutta hänkin näytti aukovan huuliansa
ja ääntävän sanoja muiden tavalla. Missä olivat pelokkaat silmät,
surkea katse ja arkaileva käytös, mitä hän niin inhosi pojassaan.
Herranen aika! poika laski kätensä rouva Careyn olkapäälle lyöden siinä
hiljakseen tahtia yhdellä sormella ikäänkuin äidin olkapää olisi ollut
sopiva kaikenmoisiin hauskoihin ja tarpeellisiin tarkoituksiin.
Jos hän koputtaisi ovelle, arveli hän, niin hän häiritsisi tunnelmaa,
joka nähtävästi oli korkeimmillaan. Häntä, professori Henry Lordia,
ei tietenkään haluttanut mennä sisään ja yhtyä seuraan, missä Ossian
Popham ja Bill Harmonkin olivat suosittuja vieraita.
Uteliaana hän kierteli taloa kurkistaen sisään kaikista ikkunoista
ja asettuen milloin mihinkin asentoon nähdäkseen niin paljon kuin
mahdollista eri huoneista. Lopulta hän takkaloimun houkuttelemana
vetäytyi perheen arkihuoneen ulkopuolella olevalle pengermälle.
Arkihuoneessa roihusi komea tuli ja hänen siinä katsellessaan hiipi
Digby hiljalleen sisään, kohenteli halkoja kuin olisi hän ollut
talonväkeä, työnsi kekäleitä yhteen kohti, asetti paikoilleen
messinkisen ristikkosuojustimen ja pujahti sitten jälleen ulos niin
joutuisasti kuin suinkin mahdollista, ettei häneltä menisi paljon
hukkaan kesteistä.
"Näyttävät olevan hyvin kotiutuneita täällä", ajatteli herra Lord.
Tuli loimusi iloisena ja kirkkaana. Se valaisi uuninreunustan
alapuolella olevaa valkoista laudoitusta sekä eräitä siihen kullalla ja
tumman vihreällä maalattuja sanoja. Hän litisti kasvonsa ikkunanruutuun
luullen erehtyvänsä, mutta vähitellen kirjaimet esiintyivät selvempinä
ja hän luki vaivatta "Tibi splendet focus".
"Joku näyttää täällä tuntevan Horatiusta", ajatteli Henry Lord,
filosofian tohtori, harhaillessaan pois pengermältä. "'Sinulle kotiliesi
loimuaa'. En huoli mennä sisään niin kauan kuin tuo joukkue on siellä;
odottakoot, ja jos menee hyvin myöhäseen, saattaa kait joku lapset
kotiin."
Hän kulki pitkin talon syrjää ja jokaisesta ikkunasta hohti kirkasta
kynttilän valoa.
"Sinulle kotiliesi loimuaa."
Kymmenistä ikkunoista tulvehti tervetuliaisvaloa. Sen loiste ja tuike
suorastaan vainosi häntä, kun hän suuntasi askeleensa omaa synkkää,
ilotonta kotiansa kohti. Ehkäpä sittenkin oli parasta hänenkin tämän
jälkeen pitää alakerrassa jokin lamppu palamassa merkiksi, että paikka
oli asuttu.
"Sinulle kotiliesi loimuaa."
Hän oli muurannut umpeen lukuhuoneensa takan ja tuotattanut itselleen
umpinaisen kamiinin, koska oli aivan mahdotonta samaan aikaan hoitaa
tulta avonaisessa takassa ja kirjoittaa kirjaa. Hän ei tietänyt, että
saattaa kirjoittaa kahta vertaa paremman kirjan puolet vähemmässä
ajassa, kun on takkavalkea apuna. Hän ei tuntenut yhtäkään niistä
lukemattomista pikkuapulaisista, jotka rientävät luoksemme tällaisista
kodikkaista, odottamattomista elähyttämislähteistä.
"Sinulle kotiliesi loimuaa."
Iankaikenko noiden sanojen piti soida hänen korvissaan. Kenties rouva
Carey pitäisi sitä omituisena, jos hän antaisi lasten kävellä kotiin
kahden. Kenties --
"_Sinulle kotiliesi loimuaa_."
Henry Lord, filosofian tohtori, nousi portaita ylös ja kolkutti ovelle.
Digby Popham tuli salista avaamaan pääovea.
Kaikki odottivat jännittyneinä nähdäkseen kuka näin myöhäinen tulija
oli.
"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa Olive-neidille ja Cyril Lordille, että
heidän isänsä on tullut heitä noutamaan."
Herra Lordin kylmä, ankara ääni kajahti saliin ja siellä voitiin
selvästi kuulla joka sana.
Gilbert ja Nancy seisoivat yhdessä ja Gilbert kuiskasi heti
sisarelleen: "Onko se vanha mörkö todella tullut noutamaan Olivea ja
Cyriliä?"
"Hiljaa, Gilly! Mörkö on varmaan muuttunut ihmiseksi, muuten hän ei
olisi ensinkään tullut!" vastasi Nancy.
XXIX.
KUN 'TYÖ JA HUONE KAUNIHILTA NÄYTTÄÄ.'
Joulukuu, tammikuu ja helmikuu kuluivat niin nopeasti kuin olisi
niissä ollut taikaa. Tätä ennen eivät Careyt olleet tietäneet mitään
maalaiselämän ankarasta talvesta, mutta tähän saakka siitä oli ollut
pelkkää hauskuutta. He olivat nuoria, reippaita ja iloisia, ja kylmä
sää näytti lisäävän kaikille tarmoa. Ensimmäisen kerran vuosikausiin
Kathleenin arka kurkku ei tuottanut huolta, Nancyn posket rusoittivat
entistä punaisempina, Gilbert kävi päivä päivältä hartiakkaammaksi
ja rotevammaksi ja suorastaan hekkumoitsi luistelemisessa ja
mäenlaskussa, ja Juliankin oli pakko ryhtyä aivan luontonsavastaiseen
toimeliaisuuteen, sillä hän ei olisi pysynyt lämpimänä puuhailematta.
Kylminä, kirkkaina aamuina Carey-äidin ja Peterin oli tapana
makuuhuoneen ikkunasta seurata hilpeän, pienen retkikunnan lähtöä
opistoon. Kimaltelevan lumihangen poikki kiitivät Olive ja Cyril
Careyjä vastaan ja aina tavattiin samalla paikalla ja samalla hetkellä.
Siinä nähtiin karkeita punaisia päällystakkeja ja viittoja, punaisia
kintaita, oravannahkaisia korville painettuja lakkeja, punaisia
sukkia, paksuja kenkiä kalosseineen ja nahkahihnoihin kiristettyjä
kirjoja. He olivat kuin parvi punatulkkuja, ajatteli Carey-äiti, kun
he nostivat kasvonsa ikkunaa kohti hymyillen hänelle aamuhyvästiänsä.
Ennen lähtöään Gilbert oli sullonut suuren kellariuunin täyteen lujia
puuhalkoja ja rouva Careyllä ja Peterillä oli paljon aamuaskareita
taloudessa tehtävänä. Kello seitsemän oli koko perhe ollut jalkeilla.
Julia oli lakaissut ja pyyhkinyt tomut, Kathleen oli avannut
makuuhuoneiden ikkunat, puhdistanut pesuvehkeet, täyttänyt vesikannut
ja muuttanut puhtaat käsiliinat. Gilbert oli kantanut halot ja Peter
sytytysvehkeet, sillä toisissa huoneissa täytyi sytyttää takkavalkea.
Äiti oli keittänyt yksinkertaisen aamiaisen Nancyn siivotessa
ruokasalia ja kattaessa pöytää ja kello kahdeksan käytiin ruualle
nälkäisinä kuin nuoret karhut nauttimaan pöydän antimia. Siinä oli
kukkuralautasellisia ruskeita ja valkeita leipäviipaleita, munavateja
tahi tähteeksi jäänyttä turskaa tahi kivivadissa lämmitettyjä herneitä,
toisinaan paistettuja perunoita, leipäkeittoa tahi Nancyn kehuttuja
ohrasämpylöitä. Lauantaiaamuisin oli pannuleipää ja vaahterasiirappia
heidän omista puistaan, Osh Popham oli näet keväällä neuvonut
heille, miten vaahteroista juoksutettiin mahlaa suuria ämpärillisiä
ja siitä sitten keitettiin mainiota siirappia. Carey-äiti ja Peter
korjasivat vuoteet toisten lähdettyä kouluun ja oli somaa nähdä
kuinka topakkana Peter-lintu, toisinaan päällystakissa ja kintaat
käsissä, seisoi vuoteen alapäässä auttaen äitiänsä levittämään ja
suoristamaan lakanat ja tyynynpäälliset. Hänen pulleat säärensä
kuljettivat hänet kymmeniä kertoja asioille yläkerrasta alakertaan
ja päinvastoin, ja kaiken aikaa tulvi hänen suustaan loppumaton
virta hilpeätä juttelua, kun hän suloisella, piipittävällä äänellään
kertoeli äidilleen mitä hän oli juuri tehnyt, mitä hän paraillaan
teki, miten hän sen teki ja mitä hän aikoi tehdä minuutin tahi kahden
kuluttua. Puoliyhdestätoista puolikahteentoista oli sitten pieni
tyven hetki, jolloin Peter opetteli lukemaan, mikä vain toisinaan
leipomispäivinä syrjäytettiin. Tähän aikaan oli jo keittiö puhdas ja
kiiltävä. Hella loisti puhtaana ja tuli ritisi ja räiskyi. Aurinko
paistoi ikkunasta sisään tehden kaiken voitavansa niinä harvoina
tunteina, kun sen oli sallittu hoitaa tehtäviään Uuden Englannin
lyhyenä talvipäivänä. Peter istui jakkaralla äitinsä tuolin vieressä
sylissään "_Iloinen aapinen_", josta hän totisena ja tarkkaavaisena
ammensi oppia luullen sitä koko maailman avaimeksi. Oh! olivatpa ne
onnenhetkiä Carey-äidille, kun hän pojan äitiin kääntyneissä kasvoissa
näki isän kuvan ilmielävänä, kun tuo muistista häipymätön hymy ja
ilakoiva silmänisku Peterin kasvoilla antoivat hänen sydämelleen tuskan
pistoksen, joka yhtäkaikki oli puolittain iloa, sillä siinä olivat
suloiset muistelmat voimakkain osa. Kuinka paljon hän oppikaan itse
tänä hiljaisena rauhan hetkenä täyttäessään Peter-linnun järjen ja
sielun taivaallisella opetuksella. Rakkautta tulvi hänestä, äänestä,
huulilta ja silmistä, ja rakkautta joi hän itsekin janoisen halukkaasti
pienestä, hänen polvillaan istuvasta ihmistaimesta. Mutta tunti oli
pian kulunut loppuun. Eikä aikaakaan kun jo alkoi kattila porista,
perunat kiehua padassa ja Carey-äidin lusikka hämmentää kaikkea sitä
hyvää, joka oli kauan pitänyt hiljaista pihinää paistinpannussa.
Toisinaan siinä oli naudanliha viipaleita, toisinaan lampaanlihaa,
mutta tulos oli tavallisesti sulava sekoitus nauriita, porkkanoita
ja sipulia herkullisessa liemessä, missä siellä täällä yllätyksenä
yksitoikkoisuuden estämiseksi uiskenteli lihamöhkäleitä.
Äidin oli ryhdyttävä astiainpesuun sen jälkeen kuin hän oli peittänyt
Peter-linnun lämpimään huopaan arkihuoneen sohvalle ja jättänyt hänet
sinne unia vetämään, mutta hänen sydämessään ei ollut sijaa nurinalle,
vaikka päivät olivat raskaat ja työ tottumattomalle ikävää. Jospa rahaa
vain olisi ollut hiukan enemmän! Siinä hänen varsinainen huolensa,
sillä satunnaiset, ylimääräiset tulot kävivät yhä niukemmiksi, ja
vuoden kuluttua oli heidän pieni rahastonsa oleva surkean mitätön.
Tokkohan hän teki kaiken voitavansa, tuumi hän, puuhaillessaan lentävin
askelin Keltaisessa talossa milloin ylisellä, milloin kellarissa
tahi huoneissa. Hän osasi soittaa pianoa ja laulaa; hän osasi puhua
kolmea kieltä ja lukea neljää; hän oli tehnyt hovikumarruksen kahdessa
ulkomaalaisessa hovissa; ihailu ja rakkaus olivat seuranneet häntä niin
kauan kuin hän saattoi muistaa ja yhtäkaikki hän nyt neljänkymmenen
ijällä asui leskenä Uuden Englannin sydänmaassa, pienessä kylässä,
valmistaen lihahöystettä lapsilleen päivälliseksi. No niin, nykyinen
aika oli valmistuksen aikaa, hänen tuli olla kiitollinen siitä, että
hän saattoi hankkia lapsilleen yksinkertaisen päivällisen, hänen
tuli olla kiitollinen siitä, että hänen pihvinsä, lihakeittonsa ja
pähkinäputinkinsa muuttuivat vereksi, lihaksiksi ja aivokudokseksi,
joista ehkä myöhemmin saattoi koitua maailmalle jotain hyötyä! Hänen
tuli olla kiitollinen siunatusta onnestaan saada lähettää neljä
rusoposkista, nauravaa, virkeätä lasta kulkemaan lumista tietä
valkeaksi maalattuun opistoon; kiitollinen siitä, että näki iltalampun
ääressä neljä, hartaasti kirjan yli kumartunutta päätä, jotka silloin
tällöin kääntyivät hänen puoleensa saamaan apua ja rohkaisua vaikeissa
kohdissa. Oliko syytä valittamiseen niin kauan kuin myrskylinnut
työskentelivät ja leikkivät Carey-äidin vesipuutarhassa kooten voimia,
jotta voisivat lentää jäävuorien ylitse ja sukeltaa niiden alitse
sekä lopulta kiivetä Hohtavan Muurin yli? Muurissa ei ole milloinkaan
porttia; Vetten-pienokainen Tom oli itse päässyt sen perille, siksipä
vain oikein urheat kiipijät pystyvät voittamaan Rauhalammen matkan
tuhannet vaikeudet. Eihän Carey-äidin poikaset voisikaan lentää merien
yli näyttämään hyville linnuille tietä, elleivät olisi omin voimin
opetelleet? Tällaisina hetkinä Carey-äidin oli tapana tarkastaa
kuvaansa peilissä sanoen; Ei kannata valittaa, rouvaseni! Äitiyden
iloja ei saa kukaan ilman huolia! Ajattele ilojasi äläkä ole pelkuri! --
Ken Herran mielen mukaan luutaa käyttää,
sen työ ja huone kaunihilta näyttää.
Silloin hänen silmänsä muuttuivat sinisestä sametista siniseksi
teräkseksi ja jokin jumalallinen siunauksen lähde soi hänelle uutta
voimaa olemaan lapsilleen sekä isänä että äitinä.
Keltaisen talon lämmin liesi levitti valoa ja lämpöä, ei vain
sen ääressä istuville, vaan ympäri koko kylän. Pidettiin joulu-,
uudenvuoden- ja loppiaiskutsuja ja näihin aikoihin Bill Harmon näki
puupinon Careyn vajassa epäilyttävästi hupenevan. Hän tiesi mitä
sylestä maksettiin -- kuka sen paremmin olisi tietänyt; mutta hän ja
Osh Popham vilkuttivat toisilleen silmää eräänä tuulisena helmikuun
päivänä ja ajoivat vajaan kolme syltä kahden asemasta hyvin tietäen
ettei halkojen mittaaminen ollut kuulunut Carey-äidin kasvatukseen.
Natty Harmon ja Digby Popham tajusivat vanhempiensa esimerkin
verrattomasti paremmin kuin heidän saarnansa ja pyysivät eräänä
iltapuolena saada sahata ja pilkkoa muutamia isoja halkoja.
Rouva Carey katsahti heihin tutkivasti, ihmetellen mielessään
mahtoivatko he ehkä arvata millä kannalla hänen raha-asiansa olivat
ja tultuaan siihen päätökseen, että se oli mahdotonta, sanoi hän
hymähtäen: "Saatte mielellään tulla tänne sahaamaan tunniksi tahi
pariksi, jos tulette lauantai-iltana takkatulelle, kun aiomme koetella
taitoamme sanaleikeissä ja nauttia pähkinöitä ja marjamehua."
Leskirouva Berry, joka piti opistolaisia täysihoidossa, lähetti heille
silloin tällöin sulavan lihapiirakan ja rouva Popham ja rouva Harmon
toivat kuivattuja omenia tahi kurpitsoita, juurikasveja tahi Baldwinin
omenia. Ne olivat heidän mielestään vähäisiä antimia siihen katsoen,
että kauan tyhjänä ollut Keltainen talo levitti nyt majakkatulen tavoin
säteitään yli koko harmaan kylän.
"Ei se rouva taida olla kovin taitava talousihminen!" sanoi
Bill Harmon. "Joka kerran kun hän lähettää minulle öljykannunsa
täytettäväksi, annan hänelle hyvän tuopinmitan kaupantekiäisiksi, mutta
eipä hän jumal'avita, näy tuosta tulevan hullua viisaammaksi! Koetan
mitata hänelle kaikessa niin runsaasti kuin hän mittaa lapsilleni,
mutta ei kukaan voi pysyä hänen tasallaan! Hän on kuin aurinko, joka
paistaa niin hyville kuin pahoille. Henry Lordin nuoret syövät siellä
aamiaista ja illallista kerran tahi kahdesti viikossa, vaikka sillä
vanhalla kitupiikillä on viisikymmentätuhatta dollaria pankissa."
"Älä huolehdi Bill", sanoi Osh Popham; "jossain hän kerran saa
korvauksen. Kaiketi Kaikkivaltias pitää tätä naista silmällä ja
johtaa hänet vielä lihaville laitumille. Nuoret kasvavat aikuisiksi
ja opiston opettaja sanoo, että he voittavat itse pirunkin, niin ovat
teräviä oppimaan! Pojasta tulee piankin vikkelä mies, joka tuo hyvät
viikkorahat kotiin äidilleen. Tytöt ovat siksi kauniit, että kaappaavat
itselleen miehen niin pian kuin ovat täysissä höyhenissään, ja niin he
kaikki ennen pitkää joutuvat lihapatojen ääreen. Ma jo alunpitäen sain
hyvää silmää tälle perheelle ja olen tavattoman mielissäni siitä, että
aikovat taas keväällä korjauttaa huoneitaan. Teen vaikka ilmaiseksi
työtä tuollaisille ihmisille."
"Kait sinä siitäkin olet heille kiitollinen, että kuuntelevat
puheitasi, Osh! Tulivatkin tänne juuri parahiksi kuuntelemaan
juttujasi, kun muut kylässä olivat jo saaneet tarpeeksi niistä."
"Osaisit vain sinäkin hiukan enemmän juttuja, Bill", vastasi Popham,
"niin useammin kutsuttaisiin suakin sinne pikku apua toimittamaan,
omenia paistamaan ja iltaa viettämään. Niin rattoisaa talvea ei minulla
ole ollut sitten kun Marian kanssa yhteen mentiin kaksikymmentä vuotta
takaperin."
"Hän on sinua pitänyt vauhdissa siitä pitäen", hihitti Bill Harmon.
"Niin on", myönsi Osh iloisesti, "mutta tuskinpa sinun kannattaa tuosta
ilkkua, sillä et ole koskaan itsekään saanut oikein hengittää naimisiin
mentyäsi! Mutta kuuletkos mun valittavan! Maria kiirehti mua kosimaan,
ja kiirehti mua naimaankin hänet ja siitä pitäen hän ei ole hellittänyt
kättään minusta minuutiksikaan; mutta kyllä hän minut taivaaseenkin
kulettaa samaa vauhtia, siitä saat olla varma. Sinne hän saapuu meistä
ensimmäisenä, kuten tavallisesti, ja jää hievahtamatta seisomaan
salpojen luo, kunnes saa Digin, Lallie Joyn ja minun turvaan."
"Kunnon nainen hän on ja niin on minunkin eukkoni", huomautti Bill
tunteellisesti; "ja eversti Wheeler sanoo kunnon naisten olevan sisästä
niin muokattuja, etteivät he kaiken aikaa voi olla naurussa suin.
Molemmat he nyt paraillaan liikuttavat hyppysiään koulunopettajan
hyväksi; siinä hommataan ja puuhataan kuin olisi hän mikäkin morsian,
se Thurston."
"Hän on ensiluokkainen opettaja; vain se, jolla itsellään on
opettajakokemusta voi tietää kuinka hyvä opettaja Ralf Thurston on, ja
minulla sitä on, jotta tiedän mitä puhun."
"En ole koskaan kuullut sinun olleen opettajana, Osh!"
"Et ole lähes kaikkia kuullut minusta, ja hyvin vähän tiedät mitä
toimitin ennen Beulahiin tuloani, sillä sinusta ei ole juttujen
kuulijaksi, Bill! Olen kerran opettanut Digbyn tunnetuimmassa koulussa,
ja poikani Digby sai nimensä siitä koulusta! Isäni ja äitini, näetkös,
olivat päättäneet antaa minulle koulukasvatuksen, mutta minulla
ei ollut taipumusta siihen päin. Minä olin iso, vahva, kömpelö
pojanvetelys, ja vaikka eivät lukuni sujuneet koulussa, pidettiin minua
siellä, kun olin pallopelissä niin taitava. Toista luokkaa ylemmäs en
koskaan tullut, enkä sinnekään olisi tullut, ellei johtokunta olisi
katsonut asiaa sormien läpi pelastaakseen minut koululle. No niin,
professori Millard oli matkustanut maalle luentoja pitämään jonnekin
Bangorin lähelle ja siellä hän tapasi koulunjohtajan, joka kertoi
hänelle että Digbyssä oli kova opettajapula. Hän sanoi heillä jo
olleen kolme kappaletta kolmen viikon kuluessa ja heidän sen lisäksi
menettäneen kaksi uunia; sillä pojat olivat ajaneet opettajat tiehensä,
purkaneet uunit ja heittäneet tiilet ovesta opettajain päälle. Kun
professori Millard oli kuullut tämän, virkkaa hän: 'Minäpäs tunnen
nuoren miehen, joka sopii koulunne opettajaksi; Ossian Popham on
sen miehen nimi. Koulun tarkastaja tuli minua haastattelemaan ja
minä sanoin. 'Suostun opettamaan koulussanne yhdeksän viikkoa sadan
dollarin palkkiosta, ja jos jätän työni ennen sovittua aikaa, en vaadi
senttiäkään!' 'Siinä vasta miestä', sanoo tarkastaja ja niin sovittiin
asiasta pitkittä puheitta. Olin mielissäni, että oli lauantaipäivä,
jotta saatoin heti lähteä matkaan niin kauan kuin olin vielä sillä
päällä. Tulin sunnuntaina Digbyyn ja löysin hyvän täysihoitolan.
Johtokunta ei ruvennut minua tutkimaan kaikeksi onneksi. Kolme
viimeistä opettajaa oli ollut erinomaisia miehiä, mutta uunit olivat
silti menneet menojaan; niinpä he vain tarkastivat suurta kokoani
ja käsivarsieni lihaksia ja sanoivat tulevansa kuuntelemaan jonakin
päivänä ensi kuussa. 'Tulkaa milloin teitä vain haluttaa, kunhan ette
tule ensimmäisenä päivänä', sanon minä. 'Ensimmäisenä päivänä tulee
minulla olemaan riivatun paljon työtä'."
"Aikaisin maanantaiaamuna läksin koulutaloon ja tein uuteen pesään
aimo tulen. Kun se ei enää kaivannut hoitoa, läksin naapuritaloon ja
katselin sieltä oppilaiden tuloa. Talon emäntä oli leskivaimo, jolla
oli iso, rajutapainen pojanvetelys koulussa ja hän vei minut mielihyvin
ikkunaan, josta taisin katsella. Oli hirvittävän kylmä päivä ja kun
kello oli kymmentä vailla yhdeksän ja kouluhuone oli täynnä, astuin
sisään suurena kuin mikäkin elefantti. Takana istui viisi riviä isoja
poikia ja tyttöjä näyttäen jokainen siltä kuin olisivat uskaltaneet
käydä vaikka karhun kimppuun, ja pikkuiset istuivat edessä, kaikki
kiikutellen tuoliaan ja nauraa hihittäen. Jo alun pitäen panin heidät
hämmästymään, sillä sisään tullessani lukitsin heti oven ja pistin
avaimen taskuuni rauhallisena kuin kameeli."
"En virkkanut yhtään sanaa, eivätkä ne kääntäneet silmiään
minusta. Kiskaisin päästäni nahkalakkini, sitten rukkaseni, sitten
päällystakkini, ja asetin ne tuolille pöytäni taa. Sitten katosi takki
päältäni, sitten kaulahuivi ja kaulus, ja nyt alkoivat jo isot tytöt
näyttää hätääntyneiltä. Sitten käärin housunkannattimet vyötäisilleni
ja sidoin ne lujasti yhteen, sitten sanoin kuuluvalla ja selvällä
äänellä: 'Minä olen uusi opettajanne! Minulle on luvattu sata dollaria
kun olen päättänyt opetukseni tässä koulussa ja minun aikomukseni on
olla täällä loppuun asti ja periä rahani. Nyt on kello viittä vailla
yhdeksän. Yhdeksään asti saatte tuumia asiaa. Noh!' sanon, 'tulkaa
pois! kaikki te suuret pojat, jos aiotte koettaa, niin selvitetään
asiat heti tällä paikalla. Tappeleminen ja oppiminen ei oikein luista
samalla haavaa, parasta on niinmuodoin, että nyt heti päätämme kellä
tässä koulussa sananvalta on. Uuni on uusi ja minä olen uusi, enkä aio
täältä väistyä ennen lukukauden päättymistä!'"
"No niin, ei yksikään koko roikasta hievahtanut paikaltaan eikä
hiiskunut sanaakaan! Koko ensimmäisen viikon opetin koulussa
paitahihasillani, mutta sen jälkeen se oli tarpeetonta. Matematiikan
opetuksessa olin heikonlainen, vanhempain poikain ja tyttöjen oli
turvauduttava oppikirjoihinsa, jos mielivät edistyä -- ei minusta ollut
neuvojaksi -- mutta jokainen oppilas siinä Digbyn koulussa sai kaiken
aikaa kympin käytöksessään niinä yhdeksänä viikkona, jolloin minä oli
siellä opettajana!"
XXX.
KOTISOPPI.