minä tiesin sen! Aina minä olen sanonut, että Olive on nero!"
huudahti hän käsiään taputtaen. "Ettekö tunne kuinka tuuli puhaltaa
hiuksiini ja pukuuni. Ettekö näe, että vasikka märehtii ja on juuri
liikahtamaisillaan? Oliven eläimet näyttävät aina siltä kuin ne
olisivat juuri liikahtamaisillaan! Oi, mami rakas! kun näet Oliven
nykyisin hymyilevänä, ahkerana ja onnellisena, olet varmaankin
mielissäsi siitä, että levitit siipesi, niin että hänkin mahtui
niiden alle meidän muiden joukkoon? Ja etkö luule, että voisit herra
Henry Lordinkin muuttaa 'uuteen asuun', vai onko hän liian vanha
Carey-äidinkään muodosteltavaksi?"
XXVI.
ELÄINTIETEELLINEN ISÄ.
Sitä samaa Carey-äitikin juuri ajatteli Nancyn puhuessa, ja muutamien
tuntien mietiskelyn seurauksena oli, että hän lähti kävelemään
setripuistoa kohti käärö viittansa alle kätkettynä.
Hän kulki taloon vievää pitkää, suoraa tietä ja koputti jotenkin arasti
pääovelle. Rouva Bangs tuli avaamaan kiirettä pitämättä ja vei rouva
Careyn perheen arkihuoneeseen, ikävimpään, missä hän oli milloinkaan
käynyt.
"Minä olen rouva Carey Hamiltonin talosta", sanoi hän rouva Bangsille.
"Olkaa hyvä ja kysykää, saanko puhutella herra Lordia hetkisen."
Rouva Bangs aivan ällistyi moisen pyynnön kuullessaan, sillä hänen
aikanaan oli tuskin yksikään kylästä tullut vieras avannut heidän
oviaan, vaikka kyllä toisinaan Portlandista tahi Bostonista tuli
kävijöitä.
Rouva Carey odotti hetken aikaa silmäillen äänetönnä alastonta, rumaa,
kolkkoa huonetta. "Olivella on kauneudenaistia", ajatteli hän, "ja
Olive on kuusitoistavuotias, hänen asiansa olisi muuttaa tämä paikka
toisennäköiseksi ja sen hän tekisikin, ellei hänen isänsä olisi tässä
kompastuskivenä."
Siinä samassa oletettu kompastuskivi, filosofian tohtori Henry Lord
astui huoneeseen ja tervehti häntä kohteliaasti. Hänen käytöksensä ei
ollut koskaan ystävällinen, sillä rakkautta ei ollut hänen sydämessään
eikä lämmintä verta hänen suonissaan, mutta ollen hyvää sukua,
sivistynyt ja hyvin kasvatettu kivettymä, oli hän toki kohtelias. Hän
oli juuri työhuoneessaan leikellyt eläimistönäytteitä ja näytti siltä
kuin olisi häntä haluttanut leikellä ja silpoa rouva Careyäkin; mutta
tällä oli, luojan kiitos, näkymättömässä asevarastossaan aseita, jotka
pystyivät hämminkiä aikaansaamaan professorin kehnossa koneistossa,
muun muassa hieno, kapea miekka, jolla tilaisuuden tullen voi pistää
varsin kipeästi.
Henry Lord oli keskikokoinen, laihahko, sileäksi ajeltu ja
ohuthuulinen, kastanjanruskea tukka oli harva ja otsa korkea; hänen
pienet silmänsä olivat erittäin sopivat mikroskooppiin tuijottamaan,
vaikka hyvin kelpaamattomat ystävällisessä juttelussa käytettäväksi.
"Me olemme naapureita, professori Lord, vaikka emme ole koskaan
sattuneet tapaamaan", sanoi rouva Carey nousten istualtaan ja ojentaen
hänelle kätensä.
"Lapseni tuntevat teidät paremmin kuin minä", vastasi herra Lord, "ja
olette mielestäni perin ystävällinen salliessanne heidän oleskella
niin useasti luonanne." He olivat neljän kuukauden aikana asuneet
Keltaisessa talossa, ateria-aikoja lukuunottamatta, mutta koska heidän
isänsä näkyi olevan tietämätön siitä kuinka taajat ja pitkät heidän
vierailunsa siellä olivat, niin rouva Carey piti tarpeettomana puhua
niistä ja sanoi vain:
"Meillä on paljon hupia heidän seurastaan. Lapsiltani jäi paljon
ystäviä Massachusettsiin ja muualle ja heillä olisi ehkä muuten ollut
ikävä Beulahissa. Paitsi sitä luulen, että mitä suuremmassa piirissä
lapset kasvavat, sitä paremmin he oppivat elämisen taitoa."
"Oliven ja Cyrilin en olisi mitenkään sallinut käydä koulua tällä
paikkakunnalla ellei teidän lapsianne olisi tullut oppilaiksi.
Tällaisissa maaseutukouluissa ei ole milloinkaan oikeata tieteellistä
henkeä ja sekä opettajain että oppilaitten puheet ja käytös jättävät
koko joukon toivomisen varaa."
"Niin lienee kyllä usein asian laita. Jospa nykyajan koulut voisivat
tuottaa sellaisia opettajia kuin oli viisikymmentä vuotta sitten ja
jospa me vanhemmat voisimme tuottaa sellaisia älykkäitä, tarmokkaita,
lujia ja uhrautuvia oppilaita, joita ennen aikaan tuli maalaiskodeista,
niin olisi meillä vähemmän valittamisen syytä. Täällä Beulahissahan
meillä sattuu olemaan erikoisen hyvä onni."
Herra Lord hymähti huvitettuna ja ylevän säälivästi. "Pelkäänpä, hyvä
rouva", virkkoi hän, "ettei teillä ole vielä ollut kyllin pitkää
kokemusta voidaksenne oikein arvostella herra Philpotin henkistä kykyä."
"Oh, herra Philpot erosi lähes kolme kuukautta sitten", sanoi rouva
Carey kevyesti antaen tohtori Henry Lordille ensimmäisen miekanpistonsa
ja hymähtäen nyt hänkin puolestaan huvitettuna. "Ralf Thurston,
nykyinen johtaja, on harvinaisen sivistynyt ja hieno mies."
"Vai niin! Lapset eivät ole koskaan maininneet mistään muutoksesta,
mutta ikäväkseni on minun tunnustettava, että olen hyvin hajamielinen
aterioilla. Vaimoni kuolema jätti kotoiseen elämäämme monta aukkoa."
"Joten teidän on oltava samalla haavaa isänä ja äitinä!" (Toinen pisto,
hyvin lempeästi annettuna.)
"Pelkään olevani liiaksi tiedemies kyetäkseni hyvin hoitamaan
perheenisän velvollisuuksia."
"Siihen käsitykseen olenkin tullut." Kolmas pisto. Hän halusi herättää
uteliaisuutta.
Herra Lord näytti harmistuneelta. Hän tiesi olevansa suuresti
epäsuosiossa paikkakunnalla eikä ollut mielissään siitä, että
kyläläisten juorut joutuivat vierasten korviin. "Te, arvoisa
rouva, pystytte kyllä käsittämään, että olen hartaasti kiintynyt
elämäntyöhöni, vaikka naapurit käsittävät sen aivan väärin", virkkoi
hän.
"Naapureilta en ole kuullut mitään", vastasi rouva Carey, "mutta naisen
ei tarvitse muuta kuin tuntea hyvin lapset nähdäkseen mitä heiltä
puuttuu. Te olette juuri näihin aikoihin niin kiinni kirjallisissa
töissänne, että nuorisonne luonnollisesti kärsii siitä hiukan. Mutta
teillä on kaiketi hengähtysaikoja kirjojenne lomassa?"
"Minulla ei ole mitään hengähdysaikoja, teokseni tulee kuusiosaiseksi
ja olen tuskin päässyt puoliväliin kolmatta, vaikka olen jo
seitsemän vuotta uhrannut tähän työhön. Mutta minulla on oivallinen
taloudenhoitaja, joka huolehtii vaatimattomista tarpeistamme.
Lapsistani ei ole seuraihmisiksi."
"Ei, ei vielä." (Neljäs pisto.) "Siksipä olisikin syytä totuttaa heitä
seurustelemaan toisten kanssa, mutta nytkin he ovat hyvin herttaisia ja
lahjakkaita lapsia."
"Minua ilahuttaa teidän hyvä ajatuksenne heistä, mutta yhtäkaikki he
kirjoittavat äidinkieltänsä hyvin huonosti ja muutenkin heillä on
peräti huonot yleistiedot."
"Oh, se seikka kyllä korjautuu, kun te saatte enemmän aikaa seurustella
heidän kanssaan. (Viides pisto.) Minusta tuntuu, ettei sellaisia
salaperäisiä asioita kuin sivistynyttä kieltä ja kulttuuria voida
milloinkaan oppia koulussa. Eiköhän se kuulu meidän alaamme, professori
Lord!" (Kuudes pisto.) "Oli miten oli, vaikka olette hyvin vaatimaton
isä, niin sen kai myönnätte, että Olive on nero?"
"Sitä en ole koskaan huomannut", huomautti hänen isänsä. "En voi
tietenkään sallia hänen harjoittelevan millään soittokoneella,
sillä tieteellinen työni vaatii hiljaisuutta, mutta en usko hänen
välittävänkään soitosta."
"Mutta hän piirustaa ja maalaa aivan hämmästyttävästi, ja hänessä on
aivan intohimoista tarmoa ja sen ohessa sellaista keskittymistaitoa ja
kiintymistä työhönsä, jota minä en koskaan ole huomannut kenessäkään
ilman siihen yhdistyvää suurta kykyä. Minun luuloni on, että hän tulee
pääsemään hyvin pitkälle."
"Ei liian pitkälle, toivoakseni", huomautti herra Lord jäätävästi
hymyillen. "Olive maalatkoon sametille ja porsliinille niin paljon kuin
mielensä tekee, mutta minä en ole mikään nuorten taiteilijattarien
suosija."
"Enkä minäkään, ellei lahjakkaisuus osoittaudu niin voimakkaaksi, niin
ilmeiseksi, että siihen täytyy kiinnittää huomiota; -- mutta nyt en saa
kauemmin viivytellä asiani esittämistä enkä pidättää teitä työstänne.
Me vietämme tänä iltana kello seitsemän tupaantuliaisia, Olive ja
Cyril ovat nyt meillä avustamassa valmistuksissa ja tahtoisin tietää,
saavatko he jäädä illalliselle ja voitteko lähettää noutamaan heitä
puoli kymmenen tahi kymmenen seutuvilla?"
"Tietysti he saavat jäädä, vaikka luulisin että teidän illallispöytänne
tuskin sietää lisäystä."
"Siinä missä jo on viisi, ei haittaa kaksi lisää, siitä vain ruokahalu
paranee", sanoi Carey-äiti myhäillen noustessaan.
"Jos sallitte minun noutaa hattuni ja päällystakkini, niin saatan
teidät maantielle", sanoi herra Lord astuen eteishalliin. Sitten hän
avasi rouva Careylle oven sanoen: "Sallittehan minun kantaa kääröänne?"
Hän ei vähääkään käsittänyt, miksi hän sen sanoi ja miksi hän sen
teki. Tämä rouva oli sekaantunut hänen perhe-asioihinsa varsin
epäilyttävällä tavalla ja lausunut useita huomautuksia, jotka olisivat
kuulostaneet häijynilkisiltä, elleivät olisi tulleet niin kauniista ja
miellyttävästä suusta. Rouva Popham ja rouva Harmon olisi vähemmästäkin
ajettu ulos ovesta, mutta tässä professori Henry Lord nyt asteli
tietä eteenpäin Carey-äidin rinnalla miettien tyytyväisenä, että
tämä oli nostanut hänen hartioiltaan raskaan kuorman osoittaessaan
aivan käsittämätöntä mielenkiintoa hänen epämiellyttäviä lapsiansa
kohtaan. Vielä hän mietti sitäkin, että rouva asteli hyvin joustavasti
lyhyessä mustassa puvussaan, että hänen kastanjanruskea tukkansa
näytti ihmeteltävän kauniilta mustan huopahatun alta ja että hänen
hipiänsä hohti hyvin valkoisena kiiltävää, mustaa ilvespuuhkaa vasten.
Jonkinlaista limaista nestettä valui herra Lordin suonissa veren
asemesta, mutta professori Henry Lordilla oli siitä huolimatta herkkä
kohtansa, ja hän oli tällä hetkellä erinomaisen hyvällä mielellä
melkein kuin olisi kirjan kolmas osa jo painovalmiina ja kustantajat
vaatimassa sen julkaisemisoikeutta.
"En käsitä mistä Olive olisi voinut saada sellaisia lahjoja, joista
puhutte", sanoi hän heidän astuessaan tietä eteenpäin. "Jo aikoja
sitten hän sai joitakin oppitunteja, muistaakseni, ja hänen äitinsä
jutteli usein siitä, että hän huvittelihe kynien ja värien parissa,
mutta en ole vuosikausiin kuullut mitään siitä."
"Pyytäkää nähdä hänen luonnoksiaan kun jonakin päivänä puhelette hänen
kanssaan hänen työstään", ehdotti Carey-äiti. (Seitsemäs pisto.)
"Taitonsa on hän todennäköisesti perinyt teiltä."
"Minulta!" Painokirjaimet eivät pysty kuvaamaan professori Lordin
hämmästystä.
"Sehän on luonnollista, kun otamme huomioon hänen erikoisalansa!"
"_Minkä_ erikoisalan?"
Kevyt miekka ei tosiaankaan ollut riittävä tälle miehelle, paksu
moukari olisi ollut sopivampi, mutta se olisi voinut haavoittaa ja
rouva Carey halusi vain pistellä. Eikö tuo ihminen ollut milloinkaan
nähnyt Oliven piirustavan eikä tarkannut millaisia aiheita hän valitsi?
"Hän maalaa eläimiä, eikä mitään muuta, jos hän vain saa seurata
haluansa; vaikka hän suorittaa aika hyvin toisiakin tehtäviä. Onko
mahdotonta, että eläintieteellinen työnne -- ajatuksenne, vuosikausia
kestänyt luokittelu, eläinten ruumiinrakennuksien ja tapojen väsymätön
tutkiminen -- olisi saattanut painua lapsenne mieleen? Hänessä on yhtä
palava innostus kuin teissä itsessänne, se esiintyy vain toisella
tavalla. Te olette kenties jollain salaperäisellä tavalla johtanut
tietonne Oliveen. Katsokaa tätä, professori Lord. Olive antoi sen
tänäpäivänä minulle."
He nojautuivat kumpikin tielle vievälle veräjälle, ja rouva Carey kääri
auki maalauksen ja piteli sitä pystyssä veräjällä.
Oliven isä katseli sitä hetken aikaa ja sanoi sitten: "Minä en pysty
arvostelemaan tällaisia asioita, en tekniikkaa enkä muutakaan, mutta
täytyy myöntää, että ollakseen Oliven ikäisen tytön maalaama, se on
varsin ansiokkaasti suoritettu."
"Oh, ei vain ansiokkaasti, vaan etevästi! Nancy-tyttöni seisoo siinä
ilmielävänä, vaikka hänen kasvojansa ei näe. Katsokaa miten tuuli
puhaltaa, katsokaa tuota hauskaa, ihastuttavaa vasikkaa; katsokaa
ennen kaikkea taulun nimeä! Vain pieni neronalku olisi voinut kyhätä
tällaista joka tuumalta nuoruutta huokuvaa luonnosta, ja nimittää
sen 'Nuoreksi huhtikuuksi.' Oi, professori Lord, minä olen hyvin
suorapuheinen, koska vaimonne ei ole elossa, ja naiset juuri useimmiten
näkevät nupussaan olevat taipumukset lapsissa. Suokaa minulle
anteeksi, mutta pyydän, ottakaa varteen ja kehittäkää tätä Oliven
lahjakkaisuutta."
Sinisen samettipäähineen väriset silmät katselivat suoraan ja hartaasti
filosofian tohtoria Henry Lordia. Ne kylpivät kyynelissä ja poski
kalpeni ja punastui vuorotellen. Hän oli neljänkymmenen vuotias, mutta
yhtäkaikki oli poski vielä kaunis.
"Minä mietin asiaa", virkkoi herra Lord hiukan hämillään kääriessään
taulun uudelleen kokoon ja ojentaessaan sen rouva Careylle. "Joka
tapauksessa olen suuresti kiitollinen teille. Teillä tuntuu olevan
harvinainen kokemus lapsiin nähden. Saanko kysyä oletteko ollut
opettaja tai oletteko ehkä vieläkin?"
"Vielä mitä!" hymähti rouva Carey. "Minä olen vain äiti -- siinä
kaikki! Hyvää yötä."
XXVII.
TUPAANTULIAISET.
Tupaantuliaisissa oli ilo ylinnä ja joka kymmenes minuutti vakuuttivat
kaikki toisilleen, että ne olivat todennäköisesti onnistuneimmat
kutsut, mitä koskaan oli ollut maailman historiassa.
Vettä valui runsaasti Ann-serkun kalliista putkista, jotka oli upotettu
niin syviin ojiin, etteivät talvipakkaset voineet päästä niihin
käsiksi. Natty Harmon koetteli illan kuluessa useita kertoja keittiön
vesihanaa, sillä veden täytyi kaiken aikaa virtailla ylämäkeä kaivosta
keittiöaltaaseen, ja hänestä se oli jatkuva ihme, joka saattoi joka
hetkellä "tehdä lakon." Kellarin suurta uunia oli tähän asti käytetty
vain kokeilemiseen, mutta yleisesti arveltiin, että sillä tulee olemaan
täydellinen menestys. Tänä iltana ei ylimääräistä lämpöä kaivattu,
ja oli määrä sytyttää takkavalkeat suurin juhlamenoin. Aloitettiin
perheen arkihuoneesta; eversti Wheeler, Ralf Thurston, herra ja rouva
Bill Harmon sekä Natty ja Rufus, herra ja rouva Popham sekä Digby ja
Lallie Joy olivat kaikki ryhmittyneet uunin ympärille ihastuneina ja
jännitettyinä odottaen tapausten kehitystä. Carey-äiti istui takan
ääressä iloisesta kiihtymyksestä säteilevän pikku Peterin nojatessa
hänen polveaan vasten ja odotellessa omaa suurta hetkeään, joka oli
juuri tulossa.
"Kun tulette sisälle taloon, niin tervehtikää sitä, ja jos talo
on kelvollinen, niin tulkoon rauhanne sen päälle."
"Olkoon se kaikille niille, jotka sukukunnasta sukukuntaan
tulevat siinä asumaan Jumalan talo, taivaan portti."
"Sillä kukin talo on jonkun rakentama, mutta se, joka on
rakentanut kaikki, on Jumala, ja Hän antaa meille kullekin elämän
ja hengen ja kaikki hyvät lahjat."
Carey-äiti lausui nämä sanat niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti
katsahtaen naapureihinsa vuoroin toiseen ja toiseen ja sivellen
kädellään Peterin kiharaista päätä, että he tuskin tiesivät oliko
oltava vaiti vai sanottava Amen.
"Raamattuako se oli, Osh?" kuiskasi Bill Harmon.
"Enkä tiedä; melkein kaikki, mitä hän sanoo kuulostaa minun korvissani
Jumalan sanalta tahi Shakespearelta."
Carey-äidin tervehdyssanoja seuranneen hiljaisuuden aikana Gilbert
lähestyi kori käsivarrellaan ja rakensi nopeasti ja näppärästi rovion
messinkiristikon takana olevaan takkaan. Sitten Nancy ojensi Peterille
löyhästi sidotun lyhteen sanoen: "Sytyttääksesi tulen tähän takkaan
annan sinulle soihdun. Siinä on kedon yrttejä ruumiin terveydeksi,
sananjalka laupeuden merkiksi, jalavan oksa rauhan- ja tammenoksa
voiman merkkinä sekä muratinköynnös osoitukseksi, että elämme iäisesti
teoissamme. Tähän olemme vielä lisänneet rosmariinin muistoksi ja
orvokkeja ajatuksien merkiksi."
Peter kumartui takan eteen ja sytytti tulen kolmeen paikkaan, sitten
hän ojensi soihdun Kathleenille hiipien takaisin äitinsä helmaan
täydelleen mykistyneenä omasta merkitsevästä osallisuudestaan
salaperäisten juhlamenojen suorituksessa. Kathleen pyöritteli kädessään
soihtua lausuen muutamia kauniita, erästä tällaista tilaisuutta varten
kirjoitettuja säkeitä:
'Pala, tuli, pala!
Liekki, leiskua!
Ken tässä kättä kohottaa,
Hän suuren taikavoiman saa,
Hän lämpöä viepi viluisille
Ja hohdetta ulkona seisoville.
He käyvät lieden äärehen
Toivoen, kaivaten,
Ylemmäksi pyrkien.
Tää liekki ketä lämmittää
Ja viihdyttää
Hän milloinkaan ei yksin jää.
Ja kellä koti kolkko on
Ja liesi köyhä, loistoton,
Hän tähän lämpöön tulkohon!
Pala, tuli, pala!
Liekki, leiskua!'
Sitten tuli Oliven vuoro avustaa. Ralf Thurston oli löytänyt rakkaasta
Horatiuksestaan sopivan säkeen: _Tibi splendet focus_ (Sinulle
kotiliesi loimuaa). Olive oli maalannut tämän mietelauseen pitkälle,
kaidalle kangaskaistaleelle ja antoi sen nyt herra Pophamille, joka
nokkelasti kiinnitti sen sille varattuun paikkaan.
"Olivella on vielä toinenkin kaunis lahja Keltaiselle talolle",
sanoi Carey-äiti nousten seisaalleen, "ja suorittaaksemme ohjelman
seuraavan osan, on meidän saattueessa kuljettava yläkertaan minun
makuuhuoneeseeni."
Kulkuetta johti Gilbert kantaen Hamiltonin äidin kuvaa, joka oli otettu
vanhasta tiiliuunista "poikani Tomin" piilopaikasta. Carey-äidin
makuuhuone, jonka seinäpapereilla upeili niittykukka-kimppuja,
oli iloisesti valaistu ja valmiina vastaanottamaan lahjan. Nancy
nousi tuolille ja ripusti muotokuvan uunin yläpuolelle sanoen:
"Asetamme tämän kuvan tähän Agathan, Keltaisen talon omistajan,
Lemuel Hamiltonin, äidin muistoksi. Sen alapuolelle panemme vihkosen
kuivattuja satakaunoja, voikukkia ja angervoja, niitä kedonkukkia,
joita hän eniten rakasti."
Nyt Olive otti pois viheriän seppeleen, joka oli peittänyt ruskein
kirjaimin tiilitakan yläpuolelle maalatut sanat: "_Mater Cara_".
Kirjaimet olivat muinaisenglantilaista tyyliä ja niiden lomitse
kiemurteli voikukkia ja angervoja uhkeissa kimpuissa.
"'Mater Cara' merkitsee 'äiti rakas'", selitti Nancy, "ja niin on tämä
huone oleva täynnä muistoja kahdesta rakkaasta äidistä, poissaolevasta
ja läsnäolevasta."
Sitten Kathleen ja Gilbert ja Julia, Carey-äiti ja Peter taivuttivat
päätänsä lausuen kuorossa: "_Oi Sinä, joka asut niin monessa kodissa,
ota haltuusi tämäkin. Sinä, joka olet yksinäiset liittänyt perheeksi,
siunaa elämämme näissä suojissa. Suo luottamuksen, rauhan ja
tyytyväisyyden asustaa niissä, suo rakkauden, valon ja hyödyllisen työn
ikuisesti tulvia maailmaan tästä talosta. Amen_."
Hetken olivat kaikki ääneti ja sitten astui koko seurue portaita alas
ruokasaliin.
"Tämäkös vasta kaunista!" mutisi Lallie Joy kääntyen isänsä puoleen,
mutta tämä oli kadonnut joukosta. Ruokasali oli yhtenä loistavana
valomerenä ja äänekkään ilon vallitessa sijoittautuivat vieraat pöydän
ääreen. Carey-äiti kaatoi kahvia, Nancy suklaata ja muut tarjoilivat
voileipiä ja kaakkua, piparkakkuja ja torttuja.
"Missä on herra Popham?" kysyi pöydän alapäässä istuva Nancy. "Ei voi
olla hauskaa ilman herra Pophamia."
Juuri samassa mainittu herrasmies astui sisään kantaen suunnattoman
suurta, viheriään huopaan kiedottua esinettä. Lähestyen ruokapöytää hän
asetti taakkansa varovaisesti keskelle poistaen siitä vaatteen.
Se oli Likainen Poika huolellisesti korjattuna! Vieraat eivät
luonnollisesti tietäneet mitään Careyn Kirouksesta ja Careyt olivat
itse mykistyneet hämmästyksestä ja epätoivosta.
"Olen nähnyt tämän esineen tuhansina kappaleina kaiken kesää!" huudahti
säteilevä herra Popham. "Arvasin, että siitä toivottiin vielä kalua
tulevan, koska ei sitä oltu rikkaläjään heitetty. Ja kas, ei vielä sitä
asiaa ollut, jota ei Osh Popham saanut korjatuksi, jos vain malttaa
uhrata siihen tarpeeksi aikaa ja vaivaa. Ja niin minä eräänä iltana
viime kuussa kannoin tämän pikkumiehen korissa kotiin, ja yksitoista
iltaa olen istua nököttänyt sitä paikkailemassa! En tahdo väittää,
että se olisi uuden veroinen, mutta on se sentään melkoista paremmassa
kunnossa kuin vajan ylisillä viruessaan!"
"Kiitos, herra Popham!" sanoi rouva Carey katsoen vilkkuvin silmin
nauravia lapsiaan. "Olittepa oikein kiltti kun niin paljon aikaa
uhrasitte meidän hyväksemme."
"No niin, minä sanoin itsekseni, ettei mikään ole liika hyvää heille,
ja kun kiitosjuhla tulee, niin toimitan vielä yhden asian, josta voivat
olla kiitolliset!"
"Herkeä jo haastamasta, Pop, kuuletko?" kuiskasi Digby. "Sinä olet
puhunut jo ainakin viisi minuuttia ja estät meitä syömään rupeamasta ja
minä olen nälkäinen kuin susi."
Keltaisessa talossa lienee tuskin koskaan ollut niin hilpeätä,
puheliasta, hyvänsuopaa, ystävällistä ja juhlatuulista illallisseuraa,
vaikkakin kuvernööri Weatherby ehkä oli aikoinaan pitänyt siellä
paljoa komeampia kutsuja. Kun kaikki oli loppuun suoritettu,
lähdettiin ruusunväriseen, lehtimajantapaiseen saliin. Pian rätisi
ja leimusi täälläkin kirkas takkatuli ja siellä kuunneltiin laulua,
lausuntoa ja kuoroja, ja Osh Popham soitti viuluansa puhumattakaan
illan loistonumerosta "Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi
kiitäen, luo vuorten yrttirinteisten", jonka hän suoritti Carey-äidin
säestyksellä. Sitä tehdessään hän työnsi silmälasinsa otsalle ja
ummisti silmänsä, mutta eivät harmaat suortuvat sen paremmin kuin
silmälasitkaan voineet himmentää sitä säteilevää hymyä, joka saattoi
hänet näyttämään viisitoistavuotiselta ja nuoremmalta molempia lapsiaan.
Rouva Harmon arveli hänen laulavan liian paljon ja kuiskasi miehelleen
toivovansa, että hän, Popham, olisi kanarialintu, jotta voisi saada
hänet vaikenemaan heittämällä pöytäliinan hänen päänsä päälle, mutta
muilta kuulijoilta hän sai jakamatonta suosiota osakseen.
Loppujen lopuksi koko seura kokoontui vanhanaikaisen pianon ympärille
laulamaan lähtövirttä. Soittokoneen mahonki kiilsi mielihyvästä ja
miksikäs ei, hoitihan se moitteettomasti (melkein moitteettomasti)
pianon virkaa, ja sen lisäksi oli perhe viikkomääriä nauttinut
kylläistä ravintoa siitä mitä oli säästetty sen vaihtohinnasta. Eihän
mikään järkevä perhe voinut sitäpaitsi surra sellaisen muodottoman
soittokoneen menetystä, joka seisoi kolmella jalalla, ja jota
soitettiin vain yhdestä kulmasta. Korkea, hopeainen kynttiläjalka
välkkyi tulenvalossa ja Carey-äiti soitti tuttua, rakasta, vanhaa
säveltä muiden virittäessä äänensä Whittierin virteen. Careyt
lauloivat kaikki kuin rastaat ja Peterkin, joka piteli virsikirjaansa
ylösalaisin, sovitti pienen linnunäänensä joukkoon, milloin joku tuttu
nuotti sattui hänen korviinsa.
Taas korjuunaika hymyää,
Sen antimet on armiaat.
Ja Luonnon työtä tervehtää
Syyslaulut, virret voitokkaat.
Me nukumme, maa kasvuss' on
Ja täyttyy tähkä kultainen.
Me valitsemme pimennon.
Vaan päivä paistaa eellehen.
Oi ihme, uusi joka syys.
Oi lahjat päivän, sadesään!
Tää armon yltäkylläisyys
Saa kylmyytemme häpeään.
XXVIII.
'TIBI SPLENDET FOCUS'.
Keltaisen talon ulkopuolella oli eräs, joka katseli ja kuunteli
kaikkea tätä, vaikk'ei yksikään koko seurasta sitä tietänyt, ja se oli
professori Henry Lord.
Erotessaan rouva Careystä veräjällä viiden korvissa hän palasi
omaan taloonsa ja määräsi illallisensa tuotavaksi tarjottimella
työhuoneeseensa. Hän oli yleensä hyvin mieltynyt siihen, koska se
vapautti hänet kaikista seurusteluvelvollisuuksista lapsiin nähden; ja
tyytyväisiä olivat todella kaikki muutkin, kun hän aterioi yksinään,
sillä Olive ja Cyril söivät halukkaasti ateriansa vain silloin, kun
osuivat olemaan kahden pöydässä.