minun pyynnöstäni pani hän äitini kuvan varmaan korjuuseen. Hän
on älykäs poika ja sen sijaan, että olisi vienyt sen ullakolle,
missä se olisi saattanut vahingoittua, hän pisti sen -- voitteko
arvata -- sen huoneen vanhaan, tiiliseen takkaan, jota te nyt
luullakseni käytätte ruokahuoneena. Se on oivallinen piilopaikka,
sillä viiteenkymmeneen vuoteen siellä ei ole ollut tulta eikä
vastakaan tule olemaan. Minulla on luonani tällä puolen vettä
toisia kuvia hänestä. Vapauttakaa mainitsemani kuva verhoistaan,
olkaa hyvä, ja ripustakaa se läntisen makuusuojan uuninhyllyn
yläpuolelle.
"Minun makuusuojani! Se on oleva ihastukseni siellä!" sanoi Carey-äiti.
Sitten kerran vuodessa äitini syntymäpäivänä -- se on neljäntenä
päivänä heinäkuuta ja helppo pitää muistissa -- pyytäisin pientä
ystävääni Nancy-neitiä tahi jotakuta muuta Careyä, jos hän on
poissa, poimimaan satakaunoista ja angervoista pienen kukkavihon
ja panemaan sen äitini kuvan alla olevaan maljakkoon? Se on oleva
Careyn perheen Lemuel Hamiltonille maksettava vuotuinen vuokra
Keltaisesta talosta!
Ilokyyneleet syöksähtivät tunteellisen Nancyn silmiin. Hän nousi
seisaalleen kiihtyneenä askelillaan ruohikkoa mittaillen.
"Oi, äiti, en luullut että isän ja amiraalin jälkeen voisi vielä olla
maailmassa sellaisia miehiä. Eikö kaikki ole ihmeellistä kuin satu?"
"Tässä on vielä hiukan enemmänkin, kuuntele, rakas."
Mitä tulee asumisoikeuteen, saavat Careyt asua Keltaisessa
talossa kuolinpäivääni saakka, ellei poikani Tom jonkun erikoisen
sattuman kautta joskus toivoisi sitä kesäkodikseen.
"Voi, hyvänen aika! siinä tulee se kauhea, ellei! Poikani Tom on siis
ainoa vihollisemme!" puheli Nancy synkkänä.
"Hän on onneksi Kiinassa", rauhoitti hänen äitinsä.
Tom on ainoa, jolla koskaan on ollut hitunen rakkautta Beulahiin,
ja hän on aina ollut haluton suomaan sitä vieraitten asuttavaksi.
Omituisin seikka tässä on se, että te ja omaisenne ette ensinkään
tunnu vierailta minulle ja omilleni. Tiedättekö, rakas pikku
Nancy-neiti, mikä sai kyyneleitä kohoamaan silmiini kirjettänne
lukiessani? Se kohta, missä kerroitte isänne kysyneen mitä
voisitte tehdä kiittääksenne Keltaista taloa siitä onnellisesta
hetkestä, jonka vietitte siellä tuona kesäpäivänä aikaa sitten,
ja tulipunaisen ruusun istuttaminen veräjän viereen. Olen
lähettänyt kuvanne, missä sidotte ruusua seinään -- ja se oli
niin viehättävä kuva, että hyvin vastenmielisesti luovuin siitä
-- ynnä kirjeenne ja pikakuvan perheryhmästä pojalleni Tomille
Kiinaan. Silloin hän saa tietää miksi olen vuokrannut talon
ja kelle sekä kaikki siihen liittyvät asianhaarat. Luottakaa
siihen, ettei hän tule koskaan teitä häiritsemään, kun hän näkee
miten suuresti rakastatte tuota vanhaa paikkaa. Punaisen ruusun
istuttaminen pitää Tomin aisoissa, sillä hän on romanttinen poika.
"Ruusun istuttaminen oli taivaasta lähetetty päähänpisto, koska se
'pitää Tomin aisoissa.' Me nimitämme Tomin Kiinalaiseksi viholliseksi!
Ei, me nimitämme hänet Keltaiseksi Vaaraksi", nauroi Nancy
voitonriemuisena.
Olen ihastunut päähalliin valitsemaanne seinäpaperiin, josta
lähetitte minulle näytteen.
"En käsitä mikset itse tehnyt matkaa Saksaan, Nancy, suuri, matka-arkku
seinäpaperi-näytteitä matkassasi!" huudahti rouva Carey kuivaten
naurunkyyneleitään. "Kuinkahan paljon postimerkkejä olet mahtanut panna
kirjeeseesi?"
"Kymmenen sentin", tunnusti Nancy, "mutta eikö se ollut sen
arvoinenkin, mami? -- No hyvä, lue nuo viimeiset rivit, ja sitten
juoksemme kotiin kertomaan muille."
Lähettäkää minulle mitä uutisia tahansa ja vaikka mihin aikaan,
että yhä edelleenkin saisin kuulla, mitä hauskaa toimitatte
siellä. Olen ylpeä, jos kunnioitatte minua silloin tällöin
kirjeellä. Tervehtikää äitiänne, jota kadehdin ja kaikkia
vallattomia myrskylintuja samoin.
Olen alati, rakas Nancy-neiti,
Teidän
_Lemuel Hamilton_.
"En voi muistaa miksi puhuin hänelle Carey-äidin poikasista", tuumi
Nancy. "Se tuli varmaan aivan itsestään. Keltainen vaara on varmaankin
hyvin hauska kuten isänsäkin, vaikka hän onkin vihollisemme. Aika
sukkelaa, hänen pistää iso-äitinsä tiiliuuniin!" Ja Nancy nauroi ja
nauroi nauramistaan ajatellessaan, miltä hänen viimeinen huomautuksensa
saattaisi kuulua sen korvissa, joka oli asianhaaroihin perehtymätön.
"Hauska, lämmin, ystävällinen kirje", virkkoi Carey-äiti taittaen sen
kokoon hyväilevin sormin. "Kunpa isäsi olisi voinut lukea sen!"
"Hän ei puhu sanaakaan lapsistaan", ja Nancy otti paperit alkaen niitä
uudelleen tutkia.
"Sinä olet nähtävästi kertonut hänelle kaikkien omaistesi elämänkerran,
mutta hän tyytyy oman elämänsä kuvaamiseen."
"Poikani Tom mainitaan kylläkin usein, mutta rouva Hamiltonista ei
hiiskuta sanaakaan."
"Ei, mutta mitä syytä hänellä olisikaan siihen!"
"Jos hän rakastaisi vaimoansa, niin hän ei voisi olla häntä
mainitsematta", sanoi Nancy ovelasti. "Hän on koko jutun ulkopuolella,
siinä se. Voisiko meistä kukaan kirjoittaa sen talon kronikkaa, missä
joskus olemme asuneet, ja sulkea sinut siitä pois?"
Rouva Carey tarttui Nancyn ojennettuun käteen ja kohosi pystyyn
nurmi-istuimeltaan. "Sinulla on itselläsikin vaistoja, tytärpieni",
sanoi hän taputellen rusoittavaa poskea. "No, Peter, pistä pulikkasi
taskuun ja ota maitokannu pensaitten alta, meidän on kiireisesti
lähdettävä kotiin, jos mielimme saada kalakeittoa."
Heidän lähestyessään puutarhaa hyökkäsi heitä vastaan lapsijoukko Kitty
etunenässä.
"Kalamies ei tullutkaan", huudahti hän, "eikä ole enää toivoa, sillä
kello on jo niin paljon, mutta Julia ja minä olemme järjestäneet
koko päivällishomman. Koska emme kumminkaan voi saada kunnollista
päivällistä, olemme pyytäneet Olivea ja Cyriliä huviretki-päivällisille
ja kannoimme pöydän suuren vaahteran alle -- onko sinulla mitään sitä
vastaan?"
"Ei hituistakaan; pitäkäämme oikeat kemut, sillä Nancyllä on hyviä
uutisia teille kerrottavana!"
"Päivällinen ei ole oikein kemujen veroinen", huomautti Kitty
levottomana. "Kannattaako näiden uutisten takia avata jokin
säilykepurkki tahi muuta hyvää?"
"Avaa kaikki mikä sattuu olemaan suljettuna", huudahti Nancy syleillen
riemastuneena Olivea. "Sytytä ilotulet loistamaan lähikukkuloille. Pane
rummut pärisemään ja niin edespäin."
"Se on saksalainen kirje!" arvasi Gilbert.
"Mitä on päivälliseksi, Kitty?" kysyi Carey-äiti.
"Uusia perunoita ja silpoherneitä puutarhasta. Maitoon keitettyä
leipäkeittoa jälkiruoaksi. Ja sitten on Julia valmistanut
sanomalehtisalaattia antaakseen aterialle enemmän tyyliä."
Nancy veti kaikkien huomion puoleensa kaatuessaan pyörtyneenä
ruohikolle, taito, jolla hän kuva-arvoituksia näyteltäessä oli
saavuttanut suurta mainetta.
"Sen aiheutti vain muisto Julian viimeisestä sanomalehtisalaatista",
mutisi hän kun oli ryhdytty tavanmukaisiin virvoitustoimenpiteisiin.
"Puhu, lapsukainen, mitä on tänäpäivänä valunut vatiisi?"
Julian ääni miltei tukehtui nauruun, kun hän esiliinansa taskusta
olevasta paperiliuskasta luki: "'Hedelmiä, mitä vuoden aikana sattuu
olemaan, kylmiä papuja tahi herneitä, hienoksi leikattuja kurkkuja,
englantilaisia pähkinöitä, muutamia viipaleita päivällisestä tähteeksi
jäänyttä lihaa, kovaksi keitettyjä munia paritettuina, kypsiä,
pienennettyjä tomaatteja ja rediiseja hienon värin kohottamiseksi,
hiukkasen sipulia, hiukkasen piparjuurta, hiukkasen paksua kermaa.'
Olen jättänyt, pois salkopavut, ruokolaukan, rakuunaetikan, artisokan,
väkipippurin, sillä sitä meillä ei ollut; -- luuletko, että se
vaikuttaa mitään, Margaret-täti?"
"Vaikuttaa", sanoi Nancy juhlallisen salaperäisesti, "mutta vain meille
eduksi."
"Tuopa vasta on yksitoikkoista salaattia", ruikutti Gilbert.
"Siitähän puuttuu juuri maukkain osa, ei ole ruodittuja kilohaileja,
ei lavendeliöljyssä säilytettyä etanaa eikä vasikanjalkahyytelöä
eikä laululintujäätelöä eikä paistetulta edelweissejä, jollaisia
toki on jokaisen kunnon perheen ruokasäiliössä. Eikä mausteena ole
edes inkivääriä eikä reumatismivoidetta eikä katajanmarjaviinaa eikä
paljon mitään. Ellei Julia keksi lehteä, joka antaa ajanmukaisia
ruoanlaitto-ohjeita maaseututilaajilleen, saamme siirtää hänen
kokeilunsa keittiöstä vajaan."
Julian koko ryhti ja asento tämän, hänen viimeisiä keittiökokeilujaan
koskevan keskustelun aikana osoitti, että hänen katsantokannassaan
oli verkalleen tapahtumassa suuri muutos. Careyt omasivat kaikki
hyvin vahvan annoksen huumoria äidistä alkaen pikku Peteriin saakka.
He kiusoittelivat toisiaan kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa
pistopuheilla, vaikka tavallisesti kohteliaassa muodossa ja aina
erinomaisen hyväntuulisesti. Leigh Hunt väittää, että eräät henkilöt
pelkäävät alati henkisen kömpelyytensä tulevan näkyville, ja
siksi varovat mihinkään tavallisuudesta poikkeavaan tunnetilaan
joutumista. Se oli ollut Juliankin huolena, mutta vietettyään neljä,
viisi kuukautta kodissa, missä kaikki henkinen toiminta, vaikkei
aina syvääkään, oli uskomattoman nopeata, oli hän muuttunut hiukan
joustavammaksi. Carey-äiti oli aina sanonut, että jos Juliassa olisi
hitaistakaan taipumusta leikillisyyteen, niin hän ennen pitkää keksisi
itse kuinka tyhmä ja viisasteleva hän oli ja parantaisi tapojansa, ja
näytti siltä kuin tämä ennustus olisi aikaa voittaen käyvä toteen.
"Mitä sitten maidolla tehdään?" kysyi nyt Peter, joka oli kantanut sen
kaiken matkaa Pophamilta asti ja jolle se senvuoksi oli perin painava
kysymys.
"Enkeli-poju!" huudahti Nancy syleillen häntä. "Perheen ainoa
käytännöllinen jäsen! Mitä sinä ehdottaisit?"
"Juodaan se", kuului varma vastaus.
"Ja niin tapahtukoon, oi herrani mahtava! Nouda pikarini, palvelija",
-- tehden kuninkaallisen liikkeen Cyrilille. "Ammenna kristallivettä
kaivosta, josta Ann-serkkumme käskystä vesitorvi piakkoin on kuljettava
vettä linnamme muurien sisään. Juokaamme ilomaljoja tänä päivänä
Hamiltonin vaahteran alla kokoontuessamme ja ensimmäinen ja kiitollinen
maljamme kohotettakoon Amerikan konsulillemme Breslaussa!"
XXV.
OLIVEN ENSIMMÄINEN VOITTO.
Jos kesäkuukaudet olivat tuoneet paljon muutoksia Keltaisen talon ja
Lordien talon asujamille, niin toi syksyaika niitä vieläkin runsaammin.
Ann-serkun toimittamiin uudistuksiin oli ryhdytty ja niiden oli määrä
valmistua ennen kylmän tuloa. Beulahin Opisto oli alkanut lukukautensa
ja saanut kuusi uutta odottamatonta ja perin huvittavaa oppilasta.
Onneksi Careyn perheelle ja onneksi Beulahille vanha johtaja, työssään
uskollinen, mutta hyvin keskinkertainen opettaja oli kutsuttu
Massachusettsiin korkeampaan virkaan; ja vasta pari päivää ennen
koulun alkamista eräs nuori, hiljakkoin Bowdoinin yliopistossa lukunsa
päättänyt mies, Ralf Thurston haki ja sai toimen. Sitä ihastuksen
vavahdusta, joka sähkövirran tavalla kulki koulun naispuolisissa
oppilaissa, kun he ensi kerran näkivät Ralf Thurstonin -- näkivät hänen
nousevan rukoussalin korokkeelle, ja tiesivät hänet omakseen, sitä
ihastusta, voi paremmin kuvitella kuin selittää! Ralf Thurston oli
arvokas, hän oli oppinut, hän oli erehtymättömästi gentlemanni. Hän
oli kaunis, hän oli nuori, hänellä oli tarpeeksi tukkaa (jota heidän
johtajillaan oli harvoin ollut), hänellä ei ollut silmälaseja, hänellä
oli sointuva ääni ja sellainen puhetapa, että kolmetoista vuotiaat sitä
kuullessaan tunsivat suloisten väreiden karmivan selkäpiitään. Hän oli
leikkisä ja sukkelasanainen ja hänen naurunsa oli sydämellistä, mutta
ken tarkemmin häntä silmäili arvasi, että hän oli kantanut kuormia ja
että hänen saavutuksensa olivat kalliisti ostetut. Häntä ei nähtävästi
ollut helppo tyydyttää ja tytöt -- kaikenikäiset -- kulkivat odotuksen
jännityksessä, sillä he tiesivät, että tulisivat lukemaan toisella
tavalla kuin ennen. Varajohtaja, etevä nainen, joutui joksikin ajaksi
aivan pimentoon, ja Beulahin nuorison oli vallannut niin kiihkeä
rakkaus klassikoihin, ettei sitä kukaan voinut ymmärtää. Ralf Thurston
opetti itse latinaa ja kreikkaa, mutta vanhemmat eivät ensimmältä
älynneet sitä salaperäistä yhteyttä, mikä oli olemassa syiden ja
seurausten välillä. Kaikki oli niin nuorta, teeskentelemätöntä ja
viatonta. Ei ollut pelkoa siitä, että hän olisi ollut mikään simasuinen
naisten lumooja, sillä hän oli kauttaaltaan kunnon poika, kyllin
miehekäs pitämään valveilla poikienkin mielenkiintoa.
Neljän Careyn ja kahden Lordin liittyminen oppilaitten joukkoon
vaikutti elähyttävästi koko kouluun. Mikäli pelkät koulutiedot olivat
kyseessä, joutuivat he usein alakynteen maalaisnaapuriensa rinnalla,
mutta Careyt olivat nähneet niin paljon maailmaa, että heillä oli hyvin
suuri määrä yleissivistystä, ja se painoi leimansa opiston ilmapiiriin.
Olive, Gilbert ja Nancy tulivat korkeimmalle luokalle; Kathleen, Julia
ja Cyril lähinnä korkeimmalle.
Nancyn ja Oliven ystävyys oli romanttista ja hehkuvaa laatua. Olivella
ei ollut koskaan ennen elämässään ollut todellista toveria; Nancyn
ystävät olivat ympäri maailmaa, missä hän oli sattunut asumaan. Olive
oli itseensä sulkeutunut, ujo ja jäykkä, vain muutamain valittujen
seurassa hän suli. Nancy oli oma itsensä joka seurassa. Nancyn
myötätunto, innostus ja mielenlämpö ne Olive Lordin häneen kiinnittivät
ja Oliven lahjakkuus sekä hänen rakkauden kaipuunsa olivat vanginneet
Nancyn.
Kahta ajatustavaltaan erilaisempaa olentoa oli mahdotonta ajatella.
Olive oli elänyt Beulahissa seitsemän vuotta ja isän kummallisuudet
sekä eristäytyminen maailmasta vaikuttivat sen, että hänellä oli
tuskin ollenkaan tuttavia; mutta jos Nancy olisi ollut luostariin
teljetty, niin hän ennen kuukauden kuluttua olisi koppinsa ikkunasta
hankkinut itselleen laajan tuttavapiirin. Hänessä oli kiihkeä
myötätunto lähimmäisiänsä kohtaan ja milloin hän vain huomasi heidän
poikkeavan kunnollisuuden suoralta tieltä, paloi hän halusta johtaa
heidät oikealle tolalle. Jos Olive olisi nähnyt humalaisen makaavan
maantienojassa, olisi hän tuskin luonut katsetta häneen, saatikka
sitten tiedustellut hänen nimeänsä. Nancy olisi, jos mahdollista,
käynyt istumaan hänen viereensä, kunnes hän olisi selvinnyt, tahi
pitänyt huolta siitä, että hän olisi joutunut määräpaikkaansa.
Hänen oli onnistunut saada nuori Nat Harmon lopettamaan paperossien
polttamisen, mutta tämä ei aiheutunut niin paljon pojan vakaumuksesta
tupakanpolton vahingollisuudesta kuin hänen ihailustaan Nancyä
kohtaan. Tämä lupautui auliisti kantamaan sinistä nauhaa ja istumaan
baptistikappelin puhujalavalla Nuorten Raittiusliiton vuosikokouksessa.
Juhlan aattona hän olisi ilomielin pitänyt puheenkin, kun presidentti
kävi häntä pyytämässä, mutta kauhistuneen Oliven onnistui estää hänet
siitä ja hänen äitinsä piti lujasti Oliven puolta.
"Olkoon sitten pitämättä; en minä pidä väliä, mami", vastasi
hän huolettomasti. "Minusta tuntuu vain niin ihanalta nousta
sininauhaisesta tyttö- ja poikajoukosta puhumaan yleisölle suuren asian
puolesta."
"Mitäpä sinä, Nancy rakas, tuolla iälläsi tiedät suuresta asiasta?"
"Oh, enpä todellakaan paljoa, mutta eipä tarvitse paljoa tietääkään,
jos vain puhuu ääneen ja selvästi, että kuuluu takapenkille. Olen
pannut merkille mitenkä se käy. Oli hirmuisen jännittävää kun
näyttelimme 'Ihanaa Ester kuningatarta' raatihuoneella; kun huiskutimme
kättämme, ja lauloimme 'Haman! Haman! Kauan eläköön Haman!' minä
melkein pyörryin ilosta."
"Se oli hyvin onnistunutta; minäkin pidin siitä. Mutta jos sinä pyörryt
ilosta joka kerran, kun jalkasi koskettaa lavaa, on varovaisinta, että
kartat sitä!" ja Carey-äiti nauroi.
"Hyvä on, arvoisa rouva, teidän tahtonne on lakini! Kun näette Beulahin
nuorison astuvan leveätä tietä, joka vie kadotukseen, ja kurkistavan
punaiseen viinimaljaan, niin muistakaa, että te pysäytitte käteni ja
ääneni!"
Gilbert ja Cyril olivat paljon yksissä, varsinkin sen jälkeen kuin
Cyrilin asemaa Beulahissa oli aika tavalla kohottanut se uutinen, että
herra Thurston piti häntä hyvin lahjakkaana matemaatikkona ja kenties
luokan etevimpänä oppilaana. Cyril itse, liian kalpea maalaispoika
ollakseen neljätoistavuotias, kapeahartiainen, hiljainen ja arka,
vastaanotti tämän odottamattoman kuuluisuutensa suorastaan kauhistuen,
mutta Oliven ylpeys riemuitsi siitä ja hän nautti veljensä saadessa
tunnustusta. Itse hän salaisesti arveli kirjoja tarpeettomiksi milloin
värejä ja pensseleitä oli saatavilla eikä ihmekään, ettei hän kohonnut
luokan ensimmäisten joukkoon, kun otetaan huomioon, mitä hän puuhaili
siveltimen seurassa. Hän maalasi tunnin ennen kouluunlähtöä ja koko
lauantaipäivän milloin Keltaisen talon vierashuonetta, milloin Nancyn
muotokuvaa, joka oli aiottu Carey-äidille joululahjaksi.
Kathleen ja Julia vetivät nyt yhtä köyttä ja olivat hyviä toveruksia.
Kathleen ei ollut koskaan unohtanut omaa rikkomustansa hyviä tapoja
ja sukuvelvollisuuksia vastaan; Julia muisti aina Kathleenin kiihkeän
katumuksen, joka siitä päivin oli ohjannut hänen käytöstään Juliaa
kohtaan. Julia oli hyvä "pänttääjä" ja herra Thurston kiitti hänen
oivallista latinanlukuansa, kun hän saattoi muistaa Julian olevan
olemassa. Nancyä hänen ei milloinkaan ollut vaikeata muistaa. Nancy,
se myönnettäköön, ei ollut erikoisen ihailtava läksyjen kuulustelun
aikana. Toisinaan hän tykkänään unohti mitä kirjassa oli sanottu
jostain erikoisesta seikasta, mutta hänellä oli tavallisesti sen
sijaan korvaukseksi tarjottavana jokin oma, älykäs huomautus. Ensin
herra Thurston arveli, että hän sillä koetti salata tietojensa
puutetta ja samalla häikäistä opettajansa, ettei tämä pääsisi hänen
tietämättömyytensä perille. Myöhemmin herra Thurstonille selvisi mikä
oli hänen heikkoutensa ja mikä hänen voimansa. Hän vastaanotti ja
muutteli asioita aivan kuin itsestään -- koristellen kaikkia tehtäviään
mielivaltaisesti niin sanoaksemme ja esitti sanottavansa aina hiukan
toisessa muodossa kuin muut tytöt. (Kun hän oli kolmetoistavuotias,
hän kerran ommellessaan sievää valkoista esiliinaa sattui pistämään
neulalla sormeensa ja tipautti veripisaran ompelukselleen. Kangas oli
niin hienoa, ettei hän uskaltanut yrittää mitään puhdistuskeinoja, ja
kun työn oli kova kiire, hän tuotapikaa kirjaili vihreän nelilehtisen
apilan veritahran kohdalle, ja koko perhe huudahti: 'Tuo oli juuri
Nancyn tapaista'.) Kielioppi kiusasi Nancyä, algebra ja geometria
tyrmistyttivät häntä, niitä ei voinut kirjailla! Kielet huvittivat,
kartanpiirustus ikävystytti häntä ja ainekirjoitus oli hänen
ihastuksensa, vaikka hän oli paljoa taitavampi vapaasti esittämään
ajatuksensa kuin siirtämään ne paperille huoliteltuun, täsmälliseen
muotoon. Luokkakronikoita, ennustuksia, lauluja ja runoja valui
ehtymättä hänen kynästään, mutta nämä tuotteet saivat uutta suloa ja
viehkeyttä vasta silloin kun Kathleen ne luki kuulijakunnalleen.
Kuinka Beulahin opistolaiset säteilivätkään, paukuttivat käsiään ja
pyörittivät päätään ylpeydestä eräänä päivänä ennen kiitosjuhlaa, kun
rukoussalissa pidettiin harjoituksia. Olive oli piirustanut suurimmalle
luokkataululle 'ensimmäisten siirtolaisten maihinnousun', ja Nancy
oli kirjoittanut lystikkään pikku jutun, joka aiheutti runsaasti
kättentaputusta sekä paljon naurua nuorissa kuulijoissa. Gilbert oli
ottanut osaa painiin ja niittänyt runsaasti kunniaa ja Kathleen päätti
improvisoidun ohjelman lausumalla Tennysonin runon --
Oi nuori merimies,
valkamas luota
juurella kallion
katsot ja katsot
taikurivanhusta,
silmissä ihmetys...
Säihkettä seuraa!
Suur' oli mestari,
armias taika,
kun yli laaksojen
aamuina suven,
kun yli vuorten
ja ihmiskasvoin,
kun yli kaiken
lauluun kutsuen
kimmelsi säihke.
Oi nuori merimies,
rantahan riennä,
kumppanis kutsu,
purtesi työnnä,
purjehet nosta!
Ennenkuin häipyy
se äyrähän taakse,
lähteös, joudu,
Säihkettä seuraa!
Kathleenin viimevuotisen ruskean samettihameen alta näkyivät
pronssinväriset puolikengät ja sukat -- uutuus Beulahissa -- hänen
tukkansa lainehti niin somina suortuvina, ettei sellaista oltu
koskaan nähty Beulahissa, ja hänen äänensä oli suloinen kuin rastaan
sävel. Eipä niinmuodoin kumma olekaan, että tämä runo tuli opiston
muotirunoksi ja asetettiin kaiken lukemisen, kehittymisen ja elämisen
johtolauseeksi.
Kiitosjuhlan päivä lähestyi, ja rukoiltiin hartaasti lumentuloa,
edes sen vertaa, että syntyisi oikea tunnelma kalkkunapaistia ja
karpalokastiketta nautittaessa. Kahdentenakymmenentenä päivänä
Carey-äidille johtui äkkiä mieleen, että tänä Uuden Englannin
tyypillisenä juhlapäivänä soveltuisi erittäin hyvin viettää heidän
tupaantuliaisjuhlaansa. Niinpä Lordin lapset, Pophamit ja Harmonit
kutsuttiin kaikki Keltaiseen taloon kello seitsemän illalla. Suuriin
valmistuksiin ryhdyttiin. Kirjavia lyhtyjä riippui rivittäin
pengermällä; huoneita oli koristettu muutamilla myöhästyneillä
astereilla ja muratinoksilla ja valaistus oli niin uhkea, että siitä
saattoi päättää jonkun lainanneen lisälamppuja ja kynttilöitä tätä
tilaisuutta varten. Puvut olivat täysin tämän tärkeän tilaisuuden
arvoiset, sillä Careyn vanha vaatevarasto, joka heillä oli Beulahiin
tullessaan, kävi vielä täydestä ja näytti aivan moitteettomalta lampun
valossa.
Oliven maalaama Nancyn muotokuva oli valmis ja hän julisti, että oli
tuiki mahdotonta säilyttää sitä kätkettynä jouluun asti, joten se
saapui Keltaiseen taloon kiitosjuhla-päivän aamuna. Kun Nancy avasi sen
kääröstä ja näytti sen ensimmäisen kerran omaisilleen, niin Carey-äidin
huulet avautuivat, hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä, mutta hän ei
kotvaan virkkanut mitään, niin hän oli ymmällä. Olive oli kirjoittanut
kuvan alle 'Nuori huhtikuu'. Nancy seisoi keltaisia kukkia kasvavalla
mättäällä hiirenkorvilla oleva puu taustanaan ja käsivarsi ruskean
vasikan kaulalla. Vasikka oli seisonut mallina jo aikoja sitten, mutta
Nancy oli lisätty kuvaan toukokuun jäljestä. Älykästä päähänpistoa
totellen Olive oli kääntänyt Nancyn kasvot poispäin ja maalannut hänen
poskensa huhtikuun tuulessa liehuvain suortuvain peittoon. Olive ei
ollut taitava kasvonpiirteiden maalaamisessa, hänen taiteensa oli
vielä liian karkeata, mutta yhtäkaikki oli Nancy siinä ilmielävänä,
vartaloltaan, asennoltaan ja hiuksiltaan niin erehtymättömästi
näköisensä, että hänen äitinsä jäi seisomaan henkeään pidättäen.
Mitä vasikkaan tulee, niin se ainakin oli Oliven omaa alaa ja olikin
maalattu niin, että siinä huomasi neron siveltimen jäljet.
"Vasikasta on parempi kuva kuin sinusta, Nancy", arvosteli Gilbert.
"Eikö Vassu ole ihastuttava?" vastasi hänen sisarensa tyytyväisenä.
"Eikö mikä kaunotar tahansa kalpene sen rinnalla? Olen vallan ylpeä
siitä, että tulin maalatuksi sen viereen! Pidätkö siitä, mami rakas?"
"Pidänkö siitä?" huudahti hän, "se on ihmeteltävä. Se on lähetettävä
Bostoniin arvosteltavaksi ja meidän pitää keksiä jokin keino, millä
taivutamme herra Lordin hankkimaan Olivelle parhaimman saatavissa
olevan opetuksen. Tämä taulu on parempi sitäkin mitä hän on maalannut
minun huoneessani. Minua ei vähääkään ihmetyttäisi, Nancy, vaikka pieni
Beulah tulisi suuresti ylpeilemään Olivesta tulevaisuudessa."