on luovuttava Westoverista, korkeakoulusta ja kaikesta muusta ja
tyydyttävä kyläkouluun. Kuka voi nähdä äitinsä noin alakuloisena ja
kuulla hänen tuollaista puhuvan, luopumatta päätöksestään ja antamatta
perään."
Rouva Carey oli sillä välin sammuttanut lampun ja makasi hiljaa
vuoteessaan miettien. Viimeiset sanat, jotka väikkyivät hänen
mielessään, ennenkuin hän ummisti silmänsä uneen, olivat puolittain
unohtuneen runon sanat, opitut joskus hyvin pitkä aika sitten.
Lapselles voit ilon tai murheen tuottaa,
lapsesi pettää voit ja lapsees luottaa.
Ja kun kaikki tehty on
alla Luojan auringon,
voit vain rakastaa, jo lähtös aika on.
XXIII.
LÄHELLÄ HOHTAVAA MUURIA.
Toinen henkilö, joka suuntasi matkansa kohti Hohtavaa Muuria ja
Rauhalampea, vaikka matka suoritettiin perin vähäisellä tarmolla,
oli Julia Carey, tuo monien silmiinpistävien hyveitten ihmelapsi.
Useampi kuin yksi haltiatar oli varmaan jäänyt kutsumatta Julian
ristiäisiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistään sellaisesta
kuin sydämellisestä, tuttavallisesta ajatustenvaihdosta hämärissä.
Ei milloinkaan, ei edes aivan pienenä ollut hän tuntenut halua
istua jonkun etevämmän jalkain juuressa; hän oli aina mieluummin
pitänyt oman tuolinsa. Hän teki harvoin väärin omasta mielestään,
sillä hänen turhamaisuutensa sokaisi hänen silmänsä estäen häntä
näkemästä totuutta. Lääkärit eivät sallineet kenenkään kirjoittaa
Allan Carey raukalle, eikä Julian sydän niinmuodoin voinut pehmetä
säännöllisestä kirjeenvaihdosta sairastavan isän kanssa, sillä yksin
hänen ja Gladys Fergusonin arvostelun pätevyyteen hän luotti. Hänen
tietoisuutensa omasta etevämmyydestään, hänen ylellisyydenrakkautensa,
se silkinpehmyt itsekkyys, jonka avulla hän pelastautui epämieluisista
velvollisuuksista sekä hänen tekopyhä käytöksensä tekivät hänet niin
epämiellyttäväksi ja vähän halutuksi asuintoveriksi, että Carey-äidillä
oli täysi työ säilyttää sopusointua perhepiirissään. Nancyn helposti
kuohahtavaa mielenlaatua rouva Carey oli aina salaisesti pelännyt,
mutta yhtäkaikki joutui Kathleen raukka syylliseksi kohtaukseen, jonka
jälkimainingit tuntuvat vielä kuukausia jälkeenpäin.
Rouva Careyn ja Gilbertin keskustelun jälkeisenä aamuna hän katsahti
ylös ovea auki työnnettäessä ja näki Julian vihasta kalpeana ja
jäykistyneenä seisovan kynnyksellä.
"Mikä sinun on, lapsi?" huudahti rouva Carey keskeyttäen säikähtyneenä
työnsä.
Julian kintereillä seurasi Kathleen kasvot itkusta turvonneina ja
surkean onnettoman näköisenä.
Julian huulet avautuivat melkein koneellisesti, kun hän verkalleen ja
katkeran painokkaasti sanoi:
"Margaret-täti, onko totta mitä Kathleen sanoo, että isäni on ottanut
kaikki teidän rahanne ja Peter-sedän rahoistakin osan?"
Carey-äidin sydäntä vihlaisi! Silmäys Kathleeniin osoitti liian
selvästi hänen tehneen tuon melkein anteeksiantamattoman synnin, että
oli kertonut Julialle, mitä niin huolellisesti ja hellästi oli tähän
saakka pidetty häneltä salassa. Ennenkuin hän sai mitään vastanneeksi,
Kathleen pyyhkäisi Julian ohi ja heittäytyi lattialle äitinsä viereen.
"Oi, äiti, en voi sanoa mitään, jotta ymmärtäisit minua. Julia tietää,
hän tietää sydämessään mitä hän sanoi, kiusatakseen minua! Hän ei tee
muuta kuin nurisee, -- siitä että on niin paljon työtä, että meillä on
niin vähän pukuja, että hänet pannaan raatamaan, että meillä on niin
sivistymättömiä naapureita, hän sanoo, että neiti Tewksbury säälisi
häntä niin, jos tietäisi kaiken ja että Allan-setä olisi hirveän
onneton, jos hän näkisi tyttärensä viettävän sellaista elämää! Ja tänä
aamuna minun päätäni kivisti ja hammasta särki ja minä olin äkäisellä
päällä, ja aivan äkkiä kaikki tupsahti ulos suustani!"
"Kerro tädille, mitä sanoit", vaati Julia järkähtämättömästi!
Nyyhkytykset tukahuttivat Kathleenin äänen. "Minä sanoin -- minä sanoin
-- voi! kuinka voin sitä kertoa! Minä sanoin että jos hänen isänsä ei
olisi menettänyt niin paljon minun isäni ja äitini rahoja, niin me emme
nyt kaikki olisi niin köyhiä."
"Kathleen, kuinka saatoit!" huudahti hänen äitinsä.
Jos Julia oli halunnut nostattaa myrskyn, oli hän onnistunut ja hänen
kasvonsa osoittivat hillittyä vahingoniloa.
"Voi, äiti, älä hylkää minua; älä hylkää minua!" voihki Kathleen. "Minä
en sitä sanonut, vaan joku muu, jonka en tietänyt asuvan sisässäni. En
vaadi että annat anteeksi tahi että unohdat, Julia, mutta jos tahdot
koettaa, vaikka kuinka vähän, niin osoitan sinulle kuinka pahoillani
olen. Minä leikkaisin itseäni veitsellä ja tekisin vuotavan haavan,
minä menisin vankeuteen, jos saisin takaisin sen minkä sanoin! Voi,
mitä minun pitää tekemän, äiti, jos sinä vielä kerran katsot minuun
tuolla tapaa ja sanot: 'Kuinka saatoit'!"
Kathleenin omantunnonvaivat olivat todella kovat, sen saattoi Juliakin
nähdä.
"Puhuiko hän totta, Margaret-täti?" toisti hän.
"Tule tänne, Julia, ja käy istumaan tähän viereeni. Totta on,
että Peter-setä ja minä olemme kumpikin sijoittaneet rahaa isäsi
liikkeeseen, ja totta on myöskin, ettei hän ole kyennyt antamaan sitä
takaisin eikä kenties koskaan kykene. Varoja on juuri sen verran, että
saadaan isäsi elatuskustannukset maksetuiksi, mutta me luotamme hänen
kunniallisuuteensa. Olemme äärettömän pahoillamme hänen puolestaan
ja rakastamme häntä hellästi. Kathleen ei tarkoittanut mitään muuta
kuin että isälläsi on ollut vastoinkäymisiä ja että meidän on kaikkien
kärsittävä niiden seurauksia, mutta olen hyvin ihmeissäni siitä, että
tyttäreni on saattanut unohtaa itsensä puhumalla siitä sinulle!"
(Maahan käpertynyt Kathleen nyyhkyttää yhä rajummin.)
"Varsinkin", virkkoi Julia, "kun minulla kuten Gladys Ferguson sanoo,
ei ole muita kuin te, joiden puoleen voisin kääntyä surussani. Minä
olen isätön tyttö", (hänen äänensä värähti tässä) "ja minä olen vieras
talossanne."
Rouva Carey tunsi hiukan kiivastuvansa silmäillessään tutisevaa,
kyynelissä kylpevää Kitty raukkaa ja Julian taipumattomia kasvoja. "Nyt
olet väärässä, Julia. Minä en käsitä miksi sinä et osaltasi jakaisi
meidän onnettomuuttamme ja miksi sinä et kärsisi yhtä paljon puutetta
kuin me. Syy ei ole meidän, ei liioin sinun. Sinä et ole etuoikeuksia
nauttiva vieras, sinä olet perheeseen kuuluva. Sinä olet isätön juuri
tällä hetkellä, mutta minun lapseni ovat isättömiä ikiajoiksi, etkä
kuitenkaan ole tehnyt yhtäkään kuormaa kepeämmäksi yhdistämällä voimasi
meidän voimiimme. Sinä olet pysytellyt ulkopuolella, sen sijasta että
olisit uskollisena liittynyt yhteiseen rintamaan ja työskennellyt
kanssamme ilomielin ja voimiesi mukaan. Avosylin otin sinut vastaan, ja
sinä olet tehnyt elämäni raskaammaksi, paljoa raskaammaksi kuin mitä
se oli ennen tuloasi. Minun on täytynyt lakkaamatta pitää omat lapseni
kurissa voidakseni suojella sinua ja kaiken aikaa sinä olet pannut
heidän kärsivällisyytensä ja mielenmalttinsa aivan tarpeettomalle
koetukselle! Minä en puolusta Kathleeniä, mutta tahdon vain sanoa,
ettei sinulla ole vähääkään oikeutta käyttäytyä kuten käyttäydyt.
Sinä olet kolmetoista vuotias, kyllin vanha päättämään haluatko olla
rakastettu vai ei, nykyisin et ole rakastettu!"
Koskaan eivät neiti Täydellisen korvat olleet kuulleet noin
epämieluista puhetta. Hän ei ollut taipuvainen vetistelemään, mutta
hänen silmänsä alkoivat kastua ja näytti siltä kuin olisi kyynelryöppy
ollut tulossa. Margaret-täti oli niin ihana kiivaudessaan, ja Julia
sekä pelkäsi että ihaili häntä. Mitä jos hänen kohtalokseen todella
tulisi se, etteivät ihmiset rakastaisi häntä, sellainen ajatus
kauhistutti häntä. Salaisesti hän kadehti Nancyn synnynnäistä lahjaa
voittaa silmänräpäyksessä ihmisten mieltymys, miesten, naisten, lasten,
-- koirien ja hevostenkin jos siksi tuli. Hän ei milloinkaan huomannut,
että Nancyn sydän riensi ystävällisenä jokaista vastaan, että hänestä
tulvehti eloisuutta, iloa ja myötätuntoa; hän arveli päinvastoin Nancyn
osalle tulevan kiintymyksen ja ihastuksen johtuvan hänen viehättävästä
ulkonäöstään. Juliaa ei totta tosiaan haluttanut olla epämiellyttävä,
sillä hän tunsi olevansa hyväntapainen, tunnollinen, älykäs ja
hyvinpuettu; hänelle oli täydellinen yllätys, ettei hän ollut mikään
onnistunut Carey-poikanen.
"Gladys Ferguson on aina rakastanut minua", puhkesi hän viimein
sanomaan ja hänen äänensä värähti.
"Siinä tapauksessa joko Gladyksella on huomattava rakastamistaito tahi
ehkäpä olet toisenlainen Julia hänen seurassaan", huomautti Carey-äiti
tyynesti nostattaen huippuunsa Julian hämmästyksen ja hämmennyksen.
"No, Kathleen", jatkoi Carey-äiti. "Rouva Godfrey on usein pyytänyt
sinua viikoksi Elsien luo, ja voit lähteä Charlestowniin jo
iltapäiväjunassa. Lähde pois Julian luota äläkä muista muuta kuin että
olet tehnyt väärin ja että sinun on tavalla tahi toisella korjattava
mitä olet rikkonut. Toivon että Julia sinun poissaollessasi miettii mitä
hänen on tehtävä, että sinun olisi helpompi olla hänelle kohtelias
ja ystävällinen. Raamatussa puhutaan paljon siitä, Julia, että on
synti saattaa veljensä syntiä tekemään. Tämän synnin ja Kathleenin
rikkomuksen välillä on minun nähdäkseni varsin pieni ero?"
"Eikä ole!" huudahti Kathleen. "Minä olen paljoa, paljoa huonompi
Juliaa. Jos isä tietäisi miten olen loukannut Juliaa ja sinuakin, äiti!
Minä olen ollut uskoton isälle, sinulle, Allan-sedälle ja Julialle. Ei
mikään voi minua puolustaa, _ei mikään!_ Minä olen niin häpeissäni,
etten voi koskaan maailmassa sitä unhoittaa. Voi, Julia, voisitko
ojentaa minulle kätesi vain siksi, että näyttäisit tietäväsi, kuinka
kovasti ylenkatson itseäni?"
Julia pudisti hänen kättänsä koko lailla vähemmän arvokkaana ja
itsetyytyväisenä kuin tavallisesti, ja jotain hyvin merkillistä ja
perin odottamatonta tapahtui, kun hänen kätensä tapasi poloisen Kityn
kostean, kuumeisen pikku kämmenen. Hän kumartui äkkiä serkkunsa puoleen
ja suuteli häntä aivan vaistomaisesti. Kathleen vastasi tervehdykseen
kiitollisena, liikutetun lämpimästi ja sitten he molemmat heittäytyivät
Carey-äidin kaulaan, missä he itkien ja suudellen viipyivät kokonaisen
minuutin.
"Minä menen lääkärin luo vedättämään ulos pahan hampaani", huudahti
Kathleen silmiään kuivaten. "Ellei minulla olisi ollut hammassärkyä, en
olisi koskaan voinut olla niin inhoittava!"
"Kerraksi se puolustus saattaa kelvata", vastasi hänen äitinsä
raukeasti hymyillen, "mutta jos sinä joka kerran, kun teet väärin,
otatat pois jonkun jäsenen, jonka arvelet aiheuttaneen loukkauksen,
pelkään, ettei sinulla vanhana ole monta jäsentä tallella!"
"Äiti!" kuiskasi Kathleen hänen korvaansa uskaltamatta katsahtaa
häneen, "enkö saisi olla menemättä Charlestowniin ja jäädä kotiin
näyttääkseni sinulle ja Julialle kuinka pahoillani olen."
"Niin, antakaa hänen jäädä, Margaret-täti, niin minullakin olisi
tilaisuutta koettaa", pyyteli Julia.
Oliko taivas romahtanut maahan? Oliko Soveliaisuuden ja Täydellisyyden
Esikuva tunnustanut vikansa? Oliko kopea, itsekäs sydän sulanut, ja
tunsiko hän viimeinkin olevansa Careyn poikasten sukua? Oliko häntä
kohdannut oikein todellinen suru, mikä ensin sai hänet "vanhan"
tavalla vihastumaan ja sitten "uuden" tavalla anteeksi antamaan.
Carey-äiti näytti todellakin tällä viikolla ahkerasti harjoittavan
vanhaa ammattiansa "saattaa elolliset olennot itse luomaan itsensä!"
Gilbert, Kathleen ja Julia olivat kaikki raivanneet itselleen tietä
jäälohkareitten alla ja näkivät jo vilahdukselta Hohtavan Muurin.
XXIV.
KIRJE SAKSASTA.
Eräänä aamuna elokuun lopulla Carey-äiti asteli kylätiellä Peterin
juostessa hänen vieressään maitokannu kädessä ja vähän väliä poiketessa
päätieltä omille yksityisille retkeilyilleen. Beulah näytti lumoavalta
sateisen yön jälkeen ja kedot vihannoivat kuin olisi ollut heinäaika.
Ellei herra Hamilton ollut lomalla jossain mannermaalla, olisi hän jo
näihin aikoihin saanut Bill Harmonin kirjeen ja ennättänyt vastatakin,
mietti rouva Carey katsellessaan muutamissa kuukausissa hänelle
rakkaaksi käyneen maiseman rauhallista kauneutta.
Rouva Popham oli lopettanut aamuaskareensa ja istui jo avonaisessa
ovensuussa koruompelutyönsä ääressä kirjaillen räikeän sinipunertavaa
ruusua, jossa oli tulipunainen keskus.
"Tahtooko rouva tulla sisään?" kysyi hän vieraanvaraisesti "vai saako
Lallie Joy tuoda tuolin ruohikolle niinkuin tässä tuonnoin?"
"Ruohikko on aina paras mielestäni, rouva Popham", myhäili rouva Carey.
"Koska tänään on kalakauppiaan päivä, olisin pyytänyt saada yhden
ylimääräisen maitotuopin kalakeittoa varten."
"Kunpa tuo vain tulisi", oli rouva Pophamin lyhyt vastaus. "Jos minä
olisin ruvennut kalakauppiaaksi, niin kyllä minä toimeni hoitaisin,
sen lupaan! Herra Tubbs jää kotiin milloin on heinänteko, tahi hänen
vaimonsa sairastaa tahi on myrskyisää tahi lasten tekee mieli lähteä
sirkukseen."
Rouva Carey nauroi. "Se on totta, mutta kuten miehenne huomautti
minulle viime viikolla, 'vaikka herra Tubbs ei pidä sanaansa, niin
hänen kalansa on aina tuoretta ja hyvää.'"
"Tottakai herra Popham puhuu hänen puolestaan!" vastasi hänen vaimonsa.
"Omasta puolestani en pidä väliä onko kala hyvää tai pahaa, jos hän
kerran pitää sen kotonaan! Saattaa olla, että minä näen asiat jonkin
verran mustina; mutta kummako herra Pophamin kanssa eläessä, hän kun on
alati kaikesta hyvää uskova."
"Hän pitää meitä kaikkia Keltaisessa talossa iloisella mielellä",
uskalsi rouva Carey virkkaa.
"No niin, miksei", huomautti rouva Popham kuivasti; "mutta teidän ei
tarvitse kuulla sitä iloa aina. Hyvää tuulta aterian aikana, hyvää
tuulta iltasin, hyvää tuulta öisin! -- elämän-iän kestävä, loppumaton
hyvätuulisuuden virta. Juuri semmoinen hän oli poikanakin, näki aina
kaikessa valoisan puolen, oli sitä tahi ei. Hänen äitinsä ja isänsä
kyllästyivät siihen lopulta hirveästi; niin paljon päivänpaistetta
talossa aiheutti ihan vetoa, oli vanhan rouva Pophamin tapa sanoa.
Omasta puolestaan hän sanoi, että pitää toki joskus elämässä nähdä
pilviäkin, oikein mustia ja kunnollisia pilviä. Hän kyllästyi ihan
kuollakseen Ossianin ainaisiin kultareunaisiin pilviin! Lallie Joy on
minun luonnettani, eikä kummakaan eläessään alati isän seurassa, joka
ei maailmassa näe muuta kuin hyvää, katsoi hän mille puolelle tahansa.
Kahta asiaa tahtoisin päästä kuulemasta, kun pääsen taivaaseen --: 'Älä
ole huolissasi, Maria!' ja 'Kaikki se parhaaksi on!' Popham puolestaan
taas sanoo, että hän tyytyy mihin paikkaan tahansa taivaassa, kunhan
en minä ole siellä huutamassa 'Pidä kiirettä, Ossian!' niin että siinä
asiassa me ollaan kuitit!"
"On ihmeteltävä ominaisuus, nähdä hyvää kaikessa", huokasi rouva Carey.
"Ihmeteltävän väsyttävää", vastasi rouva Pophan, "vaikka minun
on myöntäminen, että se on Ossianin ainoa vika, eikä hän omia
vastoinkäymisiään näe sen paremmin kuin muitten ihmisten. Hänen uusi
nuori hevosensa pillastui ja karkasi tiehensä hänen kanssaan mennä
viikolla ja sotki niittokoneen aivan kappaleiksi. 'Ei hätää, Maria!'
sanoo ukko, 'minäpäs siitä laitan ensiluokkaisen rattaan tuulimyllyyn!'
Siinä hän nyt on vajassa korjailemassa sitä; rouva voi kuulla hänen
laulavan. Eilisiltana oli täällä ihmisiä harjoittelemassa metodistien
konserttia varten, enkä saanut hituistakaan nukutuksi, laulunuotit
kun kaiken aikaa hyrisivät päässäni. He panevat aina Ossianin
laulamaan: 'Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen, luo
vuorten yrttirinteisten', ja minä sanon hänelle, että hän on jo liian
vanha siihen, nuoret hirvet eivät lennä vuorten poikki silmälasit
nenällään, sanon minä, mutta hän ei ole tuosta millänsäkään, laulaa
vain laulamistaan kunnes kaiketi saavat sysätä hänet rullatuolissa
laululavalle!"
"Te kuulutte varmaan independenttien kirkkoon, rouva Popham?" kysyi
rouva Carey. "Olen nähnyt Lallien ja Digbyn sunnuntaikoulussa".
"Kuulun niinkin, herra Popham on metodisti ja minä olen independentti,
mutta minä sanon, että antaa lasten mennä minne haluavat, ja minä otan
heidät aina mukaani."
Rouva Careyä huvitti tämä venyvä uskonnollinen kanta, mutta hän koetti
näyttää totiselta. Samassa hän äkkäsi Nancyn avopäin lentävän tietä
pitkin heiluttaen ilmassa paperipalasta.
"Joko pääset kotiin tulemaan, mami?" huusi hän tulematta lähemmäksi.
"Jo, tulen heti, Lallie on jo tuonut maidon. Hyvästi, rouva Popham,
lapsilla näyttää olevan hätä saada minut kotiin."
"Rouva vaivaa itseänsä aivan liian paljon", vastusti rouva Popham,
"ettehän suo itsellenne mitään lepoaikaa."
"Niin, näettekös, minä itse -- siinä kaikki mitä minulla on heille
antamista", vastasi rouva Carey tarttuen Peterin käteen ja lähtien
Nancyä tapaamaan.
"Äiti", huudahti tämä nuori neito hengästyneenä, "minun täytyy kertoa
sinulle mitä olen pitänyt salassa, koska pelkäsin huolettaa sinua.
Minä kirjoitin herra Hamiltonille samassa postissa kuin herra Harmon.
Billillä on aina niin kiire ja hän on niin kehno kirjeidenkirjoittaja,
niin että hän ei olisi ensinkään hauskasti esittänyt asiaa, ja sinua
en tahtonut vaivata kesken kaikkia huoliasi, joten minä itse kirjoitin
konsulille, ja otin vielä jäljennöksenkin, että saisit tarkalleen
nähdä mitä kirjoitin. Viikon ajan olen joka päivä veräjällä odottanut
kirjeiden tuloa, mutta tänä aamuna Gilbert sattui olemaan siellä
ja huusi: 'Sinulle on kirje Saksasta, Nancy!' He ovat kaikki ihan
nääntyä uteliaisuudesta; Olive ja Cyril myös, mutta minä tahdon, että
sinä avaisit ja lukisit sen ensin, sillä se saattaa olla täynnä mitä
kauheimpia iskuja."
Rouva Carey kävi istumaan Pophamin nurkkauksen ja Keltaisen talon
välillä olevan viheriän kummun juurelle ja avasi kirjeen -- hiukan
pahaa aavistellen, se myönnettäköön. Nancy istui aivan lähellä häntä
pidellen kiinni ison, tiheästi kirjoitetun arkin kulmasta.
"Mitä, hänhän on kirjoittanut sinulle kokonaisen kirjan, Nancy!"
huudahti rouva Carey. "Siinä mahtaa olla koko hänen elämäntarinansa!
Miten pitkä sinun kirjeesi oli?"
"En muista, oli se aika pitkä, sillä mielestäni oli niin paljon
kertomista, että hän pääsisi selville siitä kuinka suuresti rakastamme
taloa ja miksi emme voi käyttää Ann-serkun rahoja, jos meidän
täytyisi muuttaa vuoden tahi kahden kuluttua, ja sitten kerroin
meistä itsestämmekin kaikenmoista, jotta hän näkisi, meidän olevan
miellyttävää, hauskaa ja kunnioitettavaa väkeä."
"Olikohan se kaikki varsin tarpeellista", huomautti rouva Carey yhä
rauhattomampana.
Näin kuului Lemuel Hamiltonin kirje, päivätty Amerikan
konsulinvirastossa Breslaussa Saksassa:
_Rakas Nancy neiti_. -- Koska kirjeenne minulle sisälsi
pelkästään liikeasioita pitäisi minun aloittaa vastaukseni
sanoilla: 'Kunnioitettava neiti, Arvoisan kirjeenne olen saanut
kuudentena päivänä tätä kuuta'; j.n.e. mutta niin en aio tehdä.
Luullakseni olette arvannut minulla olevan kaksi omaa tytärtä,
sillä te kirjoititte minulle juuri kuten olisimme istuneet
yhdessä vieretysten kahden ystävän tavalla eikä kuten isäntä ja
vuokralainen.
Rouva Careyn silmät vilkkuivat. Hän tunsi hyvin Nancyn
muodollisuuksista poikkeavan kirjetyylin, ja vilkkaan, välittömästi
pulpahtavan ystävällisyyden!
Jokainen sana kirjeessänne huvitti minua, miellytti minua,
liikutti minua. Tuntuu kuin tuntisin teidät kaikki rakkaasta
äidistä alkaen, joka istuu keskellä --
"Mitä hän sillä tarkoittaa?"
"Lähetin hänelle valokuvan perheestä."
"Mutta miksi?"
"Jotta hän voisi nähdä minkänäköisiä olemme; jotta hän tietäisi, että
meitä kannattaa pitää vuokralaisina vaikka ikuisesti!"
Rouva Carey rupesi alistuvana uudelleen lukemaan.
Rakkaasta äidistä alkaen, joka istuu keskellä aina rakastettavaan
pikku Peteriin, joka nähtävästi on juuri sellainen, jommoiseksi
olette hänet kuvannut. Minä olin hänen ikäisensä, kun läksin
Keltaiseen taloon viettääkseni siellä muutamia vuosia. Vanha
Hamiltonin mummi oli asunut siellä koko elinaikansa, ja kun
äitini, joka oli leski, sairastui vakavasti, vei hän minut
mukanaan isoäidin luo. Äitini ei koskaan parantunut niin paljoa,
että olisi voinut lähteä pois, ja niinpä aikaisin lapsuuteni
kului Beulahissa, ja minä läksin kylästä vasta kymmenvuotiaana ja
orpona.
"Voi toki!" keskeytti Nancy. "Nykyisin näyttää siltä kuin ei kellään
olisi isää ja äitiä!"
Isoäiti kuoli heti äitini jälkeen ja tuskin tiedän kuka on
talossa asunut seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana, Sen omisti
veljeni ja siellä asui moniaita perheitä, kunnes se joutui minun
osalleni. Minulla ei ole minkäänlaisia onnellisia muistoja siitä,
joten voitte pitää talon itsellenne, mitä niihin tulee. Ainoat
muistelmani liittyvät läntiseen makuuhuoneeseen, missä äitini eli
ja kuoli.
"Läntinen makuuhuone; se ei ole se, missä on seinämaalaukset. Ei, se on
tietysti se, missä minä makaan", sanoi rouva Carey. "Maalattu huone on
varmaankin aina ollut vieraskamarina."
Hän saattoi liikkua vain vuoteesta tuoliin ja hänen suurin
nautintonsa oli istua päivänlaskun ikkunan luona katselemassa
satakaunojen ja mesiangervojen huojuvan siinä kauniissa
niittynotkelmassa, jonka takana kohoaa havumetsä. Kun heinä oli
niitetty -- ja tämä niitty jätettiin aina viimeiseksi hänen
tähtensä -- oli hänen tapansa istua siellä odottamassa angervojen
kukkimista, hän rakasti niiden korkeita varsia ja hienoja,
valkeita, ruohikossa keinuvia kukkia.
"Oi, kuinka minä hänestä pidän!" huudahti Nancy tulisesti. "Etkö voi
nähdä häntä, äiti? Niin herttaista, että hän vielä muistaa heidän
niittäneen heinäniityn viimeiseksi juuri hänen äitinsä tähden ja niin
herttaista, että hän niin monen vuoden kuluttua muistaa angervot."
Nyt asiaan, Ann-serkkunne on aivan oikeassa sanoessaan teille,
ettei teidän pitäisi ryhtyä kalliisiin parannuksiin vieraan
tilalla ennenkuin tiedätte, saatteko häiritsemättä asua
Keltaisessa talossa. Sentapaiset serkut ovat aina oikeassa
sanokoot mitä tahansa. Minun serkkuni nimi ei ollut Ann, hän oli
Emma, mutta nimi ei suuresti muuta asiaa.
"Nancy!" kysyi rouva Carey kohottaen uudelleen silmänsä kirjeestä,
"oletko puhunut jotain Ann-serkusta?"
"Olen, jotain vähäpätöistä hänestä mainitsin, sillä hänenhän rahat
olivat, joita emme voineet käyttää, ennenkuin saisimme tietää, voimmeko
jäädä taloon. En luonnollisesti antanut hänestä mitään kuvaa herra
Hamiltonille, sanoin vain, että hän on hyvin käytännöllinen, ja nyt
muistan, kerroin hänelle sinun sanoneen, että hän on erinomainen
ihminen; siinä kaikki. Mutta näetkös, äiti, kuinka älykäs hän on.
Hänellä on 'vaistoa', kuten herra Popham sanoo, eikä tarvitse kovin
tarkasti mitään selittää hänelle."
Jos aikomuksenne on johtaa kaivosta vettä taloon ja sijoittaa
kellariin suuri lämmitysuuni muutamain suojien lämmittämistä
varten; jos te paperoitte ja maalaatte sisässä ja pidätte talon
hyvässä kunnossa, niin te ylläpidätte minun omaisuuttani, vieläpä
kartutatte sen arvoa, enkä niin muodoin asiain tällä kannalla
ollen voi ajatellakaan minkäänlaisen vuokran vastaanottamista.
"Ei mitään vuokraa! Ei edes kuuttakymmentä dollaria!" huudahti Nancy.
"Katso; niin hän todellakin sanoo."
"Sellaista kultaista konsulia ei ole ollut olemassa maailman alusta
alkaen!" huudahti Nancy riemuiten. "Voi! lue eteenpäin; siellä on vielä
paljon muutakin ja saattaa ehkä tulla peruutus."
Puhunko mitä muuta Careyt voivat tehdä hyväkseni, he, jotka ovat
tehneet jo niin paljon?
"Niin paljon!" kertasi Nancy dramaattisesti korostaen. "Oh, kyllä hän
on herttainen!"