"Rakas vanha mami!" mietti hän. "Ei auta vastaan haraaminen! Minun

on luovuttava Westoverista, korkeakoulusta ja kaikesta muusta ja

tyydyttävä kyläkouluun. Kuka voi nähdä äitinsä noin alakuloisena ja

kuulla hänen tuollaista puhuvan, luopumatta päätöksestään ja antamatta

perään."

Rouva Carey oli sillä välin sammuttanut lampun ja makasi hiljaa

vuoteessaan miettien. Viimeiset sanat, jotka väikkyivät hänen

mielessään, ennenkuin hän ummisti silmänsä uneen, olivat puolittain

unohtuneen runon sanat, opitut joskus hyvin pitkä aika sitten.

Lapselles voit ilon tai murheen tuottaa,

lapsesi pettää voit ja lapsees luottaa.

Ja kun kaikki tehty on

alla Luojan auringon,

voit vain rakastaa, jo lähtös aika on.

XXIII.

LÄHELLÄ HOHTAVAA MUURIA.

Toinen henkilö, joka suuntasi matkansa kohti Hohtavaa Muuria ja

Rauhalampea, vaikka matka suoritettiin perin vähäisellä tarmolla,

oli Julia Carey, tuo monien silmiinpistävien hyveitten ihmelapsi.

Useampi kuin yksi haltiatar oli varmaan jäänyt kutsumatta Julian

ristiäisiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistään sellaisesta

kuin sydämellisestä, tuttavallisesta ajatustenvaihdosta hämärissä.

Ei milloinkaan, ei edes aivan pienenä ollut hän tuntenut halua

istua jonkun etevämmän jalkain juuressa; hän oli aina mieluummin

pitänyt oman tuolinsa. Hän teki harvoin väärin omasta mielestään,

sillä hänen turhamaisuutensa sokaisi hänen silmänsä estäen häntä

näkemästä totuutta. Lääkärit eivät sallineet kenenkään kirjoittaa

Allan Carey raukalle, eikä Julian sydän niinmuodoin voinut pehmetä

säännöllisestä kirjeenvaihdosta sairastavan isän kanssa, sillä yksin

hänen ja Gladys Fergusonin arvostelun pätevyyteen hän luotti. Hänen

tietoisuutensa omasta etevämmyydestään, hänen ylellisyydenrakkautensa,

se silkinpehmyt itsekkyys, jonka avulla hän pelastautui epämieluisista

velvollisuuksista sekä hänen tekopyhä käytöksensä tekivät hänet niin

epämiellyttäväksi ja vähän halutuksi asuintoveriksi, että Carey-äidillä

oli täysi työ säilyttää sopusointua perhepiirissään. Nancyn helposti

kuohahtavaa mielenlaatua rouva Carey oli aina salaisesti pelännyt,

mutta yhtäkaikki joutui Kathleen raukka syylliseksi kohtaukseen, jonka

jälkimainingit tuntuvat vielä kuukausia jälkeenpäin.

Rouva Careyn ja Gilbertin keskustelun jälkeisenä aamuna hän katsahti

ylös ovea auki työnnettäessä ja näki Julian vihasta kalpeana ja

jäykistyneenä seisovan kynnyksellä.

"Mikä sinun on, lapsi?" huudahti rouva Carey keskeyttäen säikähtyneenä

työnsä.

Julian kintereillä seurasi Kathleen kasvot itkusta turvonneina ja

surkean onnettoman näköisenä.

Julian huulet avautuivat melkein koneellisesti, kun hän verkalleen ja

katkeran painokkaasti sanoi:

"Margaret-täti, onko totta mitä Kathleen sanoo, että isäni on ottanut

kaikki teidän rahanne ja Peter-sedän rahoistakin osan?"

Carey-äidin sydäntä vihlaisi! Silmäys Kathleeniin osoitti liian

selvästi hänen tehneen tuon melkein anteeksiantamattoman synnin, että

oli kertonut Julialle, mitä niin huolellisesti ja hellästi oli tähän

saakka pidetty häneltä salassa. Ennenkuin hän sai mitään vastanneeksi,

Kathleen pyyhkäisi Julian ohi ja heittäytyi lattialle äitinsä viereen.

"Oi, äiti, en voi sanoa mitään, jotta ymmärtäisit minua. Julia tietää,

hän tietää sydämessään mitä hän sanoi, kiusatakseen minua! Hän ei tee

muuta kuin nurisee, -- siitä että on niin paljon työtä, että meillä on

niin vähän pukuja, että hänet pannaan raatamaan, että meillä on niin

sivistymättömiä naapureita, hän sanoo, että neiti Tewksbury säälisi

häntä niin, jos tietäisi kaiken ja että Allan-setä olisi hirveän

onneton, jos hän näkisi tyttärensä viettävän sellaista elämää! Ja tänä

aamuna minun päätäni kivisti ja hammasta särki ja minä olin äkäisellä

päällä, ja aivan äkkiä kaikki tupsahti ulos suustani!"

"Kerro tädille, mitä sanoit", vaati Julia järkähtämättömästi!

Nyyhkytykset tukahuttivat Kathleenin äänen. "Minä sanoin -- minä sanoin

-- voi! kuinka voin sitä kertoa! Minä sanoin että jos hänen isänsä ei

olisi menettänyt niin paljon minun isäni ja äitini rahoja, niin me emme

nyt kaikki olisi niin köyhiä."

"Kathleen, kuinka saatoit!" huudahti hänen äitinsä.

Jos Julia oli halunnut nostattaa myrskyn, oli hän onnistunut ja hänen

kasvonsa osoittivat hillittyä vahingoniloa.

"Voi, äiti, älä hylkää minua; älä hylkää minua!" voihki Kathleen. "Minä

en sitä sanonut, vaan joku muu, jonka en tietänyt asuvan sisässäni. En

vaadi että annat anteeksi tahi että unohdat, Julia, mutta jos tahdot

koettaa, vaikka kuinka vähän, niin osoitan sinulle kuinka pahoillani

olen. Minä leikkaisin itseäni veitsellä ja tekisin vuotavan haavan,

minä menisin vankeuteen, jos saisin takaisin sen minkä sanoin! Voi,

mitä minun pitää tekemän, äiti, jos sinä vielä kerran katsot minuun

tuolla tapaa ja sanot: 'Kuinka saatoit'!"

Kathleenin omantunnonvaivat olivat todella kovat, sen saattoi Juliakin

nähdä.

"Puhuiko hän totta, Margaret-täti?" toisti hän.

"Tule tänne, Julia, ja käy istumaan tähän viereeni. Totta on,

että Peter-setä ja minä olemme kumpikin sijoittaneet rahaa isäsi

liikkeeseen, ja totta on myöskin, ettei hän ole kyennyt antamaan sitä

takaisin eikä kenties koskaan kykene. Varoja on juuri sen verran, että

saadaan isäsi elatuskustannukset maksetuiksi, mutta me luotamme hänen

kunniallisuuteensa. Olemme äärettömän pahoillamme hänen puolestaan

ja rakastamme häntä hellästi. Kathleen ei tarkoittanut mitään muuta

kuin että isälläsi on ollut vastoinkäymisiä ja että meidän on kaikkien

kärsittävä niiden seurauksia, mutta olen hyvin ihmeissäni siitä, että

tyttäreni on saattanut unohtaa itsensä puhumalla siitä sinulle!"

(Maahan käpertynyt Kathleen nyyhkyttää yhä rajummin.)

"Varsinkin", virkkoi Julia, "kun minulla kuten Gladys Ferguson sanoo,

ei ole muita kuin te, joiden puoleen voisin kääntyä surussani. Minä

olen isätön tyttö", (hänen äänensä värähti tässä) "ja minä olen vieras

talossanne."

Rouva Carey tunsi hiukan kiivastuvansa silmäillessään tutisevaa,

kyynelissä kylpevää Kitty raukkaa ja Julian taipumattomia kasvoja. "Nyt

olet väärässä, Julia. Minä en käsitä miksi sinä et osaltasi jakaisi

meidän onnettomuuttamme ja miksi sinä et kärsisi yhtä paljon puutetta

kuin me. Syy ei ole meidän, ei liioin sinun. Sinä et ole etuoikeuksia

nauttiva vieras, sinä olet perheeseen kuuluva. Sinä olet isätön juuri

tällä hetkellä, mutta minun lapseni ovat isättömiä ikiajoiksi, etkä

kuitenkaan ole tehnyt yhtäkään kuormaa kepeämmäksi yhdistämällä voimasi

meidän voimiimme. Sinä olet pysytellyt ulkopuolella, sen sijasta että

olisit uskollisena liittynyt yhteiseen rintamaan ja työskennellyt

kanssamme ilomielin ja voimiesi mukaan. Avosylin otin sinut vastaan, ja

sinä olet tehnyt elämäni raskaammaksi, paljoa raskaammaksi kuin mitä

se oli ennen tuloasi. Minun on täytynyt lakkaamatta pitää omat lapseni

kurissa voidakseni suojella sinua ja kaiken aikaa sinä olet pannut

heidän kärsivällisyytensä ja mielenmalttinsa aivan tarpeettomalle

koetukselle! Minä en puolusta Kathleeniä, mutta tahdon vain sanoa,

ettei sinulla ole vähääkään oikeutta käyttäytyä kuten käyttäydyt.

Sinä olet kolmetoista vuotias, kyllin vanha päättämään haluatko olla

rakastettu vai ei, nykyisin et ole rakastettu!"

Koskaan eivät neiti Täydellisen korvat olleet kuulleet noin

epämieluista puhetta. Hän ei ollut taipuvainen vetistelemään, mutta

hänen silmänsä alkoivat kastua ja näytti siltä kuin olisi kyynelryöppy

ollut tulossa. Margaret-täti oli niin ihana kiivaudessaan, ja Julia

sekä pelkäsi että ihaili häntä. Mitä jos hänen kohtalokseen todella

tulisi se, etteivät ihmiset rakastaisi häntä, sellainen ajatus

kauhistutti häntä. Salaisesti hän kadehti Nancyn synnynnäistä lahjaa

voittaa silmänräpäyksessä ihmisten mieltymys, miesten, naisten, lasten,

-- koirien ja hevostenkin jos siksi tuli. Hän ei milloinkaan huomannut,

että Nancyn sydän riensi ystävällisenä jokaista vastaan, että hänestä

tulvehti eloisuutta, iloa ja myötätuntoa; hän arveli päinvastoin Nancyn

osalle tulevan kiintymyksen ja ihastuksen johtuvan hänen viehättävästä

ulkonäöstään. Juliaa ei totta tosiaan haluttanut olla epämiellyttävä,

sillä hän tunsi olevansa hyväntapainen, tunnollinen, älykäs ja

hyvinpuettu; hänelle oli täydellinen yllätys, ettei hän ollut mikään

onnistunut Carey-poikanen.

"Gladys Ferguson on aina rakastanut minua", puhkesi hän viimein

sanomaan ja hänen äänensä värähti.

"Siinä tapauksessa joko Gladyksella on huomattava rakastamistaito tahi

ehkäpä olet toisenlainen Julia hänen seurassaan", huomautti Carey-äiti

tyynesti nostattaen huippuunsa Julian hämmästyksen ja hämmennyksen.

"No, Kathleen", jatkoi Carey-äiti. "Rouva Godfrey on usein pyytänyt

sinua viikoksi Elsien luo, ja voit lähteä Charlestowniin jo

iltapäiväjunassa. Lähde pois Julian luota äläkä muista muuta kuin että

olet tehnyt väärin ja että sinun on tavalla tahi toisella korjattava

mitä olet rikkonut. Toivon että Julia sinun poissaollessasi miettii mitä

hänen on tehtävä, että sinun olisi helpompi olla hänelle kohtelias

ja ystävällinen. Raamatussa puhutaan paljon siitä, Julia, että on

synti saattaa veljensä syntiä tekemään. Tämän synnin ja Kathleenin

rikkomuksen välillä on minun nähdäkseni varsin pieni ero?"

"Eikä ole!" huudahti Kathleen. "Minä olen paljoa, paljoa huonompi

Juliaa. Jos isä tietäisi miten olen loukannut Juliaa ja sinuakin, äiti!

Minä olen ollut uskoton isälle, sinulle, Allan-sedälle ja Julialle. Ei

mikään voi minua puolustaa, _ei mikään!_ Minä olen niin häpeissäni,

etten voi koskaan maailmassa sitä unhoittaa. Voi, Julia, voisitko

ojentaa minulle kätesi vain siksi, että näyttäisit tietäväsi, kuinka

kovasti ylenkatson itseäni?"

Julia pudisti hänen kättänsä koko lailla vähemmän arvokkaana ja

itsetyytyväisenä kuin tavallisesti, ja jotain hyvin merkillistä ja

perin odottamatonta tapahtui, kun hänen kätensä tapasi poloisen Kityn

kostean, kuumeisen pikku kämmenen. Hän kumartui äkkiä serkkunsa puoleen

ja suuteli häntä aivan vaistomaisesti. Kathleen vastasi tervehdykseen

kiitollisena, liikutetun lämpimästi ja sitten he molemmat heittäytyivät

Carey-äidin kaulaan, missä he itkien ja suudellen viipyivät kokonaisen

minuutin.

"Minä menen lääkärin luo vedättämään ulos pahan hampaani", huudahti

Kathleen silmiään kuivaten. "Ellei minulla olisi ollut hammassärkyä, en

olisi koskaan voinut olla niin inhoittava!"

"Kerraksi se puolustus saattaa kelvata", vastasi hänen äitinsä

raukeasti hymyillen, "mutta jos sinä joka kerran, kun teet väärin,

otatat pois jonkun jäsenen, jonka arvelet aiheuttaneen loukkauksen,

pelkään, ettei sinulla vanhana ole monta jäsentä tallella!"

"Äiti!" kuiskasi Kathleen hänen korvaansa uskaltamatta katsahtaa

häneen, "enkö saisi olla menemättä Charlestowniin ja jäädä kotiin

näyttääkseni sinulle ja Julialle kuinka pahoillani olen."

"Niin, antakaa hänen jäädä, Margaret-täti, niin minullakin olisi

tilaisuutta koettaa", pyyteli Julia.

Oliko taivas romahtanut maahan? Oliko Soveliaisuuden ja Täydellisyyden

Esikuva tunnustanut vikansa? Oliko kopea, itsekäs sydän sulanut, ja

tunsiko hän viimeinkin olevansa Careyn poikasten sukua? Oliko häntä

kohdannut oikein todellinen suru, mikä ensin sai hänet "vanhan"

tavalla vihastumaan ja sitten "uuden" tavalla anteeksi antamaan.

Carey-äiti näytti todellakin tällä viikolla ahkerasti harjoittavan

vanhaa ammattiansa "saattaa elolliset olennot itse luomaan itsensä!"

Gilbert, Kathleen ja Julia olivat kaikki raivanneet itselleen tietä

jäälohkareitten alla ja näkivät jo vilahdukselta Hohtavan Muurin.

XXIV.

KIRJE SAKSASTA.

Eräänä aamuna elokuun lopulla Carey-äiti asteli kylätiellä Peterin

juostessa hänen vieressään maitokannu kädessä ja vähän väliä poiketessa

päätieltä omille yksityisille retkeilyilleen. Beulah näytti lumoavalta

sateisen yön jälkeen ja kedot vihannoivat kuin olisi ollut heinäaika.

Ellei herra Hamilton ollut lomalla jossain mannermaalla, olisi hän jo

näihin aikoihin saanut Bill Harmonin kirjeen ja ennättänyt vastatakin,

mietti rouva Carey katsellessaan muutamissa kuukausissa hänelle

rakkaaksi käyneen maiseman rauhallista kauneutta.

Rouva Popham oli lopettanut aamuaskareensa ja istui jo avonaisessa

ovensuussa koruompelutyönsä ääressä kirjaillen räikeän sinipunertavaa

ruusua, jossa oli tulipunainen keskus.

"Tahtooko rouva tulla sisään?" kysyi hän vieraanvaraisesti "vai saako

Lallie Joy tuoda tuolin ruohikolle niinkuin tässä tuonnoin?"

"Ruohikko on aina paras mielestäni, rouva Popham", myhäili rouva Carey.

"Koska tänään on kalakauppiaan päivä, olisin pyytänyt saada yhden

ylimääräisen maitotuopin kalakeittoa varten."

"Kunpa tuo vain tulisi", oli rouva Pophamin lyhyt vastaus. "Jos minä

olisin ruvennut kalakauppiaaksi, niin kyllä minä toimeni hoitaisin,

sen lupaan! Herra Tubbs jää kotiin milloin on heinänteko, tahi hänen

vaimonsa sairastaa tahi on myrskyisää tahi lasten tekee mieli lähteä

sirkukseen."

Rouva Carey nauroi. "Se on totta, mutta kuten miehenne huomautti

minulle viime viikolla, 'vaikka herra Tubbs ei pidä sanaansa, niin

hänen kalansa on aina tuoretta ja hyvää.'"

"Tottakai herra Popham puhuu hänen puolestaan!" vastasi hänen vaimonsa.

"Omasta puolestani en pidä väliä onko kala hyvää tai pahaa, jos hän

kerran pitää sen kotonaan! Saattaa olla, että minä näen asiat jonkin

verran mustina; mutta kummako herra Pophamin kanssa eläessä, hän kun on

alati kaikesta hyvää uskova."

"Hän pitää meitä kaikkia Keltaisessa talossa iloisella mielellä",

uskalsi rouva Carey virkkaa.

"No niin, miksei", huomautti rouva Popham kuivasti; "mutta teidän ei

tarvitse kuulla sitä iloa aina. Hyvää tuulta aterian aikana, hyvää

tuulta iltasin, hyvää tuulta öisin! -- elämän-iän kestävä, loppumaton

hyvätuulisuuden virta. Juuri semmoinen hän oli poikanakin, näki aina

kaikessa valoisan puolen, oli sitä tahi ei. Hänen äitinsä ja isänsä

kyllästyivät siihen lopulta hirveästi; niin paljon päivänpaistetta

talossa aiheutti ihan vetoa, oli vanhan rouva Pophamin tapa sanoa.

Omasta puolestaan hän sanoi, että pitää toki joskus elämässä nähdä

pilviäkin, oikein mustia ja kunnollisia pilviä. Hän kyllästyi ihan

kuollakseen Ossianin ainaisiin kultareunaisiin pilviin! Lallie Joy on

minun luonnettani, eikä kummakaan eläessään alati isän seurassa, joka

ei maailmassa näe muuta kuin hyvää, katsoi hän mille puolelle tahansa.

Kahta asiaa tahtoisin päästä kuulemasta, kun pääsen taivaaseen --: 'Älä

ole huolissasi, Maria!' ja 'Kaikki se parhaaksi on!' Popham puolestaan

taas sanoo, että hän tyytyy mihin paikkaan tahansa taivaassa, kunhan

en minä ole siellä huutamassa 'Pidä kiirettä, Ossian!' niin että siinä

asiassa me ollaan kuitit!"

"On ihmeteltävä ominaisuus, nähdä hyvää kaikessa", huokasi rouva Carey.

"Ihmeteltävän väsyttävää", vastasi rouva Pophan, "vaikka minun

on myöntäminen, että se on Ossianin ainoa vika, eikä hän omia

vastoinkäymisiään näe sen paremmin kuin muitten ihmisten. Hänen uusi

nuori hevosensa pillastui ja karkasi tiehensä hänen kanssaan mennä

viikolla ja sotki niittokoneen aivan kappaleiksi. 'Ei hätää, Maria!'

sanoo ukko, 'minäpäs siitä laitan ensiluokkaisen rattaan tuulimyllyyn!'

Siinä hän nyt on vajassa korjailemassa sitä; rouva voi kuulla hänen

laulavan. Eilisiltana oli täällä ihmisiä harjoittelemassa metodistien

konserttia varten, enkä saanut hituistakaan nukutuksi, laulunuotit

kun kaiken aikaa hyrisivät päässäni. He panevat aina Ossianin

laulamaan: 'Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen, luo

vuorten yrttirinteisten', ja minä sanon hänelle, että hän on jo liian

vanha siihen, nuoret hirvet eivät lennä vuorten poikki silmälasit

nenällään, sanon minä, mutta hän ei ole tuosta millänsäkään, laulaa

vain laulamistaan kunnes kaiketi saavat sysätä hänet rullatuolissa

laululavalle!"

"Te kuulutte varmaan independenttien kirkkoon, rouva Popham?" kysyi

rouva Carey. "Olen nähnyt Lallien ja Digbyn sunnuntaikoulussa".

"Kuulun niinkin, herra Popham on metodisti ja minä olen independentti,

mutta minä sanon, että antaa lasten mennä minne haluavat, ja minä otan

heidät aina mukaani."

Rouva Careyä huvitti tämä venyvä uskonnollinen kanta, mutta hän koetti

näyttää totiselta. Samassa hän äkkäsi Nancyn avopäin lentävän tietä

pitkin heiluttaen ilmassa paperipalasta.

"Joko pääset kotiin tulemaan, mami?" huusi hän tulematta lähemmäksi.

"Jo, tulen heti, Lallie on jo tuonut maidon. Hyvästi, rouva Popham,

lapsilla näyttää olevan hätä saada minut kotiin."

"Rouva vaivaa itseänsä aivan liian paljon", vastusti rouva Popham,

"ettehän suo itsellenne mitään lepoaikaa."

"Niin, näettekös, minä itse -- siinä kaikki mitä minulla on heille

antamista", vastasi rouva Carey tarttuen Peterin käteen ja lähtien

Nancyä tapaamaan.

"Äiti", huudahti tämä nuori neito hengästyneenä, "minun täytyy kertoa

sinulle mitä olen pitänyt salassa, koska pelkäsin huolettaa sinua.

Minä kirjoitin herra Hamiltonille samassa postissa kuin herra Harmon.

Billillä on aina niin kiire ja hän on niin kehno kirjeidenkirjoittaja,

niin että hän ei olisi ensinkään hauskasti esittänyt asiaa, ja sinua

en tahtonut vaivata kesken kaikkia huoliasi, joten minä itse kirjoitin

konsulille, ja otin vielä jäljennöksenkin, että saisit tarkalleen

nähdä mitä kirjoitin. Viikon ajan olen joka päivä veräjällä odottanut

kirjeiden tuloa, mutta tänä aamuna Gilbert sattui olemaan siellä

ja huusi: 'Sinulle on kirje Saksasta, Nancy!' He ovat kaikki ihan

nääntyä uteliaisuudesta; Olive ja Cyril myös, mutta minä tahdon, että

sinä avaisit ja lukisit sen ensin, sillä se saattaa olla täynnä mitä

kauheimpia iskuja."

Rouva Carey kävi istumaan Pophamin nurkkauksen ja Keltaisen talon

välillä olevan viheriän kummun juurelle ja avasi kirjeen -- hiukan

pahaa aavistellen, se myönnettäköön. Nancy istui aivan lähellä häntä

pidellen kiinni ison, tiheästi kirjoitetun arkin kulmasta.

"Mitä, hänhän on kirjoittanut sinulle kokonaisen kirjan, Nancy!"

huudahti rouva Carey. "Siinä mahtaa olla koko hänen elämäntarinansa!

Miten pitkä sinun kirjeesi oli?"

"En muista, oli se aika pitkä, sillä mielestäni oli niin paljon

kertomista, että hän pääsisi selville siitä kuinka suuresti rakastamme

taloa ja miksi emme voi käyttää Ann-serkun rahoja, jos meidän

täytyisi muuttaa vuoden tahi kahden kuluttua, ja sitten kerroin

meistä itsestämmekin kaikenmoista, jotta hän näkisi, meidän olevan

miellyttävää, hauskaa ja kunnioitettavaa väkeä."

"Olikohan se kaikki varsin tarpeellista", huomautti rouva Carey yhä

rauhattomampana.

Näin kuului Lemuel Hamiltonin kirje, päivätty Amerikan

konsulinvirastossa Breslaussa Saksassa:

_Rakas Nancy neiti_. -- Koska kirjeenne minulle sisälsi

pelkästään liikeasioita pitäisi minun aloittaa vastaukseni

sanoilla: 'Kunnioitettava neiti, Arvoisan kirjeenne olen saanut

kuudentena päivänä tätä kuuta'; j.n.e. mutta niin en aio tehdä.

Luullakseni olette arvannut minulla olevan kaksi omaa tytärtä,

sillä te kirjoititte minulle juuri kuten olisimme istuneet

yhdessä vieretysten kahden ystävän tavalla eikä kuten isäntä ja

vuokralainen.

Rouva Careyn silmät vilkkuivat. Hän tunsi hyvin Nancyn

muodollisuuksista poikkeavan kirjetyylin, ja vilkkaan, välittömästi

pulpahtavan ystävällisyyden!

Jokainen sana kirjeessänne huvitti minua, miellytti minua,

liikutti minua. Tuntuu kuin tuntisin teidät kaikki rakkaasta

äidistä alkaen, joka istuu keskellä --

"Mitä hän sillä tarkoittaa?"

"Lähetin hänelle valokuvan perheestä."

"Mutta miksi?"

"Jotta hän voisi nähdä minkänäköisiä olemme; jotta hän tietäisi, että

meitä kannattaa pitää vuokralaisina vaikka ikuisesti!"

Rouva Carey rupesi alistuvana uudelleen lukemaan.

Rakkaasta äidistä alkaen, joka istuu keskellä aina rakastettavaan

pikku Peteriin, joka nähtävästi on juuri sellainen, jommoiseksi

olette hänet kuvannut. Minä olin hänen ikäisensä, kun läksin

Keltaiseen taloon viettääkseni siellä muutamia vuosia. Vanha

Hamiltonin mummi oli asunut siellä koko elinaikansa, ja kun

äitini, joka oli leski, sairastui vakavasti, vei hän minut

mukanaan isoäidin luo. Äitini ei koskaan parantunut niin paljoa,

että olisi voinut lähteä pois, ja niinpä aikaisin lapsuuteni

kului Beulahissa, ja minä läksin kylästä vasta kymmenvuotiaana ja

orpona.

"Voi toki!" keskeytti Nancy. "Nykyisin näyttää siltä kuin ei kellään

olisi isää ja äitiä!"

Isoäiti kuoli heti äitini jälkeen ja tuskin tiedän kuka on

talossa asunut seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana, Sen omisti

veljeni ja siellä asui moniaita perheitä, kunnes se joutui minun

osalleni. Minulla ei ole minkäänlaisia onnellisia muistoja siitä,

joten voitte pitää talon itsellenne, mitä niihin tulee. Ainoat

muistelmani liittyvät läntiseen makuuhuoneeseen, missä äitini eli

ja kuoli.

"Läntinen makuuhuone; se ei ole se, missä on seinämaalaukset. Ei, se on

tietysti se, missä minä makaan", sanoi rouva Carey. "Maalattu huone on

varmaankin aina ollut vieraskamarina."

Hän saattoi liikkua vain vuoteesta tuoliin ja hänen suurin

nautintonsa oli istua päivänlaskun ikkunan luona katselemassa

satakaunojen ja mesiangervojen huojuvan siinä kauniissa

niittynotkelmassa, jonka takana kohoaa havumetsä. Kun heinä oli

niitetty -- ja tämä niitty jätettiin aina viimeiseksi hänen

tähtensä -- oli hänen tapansa istua siellä odottamassa angervojen

kukkimista, hän rakasti niiden korkeita varsia ja hienoja,

valkeita, ruohikossa keinuvia kukkia.

"Oi, kuinka minä hänestä pidän!" huudahti Nancy tulisesti. "Etkö voi

nähdä häntä, äiti? Niin herttaista, että hän vielä muistaa heidän

niittäneen heinäniityn viimeiseksi juuri hänen äitinsä tähden ja niin

herttaista, että hän niin monen vuoden kuluttua muistaa angervot."

Nyt asiaan, Ann-serkkunne on aivan oikeassa sanoessaan teille,

ettei teidän pitäisi ryhtyä kalliisiin parannuksiin vieraan

tilalla ennenkuin tiedätte, saatteko häiritsemättä asua

Keltaisessa talossa. Sentapaiset serkut ovat aina oikeassa

sanokoot mitä tahansa. Minun serkkuni nimi ei ollut Ann, hän oli

Emma, mutta nimi ei suuresti muuta asiaa.

"Nancy!" kysyi rouva Carey kohottaen uudelleen silmänsä kirjeestä,

"oletko puhunut jotain Ann-serkusta?"

"Olen, jotain vähäpätöistä hänestä mainitsin, sillä hänenhän rahat

olivat, joita emme voineet käyttää, ennenkuin saisimme tietää, voimmeko

jäädä taloon. En luonnollisesti antanut hänestä mitään kuvaa herra

Hamiltonille, sanoin vain, että hän on hyvin käytännöllinen, ja nyt

muistan, kerroin hänelle sinun sanoneen, että hän on erinomainen

ihminen; siinä kaikki. Mutta näetkös, äiti, kuinka älykäs hän on.

Hänellä on 'vaistoa', kuten herra Popham sanoo, eikä tarvitse kovin

tarkasti mitään selittää hänelle."

Jos aikomuksenne on johtaa kaivosta vettä taloon ja sijoittaa

kellariin suuri lämmitysuuni muutamain suojien lämmittämistä

varten; jos te paperoitte ja maalaatte sisässä ja pidätte talon

hyvässä kunnossa, niin te ylläpidätte minun omaisuuttani, vieläpä

kartutatte sen arvoa, enkä niin muodoin asiain tällä kannalla

ollen voi ajatellakaan minkäänlaisen vuokran vastaanottamista.

"Ei mitään vuokraa! Ei edes kuuttakymmentä dollaria!" huudahti Nancy.

"Katso; niin hän todellakin sanoo."

"Sellaista kultaista konsulia ei ole ollut olemassa maailman alusta

alkaen!" huudahti Nancy riemuiten. "Voi! lue eteenpäin; siellä on vielä

paljon muutakin ja saattaa ehkä tulla peruutus."

Puhunko mitä muuta Careyt voivat tehdä hyväkseni, he, jotka ovat

tehneet jo niin paljon?

"Niin paljon!" kertasi Nancy dramaattisesti korostaen. "Oh, kyllä hän

on herttainen!"

Keltaisen talon lapset · 第 11 / 18 段