konsuli. "Tuollainen lystikäs, tuttavallinen, juoruava, vilkas pikku
kirje! Hänen 'ensimmäinen liikekirjeensä', hän sanoo! Voi toki! kun
hän oppii niitä kirjoittamaan, muutamien vuosien kuluttua, ei niissä
enää näin viehättävän luonnollisesti kerrota perheasioista, eikä
näin viattomasti kielitä äidistä ja Juliasta. Luulenpa melkein, että
tuntisin koko perheen ilman valokuvaakin! Tuolissa istuva rouva,
joka ei ole oikein edukseen tässä pikakuvassa, ansaitsee Nancyn
ylistyksen, -- ja Bill Harmonin. Miten kaunis, eloisa, kiharainen pää
Nancyllä on! Miten iloinen, virkeä, älykäs ilme! Poika on kaunis ja
hienonnäköinen, mutta hänen pitää herätä, muuten Nancystä tulee perheen
päämies. Istuva tyttö ei ole niin miellyttävä. Hän on Allan-sedän
tytär" ja (kirjettä silmäillen) "Allan-sedällä on hermotauti ja kaikki
äidin rahat." Tässä herra Hamilton nauroi täyttä kurkkua kolmannen
kerran neljännestunnin kuluessa. "Nancy ei aavista kuinka sattuvasti
hänen lapsellisen puutteellinen sanontatapansa esittää tosiasiat",
hän ajatteli. "Allan-sedän osaan ulkoa, hän ei ole ainoa onneton
herrasmies, jolle toisten ihmisten rahat ovat tuottaneet hermotaudin.
Katsokaamme! Nancyn tunnen; ystävällisen, pienen Nancyn; iältään
viidentoista tahi kuudentoista vanha, luulisin; tunnen Allan-sedän
Julian, joka päärmää valokuvissa, mutta ei muuten; tunnen Gilbertin,
joka on masentunut, koska hänen on omin voimin suoriuduttava elämässä;
pienen pojan, joka 'on meistä kaikkein kultaisin'; Kittyn, joka ennen
muita hankki itselleen pääsyn äidin olkapään taa; ja itse äidin, joka
ei sano 'Joutavia' lastensa tuumille, ja joka kieltäytyy koskemasta
vakuutusrahoihin ja toivoo Gilbertin näyttävän mihin 'isän poika'
pystyy ilman kenenkään apua, ja joka on ylenmäärin ihastunut halvan,
keltaisen seinäpaperin iloisiin väreihin ja kuvioihin! Siunatkoon
kuinka turmeltumattomia he ovat! Heidän ei tarvitse maksaa penniäkään
vuokraa, koska he aikovat johtaa veden keittiöön ja teettävät kalliita
korjauksia! Kuka Hamiltoneista suostuisi asumaan Keltaisessa talossa!
Ajatella, että joku haluaisi asettua asumaan tuohon pieneen, hyljättyyn
maakamaraan, Beulahiin, missä ei korva tapaa muita ääniä kuin Osh
Pophamin naurua tahi lehmänkellon kilinää! Oh! jospa omat tyttäreni
kirjoittaisivat minulle tämäntapaisia kirjeitä, että saisin nähdä
miten heidän älynsä kehittyy, kuinka he tarttuvat käsiksi elämään ja
ennen kaikkea mitä heidän sydämessänsä on! No niin, pieni Nancy-neiti!
vilpitön, suorapuheinen, luottavainen, älykäs pieni Nancy, joka
sanoo minua 'rakkaaksi herra Hamiltoniksi' ja kiittää minua siitä,
että sallin hänen asua keltaisessa talossani, sinua ei tulla koskaan
siellä häiritsemään, ja jos sinä ja Gilbert joskus ansaitsette
kyllin rahaa ostaaksenne sen, niin saatte sen varmasti halvalla! Ei
yksikään jälkeläisistäni välittäisi asua siinä -- ellei ehkä Tom --
sillä tuhlattuaan kolmesataa dollaria, he kyllästyivät jo ladossa
tanssimiseenkin lauantai-iltaisin. Jos se joutuu jonkun käsiin,
joka tuottaa siunausta sille, niin hyvä, vanha Hamiltonin mummi on
rauhallisena lepäävä haudassaan."
Toisessa paikassa olemme puhelleet perhepiireistä, mutta totta
puhuen ei Lemuel Hamiltonin perhe ollut koskaan saavuttanut tätä
symmetristä ja sopusuhtaista pyöreätä muotoa. Heidän avioliittonsa
kahdeksana tahi kymmenenä ensimmäisenä vuotena, kun lapset olivat
vielä pieniä, oli syrjäisen silmään kuitenkin näyttänyt siltä kuin
he olisivat muodostaneet, sanokaamme suorakaiteen. Hiukan myöhemmin
elämän huolet ja vastoinkäymiset väänsivät oikeat kulmat hiukan
viistoon ja seurauksena oli vinokaide. Rouva Hamiltonilla oli itsellään
rahaa, mutta hän tahtoi, että Lemuel hankkisi perheelle mainetta ja
yhteiskunta-aseman, joka vastaisi heidän varallisuuttaan. Hän olisi
mielellään ollut lähettilään puoliso, mutta hänen miehensä oli hänestä
omituisen hidas hankkimaan tätä arvoa. Hänen mieleensä ei milloinkaan
johtunut olla hyvillään tahi tyytyväinen siitä, että Lemuel palveli
maatansa kyvykkäästi vaikka vaatimattomassakin asemassa. Hänellä ei
ollut vähintäkään halua kuluttaa kallista aikaansa Euroopan pienissä,
ikävissä kaupungeissa, ja monilla verukkeilla, joista tärkein oli
lastenkasvatus, hänen onnistuikin järjestää elämänsä mielensä mukaan.
Hänen onnekseen hyviä ja suosittuja kouluja sattui tavallisesti olemaan
sopivan välimatkan päässä ompelijattarista sekä kultasepänliikkeistä ja
muotikaupoista, joita hänen sielunsa rakasti. Jos herra Hamilton hoiti
jokapäiväisiä virkatehtäviänsä Antverpenissä, oleskeli rouva Hamilton
enimmäkseen Brüsselissä tahi Pariisissa, jos hänen miehensä oli
Zittaussa, Saksissa, oli hän Dresdenissä. Jos herra Hamilton määrättiin
johonkin kauppakaupunkiin, niin hän joka vuosi vietti muutamia
kuukausia hänen luonaan, mutta lopun aikaa jollain taiteellisemmalla
tahi hienommalla paikkakunnalla. Asema alkoi kärjistyä, sillä lapset
olivat vähitellen jättäneet kouluiän, vaikka rouva Hamiltonilla oli
yhä vielä edessään pyhä velvollisuus auttaa heitä eteenpäin elämässä.
Agnes, äitinsä lempilapsi, oli vielä koulussa ja harrasti kaikkea
ulkomaalaista, vieraita kieliä, vieraita tapoja ja vierasta elintapaa.
Edith oli käynyt rauhattomaksi ja hänessä huomattiin epämieluista
rakkautta syntymämaahansa, joten hän enimmän aikaansa oleskeli
äitinsä sukulaisissa New Yorkissa tahi vieraili koulutovereittensa
luona siellä täällä. Pojat olivat lähteneet kaukaisille maille;
Jack, vanhempi, Texasiin, missä hän oli menettänyt vanhemmiltaan
ensimmäiseen liikeyritykseensä saamat rahat; Thomas, nuorempi, Kiinaan,
missä hänellä oli surkeasti ikävä, vaikka kauppa-asiat sujuivat
häneltä hyvin. Vankka, hyvä valtiollinen toimi jossain suuressa ja
merkitsevässä kaupungissa olisi tehnyt mahdolliseksi herra Hamiltonille
koota kotikaton alle hajallaan olevat lapsensa ja suoda heille
se tausta, jota hänen vaimonsa vuosikausia lakkaamatta (ja hyvin
äänekkäästi) oli ikävöinyt. Mutta tuota hartaasti toivottua nimitystä
ei kuulunut eikä rouva Hamilton erikoisesti välittänyt miehestä,
joka ei kyennyt hankkimaan hänelle mitä hän halusi. Näihin aikoihin
naururypyt alkoivat kangistua herra Hamiltonin silmien ympärillä, niitä
kun ei enää joka päivä käytetty; ja silloin myös hänen suupielensä
alkoivat kääntyä alaspäin ja hänen hartiansa painua kumaraan; silmien
katse kadotti entisen terävyytensä ja reippautensa ja hänen astuntansa
voimakkaan notkeutensa. Mutta rouva Hamiltonista näytti vain siltä
kuin hänen miehensä olisi ollut saamaton, joutilas ja pahaonninen;
ei ensinkään johtunut hänen mieleensä, että hän tarvitsi rakkautta,
lohdutusta, apua ja rohkaisua! Hän olisi arvatenkin hämmästynyt ja
loukkaantunut aviovaimontunteissaan, jos hän olisi nähnyt yksinäisen
miehensä ahmivan pienen Nancy Careyn kirjettä kuin olisi se ollut
kastetta janoavalle sielulle, tahi asettavan Careyn ryhmävalokuvan
kirjoituspöydälleen ja katselevan sitä aika ajoin kuin olisi hän
voittanut uusia ystäviä. Hänen mielikuvitustansa liikutti tämän pienen
ryhmän tyytyväisyys, toiveet, yhteenkuuluvaisuuden tunne, uljuus,
keskinäinen rakkaus, luottamus ja pyrkimys eteenpäin ja hänen sydämensä
ovi avautui selkoselälleen heille. "Nuoruuden Eedenin muistot heräsivät
hänen sielussaan voimakkaina" kun hän tarttui kynään vastatakseen
Nancyn ensimmäiseen liikekirjeeseen.
Lopetettuaan kirjeensä hän sytytti toisen sikarin ja heittäytyen
kiikkutuoliinsa kädet niskallaan hän vaipui unelmiin. Ne valtiolliset
toimet, jotka saattoivat tarjoutua hänelle, risteilivät nopeassa
jonossa hänen ajatuksissaan. Jos A tahi B tahi C voisi tulla
kysymykseen, niin hänen vaimonsa olisi tyytyväinen ja heidän yhteiset
tulonsa olisivat ehkä siksi riittävät, että voisi koota lapset, ainakin
osan, joskaan ei saman katon alle, niin ainakin niin lyhyen välimatkan
päässä oleville seuduille, että vanhempain ja lasten välillä saattaisi
kehittyä keskustelututtavuutta. Tom oli lapsista kauimpana ja isälle
rakkain ja samalla ainoa, joka isäänsä rakasti.
Herra Hamilton kumartui hajamielisenä eteenpäin, ja kopeloituaan
kirjoituspöytänsä laatikoita onnistui hänen kaivaa esiin Tomin
valokuva seitsemäntoista- tahi kahdeksantoistavuotiaana. Jatkettuaan
hiukan etsimistään hän löysi vielä toisenkin, joka kuvasi hänen
vaimoansa yllä muuatta hoviesittely-tilaisuutta varten valmistettu
puku. Tästä kuvasta ei ollut paljoakaan lohdutusta tahi seuraa --
rouva oli liiaksi koristettu ollakseen kenenkään vaimo -- mutta sen
alla samoissa kehyksissä oli toinen kuva, otettu heti häiden jälkeen.
Siihen liittyi niin monta muistoa, ettei sekään virkistänyt hänen
mieltänsä, mutta hänen sydämensä värähti kuitenkin hiukan, todistaen,
ettei se vielä ollut kuollut. Liivintaskuista löytyi edelleen tyttöjen
lapsuudenaikainen kuva, joka oli jo melkein unohtunut. Tämän ynnä
muut kuvat hän asetti riviin pöydälle, ja niitä katsellessaan hänelle
johtui mieleen, että hän tunsi omaisiansa tuskin läheisemmin kuin
valokuvaajat, jotka olivat kuvat ottaneet. Hän vilkaisi toisesta
perheestä toiseen useita kertoja. Careyt olivat kauniimpia; siitä
ei ollut epäilystä, mutta erotus ei ollut yksin siinä. Hamiltonit
olivat paljoa upeammin puetut, mutta he näyttivät kaikki hiukan
itsetietoisilta ja hiukan tyytymättömiltä. Siinä se oli; Careyt
olivat onnellisempia! Heitä oli kuusi ja he elivät unhoon joutuneessa
Hamiltonin talossa puolittain erämaassa viiden- tahi kuudensadan
dollarin vuotuisilla tuloilla suorittaen itse talousaskareensa, ja
he olivat yhtäkaikki onnellisempia kuin hänen oma joukkonsa, joka
kulutti neljäkymmentä, viisikymmentä kertaa sen summan. Niin kyllä, he
olivat jo aikuisia, hänen poikansa ja tyttärensä, nyt oli avioliitto
-- onnistunut tahi epäonnistunut -- oleva suurin tapaus heidän
elämässään. Ei yksikään rahaton vävypoika ollut perheeseen tuleva niin
kauan kuin rouva Hamilton vartioi sisäänpääsyä; siitä hän oli varma!
Pojat taas saattoivat valita aviosiippansa Texasissa tahi Kiinassa;
ehkäpä jo olivatkin valinneet, kukapa sen tiesi, vaikka Jack oli vasta
kahdenkymmenenkuuden ja Tom kahdenkymmenenkahden vuotias. Hänen täytyi
töiden ja huolien uhallakin kirjoittaa heille kaikille useammin, mutta
etenkin Tomille, joka oli niin kaukana omaisistaan.
Hän etsi paperiarkin ja täytettyään sen kirjoitti toisen ja vielä
kolmannenkin. Taitettuaan ne kokoon ja pistettyään ne kirjekuoreen, hän
kirjoitti osoitteen: Herra Thomas Hamilton, Hong-Kong, Kiina. Mutta
kun hän oli sulkemaisillaan sen, hän äkkiä pysähtyi. "Minä liitän
mukaan pikku Careyn kirjeen", ajatteli hän. "Tom on ainoa, joka jonkin
verran välittää vanhasta talosta ja olen kertonut hänelle vuokranneeni
sen. Hän on jalomielinen poika eikä harmittele sitä, että muutamia
dollareita on menetetty hyvään asiaan. Nämä Careyt lisäävät sitä
paitsi tilan arvoa joka vuodelta minkä siellä asuvat, ja rakennukset
olisivat luultavasti joutuneet perin rappiolle ilman heitä." Hän liitti
kirjeeseensä vielä seuraavan jälkikirjoituksen: "Lähetän sinulle pikku
Nancy-neidin kirjeen, valokuvan, missä hän sitoo köynnösruusua sekä
perheryhmän, joten käsität varsin hyvin, mikä sai minut kirjoittamaan
hänelle (ja Bill Harmonille) että he saavat häiritsemättä olla
minun vuokralaisiani niin kauan kuin haluavat." Tämän tehtyään ja
varustettuaan kirjeen postimerkeillä hän asetteli vaimonsa ja lastensa
kuvat sinne tänne kirjoituspöydälle ja lähti virastosta.
Oh! aivan varmaan Carey-äidin linnunpoikaset kulkevat merien yli
näyttämässä hyville linnuille tietä kotiin; ja ihan totta on mitä hän
sanoi: "Yksi todellinen koti muodostaa aina toisen, siitä olen varma!"
Voipa se tehdä vielä senkin, että kuljettaa kangastuksen kodista yli
ketojen, metsien, järvien ja valtamerien Beulahin kylästä Breslauhun
Saksaan ja sieltä eteenpäin aina Kiinaan Hong-Kongiin asti.
XXII.
KUMMINLAHJOJA.
Rouva Lord kutsui monta haltiatarta Cyrilin ristiäisiin, mutta herra
Lord oli tullut jännittävään kohtaan oppikirjansa ensimmäisessä osassa
ja unohti, että hänellä oli poika. Kun molemmat vanhemmat eivät
harrasta tällaisia pikkuasioita, on varmaa, että jotakin unohtuu.
Cyrilin äiti oli heikko ja sairas näihin aikoihin ja syynä siihen oli
se, että kutsumaton Haltiatar vainosi vihallaan Cyril-lapsukaista jo
kehdosta alkaen. Kostonhimoinen haltiatar lähetti pojalle uhkauksen
siunauksen asemasta julistaen, että Cyrilin piti vaeltaa elämänsä
läpi alituisesti pelon vallassa. Haltiattarena hän tietysti oli
täysin selvillä siitä, että jos Cyril tahi joku toinen Cyrilin
hyvää harrastava henkilö, julistaisi tämän kirouksen tehottomaksi,
niin hänellä ei olisi valtaa panna uhkaustansa täytäntöön. Mutta
Haltiattarena hän myöskin tiesi, että jos Cyril tottuisi pitämään
itseään pelkurina hänestä lopulta tulisikin pelkuri, joten
haltiattarella yhtäkaikki oli hyvät onnistumisen toiveet.
Maailmaan tullessaan oli Cyril saanut osakseen vain niukat
tervetuliaiset. Isä ja äiti eivät milloinkaan yhdessä istuneet hänen
kehtonsa ääressä katselemassa ja kyselemässä toisiltaan "mahtoiko
lapsi olla kaikin puolin terve." Kun hän oli niin vanha, että hänen
kullanpunaiset hiuksensa pantiin kiharoille ja silkkinauhoja sidottiin
hänen hennoille vyötäisilleen, vietiin hänet joskus alakertaan, mutta
hän pakeni aina äitinsä tahi hoitajansa syliin isän lähestyessä. Kuinka
monasti olivatkaan hän ja hänen pieni sisarensa Olive kätkeytyneet
portaitten alle kun isä oli huutanut äitiä yläkerrasta lukuhuoneeseensa
toruakseen häntä puotilaskuista! Ja ilkeän painajaisen tavoin vaivasi
heitä muisto eräästä isän syntymäpäivästä, jolloin äiti oli päättänyt
olla iloinen. Se tapahtui juuri ennen illallista. Ensimmäisiin,
lyhyisiin housuihinsa puettuna piti Cyrilin koputtaa isän ovelle
sinipunertava kukkavihko käsissään osoitteeksi, että syreenit olivat
kukassa. Oliven piti punaisessa kasimirihameessaan pysytellä hänen
lähellään voidakseen oven avautuessa ojentaa hänelle piirustamansa
kissan vastasyntyneine poikasineen. Sievän ja odottavan näköisenä sydän
kurkussa odotti äiti portailla oma lahjansa kädessään nähdäkseen miten
hänen suunnitelmansa onnistuisi. Mutta näistä iloisista valmistuksista
kehittyi mitä surkein kotoinen murhenäytelmä.
Cyril koputti. "Mitä tahdot?" kuului sisästä työssään keskeytyneen
kiukustunut ääni.
"Kolkuta uudestaan!" kuiskasi rouva Lord. "Isä ei muista, että on hänen
syntymäpäivänsä, eikä hän tiedä että sinä täällä koputat."
Cyril kolkutti arasti uudelleen, mutta niin pian kuin hän kuuli isän
ärtyisän äänen tämän noustessa kiireisesti kirjoituspöytänsä äärestä,
poika kääntyi ja pakeni keittiön kautta vajaan.
Olive jäi ovelle seisomaan kuva kädessään.
"Nyt on syntymäpäiväsi, isä", sanoi hän. "Illalliseksi on laitettu
kaakku, ja tässä on minun lahjani." Lapsen äänessä ei ollut rakkautta.
Kiihkeä myötätunto Cyriliä kohtaan oli karkoittanut kaiken ilon ja
hauskuuden hänen sydämestään ja hän ojensi lahjansa isälleen lujasti
yhteenpainunein huulin ja huohottaen.
"Kiitoksia vain; mutta en pidä siitä, että koputat ovelleni, kun
kirjoitan; -- olenhan sen jo ennenkin sanonut. Sano äidille, etten voi
tulla illalliselle tänään, lähettäköön ruuan tänne tarjottimella!"
Sulkiessaan oven Olive näki hänen panevan kuvan pöydälle luomatta
siihen ainoatakaan katsetta, sitten hän astui poikki huoneen ottaakseen
kirjan suuresta kirjakaapista.
Rouva Lord oli jo lannistuneena kadonnut ylähallista. Kymmenvuotias
Olive astui portaita raivokkaan vihan puuskassa. Astuessaan äitinsä
huoneeseen hän repi punaisen nauharuusun hiuksistaan ja alkoi avata
hameensa nappeja. "Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!" huusi hän
jalkaansa polkien. "En tahdo koskaan enää koputtaa hänen ovelleen.
Tahtoisin ottaa Cyrilin ja juosta tieheni! Lampeen minä heitän
syntymäpäiväkaakun, sen teen, ei mikään voi estää minua!" Sitten
hän nähdessään äitinsä kalmankalpeat kasvot heittäytyi vuoteelle
vaikeroiden: "Oi, äiti, äiti -- miksi olet sallinut hänen tulla asumaan
kanssamme? Oliko meillä pakko saada hänet isäksemme? Etkö voinut estää
sitä, äiti?"
Rouva Lord tuli kalpeammaksi, painoi kädellään sydäntänsä, horjahti,
ojentautui suoraksi, horjahti uudelleen ja kaatui istumaan ikkunan
luona olevaan suureen tuoliin. Hänen silmänsä painuivat kiinni,
ja Olive peljästyneenä sanojensa näkyvästä vaikutuksesta, juoksi
takaportaita alas kutsumaan keittäjää. Kun hän hengästyneenä ja
ähkien palasi, istui hänen äitinsä aivan rauhallisena ikkunan ääressä
katsellen ikkunasta setripuita.
"Se oli vain ohimenevä tuskankohtaus, rakkaani! Minä olen taas terve.
Ei mitään hätää, Bridget. Herra Lord ei tule illalliselle, ole hyvä ja
vie hänelle ruokaa tarjottimella."
"Tekisi mieleni laittaa tarjotin hänelle Punaisen meren pohjaan;
sinne hän olisi omiaan!" murisi Bridget mennessään keittiöön Cyriliä
lohduttamaan.
"Oliko se minun syyni, äiti?" kysyi Olive kumartuen levottomana äitinsä
puoleen.
Hänen äitinsä veti lapsen pään rinnoilleen ja painoi heikosti oman
päänsä siihen. "Ei, rakkaani", huokasi hän. "Se ei ole kenenkään syy,
ellei ehkä minun!"
"Onko tuska poissa?"
"Ihan poissa, rakkaani."
Tuska osoittautui kuitenkin jo monia vuosia murtumisen partaalla olleen
sydämen viimeisiksi ponnistuksiksi, ja pian sen jälkeen Olive ja Cyril
olivat äidittömiä.
Herra Lordilla ei ollut vähääkään muistuttamista sitä tuttavallisuutta
vastaan, joka oli muodostumassa hänen lastensa ja Keltaisessa talossa
asuvien uusien tulokkaiden välillä niin kauan kuin hän sai olla
häiriintymättä ja niin kauan kuin se ei maksanut hänelle mitään.
Lapsia oli ankarasti kielletty leikkimästä kylänlasten kanssa, sillä
herra Lord kuvitteli olevansa ylimysmielinen. Mutta tosiasia oli,
että hän oli peräti vailla minkäänlaista myötätuntoa ihmiskuntaa
kohtaan, ja saadakseen hänestä hyvän naapurin olisi pitänyt alkaa hänen
isoisästään ja työskennellä kolmen sukupolven ajan. Hän oli nähnyt
Nancyn ja Gilbertin talonsa veräjällä, ja hän oli kerran kohdannut
rouva Careyn ollessaan matkalla postikonttoriin, mikä oli jotenkin
harvinaista. Rouva Carey ei ollut henkilö, jonka saattoi sivuuttaa
välinpitämättömänä, ja herra Lord tunsi paikalla olevansa vertaisensa
läheisyydessä, tavaton tapahtuma hänen kokemuksissaan; omaa itseään
ylempänä olevaa henkilöä hän ei olisi tuntenut, vaikka olisi kuinka
usein kohdannut sellaisen!
"Erinomaisen sievä, harvinainen nainen", ajatteli hän. "Tuo kaunis,
uljas poika tulee häneen. Soisin, että hän panisi hiukan eloa Cyriliin!"
Gilbert oli todella omia kasvatusmetoodejaan käyttäen antanut Cyrilille
hiukan itseluottamusta ja hänen ujoutensa oli myöskin jonkun verran
haihtumassa Carey-äidin lämpimän vastaanoton ja hänen miellyttävän
taitonsa vuoksi saada ihmiset unohtamaan ujoutensa ja kömpelyytensä
hänen seurassaan.
"Hei, hei!" sanoivat myrskylinnut villihanhille tarinassa Vetten
pienokaiset. "Tämä nuori herrasmies on menossa Hohtavalle Muurille.
Aika uljas poika kun on päässyt näin pitkälle. Antakaa tälle
pikkumiehelle hyvää vauhtia jäätikköjen yli Carey-äidin tähden."
Gilbert oli ihastunut löytäessään uudessa paikassa ikäisensä
poikaystävän, ja Cyrilin nopea kiintymys häneen tyydytti hänen
ylpeyttänsä. Gilbert edistyi huomattavasti näinä kesäkuukausina.
Väsymätön toimeliaisuus, äidin ja siskojen hänelle osoittama luottamus,
hänen yhä karttuva kätevyytensä kaikenmoisessa ammattityössä hänen
avustaessaan Osh Pophamia tahi Bill Harmonia talossa, vajassa tahi
puutarhassa, kaikki tämä miellytti hänen yritteliästä luonnettaan.
Yksi seikka tuotti kuitenkin hänen äidillensä suurta levottomuutta:
pojan alistumaton ja kapinallinen kanta kun joutui puheeksi suositun ja
hienon Westoverin koulun vaihtaminen Beulahin opistoon, jota opinahjoa
hän arvosteli sanomattoman ylenkatseellisesti. Hän tiesi ettei ollut
rahaa Westoverin lukukausimaksun suorittamiseen, mutta hän oli vielä
siksi lapsellinen, että arveli sitä jostain löytyvän, jos vain täydellä
todella etsittäisiin. Kapteeni Careyn vanhemman pojan kasvatus oli
hänestä niin painava asianhaara, että se vaikka olisi oikeuttanut äidin
koskemaan tuohon kallisarvoiseen viidentuhannen dollarin summaan, josta
lähti vähäinen lisä heidän niukkoihin vuotuisiin tuloihinsa. Kerran
pikkupoikana ollessaan Gilbert oli sattunut nyrjähyttämään olkapäänsä
ja aikaa voittaakseen hänen äitinsä vei hänet heti paikalla lääkärin
luo. Hänellä oli tuskia, mutta hän jaksoi kumminkin kävellä. Heidän
täytyi kiivetä mäkistä katua ylös, lapsi voihki ja valitteli, äiti
viihdytteli ja rohkaisi heidän astuessaan. Äkkiä poika vikisi: "Voi,
jos tämä sentään olisi tapahtunut Ellenille tahi Joannaille tahi
Addylle tahi Nancylle, niin minun olisi ollut paljoa helpompi kantaa
sitä!"
Gilbertissä oli vielä jäljellä paljon tätä pientä poikaa ja hän saattoi
helpoimmin kantaa sellaisen säästäväisyyden, joka kohtasi perheen
naispuolista väkeä.
Oltiin elokuun lopussa ja vaikka koulun piti alkaa syyskuun
ensimmäisenä maanantaina, ei rouva Carey ollut varma siitä ohjaisiko
Gilbert askeleensa vanhanaikuiseen, valkeaksi maalattuun opistoon,
Beulahin halveksittujen "moukkien" seurassa vai panisiko hän
toimeen kohtauksen pakottaen rouva Careyn turvautumaan äidilliseen
arvovaltaansa.
"Ihmeellistä, Gilly!" huudahti rouva Carey eräänä iltana kun tästä
aiheesta oli kiistelty; "sinua kuullessa luulisi, että pojalla ei
ole muuta mahdollista elämäntietä kuin lopettaa ensin Westoverin
koulu ja sittemmin lähteä korkeakouluun! Jos teet luettelon Amerikan
kuuluisimmista miehistä, huomaat yhtäkaikki, olen varma siitä, että
heistä on toinen puoli tullut Beulahin opiston tapaisista kouluista
tahi kenties vielä mitättömämmistä paikoista. En tarkoita pelkkiä
miljoonamiehiä. Tarkoitan kauppiaita ja insinöörejä ja kirurgeja ja
runoilijoita ja kirjailijoita ja valtiomiehiä. Pää pystyyn vain,
Gilbert, ja koeta sinä jollain tavoin antaa leimasi koululle äläkä
odota, että koulusi leimaa sinut!"
Tämä kaikki oli varsin kaunis todiste Carey-äidin uljaasta tarmosta,
mutta hänellä oli ollut hyvin raskas viikko. Gilbert oli äkäinen, Peter
oli sairastellut kaulatautia, Nancy oli kyllästynyt astioidenpesuun
ja toivoi olevansa poika; Julia oli täydellinen kiusankappale;
Kathleenillä oli kipeä hammas, ja kun ei kylässä ollut hammaslääkäriä,
koetteli hän Pophamin lääkkeitä -- ryytineilikan pureskelemista,
paahdettuja rusinoita ja rumentavia puurohauteita. Bill Harmon ei
ollut saanut vastausta herra Hamiltonilta eikä Carey-äiti ollut
kuukausimääriin ollut niin huolestunut ja mieleltään niin masentunut
kuin sinä iltana maata pannessaan. Mennessään omaan makuusuojaansa
Gilbert kurkisti sisään äitinsä huoneeseen, kun näki oven olevan
raollaan. Rouva Carey, istui pukupöytänsä ääressä pitkät hiuksensa
valloillaan olkapäillä aaltoillen ja pää molempiin käsiin painuneena.
Hänen miehensä kuva oli tavallisella paikallaan ja Gilbert kuuli hänen
sanovan sitä katsoessaan: "Oi rakkaani, rakkaani! Olen niin uupunut,
niin huolestunut, niin lannistunut. Gilbert tarvitsee sinua ja samoin
minä, enemmän kuin kielin voin kertoa!" Sanat lausuttiin hyvin hiljaa,
melkein kuiskaten, mutta ne sattuivat Gilbertin korvaan ja häntä
liikutti äänessä ilmenevä tukahdutettu nyyhkytys.
Poika hiipi varpaillaan makuuhuoneeseensa ja kävi istumaan vuoteelleen
kuutamossa.