levätessään työnsä lomassa, "eikä nuorille enää kelpaa vähät huvit. Mun
poikani Digby sanoo minulle tänä aamuna, kun kysyin eikö hänen mielensä
tekisi lähteä maakuntamarkkinoille: 'Ei, Pop', sanoo poika, 'en viitsi
mennä, ne on aina samat, vanhat markkinat joka vuosi.' Ihme ja kumma!
poikana ollessani mun oli tapana kerran kuukaudessa lämpimällä säällä
pyytää isältäni lupaa päästä käymään kylän toisessa päässä kuvernöörin
ympyräportaita katsomassa; siihen aikaan paras hupi, minkä vanhemmat
saattoivat keksiä lapsilleen, ja hupaisempaa se tottakin oli kuin istua
kirkossa kuuntelemassa kahta saarnaa, jotka kumpikin kestivät tunnin ja
viisitoista minuuttia."
Digby, kahdeksantoistavuotias nuorukainen ja vain yhden ammatin
mestari eikä kymmenen kuten isänsä, oli määrätty paperoimaan
Carey-äidin makuuhuonetta. Tämä muutti pariksi päiväksi asumaan
äskettäin sisustettuun vierashuoneeseen, joka oli melkein liian kaunis
makuuhuoneeksi valkeine silkinhohtoisine seinäpapereineen, keltaisine
ja viheriäisine reunusköynnöksineen ja vanhoine, valkoisine, uskollisen
ja taitavan Pophamin uudelleen maalaamine huonekaluineen.
Sali, entinen kuvernööri Weatherbyn lukuhuone, oli myöskin jo valmis
ja kymmeniä kertoja päivässä koko perhe kurkisti ovista sisään
ihailevin huudahduksin. Siinä oli kuusi ovea, jotka avautuivat
kahteen eteiseen ja pieneen makuuhuoneeseen, arkihuoneeseen,
kellariin ja porsliinisäiliöön, sen sukupolven ihmisillä oli näet
todellinen intohimo saada huoneisiinsa sisäänkäytäviä ja ovia. Totta
puhuaksemme oli Nancy kerran keskiyönaikaan sytyttänyt kynttilänsä ja
pujahtanut alakertaan saadakseen kerrankin rauhassa istua sohvassa
ihailemassa huoneen aistikasta siroutta. Gilbert oli maalannut valkean
korkkimaton kypsän kirsikan väriseksi. Rouva Popham oli pessyt ja
tärkännyt ja silittänyt Charlestownin kodin valkeat, musliiniset
röyhelöiset uutimet ja ne kaunistivat huoneen neljää ikkunaa. Huone
oli pohjoiseen päin vasemmalla talon sisäänkäytävästä ja sisustettu
pääasiallisesti kesäkäytäntöä ja mukavuutta silmällä pitäen, sillä
talvella se oli oleva suljettu kylmyyden vuoksi. Vanha piano
asetettuna poikittain nurkkaan näytti löytäneen oikean paikkansa,
ja sen kiiltävällä mahongilla loisti neljä hopeaista kynttiläjalkaa
ynnä kynttiläniistin ja tarjotin. Kuluneimmat huonekalut -- ja Careyn
huonekalut olivat melkein kaikki kuluneita -- olivat päällystetyt
halvalla, kirkasvärisellä kretongilla. Tulipunaiset Jacqueminot-ruusut
kiemurtelivat pitkin seinäpapereita, joten huone oli kuin mikäkin
viileä, kaunis kukkamaja.
Toisella puolen hallia oli kuvernöörin aikuinen kaksoissali, joka
nyt oli isoksi arkihuoneeksi sisustettuna. Täällä oli Gilbertin
maalaama viheriä, sileä ja kiiltävä lattia helppohintaisine
Itä-Beulahin naapureilta ostettuine ruokomattoineen; täällä olivat
myös vanhanaikuiset, rouva Careyn kotoaan tuomat huonekalut, jotka
Careyt olivat säilyttäneet taajojen vaellustensa aikoina; täällä
kaikki ne hauskat tuolit, jotka Bill Harmonin oli onnistunut ostaa
heille sieltä täältä halvalla hinnalla; täällä oli kaksi jalomuotoista
tulisijaa, toisen uuninreunalla rautainen, kukilla täytetty maljakko,
toinen toisinaan viheriöillä asparagus-oksilla, toisinaan tuoksuavilla
lehvillä täytetty. Seinäpaperilla kasvoi vehreitä kaisloja ja
osmankäämejä vaaleanruskealla pohjalla, ja niin pian kuin jotain
puuttui Careyn perheen arkihuoneen sisustuksesta, läksi Ossian Popham
suoraa tietä kotiinsa ja valmisti sen vajassaan. Hän osasi tehdä
vaikka mitä, nelikkotuolin tahi tuntilasipöydän, laatikkosohvan sekä
sen päälle pantavan patjan, tahi matalan pöydän pelejä ja leikkejä
varten tahi pienen jakkaran. Hän osasi kiilloittaa pianon ja sen
tehtyään istahtaa sen ääreen soittamaan "Oli tupsut kultani kengissä"
tahi "Kun Georgian läpi marssittiin," suurella taidolla. Hän osasi
maalata kullankeltaisia viinirypäleterttuja ja lehtiä vanhanaikuiseen,
korkeaselkäiseen kiikkutuoliin, ja kun se oli kuiva, istahtaa siihen
huvittamaan koko perhettä vaatimatta pennyäkään palkakseen.
Tupaantuliaisia ei voitu viettää ennenkuin myöhään syksyllä, sillä
joskin huoneista suurin osa saatiin kuntoon sitä ennen, ei Ann-serkun
kustantamiin kalliisiin korjauksiin voitu ryhtyä ennenkuin Bill Harmon
oli saanut herra Hamiltonilta tiedon, että hänen vuokralaisensa
saisivat olla rauhassa ainakin kolmen vuoden ajan.
Talo, joka päivä päivältä muodostui yhä enemmän kodiksi, oli aamusta
iltaan ja aina ullakolta alakertaan asti täynnä toimeliasta touhua ja
työtä. Tuskin kului hetkeäkään, etteivät Carey-äiti ja lapset kantaneet
jotain huonekalua läpi huoneiden ja portaita ylös ja alas saadakseen
nähdä miltä se näyttäisi jossain muualla. Tämä oli itse asiassa jo
monen vuoden aikana ollut erikoisena hupina heidän yksinkertaisessa
elämäsään, ja oli heistä aivan yhtä hauskaa kuin uusien tavaroitten
hankkiminen. Jokaisen Careyn, äidistä Peteriin saakka saattoi nähdä
minä hetkenä tahansa hypähtävän tuoliltaan auttaakseen toista Careyä
muuttamaan paikasta toiseen sohvaa, piironkia, pianoa tahi vaikkapa
keittiönuunia siinä toivossa, että se uudessa asennossaan lisäisi
tuoretta makua elämään.
Vielä emme ole sanallakaan maininneet Keltaisen talon ulkorakennusta,
samaa, jonka nuo "Hamiltonin pirun pojat" (Bill Harmonin arvostelun
mukaan) olivat muuttaneet hyödyllisen käytännön paikasta semmoiseen
asuun, että "kissatkin sille nauraa", mutta se vaatisikin melkein
kokonaisen luvun itselleen. Tohtori Holmes lausuu eräistä
majesteettisista ja arvokkaista puista puhuessaan, että niillä
pitäisi olla kullakin oma ristimänimensä. Niinpä tämä Keltaisen talon
ulkorakennuskin ansaitsisi enemmän huomiota kuin vain muutaman rivin
selostuksen, vaikka se nykyisin oli vain varastohuoneena, odottaen
parempia päiviä tietämättä mitään tulevaisuudestaan. Hamiltonin
pojat olivat epäilemättä yhtä tuhlaavaisia ja huikentelevaisia
kuin hulluja, mutta Careyt tunsivat niin suurta myötätuntoa heidän
tuhlaavaisuuttaan, huikentelevaisuuttaan ja hulluuttaan kohtaan tässä
erikoisessa tapauksessa, että saattoivat tuskin salata tunteitaan
Bill Harmonilta. Mikään ei olisi voinut niin hyvin tyydyttää heidän
salaisia toivomuksiaan, kuin "noiden hemmetin poikien" tekemät
mielettömät muutokset; ajattelemattomat, kevytmieliset muutokset,
joita ei koskaan olisi voitu suorittaa Careyn perheen niukoilla
tuloilla. Heillä ei ollut rahaa hevosen, lehmän tahi sian pitämiseen
eikä ihmisen palkkaamiseen, joka olisi näitä eläimiä hoitanut, joku
tallin ja navetan menettäminen ei tuottanut heille minkäänlaista
harmia tahi pettymystä. Hyvä permanto oli laskettu vanhan päälle
ja öljytty tummaksi; katto jykevine, käsin veistettyine hirsineen
oli melkein yhtä kaunis kuin jonkin englantilaisen hallin vanha
tamminen laki. Silmä ei tavannut ainoatakaan uutta lautaa, -- vanhaa,
tummunutta honkaa kaikkialla, aina seiniä pitkin kulkevissa hauskoissa
tuolinmuotoisissa penkeissäkin. Siinä oli vanhanaikuinen lava,
missä maalaistanssien soittoniekat saattoivat istua ja missä sopi
esittää kuvaelmia ja kuva-arvoituksia; sanalla sanoen siinä tarjoutui
lukemattomia mahdollisuuksia Careyn nuorison kekseliäisyydelle
kaikenmoiseen huvitteluun ja ilonpitoon nähden. Ken oven avasi ja
kurkisti sisään, vaikka Hamiltonin iloiset nuoret olivat tuskin koskaan
kutsuneet Beulahin kyläläisiä sitä tekemään, huudahti paikalla aivan
tahtomattaankin: "Sepä vasta lysti paikka!"
"Täällä minä aion viettää ensimmäiset tanssiaiseni", julisti Nancy
tyttöjen seisoessa keskellä lattiaa vuoteiden, pöytien, piironkien ja
uunien ympäröimänä. "Julia, debuteeraa sinä missä tahdot, mutta ensi
kesänä vietetään täällä minun ensimmäiset tanssiaiseni!"
"Sinä olet silloin vasta seitsemäntoista vuotias; ei sinulle voi vielä
silloin pitää tanssiaisia!" vastusti Julia sovinnaisuuden orjana.
"Ei tietysti salonkitanssiaisia, mutta vallan mainiosti täällä ladossa.
Voitte tekin, sinä ja Kitty, vaikka olette niin nuoria, olla läsnä kun
minä alotan elämäni huvittelukauden tanssiaisilla ladossa!"
"Minusta ei ole sopivaa ajatella kemujen pitämistä, kun jokainen tuntee
olosuhteemme -- kuinka köyhiä me olemme!" väitti Julia tyytymättömänä.
"Me puhumme ensi kesästä, lapseni! Kuka tietää kuinka rikkaita me
olemme ensi kesänä? Voisimme pitää kutsut tässä ladossa äiti pianon- ja
herra Popham viulunsoittajana. Virvokkeina meillä olisi uskomattoman
laimeata mehuvettä, ja mitä kaakkuun tulee, luulen melkein, että
voisimme pyytää vieraita tuomaan kaakun mukanaan kuten tehdään
kirkkojuhlia varten."
Julian ylpeys loukkaantui suunnattomasti tästä Nancyn leikillisestä
esityksestä.
"Minulla ei tietysti ole mitään sanomista jos Margaret-täti suostuu",
huomautti hän, "mutta itse en ainakaan milloinkaan mene mihinkään
yksityisiin kutsuihin, mihin vieraitten on tuotava virvokkeita. Jo
pelkkä sellainen ajatuskin kauhistuttaa minua."
"Ensi kesänä minulle pidetään tanssiaiset tässä ladossa, mami!"
huudahti Nancy ovesta sisään tulevalle äidilleen. "Jos me olemme
entistä köyhemmät, niin voimme kantaa kolehdin saadaksemme menot
peitetyksi; Julia ja Kitty näyttäisivät niin viehättäviltä kulkiessaan
ympäri tamburiini kädessään! Tahtoisin tehdä nopeasti mitä voin, sillä
huomaan selvästi, että minun on mentävä naimisiin nuorena voidakseni
auttaa omaisiani eteenpäin. Niin tekee sankaritar aina kirjoissa, hän
solmii avioliiton rikkaan aatelismiehen kanssa, jotta hänen siskonsa
Kitty ja serkkunsa Julia saisivat hyvän kasvatuksen."
"En käsitä, mistä nuo kaikki mielijohteesi ovat kotoisin, Nancy",
naurahti hänen äitinsä. "Sinä olet elämässäsi lukenut tuskin kuuttakaan
romaania!"
"En olekaan, mutta Joannan oli tapana lukea niitä sadoittain ja kertoa
minulle; ja isä luki ääneen sinulle; ja vanhemmat tytöt ja nuoremmat
opettajat keskustelivat usein koulussa niistä; -- oh, tunnenhan minä
elämää, sellaista, jota kirjoissa kuvataan -- ja minä odotan hartaasti
näkeväni eikö todella mitään tapahdu!"
"Digby Popham on ainoa rikas aatelismies, joka on sinun
saavutettavissasi, Nancy!" kiusoitti Kitty.
"Tahi teerenpilkkuinen Cyril Lord", ehätti Julia sanomaan.
"Hän on ihan kuin paistamaton piirakka!" tokaisi Kittykin.
Nancy punastui. "Hän on ujo ja onneton ja kalpea, eikä ihmekään, mutta
hän on aivan tarpeeksi miellyttävä ja huvittava."
"Ei minusta", virkkoi Julia. "Mutta hän ei katsele eikä puhuttele muita
kuin sinua, joten on oikeus ja kohtuus että pidät hänestä; ei sen
puolesta -- sinähän pidät kaikista pojista!"
"Pojat maksavat hänelle samalla mitalla", virkkoi Kitty kujeellisesti,
"mutta me raukat, sinä ja minä, saamme istua nurkissa huomaamattomina!"
"No, no, lapset", puuttui rouva Carey keskusteluun ottaen tyynyn
tavaroiden joukosta ja kääntyen lähtemään. "On vielä vähän aikaista
teidän puhua rikkaista aatelismiehistä, vai mitä?"
Nancy seurasi häntä talolle ja sanoi miettivänä oljenkortta
pureskellen: "Äiti, tiedätkö, kun on kuusitoistavuotias, niin sille
ei mitään mahda, että rikas aatelismies tahi satuprinssi tahi perheen
erinomainen nuorin poika johtuu silloin tällöin mieleen!"
XX.
MAALATTU HUONE.
Tällä kehityskannalla asiat olivat, kun Nancy ja Kathleen
katsahtaessaan ulos ikkunasta eräänä aamuna, näkivät Lallie Joy
Pophamin astuvan tietä pitkin. Hän kuljetti säännöllisesti voita ja
maitoa Keltaiseen taloon, ja auttoi heitä monella tapaa, sillä hän
suoritti aika hyvin kaikenlaisia talousaskareita missä ei kysytty
aivoja. Kaikille oli käsittämätöntä miksi Ossian Pophamin äly ja
puhelahjat eivät olleet menneet perintönä hänen lapsilleen. Poika ei
oikeastaan ollut tyhmä mitä tuli käytännölliseen työhön, mutta Lallie
Joy oli alituisesti nollapisteen kohdalla.
Kuten jo ennen mainittiin oli Nancyllä vahva taipumus parannella
asioita, milloin ne hänestä tavalla tahi toisella sitä kaipasivat, ja
hän oli jo aikaisin havainnut tylsän Lallie Joyn sopivaksi esineeksi.
"Tuolla hän tulee!" huudahti Nancy. "Toisessa kädessä on hänellä kaksi
tuoppia maitoa ja toisessa kaksi naulaa voita ja niitä hän kantaa aivan
kuin suuri heinäkantamus painaisi hänen hartioitaan. Minäpä juoksen
keittiöön ja otan hänet puoleksi tunniksi työhön viidellä sentillä.
Hän voi kuoria perunoita ja sillä välin kuin ne kiehuvat, paloitelkoon
omenia keittoon."
"Anna hänen paloitella myöskin liha!" pyyteli Julia, sillä se oli hänen
erikoinen työnsä. "Veitsi on aivan kelpaamattoman tylsä."
"Mikset anna herra Pophamin teroittaa sitä? Huono työmies syyttää
työkalujansa; Kolumbus keksi Amerikan avonaisessa veneessä", vastasi
Nancy ärsyttävän tietävännäköisenä.
"Keksiköön", virkkoi Julia, "mutta tällä lihaveitsellä ei hän koskaan
olisi Amerikkaa keksinyt. -- Onko Lallie Joy meidän ikäisemme?"
"En tiedä. Hän on mahtanut olla ainakin neljänkymmenen vanha
syntyessään ja sen mukaan hän on nyt viisikymmentäviisivuotias. Mitä
luulet, että hänelle olisi tehtävä, jotta hän havahtuisi? Kunpa edes
saisin hänet suorana seisomaan tahi pitämään päänsä pystyssä tahi
laskemaan hiuksensa alas tahi sulkemaan suunsa! Minäpäs menen vähäksi
aikaa keittiöön työskentelemään hänen kanssaan ja koetan hiukan vedota
hänen parempiin tunteisiinsa sillä välin kuin perkaan rusinoita
leipäputinkiin."
Nancy istui ikkunan ääressä kiikkutuolissa keltainen vati helmassaan.
Hänen poskensa rusoittivat, hänen silmänsä olivat kirkkaat, hänen
huulensa punaiset, hänen hiuksensa kullanruskeat, hänen sormensa
lensivät sukkelina ja korkeakauluksinen hihaesiliina somisti häntä
kuten kaikkia sieviä tyttöjä. Hän oli virkeä jos kukaan, eikä
suurempia vastakohtia saattanut ajatella kuin hän ja unelias Lallie
Joy, joka istui tuolilla sääret levällään. Hän oli ottanut päästään
turkinpunaisen päähineensä ja ripustanut sen tuolinselkään aavistamatta
kuinka räikeästi se loukkasi silmää hänen tulipunaisten suortuvainsa
taustana. Hän istui vinossa, vinosti hän piteli perunapataa, ja vinosti
perunoita ja veistä. Näytti siltä kuin ei hänen järkensä ja ruumiinsa
välillä olisi ollut minkäänlaista yhdyssidettä. Hänen kuoriessaan
perunoita ja Nancyn peratessa rusinoita sujui keskustelu seuraavaan
tapaan.
"Miten tulit tuoneeksi voita tänä päivänä etkä huomenna, Lallie Joy?"
"Piti pukeutumani hienoksi ja lähteä puotiin uutta hattua ostamaan."
"Minkävärisen koristeen sait hattuusi?"
"Entisen värisen."
"Eikö siellä ollut muuta väriä kuin tulipunaista?"
"On, sinistä."
"Miksi et kerran vaihteen vuoksi ottanut sinistä?"
"Mitäs siitä vaihteesta, hyvähän se entinen on."
"Arveletko, että tulipunainen soveltuu hiuksiisi?"
"Mitäs minä hiuksista, hattuahan minä katsoin."
"Et voi hiuksiasi muuttaa, näetkös, Lallie Joy, mutta ei sinun tarvitse
käyttää tulipunaisia päähineitä, näetkös. Sinun hiuksesi ovat aika
kauniit, jos vain harjaisit niitä kunnollisesti."
"Kyllä minä hiukseni tunnen ja tiedän kuinka punaiset ne ovat. Pojat
kysyvät minulta onko Pop ne maalannut."
"Miksi vedät ne niin tiukasti päälaelle?"
"Ettei se lennä silmille."
"Joutavia; sinun ei tarvitse vetää niin että juuret irtautuvat. Miksi
sidot palmikot nuoralla?"
"Silloinhan kestää, eikä ole nauhaakaan."
"Miksi et osta sitä rahalla, jota ansaitset täällä?"
"Säästän vapausjuhlaan."
"Hyvä, minulla on monta pätkää vanhoja, joulupuussa käytettyjä nauhoja,
niistä annan sinulle, jos vain käytät."
"Hyvä on."
"Millä peset kasvojasi, kun sinulla on tuollaiset kiiltävät kuhmut
otsalla ja poskipäillä?"
"Lipeäsaippualla."
"Älä suinkaan; eikö sinulla ole muuta saippuata?"
"Se on yläkerrassa."
"No, eivätkö sääresi ole hyvässä kunnossa?" Äänettömyyttä, sillä tämä
kysymys ei mahdu Lallie Joyn tajuntaan ja sitten Nancy alkoi uuden
hyökkäyksen.
"Eikö sinusta ole hauskaa nähdä sieviä tavaroita?"
"Milloin on, milloin ei?"
"Etkö ole ihastunut niihin huoneisiin, jotka isäsi on tehnyt niin
sieviksi täällä?"
"Onhan nuo tuommoiset?"
"Eikö sen sievemmät?"
"Popin mielestä monet niistä ovat kovin merkillisiä ja samaa sanoi Bill
Harmonkin."
Pitkä äänettömyys, jonka aikana Nancy on peräti nolostunut.
"Miten tulit saaneeksi sellaisen nimen, Lallie Joy?"
"Lallie otettiin kirjasta nimeltä Lallie Rook ja Joy-laivassa synnyin
Bostonin-matkalla."
Tietymätöntä on kuinka kauan tätä toivotonta keskustelua olisi
jatkunut, ellei yläkerrasta olisi kuulunut äänekästä huutelemista
Gilbertin suusta. Lallie Joy ei osoittanut minkäänlaista hämmästystä
ja jatkoi rauhallisesti perunain kuorimista, hän olisi saattanut olla
kuuluisan Casabiancan sisar, sillä olisi huoleti voinut luottaa siihen,
ettei hän olisi palavalta laivankannelta paennut, olivatpa kiusaukset
vaikka kuinka suuret.
"Tulkaa katsomaan, mitä Digby ja minä olemme löytäneet!" huusi Gilbert.
"Tulkaa, tytöt; tule, äiti! Me olimme repimässä vanhaa seinäpaperia
pois seinästä, sillä herra Popham sanoi, että kun niitä on niin moneen
kertaan paperoitu, olisi hyvä kerran päästä vanhoista ja siistiä
ne oikein perusteellisesti. Tulkaa sisään katsomaan mitä me olemme
löytäneet juuri kun minä työskentelin uunin kohdalla ja Digby pitkällä
seinällä."
Rouva Carey oli tullut lastenkamarista, Kitty ja Julia puutarhasta, ja
Osh Popham vajasta, ja kaikki tuijottivat hämmästyneinä ja ihastuneina
soreita maisemia, joita oli vesivärein maalattu seiniin, ennenkuin
seinäpaperien aika oli tullut.
Herra Popham otti sukkelasti työkapineensa ja alkoi puhdistaa toista
osaa huonetta. Työskenneltiin hitaasti ja huolellisesti ja tunnin tahi
parin kuluttua paljastuivat maalaukset väreiltään hiukan haalistuneina,
mutta kauneina ja ihmeteltävän hyvin säilyneinä.
"No voi mun päiviäni! ovatpa ne tosiaankin kauniit!" huudahti Osh
seisoen keskellä lattiaa ympärillään ihastuksen huumauksessa olevat
Careyt. "Mutta lopen haalistuneita ovat nykyajan silmille, vai mitä
sanoo rouva? Niihin on pantava uusi paperi päälle vai sivelenkö niitä
mieluimmin öljyllä?"
Rouva Careyä puistatti sisäisesti. "Ei, herra Popham, emme saa näitä
maisemia kiilloittaa. Niin, hirveän himmeät ja haalistuneet ne kyllä
ovat, mutta en suorastaan voi sallia niiden joutuvan peitettäväksi."
"Olisi aivan rikollista kätkeä ne!" huudahti Nancy. "Oh, äiti,
velvollisuutemme on kirjoittaa herra Hamiltonille ja kertoa hänelle
tästä. Hän ottaisi varmaan talon pois meiltä, jos näkisi kuinka
kauniiksi sen olemme tehneet, ja tässä on vielä lisää kaunista
kiusaamassa häntä. Kuka voisi luopua tästä maalatusta huoneesta, jos se
kuuluisi hänelle?"
"No niin, nähkääs", lohdutteli herra Popham, "jos tätä maalattua
huonetta mielii käyttää, on asuttava Beulahissa; eikä Lem Hamilton
aio viidenkymmenen vuoden iällä heittää sikseen konsulinhommaansa
tullakseen tänne ruostumaan meidän muiden vaivaisten kanssa -- ei maar!
Eikä Lem Hamiltonin rouvakaan, hän ei olisi tässä kylässä yötäkään,
vaikka tarjoisitte hänelle kaiken maailman hyvät!"
"Onko hän hyvin hieno?" kysyi Julia.
"Hienoko? Onhan toki! Hän on pitkä ja hoikka ja niin ollakseen,
että luulisi hänen pian ilmaan lentävän. Yhden ainokaisen kerran
hän on täällä käynyt ja silloinkin viipyi vain vuorokauden ja oli
kuolla ikävään, me olimme näet, kaikki niin 'moukkamaisia'. Hänellä
oli valkoinen, vyötäisiin asti rimsutettu puku, ja päässä valkoinen
alppihattu ja hän oli aivan kuin kuvalehdestä leikattu. Eukkoni kuuli
hänen sanovan, että Beulah oli täynnä villejä ja ihmissyöjiä. 'No
niin', sanoin ma Marialle, 'menköön minne menee, ei kumminkaan kukaan
häntä halua elävänä suuhunsa syödä!' -- Katsokaapas tuota kokoustaloa
uuninreunan yläpuolella, ja tuota rehevää nurmea ja jalavapuita! Ei
näitä tämmöisiä seiniä joka maalarimestari teekään!"
"Ja katsokaa tuota kohtaa ikkunain välissä", huudahti Kathleen.
"Näettekö kanoja ja kananpoikasia ja Plymouthin kukon?"
"Ja vaahteran alla makaavan valkean vasikan; se on sievintä mitä tässä
on", virkkoi Gilbert.
"Meidän täytyy jättää huone koskematta ja miettiä mitä on tehtävä",
sanoi Carey-äiti. "Älkää panko nyt uutta paperia; alakerrassa on yllin
kyllin tekemistä."
"Äiti, minulle johtui jotain mieleen!" huudahti Nancy äkkiä, herra
Pophamin hyvästellessä ja perheen ollessa koolla hallissa. "Tiedätkö
kuka voisi saada seinät entiseen kuntoonsa. Minun rakas Olive Lordini!"
"Hän on vasta kuusitoistavuotias!" vastusti rouva Carey.
"Mutta hän on synnynnäinen nero! Odottakaa vain, niin saatte nähdä mitä
hän saa aikaan."
"Voisin ehkä lähteä hänen kanssaan kaupunkiin hankkimaan neuvoja ja
ohjeita sopiviin aineksiin nähden", arveli rouva Carey, "ja miksei hän
voisi kokeilla ensin pienemmällä alalla, esimerkiksi oven takana?"
"Oliven töitä ei tarvitse kenenkään kätkeä oven taakse", vastasi Nancy
päättävästi. "En tietysti ole kyllin vanha arvostelemaan maalauksia,
(vaikka ymmärrän minä sen, ettei hyvien maisemien pitäisi olla
ylösalaisin käännettäviä kuten meidän Van Twillerin) mutta Oliven
tauluja rakastan, ja niissä on jotain, mikä herättää minussa halua
koskettaa niitä."
Niin alkoi Olive Lordille syksy, joka oli hänen elämänsä onnellisin,
ihmeellisin ja hedelmällisin, sillä kaiket aamupuolet hän vietti
maalatussa huoneessa uudistaen sen haalistuneita värejä. Kuka
lieneekään alkuperäisen työn tehnyt, niin rakkaudella ja hyvin hän sen
oli tehnyt. Olive sai monta hyvää opetusta kuljettaessaan sivellintä
pitkin sirojen talojen ääriviivoja, uudistaessaan tuuheitten jalavain
vihreitä lehviä ja värittäessään omituisia puita, jotka huoneen
nurkissa kohottivat taidokkaasti leikattuja latvuksiaan suorina ja
jäykkinä kuin seisovat vartiosoturit.
XXI.
KULMIKAS PERHE.
Konsuli Lemuel Hamilton istui yksityisessä huoneessaan Amerikan
konsulinvirastossa Breslaussa eräänä kuumana heinäkuun päivänä. Puoli
tuntia sitten hänelle oli tuotu posti ja kirjoituspöydällä hänen
edessään oli kaksi avattua kirjettä. Aamu oli kirkas ja kello oli
vasta kymmenen, mutta hän näytti väsyneeltä ja rasittuneelta. Hän
oli viidenkymmenen korvissa, tukka oli harmahtava ja kasvot sileiksi
ajetut. Hän oli varmaankin ennen ollut hilpeä mies, sillä silmäin
kohdalla näkyi siellä hauskoja, pieniä naururyppyjä, mutta syystä
tai toisesta ne näyttivät kangistuneen ikäänkuin niitä ei olisi
vuosikausiin käytetty. Alaspäin kääntyneet suupielet lisäsivät kasvojen
väsynyttä ja tyytymätöntä sävyä.
Myhäily väikkyi hänen kasvoillaan hänen lukiessaan vanhan ystävänsä
kyhäystä oikeinkirjoitusvirheineen, sillä Amerikan konsulinvirastoon
saapui harvoin tämänkaltaisia viestejä. Kun toinen Beulahissa leimattu
kirje ensin sattui hänen silmäänsä, hän ei ollut voinut käsittää ketä
muita kirjetuttavia hänellä saattoi olla tuossa lystikkäännimisessä
pikku kylässä. Nyt hän oli kahdesti lukenut Nancyn kirjeen ja yhä
hän istui tupakoimassa ja uneksimassa vilkaisten silloin tällöin
tyttömäiseen käsialaan tahi vilkuttaen silmäänsä lukiessaan uudelleen
jonkun kirjeen kohdan. Hänen omat tyttärensä eivät olleet näppäriä
kirjeenkirjoittajia ja he lähettivät tavallisesti terveisensä äitinsä
kirjeessä. Nancy ja Kitty eivät kirjoittaneet läheskään niin hyvin
kuin juttelivat, mutta heidän onnistui panna jonkin verran omaa
yksilöllisyyttään kirjesepustuksiinsa, jotka olivat vapaasti ja
sujuvasti kirjoitettuja, vaikka lapsellisia ja suorasukaisia.