parannuksen kuin sallin sen tapahtua! -- Kenties sanoin liian paljon,
Julia, mutta en voi sietää sinun tekevän pilkkaa herra Pophamista, kun
hän on niin lystikäs ja kiltti. Ajatteles minkälaista hänen elämänsä
on tuossa pienessä talossa marisevan rouva Pophamin sekä typerän
tyttärensä ja poikansa kanssa, ja yhtäkaikki hän on onnellinen kuin
kuningas."
"Sepä juuri osoittaa, että hän on päästään vialla, muuten hän ei voisi
olla onnellinen siellä", intti Julia.
Herra Popham selitti itse syyn tyytyväisyyteensä saattamatta älyänsä
häpeään. "Tämän parempaa maailmaa meille ei anneta, ennenkuin pääsemme
tulevaan maailmaan ja voipihan yhtä hyvin elää naurussasuin kuin
murjottaen -- mun mielestäni! Joka miehelle annetaan kappale elämää
ja siitä saa sitten tehdä mitä parhaiten taitaa. Esimerkiksi osuin
tässä hiljan saamaan sievän, pehmeän puukappaleen, oikein priima
sorttisen, veistotöihin kelpaavan, väriltäänkin parahultasen, ja
rupesin oitis tekemään Wellingtonin herttuan kuvapatsasta, pientä
kokoa vain. No niin, kun olin puukon kanssa sitä hiukan veistellyt,
äkkäsinkin ettei mun puupahaseni riittänyt niin pitkän miehen tekoon.
'Yhdentekevä', tuumaan minä, 'menköön herttua menojaan, minä veistän
puustani Napoleon Bonaparten.' Hyvä siitä olisi tullutkin, jos oisin
paremmin mitannut, mutta tulin veistäneeksi puun liian lyhyeksi, jottei
käynyt Napoleoniakaan vuoleminen; 'ei hätää mitään', arvelin taas,
'Isaak Watts oli hemmetin pieni mies, hänenpä mä veistänkin!' Mutta
tällä kertaa puuni halkesikin kahtia niin että rasahti. Tuosta olisi
jo monikin ruvennut harmittelemaan, mutta minä siitä viis, sanoinhan
vain: Isaak Watts ei ole koskaan ollut minun miehiäni, ja jollei tästä
riivatusta puusta muuta saa, niin saan siitä ainakin säpin vajan oveen."
Osh teki puutöitä, paperoi ja maalasi, mutta suoritti sen ohessa
kaikkia muitakin korjaustöitä, mitä talossa tarvittiin, olivat ne
mitä lajia tahansa. Jos kaivon pumppu kieltäytyi nostamasta vettä,
jos keittiön viemäri oli tukkeessa tahi jos uuninpiiput kaipasivat
puhdistusta tai nurmikko niittämistä, oli hän Kaitselmuksen määräämä
mies toimittamaan kaikki nämä monipuoliset korjaukset. Kun hän
paperoi päähallia, niin koko Careyn perhe asui portailla aterioiden
väliaikoina, jottei yksikään hänen huuliltaan tulviva tapaus, kasku,
juttu tahi muistelma menisi hukkaan. Rouva Carey otti paikkausvasunsa
ja istahti ovensuuhun kuullakseen hänkin, ja Peter oli korjannut
haltuunsa seinäpaperin jätteet sekä hankkinut itselleen pienen
liisterilaudan portaille, missä hän hoiteli omia yksityisiä yrityksiään.
Osh mittasi ensin paperin pituuden ja leikattuaan sen hän levitti sen
laudalle ja siveli sitä näppärästi suurella siveltimellään alkaessaan
kertoa juttuansa. Toisinaan, milloin kertomus sattui olemaan pitkä
ja huvittava, liisteri kuivui, mutta siinä tapauksessa hän siveli
seinäpaperiliuskan uudelleen. Mutta kun tuli hetki, jolloin se oli
seinälle liisteröitävä, niin hänen kaunopuheisuutensa tulva pysähtyi
äkisti ja kuulijoiden täytyi odottaa, kunnes hän oli saanut paperin
paikoilleen, ennenkuin saivat kuulla miten kävi Lyddy Brownin sen
jälkeen kun hän oli ajanut miehensä ovesta ulos tahi Bill Harmonin
verikoiran, joka oli saattanut koko seurakunnan riitelemään keskenään.
Hänen mehevät kuvauksensa rouva Pophamin pessimismistä, joka tuntui
saaneen vauhtia miehen optimismista, hänen kaskunsa Lallie Joy Pophamin
alituiseen vaihtelevista mielialoista, hän kun oli perinyt annoksia
isän ainaisesta hyvätuulisuudesta, sekä katkelmia äidin ruikuttelevasta
synkkämielisyydestä, -- nämä olivat kaikki senlaatuisia juttuja, että
niiden rinnalla hupeni hallin paperoimisen päättäminen kerrassaan
mitättömäksi pikkuseikaksi.
"Kiirettä en pidä", virkkoi hän iloisesti, "siksipä en teekään työtä
tuntikaupalla tahi päiväpalkalla. Lallie Joy ja minä olemme kiireestä
saaneet tarpeeksemme, mamma nähkääs touhuaa koko talon puolesta.
Kaiken hän tekee niin sukkelasti, että oikein meitä, tyttöä ja minua,
hirvittää nähdä sitä menoa. Entä rouva Bill Harmon, on siinäkin
touhuaja -- kysykääpäs vain Billiltä. Viidentoista vuoden aikana on
mun muijani ja Harmonin rouva alituiseen keskenään kilpailleet, mutta
ei sittenkään vielä kylässä tiedetä, kummalleko sininen nauha olisi
annettava. Viime viikolla Maria kävi Harmonissa ja Harmonin rouva sanoi
meinaavansa keittää sinä aamuna nekkuja. Silloinkos meidän mammalle
kiire kotiin, keitti siirapin, jäähdytti ja teki nekut niin sukkelaan,
että kun läksi Harmonin rouvalle maistiaisia viemään, tämä oli vasta
ottamassa kattilaansa keittiön hyllyltä!"
Careyt nauroivat sydämellisesti tälle rouva Pophamin sukkeluuden
todisteelle ja Osh pyyhkäisi mielissään liisterisiveltimellään paperia
jatkaen: "Maria oli kauan aikaa kiukutellut sitä, että Harmonin rouvan
aina onnistui kaikkein ensimmäisenä levittää pyykkinsä kuivamaan
maanantaiaamuna. Eilen Maria nousi vuoteeltaan päivänkoitteessa ja
puoli kuuden aikaan hänellä oli jo pyykkinsä kiehumassa. Juuri kun hän
kyökin ikkunasta katsoo, näkyykö Harmonin rouvaa missään, näkee hän
tämän tulevan ovesta ulos isoa vasua kantaen. Mariaa sapetti kamalasti;
hän vannoi ettei tällä kertaa tahtonut joutua alakynteen, ja niin hän
juoksujalkaa kiiruhti makuuhuoneeseen, otti sieltä muutamia puhtaita
lakanoita ja tyynynpäällisiä ja totta tosiaan nuoralla ne heiluivat
ennenkuin Harmonin rouva oli saanut käsiinsä pyykkipoikansa."
Kunnon vanha Osh! Sellaista kuulijakuntaa hänellä ei ollut tainnut
olla vuosikausiin, sillä Beulah tunsi jo perinpohjin omat juttunsa, ja
vaikka se piti niitä suuressa arvossa, ei niitä huolittu kuulla liian
usein. Mutta Careyt olivat tykkänään tuoretta ainesta ja kuuntelijoina
kerrassaan verrattomia. Rouva Carey oli niin kaunis kuivatessaan naurun
nostattamia kyyneleitään, että Osh sanoi Bill Harmonille: "Jos ei vain
laki panisi vastaan, niin tekisi mieli suudella rouvaa joka kerta kun
hän nauraa."
No niin, hallin paperoimisesta ei onneksi maksettu tuntipalkkaa,
vaan uskomattoman halpa palkkio paperirullalta, ja kaikki olivat
tyytyväisiä. Nancy, Kathleen ja Julia istuivat portailla kyhäämässä
vierashuoneen seinille reunusta meriheinistä ja voikukista Carey
äidin suunnitelman mukaan. Se oli aikaa vaativa, mutta tytöille hyvin
mieluinen toimi. Leveämmästä reunusteesta, jossa oli muunkinvärisiä
kukkia, leikeltiin siroja seppeleitä ja liitettiin yhteen.
Gilbert puuhaili milloin missäkin hallin nurkassa vasaroiden ja
paikaten yhtä ja toista ja yhä kartuttaen taitoansa kaikilla niillä
aloilla, joihin herra Popham oli perehtynyt.
"Jollette olisi pitäneet niin kovaa kiirettä", virkkoi Osh lipsauttaen
isoja saksiaan, "niin mun olisi pitäny rapata koko eteinen.
Muurilaastia se paremmin tarvitsee kuin paperia. Vanha pastori Bradley
oli aikoinaan ollut maanviljelijä, ennenkuin papiksi rupesi, ja kerran
kun kirkkoväki pyhäaamuna vaati häntä rukoilemaan sadetta, niin hän
lasketti tämmöisen rukouksen: 'Sinä tiedät, Herra, että tämä maa
tarvitsee lantaa eikä vettä, mutta lähetä armossasi meille runsaasti
sadetta.'"
"Herra Popham", sanoi Gilbert kärsivällisesti odotettuaan suun vuoroa,
"noihin kapeihin kohtiin molemmin puolin pääovea on paperit leikattu
valmiiksi. Enkö minä voisi liisteröidä niitä paikoilleen teidän
puhellessanne."
"Miksette voisi, taitavahan te olette työvehkeitä käyttämään! Eikä
se mikään konsti olekaan. Melkein kuka tahansa voi seiniä paperoida.
Niinkuin sanoi pastori Bradley puhuessaan sunnuntaikoulussa presidentin
vaalien aikana: 'Yksi teistä voi ehkä tulla Georg Washingtoniksi ja
joku toinen kukaties kohota Thomas Jeppersoniksi, ja kuka tahansa
teistä, sen Herra tietää, voi olla James K. Polk!'"
"Polkista en tiedä mitään", virkkoi Gilbert.
"Eikä kukaan muukaan ole kuullut hänestä sen enempää; siinä se
sukkeluus onkin! Vielä voitte muutakin tehdä, Gilbert", jatkoi herra
Popham. "Olen pyttyyn sekoittanut sitä viheriäistä maalia, jota äitinne
halusi, ja olen tuonut teille siveltimen. Arkihuoneessa on hyvä, mukava
lattia, ei tarpeettomia kolkkia eikä koristuksia -- kaikki tasaista
kuin meidän mamman pannukakut, -- eikä missään oksan reikiä. Pistäkää
yllenne kaikkein rähjäisin takkinne ja vedelkää maalia pitkin lautoja,
ja antakaa sen sitten kuivua. Ja pitäkää silmällä ettei kukaan pääse
sinne astumaan. Sillä samalla hetkellä kuin lattia on maalattu, tuppaa
naisväki menemään huoneeseen. Milloin on tarvis kaapista mustaa
alpakkatakkia, milloin uuninreunalta peiliä tai ikkunalla riippuvaa
pölyhuiskua tai lattiaharjaa oven takaa. Huomen aamuna näkyy lattialla
viljalti pieniä varpailla astumisen jälkiä, kun he ovat tulleet sisään
kurkistamaan, onko maali jo kuivaa ja miltä se mahtanee näyttää.
Missä olen työtä tehnyt, sanotaan tavallisesti aina, että siellä on
käynyt kissa! uskokoon kuka tahtoo, minuun ei semmoinen vastaus pysty.
-- Älkää pysäyttäkö kesken työtä, Gilbert, antaa mennä nopeasti,
tasaisesti ja sievästi; silloin ei maalaaminen ole mikään konsti. 'Kuka
tahansa teistä voi olla James K. Polk!' -- No, nyt kait ruoka-aika jo
on käsissä; pitää tässä kotiin tallustaa. Maria laittaa ruoan pöydälle
ja katsoo kelloa jo puoli kahdeltatoista alkaen. Tänään saan kylmää
sianlihaa ja papuja ja perunoita, piparkakkuja ja piirakkaa; Maria
seisoo ovensuussa odotellen ja huutaen: 'Pidä kiirettä, Ossian! Kello
löi kaksi minuuttia sitten kaksitoista ja ruoka kuivuu kelvottomaksi!'"
Näin sanoen hän riisui yltään suuren työesiliinansa, sieppasi hattunsa
ja tehtyään lähtökumarruksen katosi tielle mielilauluaan laulaen.
Nuotin ja sanat voin jäljentää teille, mutta voi! En voi painattaa Osh
Pophamin mielenuljuutta ja seesteistä tyytyväisyyttä kun hän liikaa
kiirehtimättä astui kotiansa kohti edottavaa Mariaansa tapaamaan.
On tässä tyttö onneton.
Heijuu heijuu heijuu hei!
On tässä tyttö onneton
niin onneton kuin ykskään on
Heijuu heijuu hei!
Heijuu hei!
XVIII.
LORDIEN HUONE.
Careyn lapset olivat löytäneet sen aivan sattumalta. Mennessään
asioille joelle vievän pienen tien käänteessä olevaan Pophamin mökkiin
tahi postikonttoriin ja Bill Harmonin kauppaan tahi eversti Wheelerin
talolle ja rautatienasemalle he kulkivat kylään johtavaa päätietä.
Eräänä iltapäivänä Nancy ja Kathleen olivat lähteneet löytöretkelle
ja kulkiessaan tietä eteenpäin he olivat keksineet etäisessä
mutkassa synkän, harmaan, melkein setripuiden peitossa olevan talon.
Poppelilehto sen vasemmalla sivulla vain lisäsi näköalan kolkkoutta ja
ellei joki lumpeenkukkineen ja ulpukkoineen olisi leveänä virrannut
siitä sivu, olisi paikka ympäristöineen ollut painostuttavan synkkä.
Nancy tiedusteli herra Pophamilta kuka asui setripuiden takaisessa
harmaassa talossa, ja kun tämä kertoi sen kuuluvan eräälle herra Henry
Lordille, joka asui siellä kahden lapsensa sekä taloudenhoitajattarensa
kera, he rupesivat nimittämään paikkaa Lordien huoneeksi.
"Niistä ette koskaan näe vilaustakaan", virkkoi herra Popham. "Henry
Lord ei ole vuosikausiin näyttänyt naamaansa kylässä, ei ole, ja
nuorta väkeä ei ole päästetty kouluun; kahdesti viikossa tiistaina
ja perjantaina tulee heille opettaja kotiin ja muina päivinä he
lukevat ja kirjoittavat läksyjänsä. Henry on niin hyvä erakko, että
kelpaisi hänelle yhtä hyvin asua jossain vuorenonkalossakin, ja lapset
kasvatetaan yhtä kummallisiksi kuin hän itse on."
"Onko heidän äitinsä kuollut?" kysyi rouva Carey.
"Kuoli jo neljä vuotta sitten, ja parasta se hänelle olikin. Kyllä
tässä maailmassa asiat on monasti nurinkurisia. Ei sen puolesta, että
ma itse osaisin sen parempaa maailmaa tehdä. Kun ihmiset nurkuvat ja
nurisevat, niin minä aina sanon, että jos teille annettaisiin kaikki
aineet käteen, voisitteko sitten te saada parempaa aikaan? Entä sitten,
jos pitäisi itse hankkia omat aineet niinkuin Herramme teki! Eiköhän
olisi silloin taito täpärällä! Niin, mutta niinkuin ma äsken sanoin,
tässä maailmassa ovat asiat monasti nurinkurisia; kaikki varkaat
pannaan rautoihin, ja murhaajat ja vaimonsapieksijät (ma olen aina
ollut sitä mieltä, että nuhteissakin olisi tarpeeksi rangaistusta
vaimonsapieksijälle, sillä miestä on tietenkin ärsytetty enempi kuin
luvallista on,) ja murhapolttajat ja rauhanhäiritsijät ja muut sen
semmoiset, mutta yhtäkaikki ei laki pysty tekemään mitään Henry Lordin
tapaiselle miehelle! Hän on ollut korkeakoulun professori, mutta mä
olen istunut koulussa samalla penkillä kuin hän ja sanon häntä Heniksi
milloin vain tilaisuutta sattuu, vaikka hän kehuukin olevansa tohtori."
"Mikä tohtori?" kysyi rouva Carey.
"Hitto sen tietää! En kipeää kissaakaan antaisi hänen tohtoroida."
"Eivät kaikki ole lääketieteen tohtoreja", keskeytti Gilbert. "Isoisä
oli Alexander Carey, lakitiedetten tohtori."
"Lain tohtori!" huudahti herra Popham keskeyttäen työnsä. "Hah, hah,
kylläpä niille tohtori onkin tarpeen, ja hyvähän se, että on kenen
puoleen kääntyä, mutta ei ne Henry Lordista paljoakaan kostu."
"Mitä hän on tehnyt ollakseen niin epäsuosiossa täällä?" tiedusteli
rouva Carey.
"Tehny? Se mies ei syntymästään saakka ole tehny yhtään mitään, jota
hänen olisi pitänyt tehdä. Käskysanojen ensimmäisen osan 'sinun ei
pidä' Hen Lord täyttää prikulleen, se on varma! Vaimostansa hän ei
ollut paljoa tietääkseen, piti hänet ainaisessa vavistuksessa ja
peloitti lopulta kuoliaaksi, poloisen rääsyn! Hän jätti toimensa
ja sulki perheensä tuohon haudantapaiseen taloon, jotta voisi itse
kirjojansa lukea. Meidän poika tuntee hänen poikansa, ja oikein
selkäpiitä karmii, kun kuulee minkämoista elämää ne lapset siellä
viettävät. Kun joskus osuu talon lähettyville niin oikein mieleni palaa
halusta pistää se tuleen jonakin yönä. Hyvällä onnella ehkä Henkin
häviäisi savuun muun mukana, eikä siinä tapauksessa yksikään sielu koko
kylässä häntä surisi! Luulen sentään ettei Marialta hevillä lähtisi
suostumusta murhapolttoon. Hän sanoo, ettei hän voi tulla aikaan minun
vankeudessa ollessani. Kesällä minun on tienattava ja talvella hän
on ilman riitatoveria, jos minä istun tiilinpäitä lukemassa." Näitä
tiedonantoja jaellessaan Osh peitti vierashuoneen seiniä sievällä,
valkealla moirépaperilla eli valkealla marialla, kuten hän itse sitä
nimitti, ehkä siksi ettei ollut perehtynyt ranskankieleen, mutta
luultavimmin vaimonsa ristimänimen kunniaksi.
Herra Popham ei liioitellut lainkaan, vaan jätti päinvastoin
paljon sanomatta Lordien talon asukkaista kertoessaan. Henry Lord,
oppiarvoltaan filosofian tohtori, oli ollut eläintieteen professorina
eräässä Uuden Englannin yliopistossa, mutta hän oli luopunut toimestaan
antautuakseen tieteellisten oppikirjain kirjoittelemiseen. Ärtyinen,
kylmäkiskoinen ja tunteeton hän oli aina ollut, mutta vuosien kuluessa
nämä ominaisuudet olivat esteettömästi yhä kehittyneet. Jos hänen
kalpea, arka vaimonsa olisi ollut verevä, peloton tyranni, niin asiat
olisivat ehkä olleet toisin, mutta lasten muistiin oli jäänyt vain
katkeria sanoja ja soimauksia isän puolelta ja kyyneliä sekä masennusta
äidin puolelta. Sitten tuo pieni, poloinen varjomainen vaimo oli
uupuneena vaipunut hautaansa, ja muuan vanhanpuoleinen, harmaatukkainen
ja lujaleukainen rouva Bangs oli ryhtynyt taloutta hoitamaan.
On vaikeaa mielessään kuvitella yksinäisempää tyttöraukkaa kuin
oli Olive Lord kuudentoista vuotiaana. Ikäänsä nähden hän oli
hentokasvuinen, kasvot olivat kalpeat, soikeat, kulmakarvat kauniisti
kaartuvat, leuka oli terävä, ja tukka tumma, tuuhea, huolimattomasti
kammattu. Hänellä ei ollut muita harrastuksia elämässä kuin nuorempi
veljensä Cyril, heikonlainen ja arka poika, joka oli alituisessa
vavistuksessa isän vuoksi -- sekä tyydyttämätön, melkein kuluttavan
kiihkeä intohimo piirtämiseen. Kymmenvuotiaana hän piirsi kissoja ja
koiria, kanoja ja kananpoikia värittäen piirroksensa äidin hankkimilla
väreillä. Kaikki, mikä kiinnitti hänen kauneudenaistiansa, siirrettiin
heti paperille tahi kankaalle. Sitten kolmen vuoden aikana, ennen
äidin kuolemaa, hänelle antoi opetusta isän tietämättä eräs Portlandin
opettaja, jolle maksettiin herra Lordin talousrahoista, sillä yksi
hänen päävikojaan oli uskomaton, saituudeksi muuttunut kitsastelu.
"Olive tulee hirveän onnettomaksi elämässään, ellei hän saa kehittää
lahjojaan," rukoili rouva Lord miestänsä. "Hänessä asuu aivan hurja
halu oppia piirustamaan mitä hän näkee. Hän yrittää yrittämistään
kiihkeydestä vavisten ja kun hän epäonnistuu, joutuu hän aivan
suunniltaan mielipahasta ja pettymyksestä."
"Parempi on antaa hänelle itsensähillitsemistaidon tunteja,"
vastasi herra Lord. "Se on halvempaa kuin piirustusopetus ja paljon
käytännöllisempää."
Niin Olive eli, kamppaili ja kasvoi; ja hänen lahjakkaisuutensa oli
onneksi niin kiihkeä, etteivät mitkään olosuhteet kyenneet sitä
tukahuttamaan eikä sammuttamaan. Hän työskenteli väsymättä, keksien
itse sääntöjä ja ohjeita työlleen, koska ei auttajia ollut. Kun hän
ei voinut saada kaniinia tahi lintua näyttämään "luonnolliselta"
paperilla, niin hän etsi isänsä kirjoista kuvia niiden luista.
"Jospa vain tietäisin, minkälainen se on sisästä, Cyril," sanoi hän,
"niin kenties se ei _päältäpäin_ näyttäisi niin elottomalta! Voi!
Cyril, täytyy olla jokin parempi tekotapa; minä piirrän vain eläimen
ulkoviivat, ja sitten lisään siihen karvat ja höyhenet. Niillä ei ole
ruumista. Ne eivät voisi juosta eikä liikkua, ne ovat pelkkää pahvia."
"Mikset koeta kukkia ja taloja, Olive?" kysyi Cyril huolestuneena.
"Ja maalataanhan paljon hedelmiäkin ja kuolleita kaloja lautasille
ja limonaadilaseja, joissa on jäätä, -- mikset sinäkin voi koettaa
sellaista piirtää?"
"Kai ne ovat helpompia," huokasi Olive, "mutta kuka huolii niitä tehdä,
kun on olemassa eläviä, liikkuvia, hengittäviä malleja; sellaisia,
jotka hämmästyttävät meitä näyttämällä joka hetki erilaisilta? Ei, minä
koetan yhä uudestaan ja kun sinä olet hiukan vanhempi, niin lähdemme
yhdessä kotoa ja silloin saamme elää ja oppia asioita mielemme mukaan
jossain paikassa, mistä ei isä koskaan löydä meitä."
"Siitä ei ole hätää, hän ei tule etsimäänkään," vastasi Cyril tyynesti,
ja molemmat lapset katselivat toisiansa tietäen niin olevan.
Siellä setripuiden pimennossa Olive Lord siis vietti päivänsä,
vihaisena, äreänä pikku olentona, joka kiihkeänä hautoi mielessään
kohtalonsa kovuutta. Alituiset myrskyt repelivät hänen synkkää, nuorta
sydäntään, ja hän näytti tylyltä ja kovalta kuten ainakin se, joka ei
saa osalleen rakkautta. Mutta Nancy Carey, joka ei ollut milloinkaan
ujo ja joka rakkaudessa ja ilossa kasvaneiden ihmisten tavoin, oli
aina innokas lähestymään muita, hypähti eräänä päivänä Carey-äidin
lämpimästä pesästä, kiinnitti kirkkaat silmänsä yksinäiseen, äreään
pikku naapuriinsa, hymyillen hänelle päivänpaisteista, toivehikasta
hymyänsä, ja ojensi hänelle kätensä ystävyydenliittoon. Oliven
murheelliset mustat silmät kohtasivat Nancyn ruskeiden silmien
säteilevän katseen. Hänen kätensä, tuo ihmeteltävän taitava käsi, ei
ollut koskaan hyväillyt toista ja hän oli surkean arka. Mutta Nancystä
virtasi magnetismia kuin sähkövirtoja patterista. Hän veti Oliven
luokseen jonkun tuntemattoman voiman avulla ja piti hänestä kiinni
olematta sillä hetkellä selvillä siitä, että hän vastaanotti itse yhtä
paljon kuin antoi.
He kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran aivan sattumalta
ulpukkalammen rannalla, missä Olive istui sammakoita piirtämässä ja
minne Nancy tuli poimimaan osmankäämejä. Eipä aikaakaan kun he jo
olivat vajonneet pitkään ja tuttavalliseen keskusteluun ja kun rouva
Carey illallisaikaan katsahti ulos makuuhuoneensa ikkunasta, näki hän
tyttöjen astelevan niittyaidan luona käsivarret toistensa vyötäisillä
ja posket likitysten. Nancyn kastanjanruskeat suortuvat kiilsivät
auringonpaisteessa ja Oliven paksut, mustat palmikot näyttivät niiden
rinnalla vieläkin tummemmilta. Äkkiä hän heittäytyi Nancyn kaulaan
ja hyökkäsi sitten nyyhkyttäen poikki niityn heittämättä kertaakaan
silmäystä taakseen.
Hetkinen myöhemmin Nancy astui äitinsä huoneeseen syli täynnä metsien
ja ketojen rikkauksia. "Oi, äiti rakas!" huudahti hän laskien käsistään
kukkansa ja ottaen hatun päästään. "Olen löytänyt hyvän ystävän,
todellisen, ymmärtävän ystävän, ja se on Lordien talon tyttö. Hän
on aivan ihmeteltävä! Sellaista harvinaista tyttöä emme ole koskaan
ennen nähneet missään, ja hän piirustaa paremmin kuin opettajamme
Charlestownissa! Hän on minua vanhempi, mutta niin hento ja surullinen
ja ujo, että hän on ihan kuin lapsi. Oi, äiti, sinun sydämesi on
aina niin avara, sillä sinä annoit sijaa Juliallekin, emmekä sentään
tunteneet mitään eroa -- etkö tahdo suoda Olivellekin tilaa? Ei ole
koskaan -- koskaan -- kukaan niin tarvinnut sinua kuin hän!"
Oletko joskus nostanut kiveä ja nähnyt sen alla kalpeita, keltaisia,
ohuita ruohonalkuja. Ja oletko palannut katsomaan seuraavana päivänä ja
sitä seuraavana ja huomannut pikku korsien kohoavan maasta, leviävän
iloisesti, käyvän vehreiksi ja vahvoiksi; ja oletko viimein nähnyt
niiden auringon lämmittäminä, kasteen virkistäminä, notkeina niiden
suonissa elpyvästä nesteestä huojuttavan vehreitä viuhkojaan tuulessa?
Näin kävi Olive Lordin, kun hän ja Cyril joutuivat toiseen ilmapiiriin
ja saivat juosta Keltaisessa talossa kuin kotonaan Carey-äidin
toimeliaitten, innokkaitten linnunpoikasten seurassa.
XIX.
VANHAA JA UUTTA.
Keltainen talo ei ollut aina ollut Hamiltonin perheen oma, sen oli
rakennuttanut muuan yksityiselämään siirtynyt valtion kuvernööri. Hän
eli enää vain joitakin vuosia, ja sitten se joutui Lemuel Hamiltonin
isoisälle, joka ei ollut tehnyt sanottavia muutoksia rakennusten
ulkonäköön.
Mitään suuria suunnitelmia rakennustaiteellisessa suhteessa ei ollut
kuvernööri Weatherbylla ollut, sillä hän ei ollut rikas. Hän oli
aivan yksinkertaisesti rakennuttanut suuren, mukavan maatalon. Hän ei
halunnut kukkaistarhoja, ei komeita talleja, ei suihkulähteitä eikä
keinotekoisia luolia, ei kylpyhuoneita (tämä oli vuonna 1810) sillä
tamminen vesisanko tyydytti täydelleen talon tarpeet vedenhankintaan
nähden. Yksi heikkous hänellä kuitenkin oli, se nimittäin, että hän
halusi teettää talon etupuolen niin vaikuttavaksi kuin mahdollista.
Pääoven yläpuolella oleva ikkuna oli maakunnan kauneimpia ja ovi itse
oli kuulu koko valtiossa. Siinä oli ihmeellinen viuhkamainen ikkuna
ja sen kolkutin oli raskasta messinkiä; ovi itse oli valkoinen,
mutta suojaovet olivat viheriäksi maalatut. Talon huomattavimpana
ja uhkeimpana kaunistuksena olivat sen kiviset puoliympyräportaat.
Neljä suurta graniittimöhkälettä oli portaiksi hakattu siten, että
kukin neljästä portaasta muodosti aina edellistä pienemmän. Kun
ne lopulta naapureiden juorupuheiden ja jännittyneen odotuksen
kohottua huippuunsa, sovitettiin paikoilleen, jykevinä ja kalliisti
silotettuina, kulki rakennuksen sivu lakkaamaton jono uteliaita, kuka
vaunuin, kuka kääsein, kuka työrattain. Kuvernöörin ympyräportaita
käytiin ihailemassa laajalti Beulahin ulkopuoleltakin, ja ensimmäiset
Hamiltonit olivat olleet hyvin ylpeät niistä. Mutta vuosien kuluttua
Hamiltonin suku oli lakannut ylpeilemästä moisesta mitättömästä asiasta
kuin kiviportaista, ja talo oli ollut niin kauan tyhjänä, että Lemuel,
konsuli, oli ainoa, joka vielä säilytti muistissaan sen viehättäviä
piirteitä. Mutta talon vanhoja nurkkia siistiessään ja korjaillessaan,
oli Ossian Pophamilla paljon kerrottavaa noista ihmeellisistä portaista.