ärähti Nancy suuttuneena. "Minun astumiseni seuraelämään on
tapahtuva Beulahissa; enkä todellakaan ole varma siitä etteikö
se jo olekin alkanut! Herra Bill Harmon on pyytänyt minua
tulemaan seurakuntailtamaan ja herra Popham on kutsunut minut
Intiaani-lähetyksen huviretkelle Greentowniin. Beulah on liian hyvä
ollakseen pelkkä kätköpaikka! Tietysti meidän ensin täytyy säästää ja
pitää kiinni joka pennistä, mutta kolmen tahi neljän vuoden kuluttua
Gilly ja minä jo varmaankin jotain ansaitsemme."
"Ikävintä on, etten _voi_ mitään ansaita korkeakoulussa", huomautti
Gilbert, "vaikka mielelläni sen tekisin."
"Mutta se on kuitenkin nyt ainoa tie sinulle korkeakouluun", lausui
hänen äitinsä tyynesti. "Sinä et tiedä kuinka suuria kustannuksia elämä
siellä kysyy. Meidän olisi ollut perin raskasta suorittaa ne vaikkakin
isä olisi elänyt ja meillä olisi ollut viisituhatta tahi enemmänkin
vuodessa! Meidän täytyy yhdessä, sinun ja minun, miettiä jokin keino
tämän pulman ratkaisemiseksi."
Gilbert näytti synkältä ja astui ikkunan luo kädet taskuissaan.
"Minä kadottaisin kaikki ystäväni, ja on työlästä raivata itselleen
tietä maailmassa, ellei ole muita suosituksia kuin päästötodistus
jostain vaivaisesta Beulahin Opistosta."
Nancy näytti siltä kuin olisi tahtonut nylkeä veljeltään päänahan, kun
tämä käytti moista kieltä hänen rakkaasta kylästään. Mutta varoittava
katse äidin silmistä pysäytti sanat hänen huulilleen.
Julia asettui serkkunsa puoltajaksi. "Meidän tulisi kieltäytyä
kaikesta, että Gilbert pääsisi korkeakouluun", sanoi hän. "Gladys
Ferguson ei tunne ainoatakaan poikaa, joka ei opiskele Harvardissa tahi
Yalessa."
"Ellei hyvään perheeseen kuuluva ja hyvän kasvatuksen saanut poika
voi saada ystäviä omalla personallisuudellaan sekä omien henkisten ja
luonteenominaisuuksiensa avulla, luulisin hänen tulevan toimeen ilman
heitä", lausui Gilbertin äiti huolettomasti.
"Etkö sinä pidä arvossa korkeakoulusivistystä, äiti?" puhkesi Gilbert
hämmästyneenä sanomaan.
"Pidän tietenkin! Olisimmeko muuten aikoneet tehdä uhrauksia,
voidaksemme lähettää sinut sinne? Ensinnäkin sujuu kasvatus paljoa
yksinkertaisemmin ja helpommin opistossa. Siellä on tarjona tuhansia
apukeinoja ja mahdollisuuksia, joita muiden nuorukaisten on hankittava
miten parhaiten kykenevät. Ylioppilaille tasoitetaan tietä monella
tavoin. Jotain täytyy aina saada typeränkin tahi haluttoman ja
hidasoppisen päähän päntätyksi sillä neljän vuoden erinomaisella,
tarmoa kehittävällä opetuksella, mitä korkeakouluissa suodaan. Kysytään
hyvin suuressa määrässä henkistä ja siveellistä voimaa, jotta voisi
menestyä maailmassa ilman sellaista apua, ja saattaa olla ettet ole
kyllin vahva luomaan itsellesi tulevaisuutta ilman sitä. -- En ole
vielä selvillä siitä, mitä mahdollisuuksia sinussa piilee, Gilbert,
etkä edes itsekään ole selvillä."
Gilbert näytti harmistuneelta. "Mainiota todella!" murahti hän,
"sanoa, että jos vain on tarpeeksi älykäs, niin tulee toimeen ilman
yliopistolukuja."
"Totta se on yhtäkaikki. Jos sinulla on tarpeeksi älyä, tarpeeksi
tahtoa ja tarpeeksi sydäntä, niin voit jäädä tänne Beulahiin ja elämä
on kyllä vetävä sinut aloille, missä ihmiset tarvitsevat sinua!
(Rouva Careyn silmät säteilivät ja hänen poskensa hehkuivat.) Perheen
yhteisen edun kannalta on meille kaikille nyt tärkeintä pysyä terveinä,
voimakkaina ja hyvinä niinhyvin ruumiin kuin mielen ja sielun puolesta;
voittaa heikkoutemme, kehittää lahjojamme, jännittää kykymme johonkin
varmaan päämäärään ja siten ponnistaa kaikella voimallamme. Eikö minun
tyttäristäni voi tulla hienoja naisia, eivätkö he kelpaa New Yorkissa
tahi Washingtonissa, Lontoossa tahi Pariisissa liikkumaan, vaikka
viettivät nuoruutensa päivät Beulahissa? Eikö minun pojistani voi tulla
mitä tahansa, mihin heidän älynsä ja uljuutensa heidät oikeuttaa,
riippumatta siitä ovatko itse raivanneet tietä itselleen vai ovatko
toiset tasoittaneet sen heille? Isä ei olisi milloinkaan heittänyt tätä
kuormaa hartioillesi, mutta hän on poissa. Sinun täytyy tulla mieheksi
ilman Yalen, Harvardin tahi Bowdoinin apua, poikani, -- sinun on
taisteltava oma taistelusi ja voitettava omat kannuksesi."
"Oh! Äiti, sinä olet ihana!" huudahti Nancy liikutuksen kyyneleet
silmissään. "Rohkaise mielesi, Gilly poika, ja näytä mihin Careyt
pystyvät ilman 'tilaisuuksia'. Rohkaiskaa mielenne, Kitty ja Julia! Me
kolme saatamme Beulahin Opiston kuuluisaksi ensi vuonna!"
"Enkä soisi teidän pitävän Beulahia minäkään kätköpaikkana
vastoinkäymisten kestäessä", jatkoi rouva Carey. "Meidän on tehtävä
se kodiksi, niin kauniiksi ja täydelliseksi kuin varamme sallivat.
Yksi todellinen koti luo muitakin koteja, siitä olen varma! Pyydetään
herra Harmonia kirjoittamaan herra Hamiltonille, niin saamme nähdä
lupaako hän jättää meidät rauhaan. Ellei meidän onnistu tehdä Keltaista
taloa kodiksi, emme voi olla onnellisia ja hyödyllisiä, emme menestyä
toimissamme emmekä vaurastua. Joki on meidän jokemme; kylä on meidän
kylämme; ihmiset ovat meidän naapureitamme; Beulah kuuluu meille ja me
kuulumme Beulahiin. Eikö niin, Peter?"
Kun Carey äidin sydän oli täynnä ja hänen äänensä hiukan epävarma,
vetosi hän aina Peteriin joillakin leikillisillä sanoilla. Oli niin
mukavaa kätkeä kasvonsa Peterin pieneen, valkoiseen merimiestakkiin
juuri hänen leukansa kohdalla, jolloin hän alkoi kiemurrella,
vääntelehtiä ja nykiä pikku ruumistansa niin, että kun jälleen uskalsi
nostaa punoittavat kasvonsa yleisön siunailtavaksi, olivat kaikki
kyyneleet tarttuneet Peterin nuttuun.
Niinpä rouva Carey tälläkin kertaa toisti laskien Peterin lattialle:
"Emmekö kuulu Beulahiin, kulta?"
"Kyllä me kuulumme", sopersi pikku poika, "ja pian minäkin rupean
tekemään työtä, saattepa nähdä vain, kun minä olen kasvanut vähän
isommaksi, ja sitten minä kohta ostan Keltaisen talon."
"Ostat sinä, kultaseni!" huudahti Kathleen.
"Mami mittasi tänä aamuna minut ja minä yletyin jo puolitiehen mamin
vyötä, ja Charlestownissa olin vain vähän yläpuolella polvia. Kun minä
pitenen, niin äiti lyhenee!"
"Pelkäätkö äidin tulevan liian pieneksi Peter-muru?" kysyi rouva Carey.
"Enkä!" oli mahtava vastaus. "Donny Harmonin äiti on paljoa
korkeammalla uuninreunasta kuin sinä, enkä minä tahdo että äiti olisi
niin kaukana!" sanoi Peter syleillen rouva Careyn polvia.
Julia ei ollut virkkanut paljon tämän pitkän keskustelun aikana,
vaikka hänen mielessään vilisi vastaväitteitä ja muistutuksia, mutta
hän aina enemmän tahi vähemmän pelkäsi Margaret-tätiänsä eikä koskaan
uskaltanut vastustaa hänen mielipiteitään. Hän ihaili todellisesti
tätinsä kauneutta, arvokkaisuutta ja säteilevää persoonallisuutta,
vaikkakin hän valitettavasti välitti vähemmän niistä hänen
luonneominaisuuksistaan, jotka levittivät hänen olemukselleen niin
valoisan, kiehtovan hohteen. Julia näki ihmisten seuraavan häntä
katseillaan, kuuntelevan hänen puhettansa, lausuvan huomautuksia hänen
ulkomuodostaan, hienostuneesta esiintymisestään ja suloudestaan, ja
tämä kaikki teki häneen varsin syvän vaikutuksen. Ann-serkun lahjaan
nähden hänen vahva käsityksensä oli, että olisi ollut paljoa parempi,
jos tämä arvoisa neiti olisi toteuttanut alkuperäisen suunnitelmansa
ja lähettänyt kullekin heistä kolmekymmentäviisi dollaria. Siitä Julia
ainakin oli varma, ettei hänen rahojansa olisi milloinkaan käytetty
vesijohtoon ja huoneiden korjauksiin.
"Oh, Kathleen!" huokaili Nancy, kun he kahden puuhailivat keittiössä.
"Saattaako kukaan olla niin mieltäkiinnittävä 'toruessaan' kuin
äiti. Minä olen aivan ihastunut hänen tönimiseensä, varsinkin kun
se kohdistuu muihin. Kun se koskee minua, niin tunnen käpristyväni
yhä pienemmäksi ja pienemmäksi kunnes kiemurtelen surkeana matona.
Sitten kun hän on lopettanut, luikertelen ovelle ja livahdan ulos.
Toiset äidit sanovat: 'Tottele kohta, taikka kerron isälle!' 'Tee
kuten käsken äläkä kysele!' 'En ole koskaan elämässäni nähnyt
mokomaa käyttäytymistä!' 'Etkö sinä ymmärrä edes hävetä?' 'Jos vielä
kerran teet tuommoista, niin sinun käy hullusti!' 'Mene tiehesi heti
paikalla!' ja muuta sellaista, mutta äiti saa meidät ajattelemaan."
"Eihän äiti oikeastaan toru", vastusteli Kathleen.
"Ei, mutta hän osoittaa meille yhtäkaikki kuinka olemme väärässä.
Huomasitko kuinka Juliaa _harmitti_, kun äiti sanoi, ettei meidän
pitänyt ajatella Beulahia kätköpaikaksi."
"Ei hän kauan ollut harmissaan", huomautti Kathleen.
"Ja rakkaalle Gilly-veikolle hän lausui juuri oikeat sanat, sillä Fred
Bascom alkaa panna hänen päähänsä jonninjoutavia hullutuksia. Hän
kaipaa isän ohjausta."
"Kaikki me kaipaamme isää", huokasi Kitty kyynelsilmin, "mutta miten
onkaan, äiti tulee päivä päivältä yhä suurenmoisemmaksi. Luulen, että
hän koettaa täyttää isän paikan ja olla samalla oma itsensä!"
XVI.
POSTILAUKKU.
Kirje herra William Harmonilta, Beulahin maakauppiaalta, herra Lemuel
Hamiltonille, Amerikan konsulille Breslaussa Saksassa.
Beulah 27 p. kesäkuuta.
Hyvä Lem!
Talossasi asuva väki tahtoisi tehdä korjauksia siinä, mutta
eivät uskalla, kun pelkäävät sinun häätävän heidät pois ja
pistävän taskuusi heidän kuluistaan voiton. Jos et tilalla aio
muutakaan tehdä, niin minä puolestani neuvoisin sinua pitämään
kiinni näistä vuokralaisista, koska he ovat ensiluokan tavaraa,
täysivaltaisia ja pesunkestäviä. En soisi eukkoni tietävän
kuinka _kaunis ja herttainen rouva on mielestäni_, ja lapsetkin
ovat priima hedelmiä. Palvelijaa eivät he nyt alussa ainakaan
voi taloon kiinnittää, käteistä rahaa kun heillä on niukasti,
mutta jos asiat joskus valkenee, niin kyllä he laittavat talon
sellaiseen reilaan kuin palatsin ja sinun lastenlapsesi tulevat
siitä hyötymään. Minä pidän silmällä sinun etuasi ja katson,
etteivät ne tee vallan ihmeellisiä. Kova työ heillä on ollut
siinä vanhassa ulkorakennuksessa, jonka poikasi laittoivat niin
riivattuun kuntoon, ettei kukaan voi pitää mitään elukoita siinä,
eikä muuta tällä kertaa,
Vanha koulutoverisi
_Bill Harmon_.
J.K. Täällä Beulahissa on ollut jo vähän aikaa hirvittävän kuuma.
Mitäs sinulle kuuluu? En ole koskaan päässyt oikein perille
siitä, mitä työtä konsulilla on, mutta _tokkopa_ häntä rasittaa
liika työ? Portlandin uutisissa luki, että erästä konsulia oli
jossain ammuttu kun hän istui paitahihasillaan virastoaikana.
Minä tässä sanoin eversti Wheelerille, että jos Sam-setä saisi ne
kaikki henkensä takaa ahertamaan paitahihasillaan niin olisi hyvä
sekä hänelle että meille!
_Bill_.
Neiti Nancy Careyn kirje konsuli Lemuel Hamiltonille.
Beulah 27 p. kesäkuuta.
Arvoisa Herra Hamilton!
Minä olen Nancy, vanhin Careyn lapsista, jotka asuvat talossanne.
Kun isä oli elossa, niin hän vei meidät ajoretkelle, ja me
pysähdyimme aamiaista syömään teidän ison vaahteranne juurelle
ja rakastuimme tyhjään taloonne. Isä (hän oli meriväen kapteeni
eikä koskaan ole maailmassa ollut toista hänen vertaistaan!) --
Isä nojautui veräjän yli ja sanoi, että jos hän olisi rikas, niin
hän ajaisi hevosen talliin ja ostaisi talon jo samana päivänä;
ja äiti sanoi että se olisi kaunis paikka kasvattaa lapsia. Me
lapset olimme luikerrelleet aidan alitse ja kiipesimme sillä
välin omenapuihin ja me olisimme halunneet jo heti paikalla jäädä
sinne kasvatettaviksi. Kun ajattelemme menneisyyttä, niin tämä
päivä oli meistä kaikista onnellisin muistomme. Äiti nauraa,
kun puhumme menneisyydestä, sillä en ole vielä kuuttatoista
täyttänyt, mutta luulen, vaikka emme silloin sitä tietäneet,
että Jumala tiesi isän kuolevan ja että myöhemmin tulisimme
asumaan juuri tällä paikalla. Isä kysyi meiltä mitä voisimme
tehdä paikan hyväksi, joka oli ollut meille niin vieraanvarainen,
ja minulle muistui mieleen laatikollinen taimia, jotka olimme
ostaneet tien varrella olevasta kukkakaupasta Charlestownin
kukkapenkkejä varten. "Istutetaan jotain!" minä sanoin ja isä
arveli että se oli hyvä tuuma, ja hän otti pienen tulipunaisen
köynnösruusutaimen laatikosta. Kaikki autoimme kaivamaan sitä
maahan, kuka veitsellä, kuka lusikalla, ja sitten minä istutin
ruusun ja isä otti hatun päästään ja sanoi: "Kolmenkertainen
eläköön-huuto Keltaiselle talolle!" ja äiti lisäsi: "Jumala
siunatkoon sitä ja lapsia, jotka tulevat siellä asumaan!" --
Jotain omituista tässä tosiaankin on, eikö teistäkin?
Sitten kun isä kuoli viime vuonna, täytyi meidän löytää halpa
ja hiljainen paikka missä elää, ja minä muistin Keltaisen talon
Beulahissa ja puhuin äidille tuumastani. Hän ei sano "Joutavia!"
kuten monet äidit, mutta jos hänelle esitetään jokin järkevä
tuuma, hän harkitsee sitä. Niin hän lähetti Gilbertin katsomaan,
oliko talo vielä vapaa, ja kun kuulimme että se oli, niin
vuokrasimme sen. Vuokra on kuusikymmentä dollaria vuodessa kuten
Bill Harmon varmaankin on kertonut lähettäessään teille äidin
shekin ensimmäiseltä vuosineljännekseltä. Meistä se on hyvin
kohtuullinen vuokra emmekä ihmettele ett'ette tahdo kustantaa
meille mitään korjauksia ja lisäyksiä, kun teidän pitää vielä
maksaa verot ja palovakuutuskin. Toivon että vuokrastamme riittää
vielä hiukan omiin tarpeisiinnekin, sillä meistä ei olisi hauskaa
olla kiitollisuuden velassa. Jos meillä olisi miljoona, niin
kuluttaisimme sen kaiken Keltaiseen taloon, sillä me rakastamme
sitä kuten ihmistä voi rakastaa. Ei sillä hyvä, että haluamme
sitä maalata ja paperoida, haluaisimme myöskin taputella ja
likistää sitä. Kun ette voi itse asua siellä, ette edes kesäisin,
niin olette kai hyvillänne kun tiedätte meidän rakastavan sitä
niin paljon ja pitävän siitä hyvää huolta. Mikä meitä hyvin
huolettaa on pelko, että otatte sen pois meiltä tahi myytte sen
jollekin toiselle, ennenkuin Gilbert ja minä olemme ansainneet
tarpeeksi rahaa ostaaksemme sen. Ann-serkku ensiksi sen keksi,
mutta kaikki sanovat, että se on hyvin luultavaa ja luonnollista.
Ann-serkku on ollut suurenmoisen antelias, sillä hän on
lahjoittanut meille niin paljon rahaa, että voimme johtaa veden
kaivosta keittiöön ja hankkia kellariin suuren lämmitysuunin.
Me hakkauttaisimme kaksi ilmareikää oven taakse ruokasalin ja
salin lattiaan sekä kaksi pientä, pyöreätä reikää kattoihin, että
lämmin pääsisi niihin ja yläkerran makuuhuoneisiin, jos suostutte
siihen. (Äiti sanoo, että Ann-serkku on hyvä ja antelias ihminen.
Se on totta, ja meistä on hyvin ikävää, ettemme voi oikein
rakastaa häntä, hän kun on aina niin vikoja löytäväinen; mutta
varmaankin te amerikkalaisena konsulina, matkustaessanne maita
mantereita, olette nähneet jonkun samantapaisen ihmisen.)
Herra Harmon aikoo kirjoittaa teille, mutta arvelin, ettei
hän tiedä niin paljon meistä kuin minä. Meillä on isän eläke;
se on kolmesataa kuusikymmentä dollaria vuodessa ja sata
dollaria vuodessa Charlestownin talosta, mutta sitä kestää vain
neljä vuotta; ja kaksisataa dollaria vuodessa korkoja isän
henkivakuutuksesta. Se tekee kuusisataakuusikymmentä dollaria,
mikä on melkoinen summa, (ellei ole tottunut kolmentuhannen
tuloihin) mutta ei näytä riittävän kuuden hengen perheelle.
Onhan meillä vielä henkivakuutusrahatkin, mutta äiti sanoo, että
siihen kosketaan vain silloin, jos sattuu jokin hyvin pakottava
hätä. Katsokaa, meitä lapsia on neljä, ja äidin kanssa on meitä
viisi ja lisäksi on Julia, siis kuusi. Hän on Allan-sedän ainoa
lapsi. Allan-sedällä on hermotauti ja kaikki äidin rahat. Köyhiä
emme ole ensinkään juuri tällä hetkellä, sillä olemme vaihtaneet
flyygelin vanhanaikaiseen pianoon ja syömme paraikaa sitä,
mitä siitä maksettiin väliä. Me laskemme aina leikkiä siitä ja
milloin meillä vain on jotain hyvää illalliseksi, sanoo Kathleen:
"Tässä menee yksi flyygelin jalka!" ja Gilbert sanoo: "Emmekö
saa sunnuntaina illalliseksi yhtä oktaavia, äiti?" Lähetän
teille pienen valokuvan, joka on otettu perheemme istuessa
koolla piazzalla (me nimitämme sitä piazzaksi ja toivottavasti
ette pane sitä pahaksi). Minä olen pisin tyttö, se, jolla on
pitkät kiharat. Julia istuu edessä päärmäten. Hän sanoi, että
näyttäisimme kaikki niin joutilailta, ellei joku tekisi jotain,
mutta hän ei todellisuudessa koskaan päärmää; ja Kathleen nojaa
äidin olkapäähän. Me olisimme kaikki tahtoneet nojata äidin
olkapäähän, mutta Kitty ennätti sinne ensimmäisenä. Pitkä poika
on Gilbert. Hän ei voi nyt lähteä korkeakouluun, kuten isän
aikomus oli, ja hän on hyvin alakuloinen ja masentunut; mutta
äiti sanoo, että hänellä on loistava tilaisuus näyttää mihin isän
poika pystyy ilman muuta apua kuin oma kuntonsa ja ahkeruutensa.
Olkaa hyvä ja katselkaa tarkasti tuolissa istuvaa rouvaa, sillä
hän on meidän äitimme. Se on vain silmänräpäyskuva, mutta voitte
kuitenkin nähdä kuinka kaunis hän on. Hänen tukkansa on hyvin
pitkä ja luonnostansa aaltoileva. Pieni poika on Peter. Hän on
meistä kaikkein kaunein ja kultaisin. Toisessa kuvassa minä olen
sitomassa sitä tulipunaista köynnösruusua. Ajattelin, että te
ehkä mielellänne näkisitte kuinka ihastuttava ruusu siitä on
tullut. Seisoin tuolilla sitomassa pitkiä oksia ja kiinnittämässä
niitä talon seinään, kun muuan herrasmies, jolla oli matkassaan
kamera, ajoi sivu. Hän pysähtyi ja valokuvasi minut ja lähetti
meillekin yhden kortin kirjoittaen, että kaikki ihailivat
sitä. Minulla sattui olemaan ylläni keltainen musliinipukuni,
ja lähetän teille sen kuvan, jonka se vieras herra väritti,
sillä ihmiset ihailevat sitä, kun ruusun tulipunainen väri on
niin kaunis keltaista taloa vasten. Jos tulette Amerikaan,
niin muistakaa Beulahia, olkaa hyvä, sillä jos vain kerrankin
näkisitte äidin, ja kuinka uljas hän on, vaikka suree isää,
niin ette hennoisi häntä surettaa. Amiraali Southwick, joka
on Kiinassa, sanoo meitä Carey-äidin linnunpoikasiksi. Ne
ovat vallattomia myrskylintuja ja niiden otaksutaan lentävän
merien yli näyttämään tietä kotiin hyville linnuille. Emme ole
vielä tehneet mitään erinomaista, mutta kyllä aiomme, kun vain
tilaisuutta sattuu. En ole kenellekään kertonut, että aioin
kirjoittaa tämän, mutta tahdoin, että tuntisitte meidät hyvin,
koska olette isäntämme. Me olisimme niin onnelliset, ellei
Ann-serkku aina sanoisi, että tuhlaamme rahaa toisen ihmisen
taloon, ja ettei semmoisesta mielettömyydestä tule koskaan hyvää
loppua.
Pistän mukaan pienen liuskan seinäpaperia, jonka aiomme panna
eteishalliin, toivon että pidätte siitä. Vanha seinäpaperi
riippuu repaleina ja muurauksesta on lohjennut kappaleita,
mutta herra Popham korjaa kaiken. Äiti sanoo, että hänestä
tuntuu, kuin olisi herra Popham seiniä paperoidessaan samassa
liisteröinyt niihin naurua ja hyvää tuulta. Kun avaatte pääoven
(ja toivomme, että sen teette ja astutte sisään) niin aivan
ihastutte nähdessänne keltaisia heinäniittyjä! Entä tuo vene,
joka on täynnä heinäntekoon lähtevää väkeä, eivätkö miesten
kirkasväriset paidat ja naisten tulipunaiset esiliinat näytä
hauskoilta? Ettekö ole ihastunut heinäkuormaa vetävään valkoiseen
hevoseen ja iloisiin huviretkeläisiin puun alla. Äiti sanoo, että
kahdellakymmenellä sentillä rullalta olemme saaneet ostaa aivan
tavattoman paljon iloa ja väriä. Gilbert sanoo, että panemme
seinään jäljellä olevat flyygelin jalat, mutta se ei ole totta,
sillä me valmistamme itse ruuan ja siistimme keittiön, jotta
keittäjän palkka säästyisi, ja voisimme kaunistaa Keltaista
taloa. Kiitos, herra Hamilton siitä, että annatte meidän asua
täällä. Me olemme hyvin ylpeät puoliympyrän muotoisista portaista
ja hyvin ylpeät siitä, että te olette Amerikan konsuli. Rakkaat
terveiset lähettää
_Nancy Carey_.
J.K. Nyt on kesäkuu ja Beulah on niin ihana, että tahtoisi syödä
sen sokerin ja kerman kera! Toivomme niin hartaasti, että te
ja lapsenne asutte yhtä suloisessa paikassa, jotta ette niin
suuresti kaipaisi tätä. Tiedämme, että teillä on viisi lasta,
vanhempia kuin me, mutta lähetän hellät terveiset sille, joka
sattuu olemaan suunnilleen minun kokoiseni. Äiti tahtoisi
varmaan lähettää tervehdyksensä rouva Hamiltonille, mutta hän
ei saa koskaan tietää että olen kirjoittanutkaan teille. Se on
ensimmäinen liikekirjeeni.
N.C.
XVII.
TUHATTAITURI.
Herra Ossian Popham paperoi Keltaisen talon hallia
heinäniitty-paperilla. Bill Harmonin isä oli jättänyt melkoisia
varastoja jos jonkinlaista tavaraa kauppapuodin päällä olevalle
suurelle ullakolle, ja vaikka joukossa oli paljon arvotonta ja
kaikki oli hyvin vanhanaikaista, niin näytti hyvin mahdolliselta,
että Careyt tulisivat niitä ostamaan, sillä he olivat uskomattoman
nerokkaita valmistamaan tiilejä ilman savea kun oli kysymyksessä kodin
kaunistaminen. He olivat koko elämänsä aikana olleet alituisesti
liikkeellä, ja jo viikon kuluttua aina muodostaneet kotinsa mitä
sievimmäksi ja viihtyisimmäksi asumukseksi siinä laivastosiirtolassa,
missä sattuivat olemaan. Beulahlaiset sekä koko naapuristo olivat
katselleet kultaista heinäniitty-paperia ja ylenkatseellisesti
tuominneet sen rumaksi ja maalaiseksi vähääkään aavistamatta että se
aikoinaan oli valmistettu Ranskassa ja maksanut puolitoista dollaria
rullalta. Se oli tilattu erään kuvernöörin taloa varten ja vain puolet
siitä oli käytetty, joten toinen puoli seinäpaperia oli kolmenkymmenen
vuoden aikana odottanut Careyn perhettä. Jokaisessa sukupolvessa on
aina olemassa runsaasti Careyn perheitä ja heidän hengenheimolaisiaan,
joten ei vanhojen esineitten tarvitse masentua, jos vain ovat hyviä.
Muuratessaan, nikkaroidessaan tahi paperoidessaan herra Popham ei
milloinkaan työskennellyt tuntikaupalla, vaan urakalla. Suopea, hänen
menestyksestään huolehtiva Kaitselmus oli varmaankin johtanut häntä
tämän työtavan valintaan, sillä hän jutteli niin paljon enemmän
kuin työskenteli, että muussa tapauksessa olisi syntynyt alituisia
kiistoja työnantajan ja työntekijän välillä. Jos työnantajat olivat
rikkaita ihmisiä, ei heistä yksikään olisi tahtonut sekunniksikaan
pysäyttää hänen puhetulvaansa. Se oli ensinnäkin vielä parempaa kuin
hänen työnsä, joka oli aina hyvää, ja toiseksi hän ei olisi koskaan
suostunut työskentelemään paikassa, missä hänen ei sallittu puhella
mielensä mukaan. Careyt rakastivat häntä kaikki, paitsi Julia, joka
julisti hänet "sivistymättömäksi" sanoen neiti Tewksburyn kieltäneen
häntä milloinkaan kuuntelemasta ihmisten puhetta, jotka sanoivat
"nähny" ja "tehny". Siihen Nancy vastasi (hänen äitinsä oli näet
puutarhassa, eikä hän itse ollut vielä ohjannut käytöstänsä enkelien
mieleiselle tolalle) että neiti Tewksburylla ja Julialla pitäisi olla
taivaassa vartavasten aidattu pieni nurkka; ja silloin Julia näytti
Nancylle ylenkatseellista, kiukustunutta eikä suinkaan moitteetonta
naamaa. Julian lopullisen mielenmuutoksen olen aina laskenut alkaneeksi
siitä ratkaisevasta hetkestä, jolloin vanha Aatami alkoi hänessä
toimia. Nancyllekin oli siitä hyötyä, sillä hän olisi polkenut Julian
jalkojensa alle niin kauan kuin tämä olisi pysynyt kärsivällisenä ja
siivotapaisena, joskin ärsyttävänä matona, mutta kun madossa alkoi
näkyä kääntymisen oireita, oli pakko hiukan varoa.
"Sinun kielesi on terävä kuin leipäveitsi, Nancy Carey!" huudahti Julia
kiivaasti väännellen nenäänsä ja suutansa peloittavan näköisiksi.
"Ellei neiti Tewksbury olisi sanonut minulle, että sivistyneiden
naisten ei ole tapa kielitellä, niin voisin piankin saada aikaan
ikävyyksiä sinun ja siunatun äitisi välillä."