vastaanottamassa ja hän oli itse rouva Careyn ja Peterin kyytimiehenä
Keltaiseen taloon ajettaessa. Toiset seurasivat heitä kyytihevosella ja
viimeisenä ajoivat kuormarattaat kukkurallaan matka-arkkuja ja muuta
muuttotavaraa. Kevät oli hyvin aikainen, tiet olivat jo rapakosta
kuivat, puut olivat hiirenkorvilla ja kaikilla päivänpuolisilla
rinteillä vihersi jo tuore ruoho. Kun Careyt ensimmäisen kerran olivat
nähneet tulevan kotinsa, olivat he tulleet kylään lännenpuolelta
ja Keltainen talo oli viimeinen jalavain varjostamalla kylätiellä,
aivan Beulahin laidassa. Nyt he asemalta tullessaan kulkivat joen yli
ja ajoivat itäisen Beulahin läpi pitkin tietä, joka oli tuntematon
kaikille muille paitsi seurueen sankarina ja oppaana olevalle
Gilbertille. Jo tulikin tuo rakkaassa muistossa säilynyt talo näkyviin,
ja kun molemmat ajoneuvot olivat pysytelleet yhdessä, tervehdittiin
sitä äänekkäin eläköön-huudoin.
Se oli heidän mielestään entistään vieläkin kauniimpi, ja paljoa
mukavampi, paljoa hauskemmalla paikalla. Vajan ovi oli auki ja sinne
olivat huonekalut pinotut, ja pengermällä oli kokonainen vuori arkkuja
ja laatikoita.
Bill Harmon seisoi pääovella myhäillen. Hän toivoi saavansa hyviä
kauppatuttavia ja oli paitsi sitä hyväntahtoinen mies.
"Luulin jo ettette tulisikaan tänä iltana", huusi hän heille veräjälle
astuen. "Juna on myöhästynyt puolen tuntia. Kyllästyin jo odottamiseen,
jonka vuoksi omalla vastuullani rupesin aukomaan teille hiukan
tavaroita, että pääsisitte alkuun. Ei kai mitään illallista tule tässä
talossa syötyä tänä iltana?"
"Meillä on illallinen matkassa", virkkoi Nancy iloisesti, ruveten heti
paikalla tuttavaksi.
"Hohoo, kas tepä vasta huoltapitäviä olette! Kas niin! hyppää alas,
sinä pikkarainen!" sanoi Bill levittäen käsivartensa. Peter, kädessään
useita pieniä esineitä, jotka olivat liian arvokkaat toisten haltuun
uskottaviksi, teki työtä käskettyä antaen uudelle ystävälleen useita
odottamattomia iskuja vaatteisiinsa kätketyistä kovista esineistä.
"Voi Jerusalemin suutari, oletpa sinä täyteen sullottu, poikanen!"
nauroi hän laskiessaan Peterin maahan.
Peter tervehti tätä mieluista ylistystä loistavalla hymyllä, joka
samassa silmänräpäyksessä kahlehti Bill Harmonin hänen uhrikseen
ja orjakseen. Eipä hän aavistanut seisoessaan siinä huolettomana
rattaittensa vieressä olevansa määrätty vastaisuudessa vuosikausia
jakamaan puotinsa antimista tälle pienelle pojalle.
Hän ja eversti Wheeler nostelivat joutuisasti kapineita kyytirattailta,
sillä välin kuin Careyt astuivat yhdessä talolle vievää tietä
jännitetyin mielin ja liikutuksesta väräjävinä. Nancy hengitti
raskaasti ja tarttui punoittavin poskin äitinsä käteen.
"Oi, äiti!" kuiskasi hän, "kaikki tapahtuu juuri sillä tavalla kuin
olemme uneksineet. Gilbert rakas, älä kiirehdi! Annetaan äidin ensin
astua kynnykselle ja kutsua meitä Keltaiseen taloon! Minä lukitsen
uudelleen oven ja annan hänelle avaimen."
Carey-äidin kurkkua kouristi, hän tunsi jälleen tämän yrityksen
vakavan vastuunalaisuuden painon. Se tulvahti hänen ylitseen aaltoina,
voimakkaampana, elävämpänä nyt tosi hetken ollessa käsissä kuin
milloinkaan ennen suunnittelujen aikana. Hän astui viimeiselle
portaalle ja seisahtaen vavisten oven eteen, sanoi hän hiljaa
ja lempeästi: "Tulkaa kotiin, lapset! Nancy! Gilbert! Kathleen!
Peter-lintu!" He pujahtivat sisään hiljaa ja äännähtämättä; äidin
äänessä oleva uusi vivahdus poisti heidän naurutuulensa.
Nancy ja Kitty kietaisivat käsivartensa äitinsä vyötäisille.
Äkillisen vaiston johtamana Gilbert tempasi lakin päästään ja
katsahtaen ihmetellen vanhempaan veljeensä teki Peterkin samoin. Oli
kotvan äänettömyyttä: sitä kultaista äänettömyyttä, joka on ääriään
myöten täynnä ajatuksia, rukouksia ja muistoja, täynnä toiveita ja
toivomuksia -- niin täynnä kaikkia kauniita, vienoja tunteita, että
puheleminen sellaisella hetkellä tuntuisi arvottomalta ja surkealta.
Sitten Carey-äiti kääntyi ja Keltainen talo oli siunattu. Veräjällä
puuhailevalla eversti Wheelerillä ja Bill Harmonilla ei ollut
pienintäkään aavistusta siitä että kynnyksellä oli pidetty pieni
hartaushetki, kun he astuivat talolle katsoakseen tarvittiinko heidän
apuaan vielä. "Tuotin sisään kaikki sängyt ja panin niihin patjat",
sanoi Bill Harmon. "Arvelin näet, että Nukku-Matti tulee aikaisin tänä
iltana."
"Tehän olette erinomaisen ystävällinen ja oiva naapuri!" huudahti rouva
Carey kiitollisena. "Ajattelin, että meidän pitäisi mennä jonnekin
muualle yöksi. Tekö olette tämän kylän kauppias?"
"Minähän se olen!" sanoi Bill.
"Silloin ehkä tahdotte olla ystävällinen ja tulette tänne kerran vielä
tänä iltana tuomaan yhtä ja toista, niin olemme hyvin kiitolliset.
Meillä on öljykeittiö, teetä, kahvia, säilykelihaa, leipää ja hedelmiä,
mutta voita, munia, maitoa ja jauhoja me tarvitsemme. Gilbert,
avaa ruokavasu, ole hyvä, ja Nancy, avaa sinä matka-arkku, missä
liinavaatteet ovat. Emme voineet aavistaakaan, että tapaisimme niin
ystävällisiä ihmisiä täällä."
"Teidän ruokapöytänne nostin ruokasaliin", sanoi Bill, "ja koetin
parastani löytääkseni ruoka-astioita, mutta niitä en saanut käsiini
ennenkuin tulitte perille. Kai maar teillä on omat merkkinne, jotta
tiedätte mikä laatikko on ensiksi avattava. Löysin ainoastaan sellaisia
tavaroita, joista ei nykyoloissa ole mitään hyötyä, luulisin, mutta
itsehän tiedätte, kun näette tavarat ruokasalin pöydällä." Kaikki
seurasivat häntä ruokasaliin, kun hän avasi oven, Nancy ensimmäisenä,
kuten hänen tapansa aina oli, ikävä kyllä. Siellä keskellä pöytää
seisoi Likainen Poika tuuhea hiusharja voitokkaasti pystyssä ja sen
ympärillä, hautakammion patsaiden tavalla nuo neljä mustaa ja valkoista
hautauurnaa. Ehjinä ja kokonaisina ilman pienintäkään vammaa ne
seisoivat siinä Nancyn katseltavina.
"Ne eivät ole luopuneet vanhasta tavastaan, ne ovat ensimmäisinä meitä
vastaanottamassa", virkkoi rouva Carey yrittäen hymyillä, mutta Nancy
ja Kathleen eivät hiiskahtaneet sanaakaan. He seisoivat lattiaan
naulittuina tuijottaen Careyn suvun kiroukseen kuin eivät uskoisi
silmiään.
"Näyttää siltä kuin ette olisi odottaneet näkevänne niitä, tytöt!"
sanoi heidän äitinsä, "mutta ovatko ne milloinkaan olleet meille
uskottomia? -- Tiedättekö, tällä hetkellä tunnen rohkeutta, jota ei
minulla koskaan ennen ole ollut. -- Beulah on niin kaukana Buffalosta,
ettei Ann-serkku voi usein tulla meitä tervehtimään eikä koskaan
ennakolta ilmoittamatta. En tahtoisi pahoittaa häntä enkä loukata
hänen tunteitaan, mutta mielestäni voimme vastaiseksi siirtää Likaisen
Pojan sekä uuninreuna-koristeet ullakolle tahi vajan ylisille. Mitä te
arvelette?"
Eversti Wheeler ja herra Harmon olivat jo lähteneet, ja niin nuoret
Careyt kajahuttivat ilmoille raikuvan riemuhuudon. Nancy lähestyi
Likaista Poikaa verenhimoinen välke silmissään. "Tule pois, sinä ilkeä,
kammottava kappale!" virkkoi hän. "Tartu kiinni toisesta päästä,
Gilly, lähdetään menemään vajaan; siellä se on meistä kauimpana, mutta
auttaneeko sekään, se on kuin veritahra lady Macbethin kädessä -- se
ei tahdo lähteä. Kathleen, avaa liinavaatearkku meidän mentyämme. Emme
voi kattaa pöytää, ennenkuin olemme päässeet kirouksestamme. Kun olet
ottanut liinavaatteet arkusta, ota marmoriuurna kumpaankin käteesi ja
raasta ne sinne, missä me olemme. Minun kyyneleeni osoittavat sinulle
tietä!"
He löysivät vajan ylisille johtavat portaat ja Likainen Poika
nostettiin portaita ylös askel askeleelta hitaasti ja läähättämällä.
Kathleen riensi viemään kahta uurnaa alimmalle portaalle, ja juoksi
sitten takaisin taloon toista paria noutamaan. Gilbert ja Nancy
seisoivat ylimmällä portaalla Likainen Poika välissään neuvotellen
paikasta, mistä sen helpoimmin saisi esille, jos tulevien vuosien
kuluessa jokin _hyvin epämieluisa_ tilaisuus vaatisi heitä hilaamaan
sen jälleen alas.
Äkkiä he kuulivat surkean, kuiskaavan äänen mainitsevan heitä nimeltä.
"_Gilbert! Nancy! Pian! Ann-serkku on veräjällä_!"
Kuului kova romahdus! Ei yksikään inhimillinen olento, olkoonpa hänellä
mielenmalttia enemmänkin, olisi voinut kestää tämän yllätyksen iskua,
niin odottamattomana se tuli. Gilbertin ja Nancyn kädet päästivät
otteensa yhtaikaa ja Likainen Poika romahti lattialle kahdeksi
palaseksi haljeten niin onnellisesti, että äiti pesuriepuineen jäi
toiseen puoliskoon, poika toiseen -- erittäin tervetullut tapaus
pojalle, joka jo kauankin oli ikävöinyt päästä eroon äidistä.
"Hän astui junasta väärällä asemalla", huohotti Kathleen portaitten
alapäässä, "ja hänen täytyi ajaa hevosella viisi mailia, muuten
hän olisi ollut täällä tuntia ennen meidän tuloamme, kuten
hänen aikomuksensa oli. Hän on tullut auttamaan meitä talon
kuntoonpanemisessa ja sanoo pelkäävänsä, että äiti rasittuu.
Pudotitteko jotain? Kiirehtikää alas, minä jätän maljat tänne
huonekalujen joukkoon, vai vienkö sisään niistä kaksi, jotta hän
luulisi meidän ensimmäiseksi ajatelleen niitä? Ja voi! Ihanhan unohdin.
Hän on tuonut Julian mukanaan. Kaksi ruokittavaa lisää eikä sänkyjäkään
ole tarpeeksi!"
Nancy ja Gilbert silmäilivät toisiaan.
"Kätke se nurkkaan, Gilly", sanoi Nancy; "ja sanotaan, Gilly --"
"Sanotaan mitä?"
"Näetkös, se on kahtena kappaleena!"
"Niin on."
"Mitä jos tekisimme niitä neljä tahi vieläkin useampia?"
"Kuulehan, mene sinä alas ennen minua, minä tulen heti jäljestäsi!
Sulje vajan ovi huolellisesti! -- Oletko ymmärtänyt?"
"Olen ymmärtänyt ja sinua ylistän ja ihailen. Minun henkeni on oleva
sinun kanssasi, kun sen teet, Gilly rakas, vaikka ruumiillisesti lausun
Ann-serkun ja Julian tervetulleeksi!"
XII.
ANN-SERKKU.
Carey-äiti oli pyytänyt Juliaa tulemaan heidän luokseen vasta sitten
kun uusi koti Beulahissa oli saatu kuntoon, sillä hän ei halunnut
saada puutteellisiin oloihinsa enemmän väkeä kuin oli tarpeellista.
Mutta Fergusonit lähtivät ulkomaille jotenkin odottamatta, ja rouva
Ferguson riisti Julian Gladyksen sylistä ja pani hänet junaan
paljoa kursailematta. Ann-serkun kohtaaminen tiellä oli yksi noita
epämieluisia sattumia, joita elämä on täynnä, joskaan ei juuri usein
kaksi niin epämiellyttävää henkilöä osu toisiaan tapaamaan samalla
pienellä alalla samalla määrätyllä hetkellä.
Mutta jo kolmantena aamuna Careyn perheen tulon jälkeen asiat alkoivat
kehittyä valoisampaan suuntaan, sillä Ann-serkku oli tyytymätön
Beulahiin. Ilma oli käynyt kylmäksi ja kauan käyttämättä olleet
tulisijat savusivat vahvasti. Ann-serkun entisestään arka vatsa ei
sietänyt säilykelihaa, munia kolmasti päivässä eikä rouva Harmonin
valmistamia keksejä; se ei liioin sietänyt pähkinöitä, omenia,
appelsiineja ja banaaneja, joilla lapset herkuttelivat, joten hän söi
ateriansa n.s. hotellissa. Syötyään siellä kaksi päivällistä ja yhden
illallisen hän lausui emännälle arvostelunsa hänen keittotaidostaan
niin peittelemättömin sanoin, ettei yksikään suorapuheinen, vapaana
syntynyt Uuden Englannin tytär olisi voinut sellaista sietää.
"Minä pidän ravintolaa ja täällä saatte syödä aterianne
kahdestakymmenestäviidestä sentistä niin kauan kuin syötte mitä eteenne
pannaan ja pidätte kielenne kurissa", kuului kiukustuneen rouva Buckin
uhkavaatimus. "Ruokaa minä teille annan", hän jatkoi kiihkeästi, "sillä
minun toimeeni kuuluu vastaanottaa ja palvella kaikkia hyvämaineisia
ihmisiä, mutta sättimisiä en huoli kuulla."
No niin, Ann-serkun kärsivällisyys oli myöskin lopussa eikä hänkään
puolestaan tahtonut kuulla enempiä "sättimisiä"; ja niin ravintolan
emäntä ja hän erosivat rouva Careyn mielipahaksi, sillä hän ei
halunnut saada vihamiehiä jo heti alussa. Sinä iltana Ann-serkku yhä
kiukuissaan rouva Buckin vihaisia silmäyksiä, tulistuneita kasvoja ja
sivistymätöntä kieltä muistaessaan, valitti illallisen jälkeen, että
hänen vuoteensa keikkui milloin hän vain liikahti. Hän pyysi Gilbertiä
tutkimaan voisiko hän sitä korjata jollain tavalla, jotta se tulisi
niin vankaksi kuin normaalitilassa olevien sänkyjen tulee olla.
Gilbert otti työvehkeensä ja meni tottelevaisena yläkertaan ja viipyi
siellä viisitoista tahi kaksikymmentä minuuttia korjaillen tuota kovan
arvostelun alaiseksi joutunutta sänkyä, jonka hän epäili keinahtelevan
pelkästään siitä syystä, ettei se voinut Ann-serkkua sietää. Tämä
päähänpisto huvitti niin suuresti Nancyä, että hänen oli pakko poistua
Gilbertin läheisyydestä, jotteivät perheen muut jäsenet huomaisi heidän
kahdenkeskistä hilpeyttänsä.
"Nyt on kaikki keinot koetettu", sanoi Gilbert alakertaan tullessaan.
"Saammepa nähdä miten se nyt tänä yönä toimii, Ann-serkku?"
Ja kyllä se todella _toimikin_ sen sijasta, että olisi ollut aivan
alallaan kuten hyväntapaisen vuoteen tulisi olla. Keskiyön aikaan,
kun Careyn perhe lepäsi syvässä unessa, kuului kova rytinä ja
Ann-serkku temmaten auki huoneensa oven, ilmoitti kovalla äänellä
koko talonväelle, että hänen vuoteensa oli mennyt hajalle ja hän itse
pudonnut lattialle saaden kovan hermotäräyksen, josta hän luultavasti
ei ikinä toipuisi.
"Gilbert on aivan liian nuori voidakseen kantaa sitä luottamusta, jota
osoitat hänelle, Margaret", huudahti Ann-serkku kietoen peitteensä
tiukalle pitkäin luisevain jäsentensä ympäri, "ja vaikka hän tulisi
vanhaksi kuin Metusalem, olisi hän sittenkin huolimaton, sillä hän on
syntynyt semmoiseksi! Kaikki tuo puhe, että hän muka on niin taitava
työaseitten käyttämisessä, on vain paisuttanut hänen ylpeyttänsä. Hänen
ikäisensä pojan tulisi toki jo osata panna vuode kunnolleen pysymään
alallaan."
Koko perhe, ällistynyt Gilbert muiden mukana, ehdotti jos jonkinlaisia
parannuskeinoja. Nancy yksin oli ääneti eikä uskaltanut vilkaista
Gilbertiin peläten, että hänen olisi täytynyt epäillä häntä uudesta
rikoksesta. Saatuaan häneltä, Nancyltä, suoranaista ohjausta paheen
tielle, saattaisi Gilbert omin päin jatkaa aivan loppumattomiin. Hän
ei uskonut veljeänsä syylliseksi, mutta häntä ei haluttanut ottaa
tarkempaa selkoa asiasta.
Carey-äidin silmät etsivät Gilbertin katsetta, mutta hän ei löytänyt
siinä mitään vahvistusta pelkoonsa.
"Ei sinun tarvitse katsella minua tuolla tapaa", sanoi poika. "Niin
häijy en ole, että tahallani valmistaisin tapaturmaa Ann-serkulle,
vaikka en omasta puolestani olisi pahoillani, jos hänelle joka yö
sattuisi pieni yllätys."
Ann-serkku ei sallinut Gilbertin enää puuttua vuoteeseen, eikä liioin
suostunut tulemaan rouva Careyn kanssa samaan vuoteeseen, vaan piti
parempana maata lattialla kahdella patjalla. "Mukava ei sellainen vuode
tietenkään ole", sanoi hän happamesti, "mutta silloin ei ainakaan
henkeni joudu vaaraan."
Seuraavan päivän aamupostissa tuli useita asiakirjeitä, ja Ann-serkku
pelkäsi olevansa pakotettu lähtemään Beulahista, vaikka työtä kyllä
riitti kahdeksi viikoksi eteenpäin, eikä Margaret ollut kyllin vahva
suoriutumaan siitä yksinänsä.
Hän väitti, että uunit olivat täynnä nokea eikä hän uskonut
keittiönuunin voivan milloinkaan vetää; hän oli varma siitä, että
kaivossa oli kuolleita toukkia ja sammakoita; talo oli epämukava
eikä koskaan tulisi paremmaksi, ellei keittiöön tulisi vesijohtoa.
Julialla ei tuntunut olevan minkäänlaista halua taloushommiin ja hänen
ruokahalunsa oli anteeksiantamattoman hyvä, kun otetaan lukuun, että
muiden täytyi tyydyttää se oman kukkaronsa kustannuksella; ilmanala oli
kostea joen tähden eikä kunnollista torikauppaa ollut kahdeksaa mailia
lähempänä; Kathleen oli liian hento sellaisessa paikassa elämään, ja
muutto Charlestownista oli kerrassaan suuri erehdys alusta loppuun.
Sitten hän sulloi tavaransa pieneen matka-arkkuunsa ja Gilbert juoksi
kylälle kepein ja siivekkäin askelin hankkimaan miestä, joka veisi
heidän harmiatuottavan sukulaisensa Bostonin päiväjunaan. Nancy
puolestaan seisoi arkihuoneen takan ääressä ja kuullessaan junan
etäällä viheltävän, hän korjasi nuo neljä hautauurnaa uuninreunalta ja
vei ne ullakolle Gilbertin ylähallissa laulaessa vanhaa mielilauluaan:
Hän sätti meitä hirmuisesti,
Hän sätti minkä kieli kesti.
Hän sätti itsensä uuvuksiin.
Hän sätti, ja kuinka me naurettiin!
Hän sätti meidät hikeen ja huoleen,
Hän sätti meitä päivän ja puolen.
Hän sätti, jo uupui muistikin,
Vaan pois hän purjehti vihdoinkin.
"Ann-serkusta tuo arvatenkin on ensin kirjoitettu", sanoi Nancy tullen
keittiöön Kathleenia auttamaan. "Kas niin, läksipä viimeinkin!"
'Nyt koko mailma hymyy,
Vain Julia vaivaks' on.'
lausui hän vanhan virren sanoja hiukan muuttaen.
"Sinun ei pidä sanoa sellaista, Nancy," nuhteli Kathleen, "äiti ei
pitäisi siitä."
"Sen tiedän," myönsi Nancy katuvaisena. "Minä olen ollut niin paatunut
aina siitä saakka kun koetin päästä vapaaksi Likaisesta Pojasta.
En tiedä miten on oikein laitani. Minun vereni on varmaankin liian
punaista ja se virtaa hurjana suonissani käyttääkseni kirjan sanoja.
Minä aion kääntää uuden lehden nyt, kun Ann-serkku on lähtenyt tiehensä
ja Julia on ainoa ristimme!"
Onpa ihan kauheata, miten yksi henkilö voi tärvellä maailmaa!
Olisittepa vain olleet näkemässä Keltaista taloa Ann-serkun lähdettyä.
Ilma kävi lämpimämmäksi melkein heti, ja Bill Harmonin poika tuli
puutarhaan istuttamaan. Tulisijat lakkasivat savuamasta ja keittiönuuni
veti. Eversti Wheelerin ehdotuksesta toimitettiin kaivoon uusi
ketjupumppu vanhan puisen sangon sijaan, jolloin vedensaanti oli
helpompaa, ja ennen kuukauden loppua Keltainen talo alkoi näyttää
kodilta Juliasta huolimatta.
Nukuttuaan kuukausimääriä syvien lumikinosten peitossa Beulahin kylä
oli herännyt Uuden Englannin varhaisen kesän lumoavaan ihanuuteen.
Siellä ei ollut mitään lumiharjaisia vuoria, ei ametistiväreissä
välkkyviä, silmää kiehtovia kukkuloita, ei ihmeteltäviä rotkolaaksoja
tahi suurenmoisia, matkailijoiden ihailemia vuorijyrkänteitä; ei
keltaisia, valtameren aaltojen huuhtelemia hiekkarantoja, ei vilkasta
kauppaelämää, ei huvituksia, ei kesävieraita, olipa vain rauhallinen,
päivänpaisteinen, vihannoiva, siimeikäs, pieni kolkka maailmaa,
ei muuta. Eikä Julia voinut sitä pilata, vaan hyvällä onnella se
kenties voisi tehdä Julian miellyttävämmäksi! Tätä Carey-äiti toivoi
kun hän soi itselleen tunnin lepoajan siirtyäkseen Hohtavan seinän
taa, Rauhalammelle miettimään viiden lapsensa tarpeita. Hämärissä
tuudittaessaan Peteriä hänen ajatuksensa tavallisesti ahkerimmin
hyörivät siinä, kuinka hän voisi muuttaa "vanhat eläimet uuteen asuun."
"Ihmiset kuvittelevat, että minä itse luon uutta," sanoo Carey-äiti
Vetten pienokaiselle Tomille, "mutta täällä minä vain istun, jotta
saisin ne itse uudistamaan itsensä!"
Tarina kertoo, että oli kerran keijukainen, joka oli niin älykäs, että
se keksi taidon luoda perhosia, ja hän oli niin ylpeä siitä, että
paikalla kiiruhti Carey-äidin luo Rauhalammelle kertomaan taidostansa.
Mutta Carey-äiti naurahti.
"Tiedä, hupsu lapsi," sanoi hän, "että luoda ken tahansa voi, jos vain
suo itselleen kyllin aikaa ja vaivaa, mutta kaikki eivät voi saada
elollisia olentoja itse luomaan itsensä."
"Saattaa ihmisolennot -- lapset -- itse luomaan itsensä," mietti
Carey-äiti hämärissä. "Sitä varten kai äitejä on olemassa maailmassa!"
Nancy oli ahkerassa luomistyössä näihin aikoihin ja kaikesta siitä
itsehillitsemistaidosta sekä niistä voitoista hyveen tiellä, mitkä
poloinen, helposti tulistuva Nancy kykeni saavuttamaan, oli hänen
suoranaisesti kiittäminen pahennusta tuottavaa Julia-serkkuansa.
Kathleen tuli vahvemmaksi ja lujaluontoisemmaksi sekä vähemmän
arkailevaksi. Gilbert menestyi paremmin koulussa ja hänen kirjeensä
osoittivat suurempaa huolenpitoa ja vastuunalaisuuden tunnetta omaisiin
nähden kuin ennen. Peter-lintukin oli hiukan kiltimpi ja paremmin
omin neuvoin toimeentuleva nykyisin, mietti Carey-äiti hellästi
tuudittaessaan häntä. Pikku poika oli tyyten väsynyt astuttuaan kaiken
päivää Natty Harmonin auran jäljessä, ja tyytyväisin mielin jättäytyi
hän äitinsä suojelevain käsivarsien suojaan ja nukahti nopeasti hänen
iltalaulunsa säveliin. Carey-äidin käsivarret kelpasivat kantamiseen,
syleilemiseen, lohduttamiseen ja hyväilemiseen. Olipa hänellä myöskin
hieno, kaunis, vahva käsi, joka oli kuin luotu korvapuusteja antamaan,
mutta hänellä oli vallassaan niin monta näkymätöntä kurinpitokeinoa,
ettei hänen milloinkaan tarvinnut läimähyttää Peteriä.
"Lyöminen on kyllä paikallaan hätävarana," oli hänen tapana sanoa,
"mutta vaimo, jonka täytyy liian usein turvautua siihen, osoittaa
surkeata kekseliäisyyden puutetta."
Hänen nostaessaan Peteriä tämän pieneen sänkyyn tuli Nancy hiljaa
huoneeseen kädessään paperiliuskanen.
Hän veti äitinsä pääoven yläpuolella olevaan ikkunaan. "Kuuntele,"
sanoi hän. "Kuuletko sammakoiden kurnuttavan?"
"Olen tässä istuessani puolen tunnin ajan kuunnellut niitä," sanoi
hänen äitinsä. "Eikö kaikki ole kaunista tänä iltana, lauhkea ilma,
jalavat puhkeavine lehtineen ja uusikuu!"
"Onkohan täällä ennenkin ollut sellaista vihantaa?" ihmetteli Nancy
kumartuessaan ikkunalaudan yli äitinsä vieressä. "Ovatko puut ennen
olleet näin meheviä? Onko muualla missään näin kirkasta jokea tai
näin keltaista kuuta? Tänä iltana minun on niin sääli kaupunkilaisia!
Toisinaan minusta tuntuu, ettei täällä voi kauan olla niin kaunista
kuin miltä näyttää, äiti. Tuntuu, kuin olisi tämä kauneus osaksi meissä
itsessämme."
"Kaikki kauneus riippuu osaksi siitä minkälaisin silmin sitä
katselemme," vastasi hänen äitinsä.
"Olen lukenut rouva Harmonin uutta selitys-raamattua", jatkoi Nancy, "ja
tässä saat kuulla mitä siinä Beulahista sanotaan."
Hän piteli paperia häipyvässä valossa lukien: "_Nyt älköön sinun nimesi
enää olko Hyljätty, älköönkä maasi enää olko autio, mutta Beulahiksi
sinua kutsuttakoon, sillä Herra on löytänyt armon sinussa_."
"Eiköhän isä olisi tyytyväinen, jos hän voisi nähdä meidät kaikki
täällä Beulahin Keltaisessa talossa!" puheli Nancy edelleen vienolla
äänellä, kun he yhdessä kumartuivat ikkunasta ulos. "Hän oli niin
hellä, niin huoltapitävä ja koetti aina niin rakkaasti poistaa kaikki
huolet meiltä, että kuukausiin en ole voinut ajatella hänen, en edes
taivaassa, päässeen huolistaan. Mutta nyt tuntuu kuin olisimme päässeet
kovimman ajan läpi ja alkaisimme uudelleen elää täällä Beulahissa. Ja
nyt hän varmaankin on rauhallinen, jos hän ensinkään voi nähdä meitä
tahi ajatella meitä; -- eikö sinullakin ole sama tunne, äiti?"
Oli kyllä, hänen äitinsä myönsi lempeästi olevansa samaa mieltä ja
hänen sydämensä oli kiitollinen ja täynnä toivoa. Hän oli kadottanut
lastensa isän ja rakkaan elämäntoverinsa, eikä mikään voinut ikipäivinä
korvata sitä tappiota. Mutta hän ei unohtanut rikkautta, minkä hän
omisti lapsissaan, eikä katsonut olevansa yksinäinen eikä hyljätty,
vaan oli nöyrästi, Herralle otollisella tavalla tyytyväinen kohtaloonsa.
XIII.
LIIAN TÄYDELLINEN.
Juliasta, Allan Careyn pienestä, kolmetoistavuotisesta tytöstä ei
ollut muuta huolta kuin että hän oli -- ja oli aina ollut -- liian
täydellinen. Sylilapsena hän oli aina ollut mallilapsi, syönyt
vahvasti ja nukkunut sikeästi. Kun hän tunsi nuppineulan pistävän
alushameessaan, hänestä oli epäkohteliasta itkeä, koska hän tiesi
hoitajattarensa ainakin koettaneen pukea hänet huolellisesti. Kun hän
oli hereillä, niin hänen älyllinen koneistonsa toimi hitaasti ja ilman
minkäänlaisia nykäyksiä. Mitä tulee hänen moraaliseen koneistoonsa,
niin enkelit olivat varmaankin panneet sen käymään hänen syntyessään
ja suunnitelleet sen sellaiseksi, ettei se voinut pysähtyä eikä
mennä rikki. Enkelit, joille toimi oli uskottu, olivat tietenkin
tarkoittaneet hänen parastansa, mutta luultavasti he olivat nuoria,
kokemattomia enkeleitä ilman selvää käsitystä ihmisluonteesta ja ilman
tarkkaa tietoa Jumalan tarkoituksista; sillä lapsi, joka ei osaa tehdä
pahoja, pystyy tuskin mitään hyvääkään tekemään, ei ainakaan mitään
suurta suorittamaan.