alhaiseksi, että me voimme suorittaa tarpeelliset korjaukset, _luulen_
äitini tuumivan asiaa."
"Vuokraisitteko sen kesää pitemmäksi ajaksi?" kysyi herra Harmon.
"Vuokraisimme toki. Aikomuksemme on muuttaa tänne asumaan!"
"_Vai muuttaa tänne asumaan_?" ihmetteli Harmon. "Noh, siitä on jo
aikaa kulunut, kun on kuultu jonkun semmoista puhuvan, vai mitä,
eversti? No niin, poikaseni", (Gilbert toivoi kaikesta sydämestään,
että kunnioitus puhkeavaa miehuutta kohtaan olisi voinut ulottua hiukan
kauemmas tällä seudulla) "mitään kiskurihintoja en aio määrätä näistä
suojista, en minä --"
"Se olisikin hyödytöntä", sanoi Gilbert mahtavasti. "Isäni kuoli
vuosi sitten; meitä on neljä paitsi äitiäni ja lisäksi on meidän
pidettävä huolta eräästä serkusta. Meillä ei ole muuta kuin pieni eläke
sekä henkivakuutuksen, viidentuhannen dollarin korot. Äiti sanoo,
että meidän on erottava kaikista ystävistämme ja elettävä halvalla
ja tehtävä työtä kunnes Nancy, Kitty ja minä olemme kyllin vanhat
ansaitsemaan jotain."
Eversti Wheeler ja herra Harmon olivat kumpikin mieltyneet Gilbertin
ulkomuotoon, ja hänen siinä seisoessaan ystävällisesti ja poikamaisen
suorasukaisesti kertomassa heille perhehuoliaan, tahtoi kumpikin
mielellään auttaa häntä tavallaan.
"No niin, Harmon, taidamme saada hyviä naapureita, jos voimme
sopia hinnasta rouva Careyn kanssa", sanoi eversti. "Määrätkää te
kohtuullinen hinta, niin minä kirjoitan Hamiltonille ja saatan hänet
mieltymään asiaan."
"Hyvä on. Tahtoisin, nähkääs, eversti, ehdottaa summan tässä tuokiossa
teidän kuullen, että voitte neuvoa tätä nuorta herraa. Nähkääs, Lemin
on maksettava veronsa, -- pienet ne tietenkin ovat, mutta menoja
ovat yhtä kaikki -- ja pitäisi rakennuksia hiukan vakuuttaakin,
vaikkei hän ole tähän asti sitä tehnyt. Toiseksi taas, jos hän voi
saada vuokralaisen, joka silloin tällöin panettaa taloon pari uutta
kattopärettä tai porraslautaa, ja haluaa kustantaa siihen hiukan maalia
ja seinäpaperia, eivät suojat joudu tyyten rappiolle, kuten nykyisin
näyttävät tekevän. Noh, nuori herra, haluaisikohan äitinne hiukan
korjailla paikkoja, jos määrätään, sanokaamme kuusikymmentä dollaria
vuodessa, maksettava kuukausittain tahi neljännesvuosittain, miten vain
parhaiten sopii?"
Gilbertin päätä huimasi, hänen silmissään hyppi sellainen tähtien
paljous, että hänestä tuntui kuin olisi ollut yö eikä päivä.
Charlestownin talon vuokra oli seitsemänsataa dollaria vuodessa, ja
hänen äitinsä viimeiset sanat olivat olleet, että kahtasataa enemmän ei
saisi tarjota Keltaisesta talosta, koskei hän nykyhetkellä ollut oikein
varma voisiko edes sitä summaa suorittaa.
"Mitä te neuvotte minua tekemään, eversti?" änkytti hän.
"Kuusikymmentä dollaria ei mielestäni ole korkea vuokra", vastasi
eversti tyynesti, (Beulahissa oli maan ja rakennusten arvo laskenut
vuosi vuodelta jo miespolven ajan) "vaikka ette luonnollisesti voi
maksaa sitä summaa, jos toimitatte kalliita korjaustöitä."
"Silloin vuokraan talon" huomautti Gilbert mahtavasti. "Äitini jätti
vuokrasumman päättämisen minun ratkaistavakseni, ja me maksamme vuokran
säännöllisesti etukäteen. Tarvitaanko minun nimikirjoitustani mihinkään
paperiin?"
"Voi Jerusalemin suutari! Niillä merkeillä, jotka teidän vähäinen
nyrkkinne tekisi paperiin, ei olisi suurtakaan arvoa oikeussalissa",
hihitti vanha Harmon. "Antakaa everstin sopia asiasta mammanne kanssa."
"Voinko kävellä takaisin talolle, eversti?" kysyi Gilbert koettaen
säilyttää jonkin verran arvokkaisuuttaan kauppiaan hyökkäyksistä
huolimatta. "Tahtoisin ottaa hiukan mittoja huoneista ja tehdä niistä
muutamia pohjapiirroksia äitiäni varten."
"Hyvä on", sanoi eversti. "Juna lähtee vasta kahdelta. Saatte ensin
haukata hiukan välipalaa luonani ja sitten ajetaan asemalle."
* * * * *
Jos Carey-äiti olisi nähnyt, mitä Gilbert teki seuraavan puolen tunnin
aikana, niin hän olisi ollut perin tyytyväinen, sillä hetki hetkeltä
poika tuli yhä enemmän senkaltaiseksi kuin perheenpään oli oltava.
Hän kulki läpi koko talon tarkastaen kellarit, vajat, ruokasäiliöt,
kaapit ja uunit. Hän mittaili askelillaan kaikki huoneet ja merkitsi
muistikirjaansa niiden eri suhteet; hän määräsi senkin, kelle mikin
huone oli kuuluva ja mitä tarkoitusta varten käytettävä, vaikka
hänen perheensä naispuoliset jäsenet sittemmin vain nauroivat hänen
ehdotuksilleen, silmäillessään hänen suunnitelmiaan. Sitten hän
huolellisesti lukitsi ovet suloista omistusoikeutta tuntien ja lähti
paluumatkalle katsahtaen kulkiessaan vielä monta kertaa taakseen.
Asemalta hän lähetti sähkösanoman äidilleen. Nancy oli salaisesti
antanut hänelle kolmekymmentäviisi senttiä, kun hän lähti kotoa.
"Minä olen säästänyt joululahjaksi amiraalille", kuiskasi hän, "mutta
samantekevä, en voi kestää epätietoisuutta hetkeäkään kauemmin kuin
on tarpeellista. Sähkötä vain: on tahi ei, ja me saamme tietää sen
neljä tuntia ennen kuin sinun junasi saapuu. Neljässä tunnissa voi jo
monta kertaa kuolla ja minä aion vielä tämän viimeisen kerran olla
tuhlaavainen -- amiraalin kustannuksella."
Kolmen seutuvilla lauantai-iltapuolella sähkösanomapojan nähtiin
tulevan veräjästä sisään ja soittavan kelloa.
"Mene sinä, Kitty, minä en rohkene!" virkkoi Nancy painuen raskaasti
sohvalle istumaan. Hetkistä myöhemmin tytöt sekä Peter (joka kerrankin
sai olla aivan huomaamatta) tuijottivat henkeään pidättäen äitiinsä,
kun hän avasi sähkösanoman. Hänen kasvonsa kirkastuivat hänen
lukiessaan ääneen: --
"Lippuni liehuu voitokkaana, onnelliseen päätökseen. Olen
suorittanut asiani."
Gilbert.
"Eläköön!" huusivat molemmat tytöt. "Keltainen talo on oleva Careyn
talo nyt ja aina!"
"Pääseekö Peter mukaan?" uteli nuorin Carey innokkaana, ja vavahtelevin
sieraimin kuten aina jännittävien hetkien kohotessa huippuunsa.
"Eiköhän sentään," huudahti Kitty siepaten hänet syliinsä. "Mitä olisi
Keltainen talo ilman Peteriä?"
"Miksi Gilbert puhuu omasta _lipustaan_," sanoi Nancy arvostelevasti
kurkistaessaan äitinsä olkapään yli sähkösanomaan. "Ei se ole ensinkään
hänen lippunsa -- meidän se on, Careyn lippu, eikä kenenkään muun!"
Carey-äiti oli ajatellut samaa, mutta toivonut, ettei Nancy huomaisi
Gilbertin ylvästelyä.
X.
CAREYN PERHE MUUTTOPUUHISSA.
Rouva Careyn vuokrasopimus oli voimassa vielä neljä vuotta eteenpäin,
ja koska hän luonnollisesti halusi vapautua tästä rahallisesta
edesvastuusta niin pian kuin suinkin mahdollista, niin annettiin heti
Charlestownin talon vuokraaminen asiamiehen toimeksi. Jo kolmen päivän
kuluttua onnistuikin tämän hankkia vuokralainen, ja koska kapteeni
Carey oli saanut asunnon hyvin edullisilla ehdoilla, saattoi asiamies
helposti koroittaa vuokrahinnan rouva Careyn hyväksi sadalla dollarilla
vuodessa.
Tämä oli huhtikuun alussa ja eversti Wheeler oli jo kirjeellisesti
tiedustellut, oliko keittiökasvitarha muokattava kylvökuntoon. Oli
lopullisesti päätetty, että tytöt lopettaisivat kevätlukukauden kesken,
ja että perhe muuttaisi Beulahiin Gilbertin pääsiäisloman aikana.
Carey-äitiä arvelutti heittää tyttöjen koulunkäynti lopettamatta, mutta
hän oli vakuutettu siitä, että Nancyn ja Kathleenin ikäisille tytöille
uuden kodin kuntoonasettaminen olisi innostuttavampi ja kasvattavampi
sekä heidän vastaiselle kehitykselleen paljoa hyödyllisempi kuin
muutamien viikkojen luvut.
Nuoruus rakastaa vaihtelua; se elää alituisesti uusien tapahtumain ja
seikkailujen odotuksessa, ja sitä kun ei milloinkaan haittaa mitkään
epäilyt suunnitelmiensa käytännöllisyyteen nähden, niin Careyn lapset
olivat täynnä vilkasta toimintahalua ja tarmoa juuri nyt. Charlestown,
vanha talo, jokapäiväinen elämä, kaikki oli isän kuoltua muuttunut
surulliseksi ja ikäväksi. Kaikki kertoi hänestä. Äitikin kaipasi
jotain, joka olisi temmannut hänen ajatuksensa menneisyydestä ja
antanut niille siivet, jotta ne voisivat lentää tulevaisuuteen toivoa
ja lohtua kohti. Talossa oli nyt loppumaton touhu aamusta iltaan ja
kaikki toimitettiin hilpeän mielialan hengessä, joka oli kauan ollut
kadoksissa Careyn kodista. Kepeäjalkaisia olentoja lensi portaita
ylös ja alas ja ikkunain ohi näyttäytyen väliin talon edessä väliin
takana, kädessä milloin taulu, postimerkki tai jokunen vati, milloin
kynänpyyhkijä, tyyny, vasu tahi lankarulla. Vähemmän kärsivällinen
äiti olisi tuskaantunut kun kuorossa alinomaa huudettiin: "Minne tämä
pannaan, äiti?" "Mihin tämä mahtuu?" "Saammeko heittää tämän pois?"
Kun Gilbert palasi koulusta neljän tienoissa, niin ilma kajahti
vasaroimisesta, sahaamisesta, viilaamisesta, laatikkojen avaamisesta ja
sulkemisesta, ja oli aivan verrattoman hauskaa kun täytyi (tahi ainakin
melkein täytyi) huutaa toisilleen täyttä kurkkua melun ja hälinän
läpi ja vastaus tuli takaisin mahdollisimman korkeassa äänilajissa.
Peter kokoili loppumattomia kasoja tavaraa vajaan, missä pakkaukset
toimitettiin, mutta kalleimmat aarteensa hän säilytti katuveräjän
luona olevassa vasussa siinä luulossa, että ne hänen henkilökohtaisena
matkatavaranaan vietäisiin asemalle. Kasa kasvoi kasvamistaan:
villainen lammas, kaksi Noakin arkkia, pulloja ja lukemattomia
pulikoita, pussillinen pyöreitä kiviä, rikkinäinen leikkiveturi, kaksi
porsliinista linnunmunaa, appelsiini, banaani ja joitakin pähkinöitä,
ongen siima, lapio, nuorakerä y.m. Nämä esineet suovat aavistuksen
Peterin tavarain laadusta, vaikkei suinkaan niiden lukumäärästä.
Ellen, keittäjä, puuhaili voimainsa takaa, sillä hän oli nyt viimeistä
viikkoa Careyn perheen työssä. Hän oli jäävä Charlestowniin,
kuten kaikki muukin, mikä kuului vanhaan elämään Carey-äidin ja
myrskylintujen lähtiessä ajelehtimaan tuntemattomille vesille satamasta
satamaan. Koska Joanna perheestä erotessaan oli osoittautunut hyvin
vähän romanttiseksi, päätti Nancy koettaa vaikuttaa Ellenin tunteisiin.
Hän antoi hänelle luettavaksi englantilaisen romaanin _Merriweatherin
perhe_, missä vanha uskollinen palvelija ei ainoastaan ollut seurannut
isäntäväkeään linnasta hökkeliin, palvellen heitä siellä vuosikausia
ilman palkkaa, vaan oli päälle päätteeksi itsepintaisesti vaatinut
emäntäänsä ottamaan lainaksi kaikki hänen säästönsä. Ellen oli kovasti
pitänyt _Merriweatherin perheestä_ ja sanoi sen olevan parhaimman
kirjan, minkä hän eläessään oli lukenut, ja ehkä Nancy-neitiä
huvittaisi tietää, hän kun aina oli niin osanottavainen, että hän
(Ellen) oli saanut paikan Salemissa, lähellä Joannan herrasväkeä, ja
että hänelle oli tarjottu viisi dollaria kuussa enemmän kuin mitä
hän oli Careyn perheessä saanut. Nancy onnitteli häntä lämpimästi,
ja sitten hän repien _Merriweatherin perheen_ palasiksi, pisti sen
keittiö-uuniin Ellenin poistuttua huoneesta vähäksi aikaa. "Jos
milloinkaan kirjoitan kirjan," huudahti hän, työntäen raivokkaasti
tuleen Gvendolenin ja Reginald Merriweatherin, hovin rouvan ja
etupäässä uskollisen palvelijattaren -- "jos milloinkaan kirjoitan
kirjan," toisti hän pontevalla kädenliikkeellä, "ei siinä saa olla
valeita; -- mutta se taitaakin silloin tulla ikäväksi," lisäsi hän
miettivästi muistaessaan kuinka hän oli itkenyt, kun Merriweatherin
Bridget oli nenäliinassa tuonut sadan punnan säästönsä emännälleen.
Näinä muuttovalmistuksen päivinä Nancyllä oli melkein joka toinen
minuutti jokin uusi tuuma mielessä ja hänen arvovaltaisuutensa kasvoi
suunnattomasti perheen silmissä.
Vanhimman tyttärensä ehdotuksesta rouva Carey möi hienon flyygelinsä ja
sai vaihdossa vanhanaikuisen pianon sekä sataviisikymmentä dollaria. Se
oli ollut hyvän, vanhan sedän häälahja, sedän, joka varmaankin ilolla
olisi auttanut sisarentytärtänsä tämän nykyisessä pulassa, jos hän
olisi ollut vielä elossa.
Hihat käärittyinä, kiharainen tukka tomun ja hämähäkin verkkojen
peitossa lensi Nancy eräänä iltana illallisen jälkeen ullakolta
Kathleenin huoneeseen. "Minulla on taas tuuma!" puheli hän kuiskaamalla.
"Sinulla on pian niin monta tuumaa, ettei kukaan enää piittaa niistä,"
kiusotteli Kitty.
"Tämä on aijottu vain sinun korvillesi, Kitty."
"Oh! se muuttaa asiaa. Kerro joutuin."
"Tämä on tuuma, joka voi vapauttaa meidät Carey-suvun kirouksesta!"
"Se ei käy päinsä, Nancy; tiedäthän ettei se käy. Sinä ehkä voisit
keksiä jonkun keinon, mutta emme koskaan saisi siihen äidin
suostumusta."
"Hän ei saa tietää mitään. Kuinka voisin ajatella vetää äidin tapaista,
hyvää ja suloista naista, sellaiseen juoneen!"
Tämä sanottiin niin salaperäisesti, että Kathleen melkein epäili
Nancyn suunnittelevan verenvuodatusta. Selitykseksi mainittakoon, että
kun luutnantti Carey ja Margaret Gilbert olivat menneet naimisiin,
Ann Chadwik-serkku oli lahjoittanut heille neljä korkeata, mustan-
ja valkeankirjavasta marmorista valmistettua hautauurnan tapaista
uuninhyllykoristetta; mutta sittemmin, tuntien, ettei hän vielä
tarpeeksi ollut osoittanut hyväksyvänsä heidän avioliittoansa, hän osti
ison, kipsisen kuvaryhmän, nimeltä Likainen Poika.
Careyt olivat usein muuttaneet asuntoa kuten kaikki meriupseerin
perheet, mutta silloinkin kun he olivat muut tavaransa jättäneet
säilytettäväksi, Ann-serkku jalomielisesti maksoi rahtikustannukset
ja lähetti heille uuninkoristeet sekä Likaisen Pojan. "Tiedän kuinka
rakas teille on kotinne." oli hänen tapana sanoa "ja kuinka suuresti
kaipaatte uurnianne. Koska kerran olen sattunut antamaan teille
kauniita lahjoja, joita on vaikea kulettaa, tulee minun pitää huolta
siitä, että saatte pitää ne kodissanne ilman vaivaa ja kustannuksia!"
Niinmuodoin nämä vihatut esineet nyt kuusitoista vuotta,
lukuunottamatta lyhyttä levähdysaikaa, minkä Careyt olivat viettäneet
Filippiineillä, olivat synkistyttäneet heidän olemassaoloaan. Kerran
kun amiraalin kunniaksi pidettiin erikoisen hienot kutsut, oli kapteeni
Carey nostanut koko hökötyksen ullakolle, mutta iltapuolella Ann-serkku
saapui taloon aivan odottamatta, ja silloin olivat Nancy ja Gilbert
Joannan avulla keittiön kautta tuoneet takaisin hänen kalleutensa ja
sijoittaneet ne ruokasaliin. "Te näytte siirtäneen koristeet salista
tänne," sanoi Ann-serkku päivällispöydässä. "Sehän on hauskaa vaihtelun
vuoksi, ja oikeastaan te tässä huoneessa oleskelettekin yhtä paljon
kuin muissa; ovathan vieraannekin täällä yhtä paljon."
Ann-serkku oli aina ollut ja oli aina olevakin ahkera vieras talossa,
sillä hän oli kiintynyt perheeseen omalla erikoisella tavallaan.
Mitähän Nancyllä siis mahtoi olla mielessä Careyn kirouksen suhteen.
"Kuuntele, hyvä tyttö", virkkoi Nancy nyt Kathleenille suljettuaan
oven. "Sinä tiedät, että porsliinien pakkaaja tulee aikaisin
huomenaamulla, ja että ruokasalin lattia on jo tälläkin hetkellä täynnä
tynnyreitä, laatikoita ja olkia?"
"Tiedän."
"Silloin me kaksi, jotka olemme kasvaneet näiden hautauurnien synkässä
varjossa ja nähneet aina syntymästämme saakka tuon siistin äidin
hieroskelevan tuon vastahakoisen pojan korvia, -- silloin minä ja sinä
tahi ehkä oikeammin sinä ja minä ryhdymme omin neuvoin pakkaamaan,
ennenkuin saapuu se oikea tavarainpakkaaja."
"En sittenkään vielä voi seurata älysi lentoa, tyttöseni!" sanoi
neuvoton Kathleen yrittäen sovittaa sanansa Nancyn puhetavan henkeen,
vaikkei se milloinkaan oikein onnistunut.
"Älä sano 'tyttöseni', sillä minä olen nyt emäntä, ja sinä olet
apuvaimoni, mutta jos olet tarkka ja autat minua pakkaamaan, niin
suuri valo on sinulle koittava", vastasi Nancy. "Kun Charlestownista
muutetaan Beulahiin, saattaa tapahtua, että eräät rakkaat esineet
joutuvat traagillisen kohtalon alaisiksi, vaikkakin Ann-serkku tietää
Careyn perheen järjestystärakastavaksi. Mutta jos onnettomuuksia sattuu
ja sattuva _on_, ei niiden aiheuttajista tule koskaan kukaan muu
tietämään kuin sinä ja minä. Mikä aika soveltuu mielestäsi paremmin
pakkaukseen, keskiyö vai kukonlaulun-aika, sillä pakkaus on meidän
tehtävämme!"
"Minä suorastaan vihaan kukonlaulun-aikoja, tiedäthän sen", vakuutti
Kathleen. "Eikö nyt sovi? Ellen ja Gilbert ovat ulkona, ja äiti laulaa
Peteriä nukuksiin."
"Hyvä on; tule pois; ja astu varovasti. Se ei kestä kauan, sillä minä
olen kaiken suunnitellut hyvin ja perusteellisesti. Älä läähätä ja
puhku tuolla tavoin! Äiti kuulee!"
"Minä olen niin kiihdyksissäni", kuiskasi Kathleen heidän hiipiessään
takaportaita alas ja mennessään saliin noutamaan uurnoja, jotka
he hiljaan kantoivat ruokasaliin. Kun tämä oli saatu onnellisesti
suoritetuksi, otettiin Likainen Poika inhoittavalta jalustaltaan (se
oli meksikolaista onyksia ja Ann-serkun lahja myöskin) ja kumarassa
kulkien osittain pidätetystä naurusta, osittain Likaisen Pojan
raskaasta painosta, he hilasivat senkin ruokasaliin.
Nancy valitsi erittäin ison ja tilavan tynnyrin. He panivat vähän
(hyvin vähän) pehkuja pohjalle, sitten pari raskaita voimistelupainoja,
sitten hautauurna, sitten hiukan olkia ja toinen hautauurna poikittain.
Tyhjät paikat välissä täytettiin huolellisesti raskailla painoilla.
Kaiken tämän päälle laskettiin raskas Likainen Poika, ja sen päälle
toinen pari hautauurnoja, toiset voimistelupainot ja enemmän olkia.
Työnsä he olivat toimittaneet nurkassa, missä tynnyri oli; nyt he vain
asettivat kannen paikoilleen ja heittivät sen päälle huolimattomasti
palasen säkkikangasta. Koko toimituksen aikana Kathleen oli nauraa
tirskunut niin hysteerisesti, ettei hänestä ollut paljon mitään apua
-- päävehkeilijä sai suurimman työn suorittaa. Ilta ei ollut muiden
iltojen kaltainen. Tytöt valvoivat vielä vähän aikaa nauraakseen,
sitten he panivat maata, ja heräsivät hetken kuluttua, rupesivat
uudelleen nauramaan ja niin edespäin. Nancy sepitti Ann-serkulle useita
Beulahissa päivättyjä kirjeitä, missä ikävää tapaturmaa selostettiin
ja pahoiteltiin. Hän oli niin vallattomalla tuulella sitä tehdessään,
ettei hän voinut muistaa elämässään toista niin hilpeän hauskaa yötä.
Ei pieninkään omantunnonpistos laimentanut hetken iloa eikä sumentanut
jännittävän odotuksen riemua.
Aikaisin seuraavana aamuna Nancy oli alakerrassa ja hänen onnistui
olla ensimmäisenä vastaanottamassa porsliinien pakkaajat. "Yhden
tynnyrin täytimme jo eilisiltana", selitti hän heille. "Oletteko hyvä
ja naulaatte tämän kiinni ennenkuin ryhdytte työhön?" Sen yksi miehistä
heti paikalla tekikin.
"Tavarat joutuvat asemalle vietäväksi jo tänään iltapuolella", sanoi
pääpakkaaja rouva Careylle.
"Olkaa varovaiset, olettehan?" pyysi rouva Carey. "Porsliinimme ja
lasimme, kellomme ja kaikki pikku aarteemme ovat meille hyvin rakkaat."
"Niinkauan kuin käytätte James Perkins & Co:n liikettä, ei tule mitään
särkymään", vastasi pakkaaja.
Nancy pistäytyi silmänräpäykseksi huoneeseen lausuakseen parisen
sanaa taitavalle, erehtymättömälle J. P. & C:lle. "Tuon nurkassa
seisovan tynnyrin suhteen ei tarvitse olla varovainen", virkkoi hän
huolettomasti. "Siinä ei ole mitään arvokasta."
James Perkins lähti aikaisemmin iltapuolella kotiin jättäen poikansa
lopettamaan työn. Poika vasaroi, leimasi ja maalasi osoitteita
voimainsa takaa. Likaisen Pojan tynnyri nurkassa erillään muista näytti
hänestä olevan muita tärkeämpi, joten hän omisti sille aivan erikoista
huolta. Hän liimasi siihen varoitusleimoja: yhden "Särkyvää tavaraa",
yhden "Tämä puoli pystyyn", kaksi "Lasia, varovaisesti pideltävä" ja
löydettyään taskustaan vielä useita "Tarkasti varottavia"-leimoja,
kiinnitti hän tynnyriin muutamia niitäkin ja kuletti sitten kaikki
laatikot, huonekalut ja tynnyrit rautatien rahtitavaraosastoon.
Mies, joka pani tavarat vaunuun, kiinnitti erikoisesti huomiotaan
Likaisen Pojan laatikkoon. "Kas kun ette jalan, käsissänne kantaen
vieneet sitä Greentowniin", ilkkui hän. "Mitä kallista se sitten
sisältää?"
"Mitä te siitä huolehditte, mitä se sisältää", vastasi nuori Perkins.
"Teidän asianne on vain vastata siitä, ettei sitä kukaan eikä mikään
satuta! Tuleeko tällainen tavarajunaa vaihtamaan matkalla Greentowniin?"
"Eikä; ellei aika käy ikäväksi, jotta keikahutamme ne ylösalasin
lystiksemme." Perkinsin vastustaja kantoi pysyväistä kaunaa kaikille
tavaramiehille ja kuorma-ajureille, sillä hänestä tuntui, ettei työtä
olisi ollut juuri ollenkaan, jos he olisivat kuolleet tahi muuten
maasta hävinneet.
XI.
HARTAUSHETKI UUDEN KODIN KYNNYKSELLÄ.
Tästä hetkestä alkaen muutto sujui tasaisesti ja rauhallisesti,
eikä Careyn perheen oma lähtö Greentowniin lauhkeana, keväisenä
huhtikuun päivänä ollut mitään verrattuna edelläkäyneisiin raskaisiin
valmistustöihin. Kaikki matkatavarat ja irtaimisto oli pantu junaan
jo viikkoa aikaisemmin ollakseen ennen heitä perillä, ja varsinainen
muutto suoritettiin perjantaina, jotta Gilbert voisi käyttää
loma-aikansa joka hetken uuden kodin kuntoonpanemiseen. Eräs hänen
tovereistaan oli pyytänyt häntä luokseen pääsiäisajaksi ja Gilly olikin
luvannut ja sanonut äidilleen huolettomasti: "Arvelin, ettette kaipaisi
minua kotona, kun järjestätte kaikki paikoilleen; miehethän ovat
aina vain tiellä, siksi lupasin Fred Bascomille viettää lomani hänen
luonaan."
"Fredin luona! Ainoa miehemme! Carey-suvun ainoa tuki!" huudahti
hänen äitinsä ovelan tahdikkaasti. "Ei toki, Gilly rakas, minä
tulen tarvitsemaan neuvoasi joka hetki! Entä kuka määrää kylvöt --
sillä mehän olemme vain vaimoväkeä? Ja kuka kaiken vasaroimisen ja
nikkarityöt suorittaa? Sinä olet aina niin suurenmoinen kun sellaiset
asiat ovat kyseessä, että olet enemmän arvoinen kuin me kaikki
yhteensä."
"Vielä mitä, mutta jos te niin kovin tarvitsette minua, niin tietysti
minä tulen mukaan", sanoi Gilbert, "mutta Fred sanoi, että hänen
äitinsä ja sisarensa suorittavat aina tuollaiset asiat omin neuvoin."
"'Omin neuvoin' Fredin kotona", huomautti rouva Carey, "merkitsee
hovimestaria, miespalvelijaa ja rahaa yllin kyllin kaikennäköisen
apuväen palkkaamiseen. Ja vaikka luonnollisesti pidät paljon Fredistä,
joka on niin hyväntuulinen ja hauska toveri, olet tietysti huomannut
kuinka itsekäs hän on!"
"Älähän, äiti, sinä et ole nähnyt Fred Bascomia kuin korkeintaan kuusi
kertaa!"
"En olekaan, enkä muista ensinkään mitä hänessä näin viitenä viimeisenä
kertana, sillä jo ensimmäisen kerran hänen meillä ollessaan olin
selvillä kaikesta siitä, mitä minun on tarpeellista tietää", vastasi
rouva Carey tyynesti. "Mutta myönnän, että hän on tavallaan hauska ja
miellyttävä poika."
"Ja epäilemättä hänen onnistuu hävittää porsas itsestään, ennenkuin se
kasvaa isoksi", virkkoi Nancy kulkiessaan huoneen poikki. "Minusta se
röhki ja tonki aikatavalla, kun viimeksi olimme yhdessä."