silmin -- kun hän uljasryhtisenä kulki katua alas. Hänellä oli yllään
lähinnä paras pukunsa ja se näytti muhkealta hänen suoralla, solakalla
vartalollaan. Kohteliasta ja sulavaliikkeistä oli Gilbertin ulkonainen
esiintyminen, eikä se oikeastaan varsin pinnallista kohteliaisuutta
ollutkaan; se ei vain nykyisin ollut kovin syvällä. "Kaunis poika hän
on, muuta ei voi sanoa," mietti hänen äitinsä, "ja ulkonäkö on varmasti
sisäisen ihmisen kuvastin! Hänen luja leukansa, pystypäänsä, kirkas
katseensa, varma astuntansa, hänen iloinen itseluottamuksensa -- siinä
varmasti hyvä perusta, mille kuka äiti tahansa voi rakentaa."
VIII.
BEULAHIN LINNAN RITARI.
Nancyn punoittavat kasvot olivat litistyneet ikkunaruudulle, kunnes
Gilbert kääntyi kadun kulmauksesta. Hän katseli taakseen, otti lakin
päästään, heitti heille lentomuiskun ja katosi näkyvistä.
"Voi toki! kunpa minä olisin saanut lähteä!" huudahti Nancy.
"Toivottavasti hän ei unohda mitä varten hän lähti! Toivottavasti hän
ei ota vastaan kieltävää vastausta. Voi! Miksen minä ole poika!"
Rouva Carey kääntyi nauraen pois ikkunasta.
"Älähän huoli, Nancy, onhan se koko seikkailu talon miehiselle
edustajalle. Mitä olisi sitten Sissipäällikkö tehnyt, jos hän olisi
lähtenyt veljensä sijasta?"
"Minäkö? Oh! Vaikka miljoonia asioita!" sanoi Nancy mitaten
askeleillaan arkihuoneen lattiaa pää hiukan painuksissa ja
kädet selän takana. "Minä olisin nyt matkalla Bostonin uudelle
rautatieasemalle ja pian olisinkin jo pilettiluukulla pyytämässä meno-
ja paluumatkapilettiä Greentownin asemalle. 'Neljä dollaria, kymmenen
centtiä', sanoisi myyjä ja minä paiskaisin kaikki kahdeksan dollariani
hänen eteensä näyttääkseni hänelle mitä lajia ihmisiä minä olen."
"Toisen luokan pilettikö, neiti?" kysyy nuori piletinmyyjä -- hikinen,
tuskaantunut nuori mies -- ja minä vastaan: "Ei kiitos; minä matkustan
aina kolmannessa luokassa tutkiakseni kansan elämää." Niin sanoo
amiraali, mutta pilettimies ei luonnollisesti ole selvillä siitä, että
amiraali on läheinen ystäväni, vaan luulee että olen itse sen keksinyt.
"Sitten menen junasillalle ja Greentowniin menevään kolmannen luokan
vaunuun. Pian olemmekin matkalla ja minä tiedustelen konduktööriltä
onko Greentown se asema, missä voisi astua junasta ja ajaa Beulahiin,
suloiseen pikku Beulahiin, kimaltelevan virran Beulahiin; mutta
Keltaisesta talosta en virka halaistua sanaa, sillä pelkään, että hän
kiirehtii hyppäämään ulos junasta ja vuokraa sen ennen minua. Silloin
hän vastaa, ettei hän ole milloinkaan kuullut Beulahista puhuttavan.
Minä katselen häntä surkeana, mutta en puhu mitään, sillä siitä ei
olisi mitään hyötyä, ja tiedän joka tapauksessa, että Greentownissa on
astuttava junasta, koska olen jo tätä ennen kysellyt samaa kolmelta
mieheltä. Mutta Ann-serkusta on aina mieluista saada konduktöörit
tunnustamaan, etteivät tiedä yhtä paljon kuin hän. Sitten lahjoitan
muutamia pähkinöitä tahi piparkakkuja eräälle pienelle pojalle ja otan
väsyneeltä äidiltä syliini kapalolapsen, sillä niin tekevät hyvät
lapset aina pyhäkoulukirjoissa. Mutta yleensä en ryhdy puheisiin
matkustajain kanssa, sillä otsani on syvissä ajatusrypyissä, minä kun
matkustan tärkeissä asioissa."
Näihin aikoihin oli Carey-äiti jo aloittanut sukkienparsimisensa
ja Kathleen ompelutyönsä, johon hän ei kumminkaan paljoa huomiota
kiinnittänyt, sillä hän oli hyvin ihastunut Nancyn kertomuksiin. Peter
oli ihastuneen pienen kuvapatsaan kaltaisena siitä asti kuin hänen
kerkeä korvansa oli tajunnut, että tarina oli tulossa. Hänen silmänsä
seuraavat Nancya tämän astuessa edestakaisin; mutta kuulijakunta ei
häntä keskeytä, vain tuontuostakin Kathleen tahi Carey-äiti naurahtaa
jollekin erikoisen hullunkuriselle lauseelle.
"Tunnit lentävät minuutteina", jatkoi Nancy pysähtyen sivuikkunalle
ja hajamielisesti ikkunaverhontupsua pyöritellen. "Minä tähystelen
maisemia, jonka halki kuljemme nähdäkseni voiko mitään verrata
Beulahiin, ja huomaan, ettei voi. Ei missään sellaista jokea, ei
sellaisia puita, eikä sellaista kaivoa, ei sellaista vanhaa tammista
kaivosankoa, ja ennen kaikkea ei missään sellaista Keltaista taloa.
Kaikki muut talot matkan varrella ovat vain mökkipahasia Beulahin
Keltaisen talon rinnalla. Nyt avataan vaununovi, junamies pistää päänsä
sisään ja huutaa syvällä barytoniäänellä: 'Greentown! Greentown!
Korjatkaa kaikki pakettinne vaunusta!' Minä otan matkalaukkuni ja astun
arvokkaasti alas. 'Astukaa nopeammin, neiti!' huutaa junamies, mutta
minä en ole kuulevinani, henkilön joka on menossa maataloa vuokraamaan,
on tietenkin liikuttava majesteettisesti. Junasta tultuani tiedustelen
onko mitään Beulahiin meneviä ajoneuvoja ja siellä onkin valkoinen
hevonen ja vaunut. Käsken rohkeasti ajuria ajamaan everstin toimistoon.
Hän ei kysy 'kenen everstin', sanoo vain yksinkertaisesti: 'Eversti
Forsteria kai neiti tarkoittaa', ja minä sanon 'tietysti'. Me saavumme
toimistotalolle, ja kun minä esitän itseni kapteeni Careyn tyttäreksi,
saan ystävällisen vastaanoton. Eversti soittaa kelloa ja sisään
astuu vanha naisihminen, niiaa syvään ja tarjoo minulle lasillisen
maitoa, leipäkyrsän, muutamia lihapiirakoita ja kylmää, höystetyillä
linnuilla täytettyä hanhea. Kun tämä kaikki on kadonnut tyhjiin
minun avullani, kysyn onko kylän laidassa oleva Keltainen talo vielä
vuokrattavana, ja eversti vastaa sen olevan. Silloin minä saadessani
tämän odottamattoman, mutta hartaasti toivotun vastauksen vaivun syvään
tainnostilaan. Herätessäni huomaan iäkkään everstin kumartuvan ylitseni
niin että hänen pitkä, valkoinen pukinpartansa kutittaa leukaani."
(Tässä Carey-äiti herkeää parsimasta ja Kathleen ei enää yritäkään
ommella, kertomus lähestyy nopeasti huippukohtaansa -- sen jokainen
tuntee, Peterkin, joka toivoo saavansa siinä esiintyä toisessa tahi
toisessa valepuvussa ennen sen loppua.)
"Oletko naimisissa, jalo neito?" kysyy vanhus kohteliaasti, "ja
tahdotko tulla omakseni ellet ole?"
"Minä vapisen, sillä hän ei näy olevan tietoinen iästänsä, hän on
kahdeksan- tahi yhdeksänkymmenen korvissa, mutta minä olen vain
viisitoistavuotias. Pelkään ettei Keltainen talo tule koskaan
kuulumaan minulle, jos hylkään hänet liian ylpeästi ja hätäisesti.
'Suokaa minulle hiukkanen aikaa, jotta voisin valmistua tähän suureen
kunniaan', sanon vaatimattomasti, mutta hyvilläni, että joku aika
sitten satuin löytämään tämän mainion lauseen eräästä kirjasta.
Mutta äkkiä, kun katsahdan ylös, kosijani valkoiset hapset muuttuvat
ruskeiksi, parta putoaa maahan, rypyt katoavat ja edessäni seisoo nuori
ritari täydessä varustuksessaan. Tahdotko lähteä kerallani keltaiseen
linnaan, jalo neito? kysyy hän. 'Tahdonko!' huudahdan haltioissani, ja
me hypähdämme everstin takapihalle sidotun ratsun selkään. Karahutamme
pitkin jalava- ja vaahterakujaa kylän läpi ja olemme saavuttaneet
matkamme pään jo ennenkuin ritari on oikein kunnolleen ehtinyt selittää
minulle, että ilkeä noita-akka muutti hänet pari vuotta takaperin
vanhan miehen muotoiseksi, ja että hän vasta silloin oli saava takaisin
oikean haahmonsa, kun joku ilmoittaisi haluavansa asua Keltaisessa
talossa eli Beulahin linnassa."
"Me lähestymme tuttua seutua ja pientä ristikkoveräjää, ja ritari
nostaa minut ratsun selästä. 'Tässä on talo ja maat, ja kaikki on
sinun, armas neito, jos sinulla on nuorempi veli elossa. Maahan on
linnan taakse aarteita kätketty, eikä sellaisia tavaroita voi löytää
muut kuin nuoremmat veljet'."
"Minulla on nuorempi veli," huudahdan, "_ja Peter on hänen nimensä_."
Nancyn tullessa tähän kertomuksemme kohtaan Peter on aivan pakahtua
jännityksestä. Hän on istunut tyynyjakkarallaan käsillään painaen
pulleita sääriään, avohuulin ja tuikkivin silmin. Nancyn kertomuksissa
on aina jokin kohta, missä muuan Peter esiintyy. Pikku poika elää tätä
hetkeä varten!
Pidättäen nauruansa jatkaa Nancy nopeasti: "Ja niin ritari kutsuttaa
Nuoremman Veljen Peterin ja hän lentää suuressa ilmalaivassa
Charlestownista Beulahiin. Ja kun hän saapuu, niin ritari pyytää häntä
kaivamaan ihmisten ilmoille maahan kätketyt aarteet."
(Tässä Peter käärii ylös hihansa kuoppaisiin kyynäspäihinsä saakka ja
sieppaa käteensä kuvitellun aseen.)
"Peter menee linnan taakse ja siellä on ihana puutarha täynnä
viljaa, papuja ja herneitä ja salaattia ja sipulia ja perunoita
ja punajuurikoita ja nauriita ja tomaatteja ja kaaleja. Hän ottaa
loihditun lapionsa ja se johtaa hänet kaalimaahan. Hän kaivaa
kaivamistaan eikä aikaakaan kun jo lapio kilahtaa metalliin!"
"Hän on löytänyt kullan!" huutaa ritari, "ja Peter nostaa kiireesti maan
syvyyksistä kosolti kultarahoja, tukaatteja ja floriineja, guldeneja ja
muita kultarahoja, oikein ruukuttain."
(Peter nyökähyttää päätänsä kutakin kallista rahalajia mainitessa ja
taputtaa sitten käsiänsä, huojuttaa ruumistaan edestakaisin jakkaralla
ollen aivan ylenpalttisen ihastunut siitä, että saa olla pikkuinen
_deus ex machina_.)
"Silloin kuuluu kylätieltä ravaavain hevosten kavionkopsetta ja samassa
pyörähtää esiin koreaksi maalatut hovivaunut, ja niissä istuu Rouva
Kuningatar ja Carey-suvun kruununprinssi ja prinsessa. He astuvat
vaunuista; Peter kohtaa heitä veräjällä ruukullinen kultaa kummassakin
kädessä. He astuvat linnaan ja asettavat sateenvarjonsa eteisen toiseen
nurkkaan ja kalossinsa toiseen, oventakaiseen nurkkaan. Lady Nancibel
astuu portaita ylös heidän jäljestänsä ja kääntyen ritarin puoleen hän
lausuu armollisesti: 'Eikö teitä haluttaisi naida joku toinen minun
sijastani? Olen suuresti kiintynyt omaisiini, ja he tulevat kaipaamaan
minua aivan kauheasti järjestäessään asuntonsa täällä kuntoon'."
"En ole tietääkseni milloinkaan pyytänyt teitä omakseni", vastaa
nuorukainen kohteliaasti.
"Pyysitte te", vastaa neito perin nolostuneena, sillä hän otaksui
tietysti ritarin muistavan kosintansa vanhana, pukinpartaisena miehenä,
"mutta ilolla unohdan kaiken, jos luovutte kädestäni."
"Kuten haluatte!" vastaa ritari jalomielisesti. "En voi kieltää teiltä
mitään, kun muistan, että olette antanut minulle takaisin nuoruuteni.
Sallitteko minun kysyä onko tuo toinen neito jo luvattu sulhaselle,
hän, tuo kultakutrinen?"
"Monet ovat minua kosineet, mutta ketään en ole valinnut", vastaa
kruununprinsessa Kitty vaatimattomasti, kuten hänen tapansa on.
"Sehän sopii mainiosti", sanoo ritari, "sillä hartain toivoni on päästä
Rouva Kuningattaren vävypojaksi!"
"Onneksi olkoon, veikkoseni!" huudahtaa prinssi Gilbert de Carey, "ja
koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden kiillottamisessa, suostun
ilolla sisareni avioliittoon!"
"Sitten he kaikki menivät Beulahin linnaan ja sulkivat oven
järjestänsä, ja siellä he elivät tyytyväisinä ja onnellisina elämänsä
loppuun saakka, ja siellä he kuolivatkin, kun heidän aikansa tuli, ja
kaikki he haudattiin kimaltelevan Beulah-joen rannoille!"
"Oh! sepä vasta mainio juttu!" huudahti Kathleen. "Paraimpia, mitä
koskaan olet kertonut! Mutta muuta hiukan loppua, Nancy rakas! Niin
hirveän sääli, että hänen piti mennä naimisiin Kityn kanssa, kun
hän ensin valitsi Nancibelin. Olisin kyllä kauheasti paljon pitänyt
hänestä, mutta en tahdo ottaa häntä tuolla tapaa!"
"Hyvä, mitä tästä arvelet?" Nancy tuumi silmänräpäyksen verran
ennenkuin jatkoi. "Onneksi olkoon, veikkoseni!" huudahtaa prinssi
Gilbert de Carey, "ja koska me kipeästi kaipaamme apua hopeiden
kiillottamisessa, suostun ilolla sisareni avioliittoon."
"Ei!" huudahtaa Kuningatar. "Tässä ei ole asiat oikealla tolalla!
Oletteko varma siitä", sanoo hän kääntyen vieraan ritarin puoleen,
"ettei muistonne palaa jonakin päivänä ja ettei teissä herää lady
Nancibelia kohtaan sama ihailu, mitä tunsitte nähdessänne hänen
tainnuksissa jalkainne juuressa?"
"Nuoren ritarin silmiin tuli harhaileva katse ja hän painoi kädellään
otsaansa."
"Nyt jo tunnen sen palaavan!" huokasi hän. "Lady Nancibelia rakastin
tosiaankin hurjasti, enkä voi käsittää, miten se pääsi pujahtamaan
muististani!"
"Päästän sinut mielihyvällä lupauksestasi!" huudahti kruununprinsessa
Kitty ylpeästi, "sillä kosijoita minulla on miljoonia etkä sinä
milloinkaan täydellä todella ollut omani!"
"Mutta tämä toinen neito hylkää minut myöskin!" vastaa kovaonninen
nuorukainen kyynelten tipahtaessa hänen kotkansilmistään tulipunaiselle
viitalle.
"Tahdotko siirtää häidenvieton siksi kunnes olen kahdeksantoista
täyttänyt ja linna on saatu kuntoon?" kysäisee lady Nancibel
vastahakoisesti.
"Koska niin on oleva, lupaan valalla odottaa", lausuu ritari. "Ja
kultakutrista kaunotarta pyydän ottamaan huomioon veljeni toivomuksia.
Minun veroiseni hän kenties ei ole, mutta onpa yhtä kaikki komea
nuorukainen."
"Minä merkitsen hänet kosijoitteni listaan numerona
kolmesataaseitsemäntoista", vastaa kruununprinsessa Kitty kainona
kuin orvokinkukka. "Enempää hänen ei sovi odottaa, eikä minun enempää
luvata."
"Sitten he kaikki elivät keltaisessa linnassa suuressa onnessa
kuolemaansa saakka, ja heidät haudattiin kimaltelevan Beulah-joen
rannoille! -- Miellyttääkö tämä sinua enemmän?"
"Kerrassaan ihanaa!" huudahti Kitty, "ja se kohta, missä puhutaan minun
vaatimattomuudestani, oli kaikista hullunkurisin! -- Voi, jospa siinä
olisi jotakin tottakin. Mutta pelkäänpä, ettei Gilbertistä ole satujen
keksijää eikä toteuttajaa."
"Kyllä jotain sentään tapahtuu!" huudahti Peter. "Minä kaivan
jok'ikinen päivä kunnes löydän kultarahat."
"Sinä olet itse kultaruukku, oikein kukkurainen kultaruukku!"
"No, Nancy, juokse nyt kirjoittamaan muistiin satusi niin kauan
kuin vielä muistat sen!" sanoi Carey-äiti. "Se on sinulle hyvä
ainekirjoitus-harjoitus ja sinä yhä paremmin kerrot kuin kirjoitat
juttujasi."
Tätä satujen sepittämistä Nancy harjoitti silloin tällöin, ja oli
tehnyt sitä jo pikku tytöstä alkaen. Joskus viime aikoina Carey-äiti
katseli vanhinta poikastansa miettien mielessään, että eikö hän ehkä
sittenkin ollut muita poikasia harvinaisempi, höyheniltään loistavampi,
laulultaan suloäänisempi -- ehkä nuori kotka, jonka vahvat siivet
kantaisivat hänet muita korkeampaan lentoon!
IX.
GILBERT LÄHETTILÄÄNÄ.
Bostonin uusi asemarakennus oli hiljakkoin valmistunut ja Gilbert
oli mielestänsä koko tärkeä henkilö suunnatessaan kulkunsa halki sen
suunnattomien alojen ja hankkiessaan matkaa varten tarvittavat tietonsa
vain oman älynsä avulla tiedustelematta asioita vastaantulijoilta
kuten mikäkin typerä koulupoika. Kuten meriupseerin lapset yleensä
olivat Careytkin matkustaneet aina syntymästään saakka. Mutta tämä oli
sittenkin Gilbertin ensimmäinen matka omin päin, ja hän, jos kukaan,
oli tietoinen siitä mitä asema vaati ja paloi halusta suoriutua siitä
kunnialla.
Hän astui vaunuun, avasi laukkunsa, otti siitä matkalakkinsa sekä
_Ben Hurin_, ja heitti sitten laukkunsa ylpeän huolettomasti
istuimen yläpuolella olevaan tavaraverkkoon. Hän avasi kirjan, mutta
piankin hänen mielenkiintonsa siirtyi nuoreen, vastapäätä istuvaan
pariskuntaan. He olivat moitteettomissa pukineissa aina hattuihin
ja hansikkaihin asti ja uteliasta poikaa huvitti se silminnähtävä
häämatka-ilmapiiri, joka heitä ympäröi.
Pian tuli junailija osastoon. Seisahtaen sulhasen eteen hän sanoi:
"Piletit, olkaa hyvä", sitten "Olette joutuneet väärään junaan."
"Väärään junaan! Eihän toki! Erehdytte varmaan! Piletinmyyjä neuvoi
minua tähän junaan!"
"Sille en mahda mitään, tämä juna ei mene Lawtenciin."
"Käsittämätöntä! Kysyin asemamieheltä ja kahdelta kantajalta. Eikö tämä
ole kolmen juna?"
"Kolmen juna juuri."
"Minne se sitten menee?"
"Lowelliin, Lowell on ensimmäinen asema."
"Mutta minä en tahdo mennä Lowelliin."
"Mikäs Lowellia vaivaa? Hauska paikkahan se on!"
"Mutta minä olen luvannut olla Lawrencissa neljän tienoissa."
"Paha juttu, mutta Lowellissa teidän kait täytynee olla siihen aikaan!
Piletit, olkaa hyvä!" tämä sanottiin Gilbertiä vastapäätä istuvalle
sievälle, valkohipiäiselle, punakalle nuorelle neidolle, joka tuntui
suurella myötätunnolla seuraavan kovaonnisen pariskunnan kohtaloa ja
täydelleen ymmärtävän nuoren aviomiehen voimatonta raivoa.
"Väärässä junassa, neiti!" sanoi konduktööri.
"Väärässä junassa?" Tyttö parahti ja kohosi pystyyn siepaten hurjasti
matkalaukkunsa. "Se ei voi olla väärä juna! Eikö tämä juna mene White
Mountainiin?"
"Menee, neiti, mutta se ei mene North Conwayhin; se menee Fabyaniin."
"Mutta minun isäni pani minut tähän junaan ja kaikki sanoivat, että se
on White Mountainin juna."
"Niin onkin, mutta jos teillä oli aikomus pysähtyä North Conwayn
asemalla, niin teidän olisi pitänyt lähteä 3,55, 8:lta junasillalta."
"Antakaa minun sitten astua pois täällä ja odottaa 3,55:n junaa!"
"Ei käy, neiti, tämä on pikajuna; pysähtyy vain Lowellissa, jonne tämä
herrasmies matkustaa!"
(Tässä konduktööri vilkaisi hymyssäsuin nuoreen aviomieheen, jonka oli
oltava Lawrencessa neljän tienoissa.)
Sievä tyttö puhkesi kyyneliin ja kääntyi epätoivoissaan ikkunaa kohti,
sillä välin kuin nuori vaimo kiihkeänä selitteli miehelleen, mitä
heidän olisi tullut tehdä ja mitä he olisivat tehneet, jos häneltä
olisi neuvoa kysytty.
Gilbert saattoi tuskin pidättää hilpeyttänsä näkyviin puhkeamasta ja
todella kaikki saapuvilla olevat -- se on jokainen, joka sattui olemaan
oikeassa junassa -- katselivat häämatkaahan olevaa pariskuntaa ja
sievää tyttöä hihittäen kuuluvasti.
"Miksi ihmiset eivät ensin tiedustele?" mietti Gilbert ylimielisesti.
"Kenties he eivät koskaan ennen ole missään käyneet, vaikkei sekään ole
mikään puolustus."
Leveästi myhähtäen ojensi hän konduktöörille pilettinsä sanoen
puoliääneen: "Onko hauskoja matkustavaisia tänä iltana?"
"Ei sen kummempia kuin tavallisesti! -- Olette joutunut väärään junaan,
poikaseni!"
Gilbert melkein lensi ilmaan ja hänen ensimmäinen liikkeensä oli vetää
matkalaukkunsa alas tavaraverkosta.
"Minäkö väärässä junassa?" hän kysyi mahtavasti. "Se on _mahdotonta_;
piletinmyyjä sanoi, että tämä on ainoa Greentownissa pysähtyvä juna."
"Mahtoi luulla teidän sanovan Greenville; tämä juna menee Greenvilleen,
jos se on teille yhdentekevä! Ihmiset eivät ole vielä tottuneet uuteen
asemaan, ja piletinmyyjätkin ovat enimmäkseen pelkkää uutta väkeä --
taisitte joutua jonkun vasta-alkajan narrattavaksi!"
"Mutta Greenvilleen minulla ei ole asiaa!" huudahti Gilbert.
"Greentowniin minä tahdon mennä."
"No, astukaa sitten junasta Lowellissa, ensimmäisellä pysäkillä --
kyllä tiedätte koska sinne tullaan, sillä tämä herra, joka pyrki
Lawrenciin, astuu alas siellä, samoin tämä nuori neiti, joka aikoi
lähteä North Conwayhin. Teitä on neljä yhteensä, sievoinen matkaseurue."
Gilbert puhisi raivosta nähdessään toisten matkustajain nauravan.
"Millä junalla voin päästä Greentowniin?" sai hän huudetuksi
konduktöörin jälkeen.
"En tiedä, nuori herra! Tiedustelkaa Lowellin piletinmyyjältä, hän
tietää, on ollut kauan virassa!"
Gilbertin ylpeys oli saanut hirveän kolauksen, mutta hänen rohkeutensa
alkoi paisua hiukan myöhemmin, kun hän pääsi selville siitä, että ei
tarvinnut odottaa Lowellin asemalla kahtakymmentä minuuttia kauempaa,
sillä hän saattoi paikallisjunassa jatkaa matkaansa ja saapua perille
ennen makuuaikaa. Ei siis ollut pakko kellekään kertoa typerästä
erehdyksestä.
Ja tämä osoittautuikin Gilbertin ainoaksi erehdykseksi, sillä siitä
hetkestä alkaen sujui häneltä kaikki liukkaasti eikä Carey-äiti olisi
voinut valita varovaisempaa ja onnistuneempaa lähettilästä. Hän löysi
everstin, jonka nimi, ohimennen sanoen, ei ollutkaan Foster, vaan
Wheeler; eikä eversti sallinut hänen mennä Beulahin ainoaan pieneen
hotelliin, _Mansion Houseen_, vaan pyysi hänet yövieraakseen. Sinä
iltana eversti kertoi hänelle Keltaisen talon historian ja seuraavana
aamuna kuletti hänet hevosella erään kauppiaan luo, joka hoiti sitä
omistajan oleskellessa Euroopassa. Asianomaisella virallisuudella hän
sitten vietiin itse taloon, jotta se joutuisi vuokraajan kaikenpuolisen
tarkastelun alaiseksi.
Keltainen talo -- tämä nimitys tuntui jo alkavan vakiintua -- olikin
ainoa senvärinen talo kymmenen mailin alalla. Kuudettakymmentä vuotta
se oli ollut erään Hamilton-suvun eri haarojen hallussa, mutta aikaa
myöten, sen joutuessa Lemuel Hamiltonin perheen käsiin, ei vanha talo
enää soveltunut sen elintapaan. Vuotta tahi paria ennen kuin Careyt
olivat sen nähneet, Bostonista oli tullut poikia ja tyttäriä katsomaan
taloa, ja he olivat pyytäneet isältään lupaa saada panna se sellaiseen
kuntoon, että he voisivat lupapäivinä nuorten tuttavainsa seurassa
tehdä huviretkiä sinne. Herra Hamiltonilta he saivat rahasumman
mielensä mukaan käytettäväksi, ja erään paikkakunnan puusepän
avulla heidän onnistui panna huoneet kuntoon omaksi täydelliseksi
tyytyväisyydekseen, vaikkei juuri saata kehua talon arvon siitä
kohonneen. Se oli heille etupäässä huvittelupaikkana, ja maalautettuaan
muutamien makuuhuoneiden lattioita ja hankittuaan niihin joitakin
vuoteita, ostettuaan keittiö-uunin sekä muutamia petäjäisiä tuoleja ja
pöytiä, he arvelivat tämän puolen loppuun suoritetuksi ja kuluttivat
loput rahoistaan vanhan, rapistuneen vajan kuntoonpanemiseen, jotta
voisivat siinä pitää kaikennäköisiä viattomia mässäysjuhlia. Kaksi
keltanokkaylioppilasta, kaksi koulutyttöä ja naimisissa oleva sisar,
joka oli tuskin kyllin vanha oman pienokaisensa kaitsijaksi, toivat
mukanaan iloisia, nuoria ystäviään viipyen täällä päivän tahi pari.
Tätä menoa uudistui useita viikkoja peräkkäin ja heidän kemunsa
tuottivat suurta hupia kylän asujamille, he kun aivan ilmaiseksi saivat
nauttia sirkusnäytäntöjen hauskuutta ja jännitystä. Tätä hauskuutta
ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä Lemuel Hamilton nimitettiin
konsuliksi vieraaseen maahan, jonne hän vei mukanaan vaimonsa ja
tyttärensä. Naimisissa oleva sisar kuoli ja pojista lähti toinen
Kiinaan teenviljelystä oppimaan ja toinen Texasiin maanviljelijäksi.
Lemuel Hamiltonin perhe hajautui niinmuodoin ympäri maailmaa ja koska
Beulahissa oleva Keltainen talo oli tilana varsin vähäarvoinen, eikä
koskaan ollut merkinnyt suuria heidän elämässään, niin se melkein
unehtui heidän muististaan elämän kiireisessä tuoksinassa.
"Herra Hamilton sanoi minulle neljä vuotta takaperin mennessäni
Bostoniin häntä tapaamaan, että saisin vuokrata talon, jos kunnollisia
ihmisiä olisi tarjona, vaikkei hän luvannut antaa senttiäkään
korjauttaakseen taloa vuokralaisia varten. Mutta johan nyt, sitä
ei kukaan ole huolinut vuokrata, ei Beulahissa ole asuinhuoneista
puutetta, eikä ole ollutkaan kahteenkymmeneen vuoteen", niin puheli
Gilbertille Bill Harmon, maakauppias. "Talossa on tiivis katto ja
hyvä perusta, ja jos teidän väkeänne haluttaa uhrata jonkinverran
rahaa maalauksiin ja seinäpapereihin, niin tulee se sieväksi kuin
nukenkaappi. Ulkohuoneet Hamiltonin pojat panivat sellaiseen kuntoon,
ettei niissä voi pitää mitään elukoita."
"Meillä ei olekaan ei hevosta eikä lehmää", sanoi Gilbert.
"Kiittäkää onneanne, ettei ole. Kaksi kertaa olisin jo voinut
vuokrata talon, jos olisi ollut kunnon ulkohuoneita. Mutta nuo pirun
poikanulikat raastoivat väliseinät tallista ja navetasta, hävittivät
siankarsinan ja panettivat lattian, jolla saattoivat tanssia.
Navetanylinen on täynnä heidän moskaansa, jottei siellä voi pitää
mitään heiniä; kyllä ne vasta olivat joukkoa, ei sitä ilvettä, jota
ne eivät keksineet näillä mailla ollessaan. Nähkääs kun farmari
tiedustelee kotia perheelleen ja elukoilleen, ei kannata näyttää
hänelle tanssisalia. Mainessa talonpojalla on tarpeeksi tanssimista
siinä kun hankkii leipänsä maankamarasta -- se tanssi pitää kyllä jalat
nopeassa liikkeessä."