ne olivat erikoisia laadultaan, ja aina huvittavia, vaikkei kenties
useinkaan voinut kehua niitä käytännöllisiksi. Oli miten oli, Nancy
se keksi, että Peterille oli rakennettava leikkihuone Charlestownin
talon takapihan hiekkaan, ja hän itse toimi sen arkkitehtinä ja
pää-kirvesmiehenä. Tämä keksintö tuotti Peterille paljon onnea ja
koko perheelle paljon tyytyväisyyttä ja rauhaa. Nancyn tuuma oli
sekin, että heidän kaikkien, hänen, Gilbertin ja Kathleenin oli
oltava tasan kohteliaat Ann Chadwick-serkulle, jottei kukaan joutuisi
hänen erikoiseen suosioonsa ja saisi osakseen liikoja epämieluisia
vierailukutsuja hänen kotiinsa. Nancyn viehätysvoima ja hyveet olivat
jo niin suuressa määrässä saavuttaneet Ann-serkun suosion, että Nancy
oli kaksi kertaa peräkkäin ollut vierailemassa hänen luonaan, mutta
kolmatta kertaa häntä ei haluttanut mennä.
"Jos te molemmat ette voi enemmän miellyttää häntä, niin minä koetan
miellyttää _vähemmän_, siinä se", päätti hän "Minä en aio yksin kantaa
marttyyrikruunua; katsotaanpas eikö se vähän väliä saada kaunistamaan
teidänkin nuoria kasvojanne."
Nancyn tuuma oli päästää Joanna menemään ja jakaa hänen työnsä
perheen eri jäsenten kesken. Nancyn tuuma oli sekin, että Gilbert
sai osalleen hopeiden kiillottamisen, koska ei voitu keksiä mitään
muuta miehistä marttyyritointa hänelle. Mutta tämä tuuma osoittautui
niin hedelmättömäksi, että se oli kiireesti peruutettava. Gilbert oli
ihmeellisen taitava kaikenlaisten työaseitten käyttämisessä, niin
taitava, että Carey-äiti pelkäsi hänestä tulevan puusepän eikä suuren
sotalaivan päällikköä, mutta talossa ei näyttänyt tällä hetkellä olevan
minkäänlaista pikkukorjausten tarvetta. Tulipa päivä, jolloin Peterkin
sai kokea, ettei elämä ollut pelkkää leikkiä, että se oli vakavaa. Kun
lattia oli lelujen peitossa, oli hänellä ollut tapana seisoa hävityksen
keskellä hymysuin, jolloin Joanna kiireesti lensi paikalle ja järjesti
kaikki paikoilleen. Joannan lähdettyä istui rouva Carey rauhallisena
tuolissaan lastenkamarissa ja Peter seisoi nilkkoja myöten leluihin
vajonneena ja katseli äitiänsä naurussasuin.
"Panehan nyt kaikki paikoilleen, Peter-muru", sanoi äiti.
"Kyllä sinä panet", myhäili Peter.
"Minulla on kyllin työtä sinun sukkiesi parsimisessa, Peter."
"Minusta on ikävää korjata tavaroita, mami."
"Eipä se juuri hauskaa ole, mutta se on tehtävä."
Peter asteli ikkunan luo ja alkoi tarkastaa maisemaa. "Taidan mennä
leikkimään Ellenin kanssa", virkkoi hän simasuin.
"Sehän sopii mainiosti sitten, kun olet järjestänyt paikoilleen lelusi
ja pulikkasi."
"Taidan mennä ensin leikkimään Ellenin kanssa", tuumi Peter hitaasti
suunnaten kulkunsa ovea kohti.
"Ei, ensin tehdään työ ja sitten vasta leikitään!" lausui äiti yhä
rauhallisesti parsien.
Peter tunsi vajoavansa vastustamattoman ja armottoman logiikan verkkoon.
"Tule auttamaan minua, mami", houkutteli hän, ja rouva Careyn
katsahtaessa ylös veti hän äkkiä esille koko asevarastonsa -- kaksi
hymykuoppasta, vallattomain kiharain ravistamisen, avohuulet, pienet,
valkoiset hampaat ja suloisen äänen.
Carey-äidin ensimmäinen tunnesysäys oli heittäytyä lattialle, ja
täyttää Peterin kaikki toivomukset, kunhan hän vain edelleenkin
katsoisi häneen hymyssäsuin, mutta voittaen salaisen halunsa hän
vastasi: "Minä auttaisin sinua, jos apu olisi tarpeen, mutta et nyt
tarvitse apuani. Sinä olet jo oikein iso poika!"
"Minä en ole oikein iso poika!" huusi Peter. "Minä olen vasta oikein
iso pikkunen poika!"
"Älä tuhlaa aikaa, Peter-muru, käy työhön!"
"Minun on ikävä Joannaa!" karjui Peter pienen härän äänellä.
"Kaikki me häntä ikävöimme. Siksipä äitikin parsii sukkia, että hänen
täytyi lähteä meiltä."
Verkko kiristyi tiukemmaksi Peterin turvattoman ruumiin ympärille ja
hän paiskautui kiukkuisesti kiikkuhevosensa päälle ja raahasi sen
kolisten nurkkaan. Tyhjennettyään suurimman osan voimastaan ja pahasta
tuulestaan tähän toimeen hän järjesti loput tavaroistaan paikoilleen
rauhallisemmin, mutta viljavin kyynelin ja nyyhkytysten puistattamana.
"Mainiota!" huomautti Carey-äiti. "Joanna ei olisi voinut tehdä sitä
paremmin, ja ensi kerralla se on jo paljoa helpompaa." Peter kuuli
selvästi sanat "ensi kerralla" ja alkoi jo tuntea Velvollisuuden
tuikeat kasvot, vaikkei hän ollut vielä viittä vuotta täyttänyt.
Toinen, paljoa traagillisempi hetki oli, kun häntä vaadittiin
siistimään itse itsensä Kathleenin johdolla, joka seisoi vieressä
auttaakseen, jos apu todella olisi tarpeen. Nyt, huomattakoon, Peter
oli pohjaltaan aina moitteettoman puhdas. Kerran vuorokaudessa hän
pantiin kylpyammeeseen ja sitä paitsi seisotettiin häntä vähän väliä
pesuvadin ääressä, mutta tällä pohjalla nähtiin alinomaa todistuksia
sekä hänen omasta väsymättömästä toimeliaisuudestaan että muidenkin
ihmisten työinnosta. Nämä näkyväiset merkit saattoi jakaa kolmeen
luokkaan, nimittäin ne, mitkä hän hankki itselleen ollessaan ulkona
Joannan seurassa kuten hiekasta, vedestä, mudasta, ruohosta,
väriaineista, liimasta, pihkasta, vernissasta tulleet; ne, jotka
olivat seurauksia hänen vierailustaan siskojen luona heidän työssä
ollessaan, kuten muste-, väri-, lyijykynä-, liisteri-, arabigummitahrat
sekä ne, jotka hän sai Ellenin luona keittiössä oleskellessaan,
kuten sokerista, siirapista, mausteista, vanukkaista, kastikkeista,
mustista viinimarjoista, viinirypäleistä, taikinasta, erilaisista
marjoista (vaihdellen vuodenaikojen mukaan) suklaasta, mehusta,
hillosta ja säilykkeistä. Nämä talletukset eivät olleet syvällä, olivat
vain täpliä Peterin ulkokuorella ja niiden takaa hänen silmänsä ja
sielunsa säteilivät ihastuttavina ja loistavina. Ne saattoi poistaa
kostealla liinalla, jos oli vettä saatavissa ja muutenkin, ellei
ollut, ja jostain salaperäisestä syystä hieroja tavallisesti aina
halusi suukkosen palkakseen, sillä Peterillä oli laajempi suuteleva
tuttavapiiri kuin kelläkään muulla koko Charlestownissa.
Kun Peter oli hieronut pois lian eniten näkyvistä paikoista ja
siistinyt tukkansa hyväksyttävään kuntoon oman arvelunsa mukaan, hän
ilmestyi ruokapöytään sellaisessa asussa, että lapset olisivat naurusta
läkähtyneet, elleivät olisi tienneet odottaa tuollaista. Mutta eipä
aikaakaan ennen kuin Peter jo alkoi ylpeillä pukemistaidostaan, ja
sen lisäksi hän tuli varovaisemmaksi työhommissaan, jottei tarvitsisi
samana päivänä turvautua siihen liian usein, koskapa näytti perheessä
olevan yleisenä mielipiteenä, että hänen piti tulla toimeen omin
neuvoin.
Vaikkei sitä aina sanoin tuotu ilmi, niin oli vallalla se käsitys, että
Nancyllä äidin jälkeen oli vallan ohjat käsissään ja myöskin, että
hänellä oli tyhjentymätön varasto neuvokkuutta. Ikävän-Haihduttajaksi
oli hänen isänsä nimittänyt hänet, mutta hän ei ollut koskaan
kuvitellut häntä rohkeaksi sissipäälliköksi, tuntemattomien ja outojen
seutujen uljaaksi retkeilijäksi, koska oli ollut vähän tilaisuutta
koetella hänen rohkeuttansa ja kekseliäisyyttänsä.
Rouva Carey huomasi näihin aikoihin useasti nojautuvansa Nancyyn, ei
kuolleen painon tavoin, vaan jakamalla hänelle huoliaan, antamalla
hänelle luottamustaan juuri sen verran kuin hänen nuoruutensa,
voimansa ja hilpeä joustavuutensa pystyi alttiisti vastaanottamaan.
Oli päätetty muuttaa talosta pois niin pian kuin vuokralainen
löytyisi, mutta selvittämättä oli vielä mitä sitten oli tapahtuva.
Julia oli toteuttanut Nancyn pahimman pelon vastaanottamalla tätinsä
kodintarjouksen, mutta oli ilmoittanut lähtevänsä ensin joksikin aikaa
vierailemaan Gladys Fergusonin luo Palm Beachiin, koska Gladyksen
vanhemmat olivat tarjoutuneet vastaamaan kaikista kustannuksista.
Tällä kunnioitettavalla pariskunnalla ei ollut muita arvoja eikä
nimiä, heistä eivät lapset koskaan puhuneet kuin he olisivat olleet
kaksi itsenäistä yksilöä. Ne olivat eläneet ja rakastuneet ja menneet
naimisiin ja koonneet suunnattoman omaisuuden ja saattaneet Gladyksen
maailmaan. Sen jälkeen he olivat siirtyneet taustalle, ja Gladys oli
vallannut näyttämön.
"Kylläpä on hauska, että hän lähtee Fergusonille", huudahti Kathleen.
"Vielä yksi kuukausi rauha maassa!"
"On kyllä", vastasi Nancy, "mutta hän tulee olemaan vielä ikävämpi,
hemmotellumpi, turhamaisempi ja vaativampi kuin ennen. Nyt hän vaatii
kultaista kananpaistirintaa ruuaksi. Juuri olemme panneet korjuuseen
huuhdemaljat, mutta esiin ne ovat jälleen kaivettavat."
"Antaa hänen pari päivää pestä oman maljakkonsa niin nähdään eikö
hän ala kaivata yksinkertaisia tapoja", virkkoi Kathleen ovelasti.
"Oh, mikä riemu, jos Fergusonit ottaisivat Julian omaksi lapsekseen
Gladyksen seuraksi."
"Ei kukaan huoli Juliaa omaksi lapsekseen", arveli Nancy. "Jos hän
olisi oma lapsi, ei sille mitään mahtaisi, täytyisi vain uskoa hänet
'huomaan Herran ainiaan', kuten pyhäkouluvirressä sanotaan, mutta kuka
hänet ottaisi varsin lapsekseen."
Tällä epämääräisellä ja epävarmalla kannalla olivat asiat, kun Nancy
eräänä iltana pistäytyi äitinsä huoneeseen muiden ollessa jo levolla.
"Näin valoa huoneessasi ja tiesin sinun lukevan, mami. Minulla on
sellainen loistava tuuma, etten voi nukkua."
"Anna tuumien levätä yhdeksän jälkeen illalla!" torui hänen äitinsä.
"Kääri ympärillesi sininen huopa ja käy istumaan viereeni tulen ääreen."
"Nyt et saa sanoa, että olen romanttinen, tai epäkäytännöllinen",
pyyteli Nancy äitinsä polviin nojautuen ja hänen kasvoihinsa katsahtaen
-- "oikeastaan sinä et saa sanoa juuri mitään, ennenkuin minä olen
puhunut loppuun. Minä aion venyttää sen oikein pitkäksi kertomukseksi,
että voin vaikuttaa tunteihisi ja saan sinut myöntymään."
"Hyvä, hyvä, minä olen pelkkänä korvana."
"No, äiti, koeta nyt jännittää muistisi! Muistatko kerran, monta,
monta vuotta sitten, jo ennen Peteriä, että isä vei meidät ajoretkelle
Maineen ja että ajoimme muutamien viehättävien pikku kylien halki?"
(Tapahtumistaan puhuessaan Careyt eivät milloinkaan merkinneet aikaa
vuosiluvuin, vaan aina: juuri ennen Peteriä, heti Peterin jälkeen, tahi
pitkä aika Peterin jälkeen, joten aina saatiin sopiva ajanmääräys.)
"Muistan."
"Gilbert sattui silloin olemaan janoisella tuulella ja me pysähdyimme
melkein jokaisen mahdollisen kaivon luo, jotta hän saisi juoda, ja
aamupuolella tulimme taas erään kaivon luo, ihastuttavan, tiepuolessa
olevan kaivon luo, missä oli oikea sammaleinen sanko; muistatko?"
"Muistan."
"Ja silloin me kaikki kapusimme rattailta alas, ja isä sanoi, että oli
aamiaisaika, ja me avasimme eväsvasumme sammalmättäillä kauniin puun
lähellä ja isä sanoi: 'Älkää levittäkö ruokaanne liian lähelle taloa,
sillä heitä rupeaa itkettämään, jos näkevät meidän torttumme!' ja
Kitty, joka oli juoksennellut ympäri, tuli meidän toisten luo huutaen:
'Se on tyhjä talo, tulkaa katsomaan!'"
"Muistan."
"Ja me menimme kaikki veräjästä sisään ja ihan rakastuimme kaikkeen
talossa, kiviportaisiin, ikkunain alla kasvavaan rautatammeen, seinien
keltaiseen väriin ja viheriäisiin ikkunaluukkuihin, ja isä kurkisti
ikkunoista sisään, ja huoneet olivat suuria ja aurinkoisia, ja meitä
halutti ajaa hevonen talliin ja jäädä sinne ainaiseksi!"
"Muistan."
"Ja Gilbert repi housunsa kiivetessään veräjällä, ja isä pani hänet
vatsalleen sinun helmaasi, ja minä juoksin hakemaan työvasusi ja sinä
paikkasit hänen pienet housunsa. Ja isä vain katseli katselemistaan
taloa ja sanoi: 'Siinäpä vasta talo!' ja sanoi että jos hän olisi
rikas, niin hän vielä samana päivänä ostaisi sen ja viettäisi siellä
yönsä; ja kysyi sinulta, etkö olisi halunnut mennä naimisiin sen toisen
miehen kanssa, ja sinä sanoit, ettet ollut koskaan nähnyt ketään toista
miestä ja vielä kysyit isältä, arveliko hän mielestänsä olevansa
yleensä maailman köyhimpiä miehiä, ja isä sanoi: 'En, vaan kaikkein
rikkain', ja sitten hän suuteli meitä, kutakin vuorostansa, muistatko?"
"Muistanko? Oi, Nancy, Nancy! Luuletko minun olevan kivestä, että
voisin koskaan mitään unohtaa?"
"Älä itke, äiti rakas, älä! Se oli niin ihanaa ja meillä on niin monta
tällaista asiaa muistettavana."
"Niin kyllä", sanoi rouva Carey. "Tiedän sen. Kyyneleeni ovatkin
osittain kiitollisuuden kyyneleitä ajatellessani, ettei teistä yksikään
saata muistaa isänne ja äitinne vaihtaneen tylyjä sanoja keskenään!"
"Minun tuumani on", sanoi Nancy äkkiä ja pontevasti, "että muutamme
asumaan siihen rakkaaseen taloon!"
"Nancy! Miksikä?"
"Meidän täytyy jättää tämä nykyinen huoneustomme ja missä voisimme elää
halvemmalla kuin siinä pienessä kylässä? Siinä oli kaunis, valkoiseksi
maalattu koulutalo, etkö muista, jotta voisimme siellä käydä kouluakin
-- ainakin Kathleen ja minä, jos sinulla olisi varaa pitää Gilly
edelleen Westoverissa."
"Olen tietenkin miettinyt maalle muuttamista, mutta tuo syrjäinen
pikku kolkka ei ole milloinkaan johtunut mieleeni. Mikä olikaan sen
hullunkurinen pikku nimi -- Mizpah tai Shiloh tai Deborah tai jotain
sentapaista?"
"Beulah se oli", sanoi Nancy; "ja isän mielestä se soveltui niin hyvin
siihen paikkaan."
"Vieläpä annoimme talolle nimenkin", muisteli Carey-äiti hymyillen
kyynelten lomitse. "Sen takana kasvoi vihanneksia ja edessä oli kukkia,
ja isä ehdotti sille nimeksi Puutarhatalo ja minusta olisi Onnellinen
Tynnyrinala ollut sopiva, mutta isä arveli kasvitarhan takana näkyvien
peltojen myös kuuluvan paikkaan ja silloin olisi maata ollut enemmän
kuin tynnyrinala."
"Ja muistatko, että isä sanoi haluavansa tehdä jotain kiittääkseen
taloa onnellisesta päivästämme, ja minä ajattelin silloin pientä
taimilaatikkoa, jonka olimme ostaneet eräästä kaupasta matkan varrella."
"Oh! Muistanhan minä! En ole ajatellut sitä vuosikausiin. Isä ja sinä
istutitte hennon pikkuisen tulipunaisen köynnösruusun rakennuksen
kyljessä olevan pengermän nurkkaan."
"Luuletko, että siihen koskaan tuli mitään köynnöksiä, mami? Silloin se
olisi aika korkea nyt, ja kesäisin täynnä ruusuja."
"Mitenkähän lienee", tuumi Carey-äiti. "Oh! se oli todella suloinen,
hiljainen, rauhallinen paikka! Mitenkähän saisimme tietää siitä jotain.
Mahdotonta on ajatella, ettei se olisi vuokrattu tahi myyty tällä
välin. Odotahan, siitä on viisi vuotta aikaa."
"Vähän matkan päässä sieltä, ihan kylän keskellä asui eräs
ystävällinen, vanha herrasmies, joka oli tuntenut isän jo hänen poikana
ollessaan."
"Niin olikin; hänellä oli hullunkurinen pieni asianajotoimisto, ei
paljoa suurempi Peterin leikkihuonetta. Kenties voisimme saada hänet
käsiimme. Hän oli hyvin, hyvin vanha. Ehkä hän ei ole enää elossakaan
enkä voi muistaa hänen nimeänsä."
"Isä sanoi häntä 'everstiksi', sen muistan. Voi, ollappa täällä nyt
rakas Amimme auttamassa meitä."
"Jos hän olisi täällä, niin hän tahtoisi auttaa meitä liian paljon!
Meidän on opittava kantamaan omat kuormamme. Ne eivät tunnu niin
oudoilta ja raskailta, kun paremmin totumme niihin. Pane maata
nyt, tyttöseni. Me ajattelemme Beulahia, sinä ja minä, ja ehkäpä
odotettuamme jonkun aikaa purjeisiimme tuulta 'Nancyn tuuma' työntää
meidät liikkeelle uutta matkaa alkamaan. Beulah merkitsee lupauksen
maata; -- se on hyvä enne!"
"Ja isä keksi Beulahin ja isä keksi talon ja isä siunasi sitä ja
rakasti sitä ja antoi sille nimen. Siinä on monta ennettä lisää,
enemmänkin kuin tarvitaan uuden talouden menestykseksi", vastasi Nancy
suudellen äitiään yöhyväisiksi.
VII.
"VANHAT ELÄIMET UUTEEN ASUUN."
Sinä iltana rouva Carey laskeutui levolle rauhallisemmalla mielellä
kuin pitkiin aikoihin. Viimeisinä raskaina viikkoina hänestä oli
tuntunut kuin hän olisi pienokaistensa kanssa myrskyisillä vesillä
ajelehtimassa näkemättä missään satamaa häämöittävän. Ystäviä oli
runsaasti siellä täällä, mutta ei läheisiä sukulaisia, ja hänen
huolensa olivat siksi vaikeita ongelmia, ettei niiden ratkaisussa
voitu turvautua tavalliseen ystävyyteen. Hänellä oli vain yksi harras
toivomus: lähteä johonkin syrjäiseen paikkaan, missä rahankuluttamiseen
olisi niin vähän kiusauksia kuin suinkin. Siellä hän voisi elää
kolme, neljä vuotta omistaen tarmonsa, kykynsä ja sielunsa lastensa
valmistamiseen elämää varten. Jos hän jaksaisi opastaa ja valvoa
heitä sekä opettaa ja kehittää heitä onnellisiksi, hyödyllisiksi,
miellyttäviksi ihmisolennoiksi -- omien kykyjensä valtiaiksi, viisaiksi
ja herkiksi oikeita polkuja valitsemaan -- niin hän arveli elämänsä
päätehtävän suoritetuksi. "Onnellisiksi minä tahdon heidät kasvattaa",
hän mietti, "sillä onnettomuus ja tyytymättömyys kuuluvat niihin
kettuihin, jotka turmelevat viinitarhan. Tyhmiksi he eivät saa tulla
mikäli minun kykyni pystyy teroittamaan heidän järkeänsä. Kaikilla
heillä on tavallinen äly, ja heidän on opittava käyttämään sitä,
murjottavia ja uneliaita lapsia en voi sietää. Jos he ovat työteliäitä
ja onnellisia, niin he tulevat olemaan hyviäkin ja siksi järkeviä,
että oivaltavat miten mieletöntä on olla muuta kuin hyvä! Ja niin minä
kautta vuosien kuukaudesta kuukauteen olen auttava Nancyä ja Kathleeniä
tulemaan todellisiksi naisiksi, vaimoiksi ja äideiksi ja Gilbertiä
ja Peteriä kunnon miehiksi, aviopuolisoiksi ja isiksi. Carey-äidin
poikasten täytyy kyetä näyttämään hyville linnuille tietä kotiin, kuten
amiraali sanoi, ja luullakseni heidän pitäisi pystyä silloin tällöin
ohjaamaan joitakin pahoja lintujakin oikealle tolalle."
Niinpä rouva Careyllä oli suoritettavanaan tehtävä, joka olisi
peloittanut ja masentanut ketä tahansa, mutta hänen rakkautensa ja
rohkean mielensä se sai vain sitä kirkkaammin loimuamaan.
Muistatteko kohtaa Kingsleyn kirjassa, missä Vetten pienokainen Tom ui
sivu Hohtavan Muurin ja saapuu lopulta Rauhalammelle? Rauhalammessa
uiskentelivat hyvät valaat odottaen että Carey-äiti kutsuisi heidät
luokseen "muuttaakseen heidän vanhan asunsa uudeksi?"
Tom ui lähimmän valaan luo ja tiedustelee tietä Carey-äidin luo.
"Siinä keskellä hän on", sanoo valas, vaikkei Tom näe muuta mitään kuin
kimaltelevan, valkean, jäävuorta muistuttavan lohkareen. "Siinä on
Carey-äiti", puheli valas, "sen itsekin näet, jos menet hänen luokseen.
Halki koko vuoden hän siinä istuu muuttaen vanhat eläimet uuteen asuun."
"Miten hän sen tekee?" kysäisee Tom.
"Se on hänen huolensa, ei minun", huomauttaa valaskala hienotunteisesti.
Ja kun Tom tuli lähemmäksi valkoista, kimaltelevaa lohkaretta, muuttui
se muodoltaan ihanan, valkoisella marmorisella valtaistuimella istuvan
naisen kaltaiseksi. Ja valtaistuimen juurelta, kuten muistatte,
uiskenteli tiehensä merelle miljoonia vastasyntyneitä elollisia
olentoja muodoltaan ja väriltään sellaisia, ettei kukaan voi ihanampaa
uneksiakaan. Ja ne olivat Carey-äidin lapsia, joita hän valmistaa
kaiken päivää.
Tom odotti -- kerron yhä vielä, mitä tapahtui tuolle kuuluisalle Vetten
pienokaiselle, -- Tom odotti (kuten monet aika ihmiset, joiden tulisi
tietää paremmin) tapaavansa Carey-äidin repimässä, sovittelemassa,
mittaa ottamassa, koettamassa, ompelemassa, paikkaamassa, sahaamassa,
suunnittelemassa, vasaroimassa, kääntämässä, kiilloittamassa,
leikkaamassa, viilaamassa, kuten ihmisten on tapana ryhtyessään jotain
tekemään. Mutta hän istui vain aivan liikkumattomana leuka käden
varassa ja katseli mereen suurin silmin, jotka olivat yhtä siniset kuin
meri itse. (Yhtä siniset kuin äidin sininen samettipäähine, olisi Kitty
sanonut.)
Olikohan Beulah oikea paikka, tuumi rouva Carey vaipuessaan uneen.
Ja koko yön hän unissaan kuuli tuon kimmeltelevän pikku virran
kohisevan sillan alitse, joka oli lähellä Beulahin kylää, ja kaiken
yötä hän käyskenteli voikukkia ja satakaunoja kasvavilla niityillä
ja näki kesäkuun tuulen puhaltelevan pitkiin heinänkorsiin. Hän
astui keltaiseksi maalattuun taloon ja pani lapset nukkumaan eri
huoneisiin, ja sillä hetkellä kun hän näki heidän nukkuvan, se tuli
kodiksi ja hänen sydämestänsä puhkesi pieniä, köynnösmäisiä juuria,
mutta ne kasvoivat niin nopeasti, että ne jo aamulla olivat juurtuneet
keltaiseen taloon eivätkä suostuneet siitä heltiämään.
Hän katseli ikkunoista puutarhoja, "etu- ja takapuutarhaa", ja ne
tuntuivat olevan kuten koko muukin Beulahin kylä, täynnänsä suloista
lupausta. Kasvipuutarhassa oli kaikennäköistä herkullista syötävää,
mutta vaatimattomasti piilossa kulkijain katseilta, ja pihapuutarhassa,
missä ohikulkijat saattoivat niiden kauneutta nähdä ja niiden tuoksua
hengittää, kukki ja rehoitti vanhanaikuisia kukkia heiluttaen iloisia,
sulotuoksuisia päitään auringonpaisteessa.
Hän heräsi virkistyneenä, vahvistuneena ja rohkaistuneena, aivan
toisin tuntein kuin se nainen, joka eilen oli laskeutunut vuoteelleen
"Nancyn tuumaa" miettien; sillä hänen sydämensä ja toiveensa olivat
kuin olivatkin lentäneet Charlestownin kivitalosta Beulahiin, missä ne
rakensivat itselleen uuden pesän kimaltelevan virran varrella kasvavien
viheriäin jalava- ja pajupuiden keskelle.
Uusi ajatus juolahti hänelle mieleen kohdaten Nancyn ehdotuksen
puolitiessä. Miksikä ei Gilbert voisi äitinsä sijasta lähteä
tiedusteluretkelle Beulahin maahan? Sinne oli lyhyt, halpa junamatka
ilman junanvaihtoa. Gilbert oli lähes neljäntoistavuotias, mutta
hänellä ei tuntunut olevan aavistustakaan siitä, miten mutkikas yritys
elämä on. Ei yksikään poikaansa tahi itseänsä kunnioittava äiti voi
kursailematta kysyä häneltä "Aiotko kasvaa mieheksi sellaisin aikein,
että pidät huolta minusta ja sisaristasi, tai arveletko että minun,
koska kerran olen sinut maailmaan saattanut, on elätettävä sekä itseni
että sinut kunnes tulet mieheksi -- tahi vielä senkin jälkeen vaikka
kuinka kauan syystä, ettei sinua haluta hoitaa omaa osaasi jutussa?"
Gilbert jutteli yliopistoon menostansa yhtä huolettomasti kuin ennen
isänsä kuolemaa. Nancy ollen vanhin tuntui nykyisin olevan perheen
pää, mutta Gilbertin, joka oli vain vuoden verran tahi hiukan
enemmän häntä nuorempi, oli tultava pääksi tavalla tahi toisella.
Siksipä oli alku tehtävä antamalla hänen osalleen hiukan mieluista
vastuunalaisuutta, sellaista, joka tyydyttäisi hänen ylpeyttänsä ja
mahtavuuden tunnettansa. Sittemmin olisi vähitellen ohjattava häntä
vastaamaan vakavammista velvollisuuksista. Nancy, uranuurtaja, olisi
tunnissa laittanut matkalaukkunsa kuntoon ja lähtenyt Beulahiin, olisi
ottanut selvää isän vanhasta ystävästä, everstistä, jonka sukunimi
oli haihtunut muistista, löytänyt tuon viehättävän talon nykyisen
omistajan, vuokrannut sen ja tuonut kotiin avaimen voitonriemusta
hehkuen. Mutta Nancy oli uskalias ja yritteliäs tyttö, kun taas
Gilbert vaati voimakasta, päättäväistä, yhtämittaista ulkoapäin
tulevaa sysäystä, jotta hänen miehekkyytensä, arvovaltaisuutensa,
hienotunteisuutensa ja huolenpitonsa muista pääsisi kehittymään.
Nancyn tuuma oli hyvä, mutta kyllä rouva Careynkin tuuma veti vertoja
sille! Gilbert, matkalaukku kädessään, kahdeksan dollaria taskussaan,
lähdössä Charlestownista eräänä perjantai-iltapäivänä oli yhtä
mielenkiintoisaa nähtävää kuin Kolumbuksen lähtö tuntemattomaan maahan.
Yläkerran ikkunassa seisova ryhmä seurasi jännitettynä hänen kulkuansa
katua pitkin. Hilpeänä hän oli astunut portaita alas ja Nancy oli
viskannut hänen järjestänsä jotain kovaa sisältävän kirjekuoren juuri
silloin kun hän oli oven avaamaisillaan.
"Siinä on valokuva äidistäsi ja sisaruksistasi!" huusi hän. "Ellei
omistaja suostu vuokraamaan taloa _sinulle_, niin näytä hänelle perheen
muut jäsenet, äläkä unohda sanoa, että vuokra on suunnattoman korkea,
olipa se mikä oli!"