KELTAISEN TALON LAPSET
Kirj.
KATE DOUGLAS WIGGIN
Suomentanut
Toini Swan
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1921.
SISÄLLYS:
I. Carey-äiti.
II. Poikaset.
III. Yhteinen nimittäjä.
IV. Särkynyt piiri.
V. Mitä on Julialle tehtävä?
VI. Nancyn tuuma.
VII. "Vanhat eläimet uuteen asuun."
VIII. Beulahin linnan ritari.
IX. Gilbert lähettiläänä.
X. Careyn perhe muuttopuuhissa.
XI. Hartaushetki uuden kodin kynnyksellä.
XII. Ann-serkku.
XIII. Liian täydellinen.
XIV. Neuvotteleva raha-asiainkomitea.
XV. Me kuulumme Beulahiin.
XVI. Postilaukku.
XVII. Tuhattaituri.
XVIII. Lordien huone.
XIX. Vanhaa ja uutta.
XX. Maalattu huone.
XXI. Kulmikas perhe.
XXII. Kumminlahjoja.
XXIII. Lähellä hohtavaa muuria.
XXIV. Kirje Saksasta.
XXV. Oliven ensimmäinen voitto.
XXVI. Eläintieteellinen isä.
XXVII. Tupaantuliaiset.
XXVIII. 'Tibi splendet focus'.
XXIX. Kun työ ja huone kaunihilta näyttää.
XXX. Kotisoppi.
XXXI. Pilviä ja päivänpaistetta.
XXXII. Uskaliaita yrityksiä.
XXXIII. Hamiltonin äidin syntymäpäivälahja.
XXXIV. Nancyn ensimmäiset tanssiaiset.
XXXV. Tulipunainen ruusuköynnös.
I.
CAREY-ÄITI.
"Vähitellen saapui paikalle parvi myrskylintuja, Carey-äidin omia
poikasia. Ne liitelivät eteenpäin kuin pääskysparvi, hyppelivät ja
kiikkuivat laineilla, ja nostelivat pikku jalkojaan niin sirosti, että
Tom siinä tuokiossa rakastui niihin."
Nancy herkesi lukemasta ja laski kädestään arkihuoneen pöydälle
_Vetten pienokaiset_ [Charles Kingsbyn teos]. "Nyt ei lueta enempää,
Peter-lintu", sanoi hän. "Äiti kuuluu tulevan."
Oli kylmä, kolea päivä lokakuun lopussa. Itätuuli puhalsi vinhasti ja
ilmassa oli talven tuntua. Kapteeni Careyn asunnon edustalla odotti
ajuri matka-arkku vieressään ja vastakkaisista ikkunoista kurkistelivat
naapurit odottava ilme kasvoillaan.
Rouva Carey astui portaita alas Gilbertin ja Kathleenin seuraamana.
Gilbert kantoi äitinsä pientä matkalaukkua ja vaippaa, Kathleen hänen
sateenvarjoansa ja pikku Peter riensi portaitten alapäähän pientä
voileipärasiaa rintaansa vasten likistäen.
Rouva Careyn katse ei nyt ollut suloisen tyven kuten tavallisesti,
vaikkei mikään voinut tykkänään samentaa suloista, hempeätä
arvokkaisuutta hänen kasvoiltaan ja olennostaan. Kun hän nyt nopein,
varmoin askelin joukkonsa seuraamana astui portaita alas, näytti hän
oikein ihanne-äidiltä. Hän oli pitkä, kaunisryhtinen, korkeapovinen
nainen ja hänen kirkkaat silmänsä sekä raitis hipiänsä ilmaisivat
onnellista, tyytyväistä, toimintahaluista naista, joskin hänen
silmissään ja huulillaan juuri tällä hetkellä piili tilapäistä
levottomuutta.
"Ajuri on saapunut liian aikaisin", virkkoi hän; "mennään vielä
viideksi minuutiksi arkihuoneeseen. Kymmeniä kertoja olen jo heittänyt
hyvästi ja suudellut teitä, mutta eipä taida valmista tulla ennenkuin
olen kadonnut näkyvistä."
"Oi, äiti, äiti, miten voimme päästää sinut lähtemään", vaikeroi
Kathleen.
"Kitty! kuinka saatat!" huudahti Nancy. "Vähät meistä, kun äidin on
lähdettävä vaivalloiselle matkalle ja isä on niin sairas."
"Ei se kaiketi ole pitkällistä -- en uskoisi", sanoi rouva Carey
miettivästi. "Sähkösanomassa sanottiin vain 'lieviä lavantaudin
oireita', mutta tuollainen lievä kuume kestää toisinaan aika kauan
ja heikontaa suuresti, niin että mahdollisesti emme palaa, isä ja
minä, ennen kuin kahden tai kolmen viikon kuluttua. Minun pitäisi
olla Fortress Monroessa ylihuomenna, teidän pitää kirjoittaa minulle
vuorotellen, lapset!"
"Ihan joka päivä, äiti!"
"Ihan joka seikka, mikä tapahtuu!"
"Paksu kirje joka aamu", huudettiin kuorossa.
"Jos sattuisi jokin todellinen hätä, niin muistakaa sähköttää
Allan-sedälle -- kirjoititteko muistiin hänen osoitteensa, 11, Broad
Street, New York? Älkää vaivatko häntä pikkuasioilla, sillä hän ei ole
terve, kuten tiedätte."
Gilbert veti taskustaan muistiinpanoja ja osoitteita sisältävän
muistikirjan.
"Ja kutsukaa Ann-serkku milloin sattuu pikku vastuksia", jatkoi rouva
Carey.
"Jo pelkkä ajatuskin, että hän ilmestyisi tänne, panee minut
kauhistumaan", oli Gilbertin vastaus.
"Parempi Ann-serkku kumminkin on kuin jokin jättiläinen tahi muu
kummitus, ainakin Peterin mielestä!" lausui Nancy.
"Ja tahtooko Peter-lintuseni olla kiltti eikä pahoittaa mitenkään
Nancyn mieltä?" sanoi rouva Carey nostaen pikku pojan syliinsä
syleilläkseen häntä vielä viimeisen kerran.
"Minä olen koko ajan niin kiltti kuin enkeli", vakuutti hän suurta
omenaa haukaten, "tai melkein yhtä kiltti kuin enkeli", lisäsi hän
varovaisesti, nähtävästi katuen luvanneensa liian yliluonnollista
käyttäytymiseen nähden. Tosiasia oli, että Peteriltä vaadittiin vain
hyvin kohtuullinen määrä hyveellisyyttä, kun jo kaikki kotiväki joutui
ihan haltioihinsa ihastuksesta. Hän vain työnsi kiharaisen hiustukkonsa
pois otsalta, kohotti katseensa ja avasi huulensa, joiden lomitse
näkyi rivi pieniä valkeita hampaita, ja kun silloin kumpaankin poskeen
ilmaantui kuoppanen ja enkelimäinen ilme (mikä ei suinkaan vastannut
todellisuutta) levisi hänen palleroisille poskilleen, niin siinä
tuokiossa läsnäolijat -- Carey-äiti, siskot, keittäjä, sisäkkö, todella
kaikki paitsi Ann-serkku, jota oli mahdoton liehittelyllä voittaa --
huusivat "Enkeli-poju!" ja suutelivat häntä. Nytkin häntä suudeltiin,
vaikkei hän ollut tehnyt mitään, olihan vain lumoava pikku olento.
Sellaista vääryyttä tapahtuu usein tässä maailmassa, missä joukoittain
hyveellisiä ja hyvätapaisia ihmisiä vaeltaa hautaansa joutumatta
koskaan kenenkään suudeltavaksi.
"Joanna ja Ellen tulevat kyllä pitämään hyvää huolta taloudesta",
jatkoi rouva Carey, "ja yhdeksästä kahteen olette koulussa, niin ettei
aika käy pitkäksi. Muusta saa Nancy vastata. Vaikka hän on nuori, niin
muistakaa, että te olette kaikki vielä nuorempia, ja minä jätän teidät
hänen hoitoonsa."
"Kun sen viime kerralla teit, oli käydä hullusti!" Ja Gilbert
iski Nancyyn viekkaan silmäyksen muistuttaakseen häntä pienestä
perhekohtauksesta, jonka oli aiheuttanut jokin tottelemattomuus.
Nancyn kasvot sävähtivät punaisiksi ja hänen huulensa aukenivat
lennättääkseen pikaisen, eikä nähtävästi kovin suopean vastauksen.
Hänen äitinsä keskeytti tyynesti: "Viime kerroista emme huoli koskaan
puhua, Gilly, miten kävisi meidän kaikkien, jos sen tekisimme. Meidän
on aina ajateltava ensi kertoja. Minä luotan Nancyyn ensi kerralla ja
ensi kerralla ja ensi kerralla ja luotan häneen yhä uudelleen kunnes
voin aina luottaa häneen."
Nancyn kasvoille välähti rakkauden ja lapsellisen uskollisuuden hehku,
mutta hän ei virkkanut mitään, hengähti vain syvään ja kietoi vapisevan
kätensä äitinsä kaulalle ja leuan alle.
"Nyt on lähdettävä. Vielä yksi suudelma teille kaikille. Muistakaa,
että olette Carey-äidin omia poikasia! Saattaa tulla vihurituulia kun
olen poissa, mutta teidän täytyy ratsastaa hyrskylaineiden ylitse
hilpeinä kuin olisitte vedessä kiitäviä kaloja. Hyvästi! Hyvästi! Voi
pikkuisinta Peter-lintuani, kuinka äiti voi jättää sinut?"
"Minä avasin eväslaukun, että näkisin mitä Ellen on antanut sinulle,
mutta minä taitoin vain kaksi pikkuriikkistä syrjää äidin voileivistä
ja kaakusta haukkasin vain hyvin pienen syrjän", sanoi Peter kääntäen
tapansa mukaan huomion omaan itseensä.
Ellen ja Joanna tulivat ulko-ovelle ja lapset pyörivät huurteisella
tiellä portin kohdalla äitinsä hameissa. He hyppivät lämmitelläkseen ja
koettivat antaa hänelle hyväilyn milloin ja missä vain oli tilaisuutta
siihen. Gilbert sulki vaunujen oven ja ne lähtivät vierimään katua
alas. Avatusta ikkunasta näkyi vielä viimeinen vilaus rakkaista
kasvoista tummansinisen samettipäähineen puitteissa, vielä viimeinen
ruskean muhvin huiskutus.
"Voi, kuinka hän on kaunis!" nyyhkytti Kathleen, "hänen hattunsa on
aivan saman värinen kuin hänen silmänsä; ja hän itki!"
"Ei ole koskaan ollut ketään sellaista kuin äiti!" sanoi Nancy
nojautuen vasten porttia kylmästä ja mielenliikutuksesta väristen. "Ei
ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Me koetamme ja koetamme
olla hyviä, Kathleen, mutta meidän _täytyy koettaa_, meidän muiden;
äiti on varmaan syntynyt tuollaisena!"
II.
POIKASET.
Carey-äiti ja hänen poikasensa oli nimitys, jonka kapteeni Careyn
hyvä ystävä, amiraali, oli keksinyt muutamia vuosia sitten. Eräänä
lauantai-iltapäivänä oli kapteeni (silloinen luutnantti) vienyt
ystävänsä kotiinsa ja he lähtivät puutarhaan etsimään perhettä.
Nauru ja äänten sorina johti heidät huvimajaan ja kun he taivuttivat
syreenilehvät syrjään, avautui heidän eteensä viehättävä ryhmä.
Kuin niityn kukat lapsiparvi tää
heloitti ruohikolla, helmaan kiipes,
mä kysyin: ken tuo seura onnekas?
Näin olisi runoilija kuvaillut, mitä amiraali näki; meidän täytyy näet
tavallisesti turvautua runoilijoihin, jos tahdomme jotain nähdä oikein
todellisessa ja kauniissa valossa.
Rouva Carey piti sylissään Peteriä, joka oli silloin konttaava
sylilapsi. Gilbert kutitteli Peterin leukaa voikukalla. Nancy asetteli
lehtiseppelettä äitinsä hiuksille ja Kathleen kiikkui omenapuun oksalla
keltakiharat liehuen.
"Saanko kysyä mitä tästä arvelet?" virkkoi isä.
"No niin", sanoi amiraali, "lapsista ja äideistä syntyy aina kaunis
kuva, mutta luulisinpa, ettei tätä kuvaa mikään voita. Kaksi kait
varattu laivastolle, vai?"
"Ehkäpä kaikki neljäkin", nauroi nuori luutnantti. "Nancy on jo
valinnut itselleen kontra-amiraalin ja Kathleen komentajakapteenin. He
ovat kovin vaatimattomia tyttösiä!"
"Sinulla on kunniaa heistä, Peter!"
"Toivoakseni minäkin olen antanut heille jotain, olen koettanut
parastani, mutta kyllä he ovat pääasiallisesti tuolissa istuvan rouvan
työtä. Tulehan, käydään hyviä päiviä sanomaan."
Eikä kulunut montakaan lauantaita, kun jo amiraalin syli kokouspaikkana
oli syrjäyttänyt kaikki muut paikat Careyn perheen pienokaisilta, joita
hän nimitti vallattomiksi myrskylinnuiksi.
"Carey-äiti", selitti hän heille, "johtuu latinalaisesta _mater
carasta_. Ranskalaiset ovat antaneet näillä linnuille nimen _Les
Oiseaux de Notre Dame_. Se merkitsee 'Meidän Rouvamme linnut', Kitty,
ja ne ovat merimiehen ystäviä. Carey-äiti lähettää ne varoittamaan
merenkulkijoita lähestyvästä myrskystä ja käskee niiden kulkea ristiin
rastiin kaikilla merillä näyttämään hyville linnuille tietä kotiin.
Teillä tulee olemaan täysi työ, jos tahdotte olla Carey-äidin poikasia!"
"Minusta olisi niin hauskaa näyttää hyville linnuille tietä kotiin",
sanoi Gilbert.
"Voiko pahankurinen lintu opastaa hyvää lintua, Ami?" kysäisi
lempeästi Nancy, jolla ikäänsä nähden oli varsin huomattava taipumus
ivallisuuteen. (Amiraali olisi luonnollisesti voinut kieltää lapsia
sanomasta häntä Amiksi, mutta heidän olisi ollut hankala ääntää
amiraali, ja he rakastivat häntä niin suuresti, että heidän väkistenkin
täytyi ottaa vapauksia hänen suhteensa. Sitäpaitsi, vaikka hän olikin
ankarin kurinpitäjä, minkä koskaan on kannella nähty astelevan, oli hän
maissa ollessaan niin leppeä ja taipuvainen, että hän oli kerrassaan
naurettava ja ihastuttava.)
Päivä, jolloin lapset ristittiin Carey-äidin poikasiksi, oli Nancyn
kymmenes syntymäpäivä. Juuri näihin aikoihin perheen kaikki jäsenet
tekivät parhaansa tottuakseen sanomaan Nancyä hänen oikealla nimellään,
josta ei oltu paljoakaan tähän asti tiedetty. Hän oli, näet,
vanhempainsa esikoinen, ja se merkitsee aina jotain, sanottakoon mitä
tahansa.
Onhan aivan luonnollista, ettei alussa voitu sanoa pikkaista,
tyynyllä uinuvaa myttyä Nancyksi, sillä hän oli aivan liian nuori.
Tällä varhaisella asteella ei edes käytetty sanaa "hän" vaan aina
sanottiin "se", sitten hän jonkun aikaa oli "vauva" kunnes Gilbert
tuli ja tietysti anasti häneltä tämän nimen. Mutta vähitellen Nancystä
muodostuikin sellainen sanoin kuvaamaton, merkillinen, hurmaava
ja nauruaherättävä pikku tyttölapsi, että kaikki keksivät hänelle
diminutiivi nimiä, leikillisiä sanoja, hyväily- ja soperrussanoja,
ja yleensä kaikenmoisia sanoja, joilla koettivat kuvata hänen
viehätystänsä (vaikkei kukaan siihen pystynyt). Niinpä hän oli milloin
Kultamuru, milloin Päivänsäde, milloin Pikku Veitikka, milloin Telmyri,
Hyppy-Liisa ja Leppäkerttu, ja lopulta hän vähitellen muuttui Naniksi
ja Nannieksi ja vihdoin viimein säädylliseksi Nancyksi.
"Tänään Nancy täyttää kymmenen vuotta" mietiskeli amiraali. "Ihme ja
kumma miten aika kuluu! Sinä olit nuori vänrikki, Carey, ja muistan
vielä hyvin minkälaisen kirjeen kirjoitit minulle, kun tämä pikku
typykkä saapui satamaan. Odotahan hetkinen, luulenpa että tuo pikkunen
runosepustus, jonka liitit kirjeeseesi, on ollut laukussani aina siitä
päivin. Pidin siitä niin."
"Muistan kirjoittaneeni sinulle" sanoi herra Carey. "Koska olit
lainannut minulle viisisataa dollaria päästäkseni naimisiin, arvelin
olevani velvollinen kertomaan sinulle vaiheistamme."
"Voi, isä, täytyikö sinun lainata rahaa?" huudahti Kathleen.
"Täytyi, tyttöseni. Ei lainaaminen ole häpeällistä, jos vain maksaa
velkansa, ja sen minä tein. Allan-setä oli juuri aloittanut liikkeensä,
ja siihen olin pannut pienen pääomani niihin aikoihin, kun kohtasin
äitinne. Jos te olisitte sattuneet kohtaamaan äidin, eikö teitäkin
olisi haluttanut naida hänet?"
"Olisi toki!" huudahti Nancy innokkaasti. "Vaikka viisikymmentä
kertaa!" Jolloin syntyi yleinen nauru.
"Ja miten kävi niiden rahojen, jotka joutuivat Allan-sedän
liikkeeseen?" kysäisi Gilbert odottamattoman älykkäästi.
Isä ja äiti vaihtoivat hämmentyneen katseen ennenkuin kapteeni
vastasi: "Oh! kyllä ne saadaan takaisin kuudenkertaisiksi kasvaneena
kunhan hiukan odotamme, Allanilla on juuri nyt hyvin tuottava yritys
hankkeilla, amiraali."
"Hauska kuulla! Mukava toveri ja kunnon mies! Soisin vain, että hän
joskus saisi todella jotain aikaan, eikä vain turvautuisi lupauksiin."
"Kyllä hän vielä lupauksensa pitää, jos vain saa olla terveenä, mutta
juuri näihin aikoihin on hänen terveytensä perin huonossa kunnossa. No
niin, luehan runo!"
Amiraali sovitti silmälasit nenälleen Kathleenin auttamana, joka istui
hänen polvellaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen suudellakseen häntä
kummallekin poskelle. Sitten hän luki:
On tullut yönä sunnuntain
pien' pursi valkamaan,
niin kummallinen, purjeeton. --
Ma katsoin, nauroin vaan.
Sumuista merten outojen
tuo saapui pursi soma
ja meille laski ankkuriin. --
Oi, tyttäreni oma!
Niin tuhannesti, tietäkää,
se tervetullut on.
Sai vastaan Toivo, Rakkaus
ja runo koruton.
Lipuitta, papereitta on
tuo pursi pieni, soma;
ei kuulu Brittein laivastoon
mun tyttäreni oma.
Nyt kaikki kellot kaikukaa,
jo koittaa uusi aika.
Nyt pienet tossut vallitsee
ja tuttipullon taika.
"Voi miten kaunista, Peter!" huudahti Carey-äiti aivan hehkuvana. "Sinä
et ole milloinkaan näyttänyt sitä minulle!"
"Sinä puuhasit liian paljon yllämainitun hauskan pikku veitikan kanssa,
vai mitä Nan, tarkoitan Nancy!" ja isä nipisti häntä korvasta ja
nykäisi vallatonta suortuvaa.
Nancy oli mitä viehättävin olento silmäin katseltavaksi ja hänen
kaunis ulkomuotonsa oli perinnöllistä. Sillä "kauniit Careyt" oli
nimitys, joka jo kolmen sukupolven aikana oli kuulunut hänen isänsä
perheen jäsenille, ja kun luutnantti Carey valitsi Margaret Gilbertin
vaimokseen, oli hänellä onni saavuttaa seurapiirinsä viehättävimmän
neidon rakkaus.
Niinpä kertomuksemme alkaessa Careyt saivat yhä pitää vanhan nimensä,
sillä kaikille lapsille oli luonto-äiti ollut antelias, eikä
tuttavapiiri voinut milloinkaan ratkaista kumpi tytöistä, Nancy vaiko
Kathleen oli perheen kaunotar. Kathleen oli vaaleakutrinen hipiä
muistutti ruusua ja kasvojenpiirteet olivat hienot, ei pieninkään
puute häirinnyt hänen muotonsa harvinaista viehkeyttä. Kaikki hatut
soveltuivat hänelle; kaikki värit sulautuivat hänen hiustensa väriin.
Hän oli sisaruksista kaunein niin kauan kuin Nancy pysyi poissa
näkyvistä, mutta sinä hetkenä kun tämä nuori neitonen näyttäytyi,
joutui Kathleen varjoon. Nancy ärsytti, kipinöi, hehkui, Nancy oli
toisinaan nyrpeä ja tuontuostakin tulistui; Nancyn silmiä täytyi
alinomaa tutkistella, jos mieli tietää oliko mitään uutta sattunut
hänelle itselleen tahi hänen lähimmälle ympäristölleen. Ellei häneen
vilkaissut vähän väliä, joutui peräti takapajulle perheen tapahtumiin
nähden; minuutissa tahi parissa hän saattoi lennättää kymmeniä
sähkösanomia jollekin jostain. Kathleenin saattoi huoleti tunniksi tahi
pariksi heittää oman onnensa nojaan mielenmuutosta pelkäämättä; hänen
mielialansa vaihtelivat vähemmin, hänen luonteensa oli tasaisempi,
hänen harrastuksensa nykyhetken tapahtumiin vähemmän kiihkeä ja elävä.
Kathleenin luonne vaati elävöittämistä, Nancyn taltuttamista. Hänen
vaikutteensa tulivat sisästäpäin, kuten niiden aina olisi tultavakin,
vaikka ne silloin tavallisesti kaipaavat ulkoa tulevan voiman opastusta.
Nancy oli enemmän impulsiivinen kuin ahkera, enemmän jalomielinen kuin
viisas, enemmän uskalias kuin harkitseva; kestävyyttä ei hänellä ollut
liiaksi ja kärsivällisyyttä tuskin ensinkään.
Gilbert oli tulinen, kaksitoistavuotias, seikkailuhaluinen poika.
Helposti hän syttyi tuleen, mutta ei palanut kauan, siksipä hänen
halunsa vetikin uljaisiin tekoihin, hetkellisesti innostuttaviin ja
nopeasti suoritettaviin, sellaisiin, joista voittaja suoriutuu paisuvin
rinnoin, lakissaan sulka, ja jotenkin silmiinpistävä sulka parhaiten
soveltuikin Gilbertille.
Peter-poika? Oh! Peter, nelivuotias, on parin sanoin kuvattu:
täysiverinen naistenlumooja ja sydänten murtaja. Kaikkia pienen
pojan muodostamiseen tarvittavia alkuaineita oli tässä käytetty,
mutta joukkoon oli sekoitettu valkoista taikaa. Sääli ajatella niitä
monia kymmeniä tyttövauvoja, joiden ehkä jo ennakolta oli kärsittävä
polttavaa sydänvaivaa, koska eivät kaikki voineet mennä aikuisiksi
tultuaan naimisiin Peterin kanssa.
III.
YHTEINEN NIMITTÄJÄ.
Kolme viikkoa oli kulunut Carey-äidin lähdöstä Fortress Monroehin, ja
lapset olivat eläneet suurenmoisten siveellisten voittojen aikaa. Jos
John Bunyan olisi vilkaissut sisään ikkunasta, olisi hän varmaankin
huudahtanut:
Ken etsii tosi kuntoa,
Hän tänne tulkohon.
Harhaan joutuminen tässä kurjassa maailmassa on kylläkin helppoa, mutta
on olemassa eräitä asianhaaroja, jotka ikäänkuin opastavat meitä hyveen
tielle. Kun esimerkiksi muinaisajan ritarin tavoin kannat lähinnä
sydäntäsi tunnuslauseita sellaisia kuin: "Parempi kuolema kuin tappio!"
"Ihminen voi mitä hän tahtoo!" "Kunnia ennen kaikkea" j.n.e. Nämä
lauselmat näyttävät varsin kauniilta koulun kesätehtävien mottosanoina,
mutta useat katoavat käytännöstä jo ennen kylmien säiden saapumista.
On vaikeata tehdä oikein, kuten jo mainittiin, mutta ei silloin,
kun äiti on meistä erossa ensimmäisen kerran syntymämme jälkeen, ei
kun kodin ainainen päivänpaiste levittää säteitään muualla, ja me
haparoimme hämärissä ilman häntä, palauttaen mieleemme hänen viimeisiä
sanojaan ja omia, viimeisiä lupauksiamme. Ei vaikeata kun ajattelemme
rakkaita, sinisen samettihatun värisiä silmiä ja niistä tipahtavia
kyyneleitä. Ne ovat satojen penikulmien päässä, mutta kymmeniä
kertoja päivässä näemme niiden katseen ja illalla ovat ne viimeisenä
ajatuksenamme.
Ei ole vaikeata tehdä oikein kun ajattelemme isää; hilpeätä, reipasta
isää, joka on vuoteessa heikkona sairaana äidin hoitamana; hellästi
myhäilevää isää, jonka silmät tuontuostakin välähtelevät niin
lystikkään iloisesti; pitkää, leveähartiaista isää, joka täydessä
virkapuvussaan on uhkea kuin mikäkin jumala, isää, niin urhoollista,
että jos hän joskus maailmassa joutuisi meritaisteluun, niin hän
nujertaisi vihollisen käden käänteessä; isää, jonka lämmin, tukeva käsi
merkki- ja lupapäivinä taluttaa meidät suurenmoisille huviretkille,
missä saamme nähdä elämän hauskimmat puolet ja missä nautimme aivan
suunnattomasti.
Tulipalon riehuessa katolla riitaisinkin perhe lakkaa kiistelemästä
kunnes hädästä on suoriuduttu ja on päästy uuden katon suojaan.
Mikä lieneekään syynä, mutta raskaiden koetusten, murheiden ja
onnettomuuksien aikana unohtuvat erimielisyydet, jotka ovat erottaneet
ihmisiä. Eikö se melkein muistuta matemaattista tehtävää, missä
murtoluvut tehdään yhdennimisiksi?
Careyn taloudessa oli nyt jalo kilpailu käytöksen erinomaisuudesta ja
sen seuraukset ulettuivat keittiöstä lastenkamariin. Ellen, keittäjä,
oli töissään siistimpi, Joanna, toinen palvelija, entistä kiltimpi,
Nancy, joka, oli "vastuunalainen" nousi aamulla muita aikaisemmin ja
kävi viimeisenä nukkumaan, käytyään ensin tutkimassa olivatko kaikki
ovet ja ikkunat suljetut, nekin, joita miesmuistiin ei oltu lukittu.
"Minä olen vastuunalainen", hän kolme, neljä kertaa päivässä hoki
itselleen ja pelkäänpä muillekin! Kun hän vähänpäästä nurkumatta
muutti puhdasta Peterin ylle, osoitti hän siinä sellaista enkelimäistä
kärsivällisyyttä, että paksunahkaisimmankin täytyi heltyä ihailuun.
Peter ei koskaan muistanut hänellä vaatteita olevankaan. Hän olisi
voinut olla oikea myrskylintu, joka upotti parhaat höyhenensä aaltoihin
ja antoi Jumalan auringon kuivata ne missä ja milloin tahansa.
Tomu, rapakko, vesi, sulavat namuset, tahmeat aineet valmistivat
hänelle kaikkein mieluisinta ajanvietettä, ikäänkuin valkoisia
merimiespukujakin olisi kasvanut joka oksalla ja niitä voisi vain vetää
ylleen milloin mieli teki.
Gilbertkään ei voinut estää tunteitaan kohoamasta ihailun ja
kunnioituksen asteelle nähdessään Nancyn vakavaa intoa. "Sinua ei
kukaan voisi tuntea, Nancy; tämähän on kerrassaan ihmeellistä, tokko
sitä vain kestää" virkkoi hän. Otettiinpa tämäntapainenkin kiitos
rakastettavan suopeasti vastaan, vaikka Nancy ehkä aikaisemmissa
vaiheissaan olisi lennättänyt aika kipakan vastauksen. Kun hän oli
"vastuunalainen", ei hänen ollut lupa virkkaa mitään, vaikka Gilbert
unohtaisikin itsensä siihen määrin, että sanoisi häntä röhkiväksi
porsaaksi. Hänellä oli se autuas tietoisuus, että jos olisi tutkittu,
niin hänen puseronsa alta olisi löytynyt jotain enkeli-siipien
tapaista, ei harjaksia.
Gilbert puolestaan ei aavistanut koulunsa opettajain ihmettelevän oliko
hän tullut uskonnolliseksi vai työskentelikö hän jonkun poikamaisen
vedon kannustamana. Varovasti, ikäänkuin peläten sen särkyvän
tiellä, hän kantoi viikkoarvostelunsa kotiin, liisteröi sen suurelle
paperiliuskalle ja kehysti sen punaisilla, valkeilla ja sinisillä
kultapaperi-liuskojen yhdistämillä tähdillä. Kuinka kapteeni ja rouva
Carey vuoroin nauroivat ja itkivät, kun tämä kuvaava tervehdys saapui
heille. "Oi, kyllä he ovat kultaisia", huudahti Carey-äiti. "Kuinka
eivät olisi?" mutisi kapteeni heikosti, "ovathan he sinun lapsiasi."
* * * * *
"Oikeastaan on aivan yhtä helppoa tehdä oikein kuin väärin, Kathleen",
sanoi Nancy eräänä iltana tyttöjen käydessä nukkumaan.
"Oo-n!" myönsi Kathleen hiukan viivästellen, sillä hän oli
arvosteluissaan johdonmukaisempi ja punnitsevampi kuin sisarensa.
"Mutta täytyy lakkaamatta pitää ajatukset siinä eikä saa pikkuistakaan
hellittää! Ja sitten on helpompi parin viikon aikana kuin ajan pitkään!"
"Se on totta", arveli Nancy; "olisi vaikeata jatkaa tätä iankaiken. Ja
täytyy olla joku, jota rakastaa aivan vimmatusti, muuten ei ensinkään
jaksaisi. Mitenkähän ne ihmiset tulevat toimeen, jotka eivät voi
rakastaa sillä tapaa, tahi joilla ei ole ketään rakastettavaa?"
"En tiedä", sanoi Kathleen unisesti. "Minua niin uuvuttaa tämä hyvänä
oleminen, että joka ilta luen rukoukseni ja kömmin vuoteeseeni aivan
läpiväsyneenä. Viime yönä nukahdin kesken rukousta, nukuin minä!"
"Älähän lörpöttele!" huomautti Nancy epäuskoisesti.
IV.
SÄRKYNYT PIIRI.
Nuo kolme viikkoa olivat pidenneet kuukaudeksi ja hyveet olivat yhä
valtiaina Careyn perheessä. Mutta asiat olivat muuttuneet. Kaikki sen
huomasivat paitsi Peter. Hän puuhaili aamusta iltaan siinä ilojen
ihmemaassa, missä ei kuolemasta mitään tiedetä. Lapset eivät enää
rynnänneet postinkantajaa tapaamaan, vaan odottivat kunnes Joanna
toi postin huoneeseen. Kirjeiden sävy alkoi muuttua, varmasti, päivä
päivältä. Ensin ne koettivat olla reippaita, sitten niissä puhuttiin,
että pahin oli todennäköisesti ohi, lopulta tuli toivomus, että isä
läpäisisi taudin. "Voi! kunpa vain hän läpäisisi kokonaan! Kunpa
olisimme siellä äitiä auttamassa!" nyyhkytti Nancy.
Eräänä aamuna sanoi Ellen Joannalle keittiössä: "Minun luuloni
on, ettei kapteeni paranekaan taudistaan, tekisi mieleni lähteä
Newburyportiin serkkuani tervehtimään, sillä minua ei haluta olla tässä
talossa, kun lapset saavat tietää." Ja Joanna sanoi: "Häpeähän toki,
tahdotko jättää lapset juuri heidän murheensa hetkellä!" Jolloin Ellen
nolostui ja tunnusti olevansa kurja pelkuri.
Vihdoin viimein koitti päivä, joka ei koskaan lähtenyt mielestä; päivä,
joka kuin polttamalla pyyhkäisi muistista kaikki edelliset päivät kuten
mahtava aalto tieltään raivaa kaikki pikku laineet, päivä, jolloin
Ann-serkku -- Allan-setä kun ei sairaudeltaan päässyt matkustamaan --
tuli tuomaan sen hirvittävän uutisen, että kapteeni Carey oli kuollut.
Älköön kukaan luulko, ettei Ann-serkku surrut ja ottanut osaa lasten
suruun ja omalla karulla tavallaan koettanut lohduttaa heitä, mutta
hän oli kiitollinen, että hänen tehtävänsä oli lyhytaikainen.
Rouva Carey tiesi miten oli käyvä, ja hän oli järjestänyt asiat
niin, että hän voi saapua kotiin aivan pian sen jälkeen kuin isku
oli kohdannut. Äitinsä määräyksestä (hän oli ajatellut kaikkea)
oli Peter vietävä naapuritaloon, jossa hän parhaillaan oli kaiken
mielenkiinnon keskuksena ja hilpeyden aiheuttajana. Hän oli liian
nuori, jotta hänellä voisi olla minkäänlaista hyötyä toisten kyynelten
näkemisestä, pienet taimilapset viihtyvät parhaiten auringonpaisteessa.
Toiset istuivat katuikkunan ääressä surkeaan ryhmään kyyristyneinä,
turvonnein silmin ja läpimärät nenäliinat liikuttaviin pikku tukkoihin
kierrettyinä.
Ann-serkku tuli ruokasalista pitäen kädessään karahvia ja lusikkaa.
"Kas niin, lapset", kehoitteli hän, "nyt olette jo kaksitoista tuntia
lakkaamatta itkeneet, enkä minä siitä lausu moitteen sanaa. Minä
tekisin juuri samalla tavalla, jos olisin itkuun taipuva. Ettekö
sentään usko teissä olevan terästä sen verran -- kaikissa kolmessa --
että jaksaisitte pitää päänne pystyssä äitinne takia, kun hän tulee
kotiin. Minä olen teille kullekin sekoittanut hyvän annoksen höystettyä
spriitä, se on kerrassaan mainiota hermoille. Teidän on annettava
äitinne nukkua yksi yö, ja kun hän alkaa hiukankin palata voimiinsa,
olette te hänen paras lohdutuksensa maailmassa. Jos tuolla tapaa aiotte
jatkaa, niin tuotatte hänelle kuoleman."
Se oli hyvä keksintö ja lääke oli rauhoittavaa. Gilbert otti
ensimmäisen kulauksen, Kathleen toisen ja Nancy kolmannen, ja
tuskin oli viimeinen siemaus kadonnut lasten poloisiin, kivistäviin
kurkkuihin, kun jo vaunut pysähtyivät veräjälle. Joku sukelsi esiin
niistä ja auttoi äitiä astumaan vaunuista, äitiä, joka ennen oli ollut
vielä kepeäjalkaisempi kuin Nancy. Vieras herrasmies, voi! vieras
ei hän ollutkaan, olihan rakas amiraali, joka talutti äitiä tietä
pitkin. He olivat tietämättään odottaneet saavansa nähdä ruskean
muhvin ja sinisen samettihatun, mutta ne olivat hävinneet samoin
kuin isä ja kaikki edellisten vuosien ihanuudet. Niiden tilalla oli
mustat vaatteet, jotka kouristivat heidän sydämiänsä. Mutta äiti
oli heittänyt syrjään hunnun, joka kätki hänet lasten ikävöiviltä
katseilta, ja kun hän kohotti kasvonsa, säteili niistä entistä, vanhaa
rakkautta. Hän oli murtunut, hän oli kalpea, mutta hän oli yhtäkaikki
äiti, ja nuo kolme pientä, harrasta odottajaa kiskaisivat auki oven ja
tempasivat hänet syliinsä nyyhkien, voihkien, supattaen kaikennäköisiä
helliä lohdutussanoja, ja heidän lapselliset kyyneleensä tipahtivat
lääkitsevän kasteen tavoin äidin sydänraukalle. Amiraali viihdytti
ja rauhoitti heitä kutakin vuorostansa paitsi Nancyä. Ann-serkun
lääkkeestä ei ollut mitään apua, ja nyyhkytysten tukehuttamana Nancy
pakeni ullakkoon kunnes hän tunsi olevansa kyllin vahva sanomaan ilman
äänenvärähtämistä "äidin tähden". Sitten hän hiipi alas ja kulkiessaan
varpaillaan sivu äitinsä huoneen hän kurkisti sisään ja näki jonkun
istuvan ikkunan ääressä olevassa tuolissa, joka oli ollut tyhjänä
toista kuukautta, ja tuo mustapukuinen olento oli kaikki, mikä oli
jäljellä äidistä; outo, murheellinen, hiljainen äiti, joka oli jättänyt
osan itsestään jonnekin -- hilpeän osan, reippaan osan, sen osan, joka
teki hänet niin huvittavaksi, niin lumoavan erilaiseksi kuin kaikki
muut äidit. Nancy pujahti hiljalleen sisään ja painoi nuoren, pehmoisen
poskensa vasten äitinsä poskea silittäen ääneti hänen hiuksiaan.
"Sinulla on neljä, jotka sinua rakastavat ja pitävät sinusta huolta",
virkkoi hän. "Onhan se hiukan parempi kuin ettei olisi ketään."
Rouva Carey tempasi hänet lujasti syliinsä. "Oh! Nancy rakkaani!
minun ensimmäiseni, minun vanhimpani, Jumala on auttava minua, sen
tiedän, mutta juuri nyt tarvitsen jotain lämmintä ja pehmeätä,
johon voin nojata; tarvitsen jonkun käsivarsia tuekseni, ja huulia
suudeltavakseni! Minun ei pitäisi murehduttaa sinua eikä turvata
sinuun, sinä olet liian nuori -- mutta minun täytyy vain hiukan, nyt
alussa. Näetkös, rakkaani, isän jälkeen olet sinä!"
"Isän jälkeen sinä!" Tästä hetkestä alkaen sai Nancyn elämä uutta
vauhtia. Tässä hän sai kannustimensa, tässä uskonsa; tässä sen
sytykkeen ja elähdyttävän voiman, jota hän oli ollut vailla. Hän ei
yhdessä kädenkäänteessä tullut vuosia vanhemmaksi, mutta hänelle
selvisi välähdyksenä, mitä mahdollisuuksia, mitä etuoikeuksia, mitä
velvollisuuksia hänen eteensä oli auennut. Elämän kasvot olivat
muuttuneet ja niin oli Nancykin.
"Rakastatko minua lähinnä äitiäsi?" oli amiraali kerran houkuttelevasti
kysynyt, kun Nancy oli kahdeksan vuotias ja tavallisuuden mukaan hänen
polvellaan.
"Voi enhän toki!" vastasi Nancy miettien ja päätänsä pudistaen.
"Vai et, no, sehän on aika kolaus minulle", huudahti amiraali nipistäen
häntä korvasta ja venyttäen pientä suortuvaa. "Minä uskottelin
itselleni, että olisin lähinnä äitiä, kun olen oikein parhaimmillani."
"Katsos, Ami kulta", sanoi Nancy kietoutuen kiinni hänen liiveihinsä ja
huoahtaen pelkästä mielihyvästä, ajatellessaan miten paljon kilttejä
ihmisiä on maailmassa. "Katsos näin se on. Ensin on äiti, ja sitten on
äidin ympärillä hyvin, hyvin avara tila tyhjää; ja sitten tulette isä
ja sinä sen tyhjän jälkeen."
Amiraali myhäili vakavaa, kaunista myhäilyään, joka usein tuli
hänen silmiinsä, kun hän piteli Carey-äidin poikasia polvellaan.
Hän suuteli Nancyä korvan takaa pilkistävälle pienelle, valkealle
täplälle, missä ruskea tukka silkinpehmeänä ja hienountuvaisena kuin
siveltimellä vedettynä taipui somiin suortuviin. Hän ei virkkanut
mitään, mutta tähän suudelmaan sisältyivät hänen nuorukaisunelmansa
ja eräät miehuusiäntoiveet, jotka eivät koskaan olleet toteutuneet.
Hän mietti, että Margaret Gilbert oli onnellinen nainen ollessaan
Carey-äiti; ja lisäksi sellainen äiti, että hänen ympärillään on hyvin,
hyvin avara tila tyhjää ja vasta sen tilan jälkeen on muu maailma
lähempänä tahi etäämpänä ansioittensa mukaan. Ja hän mietti, eikö juuri
tuossa toteutunut äitiyden ihanne ja eikö sellainen edistänyt Jumalan
tarkoitusperiä tässä maailmassa.
V.
MITÄ ON JULIALLE TEHTÄVÄ?
Puhutaan usein perhepiireistä, mutta oikeita piirejä ei ole niinkään
monta. On yhdensuuntaisia viivoja, jotka eivät koskaan yhdy, on
neliöitä, kolmioita, suunnikkaita, on vinoja neliöitä ja epäkkäitä ja
monia muita geometrisia kuvioita minkä verran tahansa, mutta verrattain
harvoin näkee oikein kaunista pyöreätä perhepiiriä. Todellinen
perhepiiri syntyy kun isä ja äiti ensin tarttuvat toistensa käsiin ja
rakkaasti seisovat käsitysten, sitten he kurottavat kätensä kummallekin
puolelle ja siinä tuokiossa laskeutuu niihin lastenkäsiä, jotka taas
lujasti pitävät kiinni toisistansa, ja niin muodostuu piiri. Yksi lapsi
on parempi kuin ei mitään, koko lailla parempi kuin ei mitään; se on
ainakin yritys oikeaan suuntaan, mutta oikein sievää muotoa ei piirille
vielä silloin synny. Seisokoot vaikka kuinka kauniisti, pyöreätä piiriä
ei vain tule. Mutta sillä hetkellä kun piiriin liittyy useampia, kaksi,
kolme, neljä, viisi, se pyöristyy, ja karttuu iloisuutta, karttuu
naurua ja toimintakykyä. (Karttuu myös vastuunalaisuutta ja huolia,
mutta miksi peloittelisimme ihmisiä muodostamasta piirejä, kun ei niitä
kuitenkaan tule liikaa.)
Careyn perhe oli ollut pyöreä ja puutteeton piiri, rakkaus ja
sopusointu oli yhdistänyt kaikkia sen eri osia. Toiset perheet
muodostavat vinokaiteita, äiti rakastaa lapsia, mutta ei isä, tahi
isä rakastaa, mutta ei rakasta äitiä, tahi isä ja äiti rakastavat
toisiansa, mutta jättävät lapset osattomiksi, on aivan mahdotonta
luetella kaikki ne mittausopilliset omituisuudet, jotka vinokaidetta
estävät tulemasta ympyräksi, mutta yksi henkilö voi seisoa niin
pahasti, että piiri tulee muodottomaksi. Kun kapteeni Carey oli
lähtenyt pitkälle matkalleen tuntemattomaan ja kartoittamattomaan
maahan, koettivat jäljelle jääneet Careyt pari kuukautta muodostaa
perhepiirin yhä vieläkin onnistumatta siinä vähääkään. He painautuivat
niin liki toisiansa kuin suinkin taisivat, mutta sillä piirin kohdalla,
missä isä oli ollut, oli aina aukko. Kaikista ei jää aukkoa heidän
poistuessaan, on vaiteliaita, haluttomia, hajamielisiä ja yksinomaan
työhönsä kiintyneitä miehiä, mutta kapteeni Carey oli täynnänsä
eloisuutta, lämpöä ja hyvää tuulta. On omituista, että niin moni mies
luulee lapsen omistamisen tekevän hänestä isän, siinä hän erehtyy,
ja se erehdys on varsin yleinen. Kapteeni Carey oli poika poikiensa
seurassa, ja tyttäriensä rakastettava ja huomaavainen toveri; vaimoansa
kohtaan -- oh! parasta lienee olla siihen kohtaan koskemattakaan. Eikä
rouva Careykaan sitä koskaan tehnyt, hän kätki sen omaan sydämeensä
puhumatta siitä kenellekään. Sellainen muisto ei voi milloinkaan
haihtua, sellainen tappio ei milloinkaan tulla korvatuksi. Tässä ei
ollut muuta neuvoa kuin muistella isän ylpeyttä ja osoittautua sen
arvoiseksi, palauttaa mieleen hänen huolenpitonsa äidistä ja täyttää
hänen paikkansa mikäli mahdollista. Olla uljas, uuttera ja uskollinen,
kas siinä äidin kolme u-ta, joista oli ainoa apu nykyisissä oloissa.
Helpointa ei tietenkään ollut harjoittaa toiseksi mainittua avua,
sillä ensimmäinen säästäväisyystoimenpide oli ollut Joannan, sisäkön,
erottaminen. Vanhanaikuisissa romaaneissa isäntäväkeensä kiintyneet
palvelijat aina hartaasti haluavat jäädä paikkoihinsa ilman palkkaa,
mutta tämä kertomus liikkuu myöhempien aikojen vaiheissa. Joanna
itki eron katkeruutta, mutta ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi
sellaista romanttista ja epäkäytännöllistä käännettä kuin olisi ollut
toimeenjääminen ilman korvausta.
Kapteeni Careyn palkka oli ollut, tahi oikeammin, olisi tullut olemaan
viisituhatta dollaria, sillä hän oli saanut ylennyksensä vasta kolme
kuukautta ennen kuolemaansa. Lisäksi hän olisi saanut ylimääräisesti
viisisataa dollaria merellä ollessaan ja saadessaan tämän lisäyksen
entisiin tuloihinsa hän oli päättänyt korottaa henkivakuutuksensa.
Mutta tauti tapasi hänet ennenkuin se tuli tehdyksi, tauti, joka
alkujaan oli niin mitätön ja vaaraton, mutta sai sellaisen äkkinäisen
ja odottamattoman käänteen.
Henkivakuutuksen täytyi sinänsä joutua pankkiin vastaisia tarpeita
varten. Rouva Carey arveli sen viisaimmaksi, kun oli huolta pidettävä
neljästä lapsesta alle viidentoista vuoden. Kysymys oli vain miten
rahat oli pysytettävä pankissa ja kuitenkin elettävä kapteenin
eläkkeellä, joka oli kolmekymmentä dollaria kuussa. Olihan heillä,
kapteenilla ja hänellä, hiukan varallisuuttakin, kymmenentuhatta
dollaria, mutta se oli sijoitettu Allan Careyn liikkeeseen, ja
Allan oli pahasti hermosairaana eikä hänen liikkeestään oltu
vielä saatu irti minkäänlaisia tuloja, ei suuria eikä pieniä.
Amiraali oli maailman toisessa ääressä, ja vaikkapa hän olisikin
ollut tavattavissa, ei rouva Carey olisi koskaan uskonut hänelle
taloudellisia huoliaan. Ajatellessaan hänen parantumatonta tautia
potevaa sisartaan ja monenlaisia velvollisuuksiaan ei rouva Carey
olisi suostunut vastaanottamaan amiraalin avunantoa, eipä edes ensi
ajan monissa tukalissa vaikeuksissa. Ei, nyt vaadittiin uhrautumisen
vuosia, ja vaadittiin jokaiselta, sillä vuosia oli kuluva ennenkuin
Gilbert pystyi auttamaan, ennenkuin Nancy oli kyllin vanha käyttämään
lahjakkaisuuttaan hyväkseen tahi ennenkuin Allanin huostaan uskotut
rahat antaisivat osinkoja. Vaadittiinpa enempääkin, sillä näinä vuosina
ei säästelemisestä ja tarkkuudesta olisi yksin apua, tarvittiin lisäksi
ansiotyötäkin.
Rouva Carey oli vasta hiljakkoin jutellut näistä asioista kolmen
vanhimman lapsensa kanssa. Talo, missä he nykyisin asuivat, oli
liian kallis heidän vastaiseksi kodikseen, ja muuttokysymys piti nyt
kaikkien mielenkiintoa vireillä. Joanna oli tähän päivään asti ollut
ensimmäinen yritys säästäväisyyteen, mutta voi! Joanna oli vain pisara
välttämättömyyden saavissa.
Eräänä maaliskuun aamuna rouva Carey istui huoneessaan lastensa
ympäröimänä kirje helmassaan. Kirje oli Mansonilta, Allan Careyn
nuoremmalta osakkaalta, ja se oli saattanut hänet rauhattomaksi ja
neuvottomaksi, se kun nostatti pinnalle niin monta rahakustannuksia,
velvollisuuksia ja vastuunalaisuutta koskevaa kysymystä. Kirjeestä
saatiin tietää: että Allan Carey oli ruumiillisesti ja henkisesti
murtunut mies, että hänet oli lähetettävä sekä ilmanalan että hoidon
vuoksi parantolaan Adirondacksiin; että liikkeen osakkeet, jos niitä
jaksettaisiin pitää, voisivat vielä joskus tulla korkoa tuottaviksi,
(eikä ollut niinkään vaikeata pitää niitä, sillä tällä hetkellä ei
kukaan niitä halunnut); ettei Allanin pienellä tyttärellä Julialla
ollut minkäänlaisia tulolähteitä sen jälkeen kuin isän kuukautiset
laskut oli maksettu ja että hänen ainoa sukulaisensa, Careyn perhettä
lukuunottamatta, eräs neiti Ann Chadwick, oli kieltäytynyt ottamasta
häntä luokseen. "Herra Carey kääntyi neiti Chadwickin puoleen viime
hädässään", kirjoitti herra Manson, "sillä hänen mieltänsä apeutti
jo ajatuskin, että te, hänen veljensä leski joutuisitte hänen
vastoinkäymistensä tähden kärsimään enemmän kuin tarpeellista oli,
ja hän kielsi jyrkästi teille ilmoittamasta kovan kohtalonsa laatua
ja laajuutta. Neiti Chadwickin ainoa vastaus hänen pyyntöönsä oli,
että hänen mielestään oli jokaisen pyrittävä tulemaan toimeen omalla
pohjallaan seisoen, ja että jos hänellä, Allanilla, olisi ollut sama
vakaumus, ei hän olisi joutunut nykyiseen ahdinkotilaansa. Kerron
teille, hyvä rouva Carey", jatkoi kirjoittaja, "tämän vain saadakseni
teiltä neuvoa lapsen suhteen. Tiedän varsin hyvin, etteivät tulonne
riitä edes omien lapsienne ylläpitoon; mitä on siis Julialle tehtävä?
Itse olen köyhä nuorimies ja minulla on kaksi sisarta elätettävänä.
Tietysti minun onnistuu saada toimi, enkä aio jättää hoitamatta Careyn
moninaisia asioita ja suunnitelmia hänen maanpakonsa aikana, mutta mitä
rahalliseen avustukseen tulee, en voi panna penniäkään enemmän likoon."
Kirjeestä oli pidetty pitkä neuvottelu, ja rouva Carey oli lukenut osia
siitä moneen kertaan, mutta vaikka lapsia suuresti säälitti Allan-setä
ja vaikka kuului äänekkäitä huudahduksia: "Julia raukka!", ei heistä
yksikään ollut vielä ehdottanut mitään aseman parantamiseksi.
"No niin", virkkoi rouva Carey taittaen kirjeen kokoon, "meillä ei näy
olevan valitsemisen varaa."
"Tarkoitatko, että otat Julian luoksemme asumaan -- oikein
perheenjäseneksi?" huudahti Gilbert.
"Siitä juuri tahtoisin kanssanne neuvotella", rouva Carey vastasi. "Te
kolme edustatte perhettä yhtä hyvin kuin minä -- Tule sisään!" huudahti
hän, sillä hän kuuli nuorimman myrskylinnun kepeiden askelten nousevan
portaita ylös. "Tule sisään! Tahtoisinpa tietää, missä on kultaisempaa
Peteriä, missä ketterämpää ja puhtosempaa Peteriä kuin meidän oma
Peterimme. Ja mistä saisimme kokoukseemme paremman neuvonantajan?"
"Puhtosempaako, äiti kulta! Miten voit sanoa noin?" kysäisi Kathleen.
"Tarkoitan puhtosempaa silloin juuri kun hän on pesty ja puettu",
vastasi Peterin äiti. "Tuletko perheneuvotteluun, Peter-muru?"
Peter kapusi äitinsä polvelle ja vastasi epämääräisesti päätään
nyykähyttäen, sillä koko hänen huomionsa oli kääntynyt liukkaan
nappulan onkimiseen pitkäkaulaisesta pullosta.
"Ole siis vaiti ja puhu vain silloin kun sinulta kysytään neuvoa",
jatkoi rouva Carey. "En tahtoisi tehdä vastoin teidän kaikkien
toivomuksia, lapset, ellei ole pakko. Omasta puolestani olen kyllä
suostuvainen kuormaa kantamaan, mutta tässä kysytään muutakin, kuin
minun myöntymystäni."
"Minusta", virkahti äkkiä Nancy, joka nyt oli päässyt äitinsä salaisen
vakaumuksen perille, "minusta Julia on pöyhkeä, itserakas, turhamainen,
teeskentelevä, pieni riikin--" Tässä hän tapasi äitinsä silmän ja
äkkiä hänen päässään tahi sydämessään tahi omassatunnossaan kajahtivat
sanat "Isän jälkeen sinä!" Tehden loistavan puhetaidollisen hyppäyksen
hän päätti lauseensa sekunnin verran tuumittuaan, -- "riikinkukko,
mutta jos äidin mielestä Julia on velvollisuus, niin olkoon hän sitten
velvollisuus, ja meidän on rohkaistava mielemme ja siedettävä häntä.
Täytyykö meidän rakastaa häntä, äiti, vai riittääkö, että olemme
hänelle hyviä ja kohteliaita ja annamme hänelle linnunpaistista rinnan
ja tyydymme itse luihin. _Hän_ ei tule koskaan sanomaan: '_En tahdo
ryöstää teiltä!_ kuten Ann-serkku, ottaessaan rinnan'."
Kathleen näytti perin alistumattomalta. Hän vihasi paistin luuosia
ja kaikkea sen arvoista elämässä. Hän ei ollut mieltynyt vuoteen
seinäpuoleen, ei istumaan keskellä vaunujen istuimella, ei leivän
kannikkapalaan, ei sitkeihin korppuihin, ei kalan pyrstöpäähän eikä
munakkaan palanneisiin reunoihin. "Minulle se merkitsee enemmän kuin
kenellekään muulle," puheli hän synkkänä.
"Kaikki merkitsee sinulle enemmän kuin muille, Kitty," huomautti
Gilbert.
"Tarkoitan, että olen aina neljäs kun kaakkuvati kulkee -- kaikessa!
Nyt tulee Julia neljänneksi ja minusta tulee viides; onpa onni, ettei
voi pudota lattiaa alemmaksi."
"Voi poloista Kathleenia!" huudahti Gilbert. "No niin, äiti, sinä olet
aina oikeassa, mutta en käsitä miksi otat perheeseemme vielä yhden
lisää, kun kokonaisen viikon ajan olemme sanoneet, ettei viidellekään
ole tarpeeksi. Onhan aivan nurinkurista panna minut yhteiseen
oppilaitokseen ja tuhlata siten säästetyt varat Julian hyväksi."
Sydämensä syvimmässä pohjukassa rouva Carey tunsi pistoksen.
Gilbertissä oli pieni hitunen kovaa itserakkautta, ja äiti tahtoi saada
sen sorasta esiin kaivetuksi ennenkuin se pääsisi juurtumaan ja sai
kasvaa liian vahvaksi.
"Muista, että Juliakin on Carey-poikanen, Gilbert," virkahti hän.
"Mutta hän on Allan-sedän poikanen ja minä olen kapteeni Careyn vanhin
poika."
"Nyt puhut aivan oikeassa äänilajissa" vastasi hänen äitinsä,
"äänenpaino saisi vain olla hiukan toisenlainen. Mitä tahtoisi kapteeni
Careyn vanhin poika tehdä ainoan serkkunsa, pienen, häntä nuoremman
tytön hyväksi -- tytön, jolla elämänsä ensimmäisinä viitenä vuotena
oli hyvin turhamainen, ajattelematon äiti, ja joka nyt on tavallaan
isätönkin, ainakin joksikin ajaksi?"
Gilbert kääntelihe levottomana epämieluisesti nolostuneena. "Olkoon
sitten", sanoi hän, "en minä tahdo olla itsekäs, ja jos tytöt
myöntyvät, on kait minunkin mukauduttava; mutta väitän vieläkin,
ettei ole johdonmukaista pyytää kuudetta jakamaan sitä, mikä ei ole
viidellekään tarpeeksi."
"Siinä olen yhtä mieltä kanssasi Gilly", hymähti hänen äitinsä.
"Tämän neuvottelun tehtävänä on vain vastata kysymykseen, onko tarkka
johdonmukaisuus aivan paikallaan, kun ryhdymme tekoihin, joihin
painavat syyt pakottavat meitä. Jos pyydämme Juliaa luoksemme, on
hänenkin 'mukauduttava', kuten sinä sanoit, ja jaettava perheen
vastoinkäymiset niin hyvin kuin saattaa."
"Hän on kerrassaan kiusankappale ja se hän on aina ollut", kuului nyt
Kathleenin suusta.
"Hän ei milloinkaan tulisi, jos hän arvaisi mitä hänen serkkunsa
hänestä ajattelevat, se on aivan varma!" huomautti rouva Carey
painokkaasti.
"No, äiti, katso nyt minua silmiin ja puhu täyttä totta. _Pidätkö_ sinä
Julia Careystä?" kysäisi Nancy.
Rouva Carey nauroi vastatessaan: "Totta puhuen en! Mutta", jatkoi hän,
"on tässäkin neuvottelussa lausuttu monta huomautusta, josta minä en
pidä, mutta minä siedän kumminkin kuulla niitä."
"Enhän minä tietysti sano Julialle vasten naamaa, että hän on
pöyhkeä ja itserakas", vakuutti Nancy rohkaisevasti. "Toivottavasti
hänen paras ystävänsä Gladys Ferguson on kadonnut näkyvistä. Viime
kerralla, kun Julia oli meillä käymässä, Kitty ja minä saimme niin
tarpeeksemme Gladys Fergusonin puvuista, ranskalaisesta kamarineidosta,
makuusuojasta, huonekaluista, ja hänen ulkomaanmatkoistaan, että
me kirjoitimme hänen nimensä paperiliuskalle, pistimme sen rasiaan
ja hautasimme sen maahan samalla hetkellä kun Julia lähti talosta.
Kun kirjoitat hänelle, äiti, sano, että meillä kyllä on viipale
rintapaistia hänelle, mutta ei yhtäkään suupalasta, ei edes luita, ole
menevä Gladys Fergusonille."
"Eiköhän olisi parasta pyytää Gladys mukaan", ehdotti Gilbert, "silloin
voisimme sanoa kuten pikku maalaistyttö Wordsworthin runossa." --
"Sun siskosarjaas, tyttöni,
paljonko lieneekään?"
"On seitsemän", hän vastasi,
mua katsoi ihmeissään.
"Sitten se jatkuu tällä tapaa", nauroi Nancy: --
"He keitä ovat? Kerro siis,
mun pieni tyttöni."
"On meitä äidin kanssa viis
ja Gladys ja Julie!"
Kaikki yhtyivät nyt nauruun, myöskin Peter, joka varsinkin oli
kovaääninen, ja joka kuvitteli itse keksineensä ilonaiheen, sillä
miksikäs muuten kaikki olisivat suudelleet häntä?
"Mitä on Julialle tehtävä? Mitä sinä sanot, Peter?" kysyi hänen äitinsä.
"Julian täytyy tulla. Hän leikki kerran hevosta", sanoi Peter. On
kylläkin ymmärrettävää, että nelivuotias käsittää maailman olevan
olemassa ainoastaan häntä varten, mutta sama käsitys luomakunnasta
oli vielä Gilbertilläkin. Kolmetoistavuotiaalla pojalla pitäisi ehkä
olla selvempi käsitys maailman ja yksilön suhteista toisiinsa; se oli
ainakin Carey-äidin vakaumus.
VI.
NANCYN TUUMA.