Auringon painuessa läntisten kukkuloiden taakse Eva hengitti vielä
heikosti. Shannon ei ollut poistunut talosta koko päivänä. Hän tunsi,
että Custer tarvitsi häntä, että kaikki Penningtonit tarvitsivat
häntä, niin vähän kuin hän kykenikin lievittämään heidän tuskaansa.
Tuntuihan ainakin siltä, että hän otti osan heidän taakastaan, ja
hänen herkkä vaistonsa sanoi hänelle, että tämä rakkauden palvelus oli
yhtä suuriarvoinen kuin käytännöllisempi apu, jota hän olisi ilomielin
tarjonnut, jos se olisi ollut hänen vallassaan.
Hän seisoi auringon laskiessa Custerin seurassa patiossa, äänen
kantamissa Evan huoneesta, kuten he kaikki olivat olleet koko päivän,
kun talolle saapui auto eteläistä ajotietä pitkin, pysähtyen pation
sisäänkäytävän edustalle. Siinä oli neljä miestä, joista kolme astui
maahan, lähestyen sitten heitä.
»Oletteko Custer Pennington?» kysyi yksi heistä.
Pennington nyökkäsi.
»Ja oletteko te neiti Burke — neiti Shannon Burke?»
»Kyllä olen.»
»Olen tutkintotuomarin apulainen. Minulla on määräys vangita teidät.»
»Vangita!» kivahti Custer. »Mistä syystä?»
Mies luki määräyksen ääneen. Heitä syytettiin Wilson Crumbin murhasta.
»Se on hyvin ikävää, herra Pennington, pahoitteli pidättäjä. »»Mutta
olen saanut nämä määräykset, ja minun on pakko noudattaa niitä.»
»Onko teidän vietävä meidät mukaanne nyt. Ettekö voi odottaa — kunnes
— sisareni on kuoleman kielissä. Eikö voitaisi järjestää niin, että
saisin olla pidätettynä täällä, niin kauan kuin hän elää?»
Viranomainen pudisti päätänsä.
»Minulla omasta puolestani ei olisi mitään sitä vastaan», hän sanoi,
»mutta minulla ei ole valtaa sallia teidän jäädä tänne. Mutta soitan
päämajaan ja otan selkoa, voinko tehdä mitään. Missä on puhelin?»
Pennington neuvoi sen hänelle.
»Te molemmat olette täällä miesteni luona, sillä aikaa kun minä käyn
soittamassa.»
Hän oli poissa noin neljännestunnin. Palattuaan hän pudisti päätään.
»Se ei käy päinsä», hän selitti. »Minun on vietävä teidät molemmat heti
mukaani.»
»Saanko käydä sisareni huoneessa katsomassa häntä vielä kerran, ennen
kuin lähden?» pyysi Custer.
»Kyllä», myönsi viranomainen, mutta kun Custer kääntyi Evan huoneeseen
päin, seurasi hän mukana.
Tohtori Baldwin ja toinen sairaanhoitajatar olivat huoneessa. Nuori
Pennington seisahtui vuoteen viereen katselemaan kalpeita kasvoja
ja pielukselle valahtaneita kiharoita. Hän ei saattanut huomata
vähäisintäkään elonmerkkiä, mutta hänelle ilmoitettiin, että Eva vielä
eli. Hän polvistui suutelemaan tyttöä ja kääntyi sitten pois. Hän
koetti sanoa jäähyväiset sisarelleen, mutta hänen äänensä särkyi, ja
hän poistui hätäisesti huoneesta.
Eversti ja rouva Pennington olivat patiossa Shannonin ja viranomaisten
seurassa. He olivat juuri saaneet tiedon tästä uudesta iskusta ja
olivat kumpikin kuin huumaantuneet. Eversti näytti vanhentuneen
kokonaisen miespolven sinä yhtenä ainoana päivänä. Hän oli riutunut,
toivoton vanhus. Hänen poikansa ja Shannon Burken sydän heltyi, kun
he näkivät hänet ja kärsivän äidin, jolta poika riistettiin tällä
hetkellä, kun he olisivat kipeimmin häntä kaivanneet. Heidän säälinsä
ja myötätuntonsa vanhempia Penningtoneja kohtaan sai heidät melkein
unohtamaan, kuinka vakava heidän oma asemansa oli.
Heidän vangitsemisensa jälkeisenä aamuna määrättiin alustava kuulustelu
pidettäväksi seuraavana perjantaina. Varhain aamulla Custer oli saanut
Ganadosta sanoman, että Eva eli vielä ja että tohtori Baldwinin
mielestä nyt oli hiukan toiveita hänen toipumisestaan.
Ganadossa painoivat epätoivo ja huolet raskaasti Penningtoneja. Eversti
tunsi, että hänen olisi pitänyt olla Los Angelesissa avustamassa
poikaansa puolustautumaan, mutta samalla hän tiesi, että hänen
paikkansa oli puolison luona, joka tarvitsi häntä vieläkin kipeämmin.
Eikä hänen sydämensä sallinut hänen poistua palvotun tyttären luota,
niin kauan kuin tuossa rakkaassa olennossa oli kipunakin henkeä.
Rouva Evans palasi Los Angelesista seuraavana päivänä. Tämä viimeinen
isku onnettomuuksien sarjassa, jonka pahansuopa kohtalo tuntui
lähettäneen tuhoamaan hänen onneansa, oli vähällä nujertaa hänet.
Hän kertoi, että Guy nähtävästi oli parantumaton mielisairas. Hän ei
tuntenut äitiään eikä millään tavoin osoittanut lainkaan muistavansa
entistä elämäänsä ja niitä tapahtumia, jotka olivat sekoittaneet hänen
järkensä.
Kello kymmenen keskiviikko-iltana astui tohtori Baldwin arkihuoneeseen,
jossa eversti, hänen puolisonsa ja rouva Evans istuivat. Kahteen
päivään ei heistä kukaan ollut nukkunut. He olivat väsyneet ja
riutuneet, mutta eivät sen pahemmin kuin tohtori-vanhuskaan, joka oli
ollut yhtä mittaa puuhassa siitä alkaen, kun hänet oli kutsuttu. Ei
koskaan ole kukaan työskennellyt väsymättömämmin ja innokkaammin kuin
hän koettaessaan temmata nuorta elämää kolkon sadonkorjaajan tieltä.
Hänen silmiensä alla oli syvät vaot, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat
ja pingoittuneet, kun hän tuli huoneeseen ja pysähtyi heidän eteensä.
Mutta ensimmäisen kerran moniin tunteihin väikkyi hänen huulillaan hymy.
»Luultavasti», hän virkkoi, »saamme hänet pelastetuksi.»
Toiset olivat niin liikutettuja, etteivät kyenneet puhumaan. He olivat
niin kauan olleet toivottomia, etteivät nyt rohjenneet edes ajatella
toivoa.
»Hän tuli jälleen tajuihinsa juuri äsken. Hän katsoi minua hymyillen
ja vaipui sitten jälleen uneen. Nyt hän hengittää ihan luonnollisesti.
Mutta häntä ei saa häiritä. Mielestäni olisi paras teidän kaikkien
mennä levolle. Rouva Pennington, teidän täytyy varmasti saada vähän
nukkua — ja myöskin teidän, rouva Evans; muutoin en voi ottaa
seurauksia vastuulleni. Jätin yöllä valvovalle hoitajattarelle sanan,
että minut on heti kutsuttava tarpeen vaatiessa, ja jos te kaikki
menette huoneisiinne, käyn minä pilkakseni tänne arkihuoneen sohvalle.
Tunnen vihdoinkin voivani huoletta uskoa hänet sairaanhoitajattaren
huostaan, eikä pieni nukahdus tekisi minulle pahaa.»
Eversti tarttui vanhan ystävänsä käteen.
»Baldwin», hän sanoi, »minun ei kannata koettaakaan kiittää teitä. En
osaisi, vaikka kielessämme olisikin sanoja, joilla sen voisi tehdä.»
»Ei teidän tarvitsekaan, Pennington. Luullakseni rakastan häntä yhtä
paljon kuin tekin. Jokainen, ken hänet tuntee, rakastaa häntä ja
olisi ollut valmis tekemään yhtä paljon kuin minä olen tehnyt. Ja nyt
laittautukaa vuoteeseen kaikki, ja huomenna uskon meidän voivan iloita.
Jos tapahtuu käänne pahempaan päin, niin ilmoitan siitä heti teille.»
* * * * *
Custer Pennington ja Shannon Burke, jotka Los Angelesin
lääninvankilassa odottivat, että heidät vietäisiin tutkittaviksi ja
oikeuteen syytettyinä kuolemanrangaistuksen alaisesta rikoksesta,
kävivät yhä iloisemmiksi sitä mukaa kuin Ganadosta joka päivä saapuvat
viestit kertoivat Evan tasaisesti toipuvan, kunnes hän oli kokonaan
sivuuttanut vaaran.
Valamiehistön valitsemisesta aiheutuvat ikävät alkuvalmistelut oli
vihdoinkin suoritettu. Kun todistaja toisensa jälkeen kutsuttiin
esille, alkoi Pennington vasta oivaltaa, minkälaisiin asianhaaroihin
nojautuvan todistusverkon valtio oli kutonut hänen ympärilleen.
Jopa sellaisilta palvelijoilta, joiden hän tiesi olevan vilpittömän
uskollisia ja häneen kiintyneitä, lypsettiin perin raskauttavia
lausuntoja. Hänen äitinsä kamaripalvelijatar todisti nähneensä hänet
täysissä pukimissa myöhään murha-iltana, kun palvelijatar tietämättä,
että Custer oli sisällä, oli mennyt huoneeseen kuten tavallisesti,
vieden pikarin jäävettä. Syytetty oli ollut pitkänään vuoteellaan,
ja hänen vyölleen kiinnitetyssä kotelossa oli ollut revolveri. Hän
todisti myöskin seuraavana aamuna mentyään laittamaan Custerin vuodetta
panneensa merkille, ettei siinä oltu nukuttu.
Tallimies todisti, että Apache oli ollut ulkona murhayönä. Hän oli
harjannut hevosen aikaisemmin illalla, kun vastaaja oli tullut
ratsastamasta. Silloin olivat he kahden tarkastaneet sen kengät, sillä
se oli äsken kengitetty. Murhan jälkeisenä aamuna hän kertoi Apachen
selässä olleen jälkiä satulahiestä, ja oikean etujalan kenkä oli ollut
poissa.
Muuan K.K.S.:n henkilökunnan jäsen todisti, että heidän leiriinsä
oli murha-iltana kello yhdeksän seuduissa saapunut ratsain nuori
mies, jonka hän luuli tuntevansa Custeriksi, ja tiedustanut Crumbia.
Hän selitti nuoren miehen näyttäneen kiihtyneeltä, ja kun hänelle oli
ilmoitettu, että Crumb ei ollut saapuvilla, oli hän lähtenyt ripeästi
ratsastamaan Sykomori-cañonia kohti.
Näiden kaikkien lisäksi tuli sen etsivän antama raskauttava lausunto,
joka oli löytänyt Apachen oikean etukengän Crumbin ruumiin alta, ja
Allenin varma ilmoitus, että hän tunsi kengän. Ainoan puuttuvan renkaan
— rikoksen vaikuttimen — paljastivat Allen ja Penningtonien talonmies.
Viimemainittu kertoi, että hänen tehtäviinsä kuului muun muassa
talon pohjakerrokseen sijoitetun lämpimän veden kuumentajan hoito.
Lauantain, elokuun viidennen päivän, iltana hän oli unohtanut sulkea
kaasullekin, kuten hänen tapansa oli tehdä. Noin kello yhdeksän hän oli
palannut sitä sulkemaan. Poistuttuaan talosta tunnelia myöten, joka
vei pohjakerroksesta eteläisen ajotien ylitse rinteelle vesitarhan
yläpuolelle, hän oli nähnyt miehen seisovan ylemmän lammikon partaalla
käsivarsi naisen ympärillä, suudellen naista. Oli ollut kirkas
kuutamoyö, ja talonmies oli tuntenut parin Custer Penningtoniksi
ja neiti Burkeksi. Hän oli joutunut hämilleen osuttuaan vahingossa
näkemään heidät, poistunut hiljaa päinvastaiseen suuntaan puiden
varjoon ja palannut palvelusväen asuntoon.
Rengas, joka yhdisti toisiinsa tämän todistuksen ja rikoksen
vaikuttimen, saatiin Allenilta puoli tuntia kestäneessä suoranaisessa
kuulustelussa, joka muodostui Shannon Burken elämän ankarimmaksi
koettelemukseksi, sillä se paljasti maailmalle ja hänen rakastamalleen
miehelle koko likaisen tarinan hänen ja Wilson Crumbin yhdessäolosta.
Siinä hänet kuvattiin huumausaineiden orjaksi ja kevytmieliseksi
naiseksi. Mutta kauheinta oli, että se osoitti vaikuttimen, mikä
saattoi kiihoittaa Custer Penningtonin murhaamaan Wilson Crumbin.
Koska Custer oli maannut rikosyönä tylsässä humalaisen tilassa eikä
kukaan ollut nähnyt häntä sen jälkeen, kun palvelijatar oli tuonut
hänelle jäävettä, ennen kuin hänen isänsä oli kello viisi aamulla
tavannut hänet makaamassa vuoteellaan täysissä pukimissa, ei hän voinut
selittää, mitä hän oli tehnyt ja missä ollut murhan tapahtuessa.
Hän oivalsi, minkälaisen vaikutuksen todistukset tekisivät valamiehiin,
kun hän ei voinut edes itselleenkään ehdottoman varmasti vakuuttaa,
ettei hän sinä yönä ollut poistunut huoneestaan. Eikä hän kovin
kiihkeästi halunnutkaan torjua itseään kohtaan kohdistettua syytöstä,
koska hän sisimmässään uskoi, että Crumbin oli surmannut Shannon. Hän
ei edes välittänyt puhua puolestaan.
Shannonia vastaan esitetyt todistukset eivät olleet niin raskauttavia.
Vaikuttimena voitiin pitää sitä, että Crumb tunsi hänen entisyytensä ja
oli turmiollisesti sekaantunut siihen. Ainoa suoranainen todistus häntä
vastaan oli leirin palvelijan kertomus, että hän oli lakaissut pois
tieltä mahdollisesti näkyneet kavion jäljet. Custerista tuntui, että
Shannonia oikeudenmukaisesti voitaisiin korkeintaan syyttää rikoksen
salaamisen avustamisesta, jos nimittäin valamiehistö julistaisi hänet,
Custerin, syylliseksi.
Vielä kuulusteltiin useita todistajia, joiden lausunnot koskivat
vähäarvoisilta näyttäviä seikkoja. Kävi kuitenkin selville, että
Crumb oli kuollut neljäkymmentäviisikaliiberisen pistoolin kuulasta,
että Custer Penningtonilla oli sellainen ase ja että se ynnä panosvyö
silloin, kun hänet pidätettiin, löydettiin koteloineen huolimattomasti
viskattuna hänen vuoteelleen.
Kun Shannon Burke meni puolustusaitioon kohdistuivat kaikkien katseet
häneen. Niitä eivät vetäneet puoleensa ainoastaan hänen kauneutensa
ja nuoruutensa, vaan myöskin sairaloinen mielenkiinto, jota hänen
Hollywoodissa viettämänsä elämän paljastaminen luonnollisestikin
herätti oikeussalin tavallisissa vieraissa. Sellaisestakin ihmisestä,
jolla oli mitä laajin maailmankokemus, tuntui uskomattomalta, että tämä
hienostunut tyttö, jonka pehmeä, sointuva ääni ja tyyni käytös olivat
varmana todistuksena synnynnäisestä siveellisyydestä, olisi voinut olla
sama nainen, joka Slick Allenin todistuksen mukaan oli näytellyt niin
paheellista ja alentavaa osaa.
Allenin silmät olivat tähdätyt häneen, ja niissä oli sama jännittynyt
ja tutkiva ilme kuin silloinkin, kun hän viimeisen kerran oli käynyt
Vista del Pason huvilassa, ikäänkuin hän olisi koettanut muistella
jotakin henkilöä, jonka kasvot hän oli melkein unohtanut.
Vaikka Shannon sanoi sanottavansa koruttomasti ja avomielisesti, olivat
hänen hermonsa ilmeisesti ankarassa jännityksessä. Hänen kertomansa
tarina, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta sekä syyttäjien
että puolustajien aavistamatta, vaikutti kuin pommin räjähdys heihin
kaikkiin. Se tuli sen jälkeen, kun jo näytti siltä, että viimeinen
rengas oli taottu siihen ketjuun, joka osoitti Custer Penningtonin
syylliseksi. Silloin hän oli pyytänyt, että hänen sallittaisiin puhua
ja kertoa tarinansa omalla tavallaan.
»En tavannut herra Crumbia», hän kertoi, »lähdettyäni Hollywoodista
viime vuoden heinäkuun kolmantenakymmenentenä päivänä, ennen kuin
sen päivän iltapuolella, jona hänet tapettiin. En myöskään ollut
kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Se, mitä kerran Allen mainitsi siitä,
että olen ollut huumausaineiden orja, on totta; mutta hän ei kertonut,
että siksi minut teki Crumb ja että siirryttyäni asumaan Ganadoon
voitin sen tottumuksen. En ole elänyt Crumbin kanssa avioelämää. Hän
käytti minua kaupustelemaan huumausaineita puolestaan. Minä pelkäsin
häntä enkä tahtonut palata hänen luokseen. Poistuessani en edes
ilmaissut hänelle, minne lähdin.
— Samana päivänä, jona hänet surmattiin, kohtasin iltapuolella hänet
sattumalta eversti Penningtonin talon patiossa. Penningtoneilla ei
ollut aavistustakaan minun ja Crumbin välisistä suhteista. Tunsin,
että he eivät olisi sietäneet minua, jos olisivat tietäneet, millainen
olin ollut. Crumb vaati minua palaamaan luokseen ja uhkasi paljastaa
minut, jos kieltäytyisin. Tiesin, että hän aikoi olla cañonissa sinä
yönä. Ratsastin sinne ja ammuin hänet. Seuraavana aamuna menin sinne
uudelleen ja koetin sotkea hevoseni jäljet, sillä olin oppinut Custer
Penningtonilta, että joskus oli helppo tuntea kengitetyn hevosen jäljet
niille ominaisista tuntomerkeistä. Siinä kaikki. Lisään vain, ettei
herra Pennington ole tiennyt tekoani eikä ole ollut siinä osallisena.»
Hetkisen näytti siltä kuin hänen lausuntonsa olisi kumonnut
viranomaisten kanteen Penningtonia vastaan. Mutta oli ilmeistä,
ettei tutkintotuomari pitänyt sitä totuudenmukaisena, sillä hän pani
Shannonin ja todistajat ristikuulusteluun ja kutsui myöhemmin lisää
todistajia. Hänen todistustaan ei voitu kumota, mutta toisaalta ei hän
voinut osoittaa, että hänellä olisi milloinkaan ollut viidenviidettä
kaliiberin pistoolia, eikä selittää, mitä hän oli tehnyt sille rikoksen
jälkeen.
Ristikuulustelun aikana tuli ilmi vielä monta vähäarvoiselta tai
merkityksettömältä tuntuvaa seikkaa kuten esimerkiksi sen keskisen
lännen kaupungin nimi, jossa Shannon oli syntynyt. Tämä mitätön kohta
oli ainoa, joka näytti vähääkään tehonneen Alleniin. Kuka hyvänsä, joka
olisi silloin häntä tarkkaillut, olisi nähnyt hänen kasvoilleen äkkiä
leviävän epäilevän, tyrmistyneen ilmeen, ja hänen kovat piirteensä
laukesivat niin, että ne jossakin toisessa ihmisessä olisivat
kuvastaneet tuskaa.
Useita minuutteja hän istui liikahtamatta, tuijottaen Shannoniin.
Sitten hän meni tytön asianajajan luokse ja kuiskasi muutamia sanoja
hänen korvaansa. Saatuaan myöntävän vastauksen, mitä hän sitten
lieneekään esittänyt, hän poistui oikeussalista.
Seuraavana päivänä esittivät puolustajat uuden todistajan,
japanilaisen, joka oli ollut palvelijana Vista del Pason huvilassa.
Hänen todistuksensa vahvisti Shannon Burken väitöksen, ettei hän ollut
viettänyt avioelämää Crumbin kanssa.
Sitten kutsuttiin Allen uudelleen todistajain aitioon. Hän kertoi
viimeisestä käynnistään Crumbin huvilassa, mainiten, että neiti Burke,
jonka hän silloin oli tuntenut nimellä Gaza de Lure, oli poistunut
talosta yhtä aikaa kuin hänkin. Crumb oli kysynyt, miksi tyttö lähti
niin aikaisin, mihin tämä oli vastannut, että hänen oli kirjoitettava
eräs kirje. Allen oli huomauttanut: »Luulin teidän asuvan täällä», ja
Shannon oli selittänyt: »Olen täällä melkein kaiket päivät, mutta yöksi
menen kotiin.» Todistaja lisäsi, että tämä keskustelu oli tapahtunut
Crumbin kuullen eikä tämä ollut millään tavoin inttänyt tytön sanojen
todenperäisyyttä vastaan.
Miksi Allen oli äkkiä ryhtynyt häntä puolustamaan, sitä Shannon ei
jaksanut käsittää. Sen saattoi selittää vain olettamalla, että mies
vähentämällä hänen todistuksensa sen osan arvoa, jossa oli esitetty
rikoksen mahdollinen vaikutin, toivoi voivansa lujittaa syytöstä
Penningtonia vastaan, jota hän yhä vihasi ja jolle hän kauan sitten oli
uhannut »näyttää.»
Loppulausunnossaan yleinen syyttäjä kuvasi vakuuttavasti rikosta alkaen
siitä hetkestä, jolloin Custer Pennington satuloi ratsunsa Ganadon
tallissa. Hän seurasi syytettyä cañonia myöten Linkkuveitsi-cañoniin
sijoitetulle leirille, jossa hän tiedusti Crumbia, ja sitten takaisin
Sykomori-cañonille, jossa Linkkuveitsi-cañonin suulla Crumbin auton
valojen oli pitänyt näkyä kauempana laajemmassa cañonissa.
Hän osoitti selvästi, että mies, joka tunsi vuoriston hyvin ja
joka etsi toista miestä päättäneenä tuhota hänet mustasukkaisuuden
ja kostonhimon kiihdyttämänä, luonnollisestikin tarkastaisi näitä
autonvaloja, jotka paloivat sellaisella kohdalla, jossa ei olisi
pitänyt olla autoa. Se, että vanki oli lähtenyt ratsastamaan,
aikoen surmata Crumbin, oli selvää sen seikan nojalla, että hän oli
ottanut mukaansa pistoolin seudussa, jossa se tavallisissa oloissa
oli tarpeeton itsepuolustukseksi. Elävästi hän kuvasi itse rikoksen
tapahtumista — kuinka Pennington kumartui satulassaan ja ampui Crumbia
sydämeen, kuinka murhaajan ratsu äkkiä hypähti, säikähtäen pamahdusta
tahi ehkä murhatun kaatumista, ja kuinka se hypähtäessään oli
potkaissut kenkäänsä, niin että se oli irtaantunut ja löytynyt sitten
Crumbin ruumiin alta.
»Ja», hän jatkoi, »tämä nainen tiesi, että Pennington aikoi murhata
Wilson Crumbin. Hän tiesi sen eikä millään tavoin yrittänyt estää sitä.
Päinvastoin hän, niin pian kuin oli kyllin valoisaa, ratsasti suoraan
sinne, missä Crumbin ruumis virui, ja, kuten silminnäkijän kumoamaton
todistus on sitovasti osoittanut, koetti tahallaan hävittää kaikki
rakastajansa rikoksen jäljet.»
Hän laski pilaa Shannonin tunnustuksesta, jota hän nimitti
yhdennellätöistä hetkellä tehdyksi ponnistukseksi ja jonka
tarkoituksena oli pelastaa syyllinen hirsipuusta.
»Jos Shannon Burke tappoi Wilson Crumbin, niin millä aseella hän
suoritti murhan?»
Hän otti käteensä luodin, joka oli vedetty Crumbin ruumiista.
Missä on se pistooli, josta tämä luoti on lähtenyt? Tässä se on, hyvät
herrat!»
Hän nosti asetta, joka oli löydetty Custerin huoneesta.
»Verratkaa tätä luotia niihin, jotka on otettu tämän pistoolin
säiliöstä! Ne ovat aivan samanlaisia. Tämä pistooli ei ole ollut
Shannon Burken. Se ei ole koskaan ollut hänen hallussaan. Hänellä ei
ole koskaan ollut tämäntapaista pistoolia. Jos hänellä olisi ollut,
olisi hän voinut selittää, mistä hän olisi saanut sellaisen ja oliko
se myyty hänelle vaiko jollekin toiselle. Ja myyjän muistiinpanot
osoittaisivat, oliko hän puhunut totta vai eikö. Ja vaikka hän ei voisi
tai ei tahtoisi ilmaista, mistä hän oli saanut aseen, saattaisi hän
ainakin neuvoa meidät sinne, mihin hän oli sen jättänyt. Hän ei voi
tehdä kumpaakaan, ja syynä on se, ettei hänellä ole milloinkaan ollut
neljäkymmentäviisikaliiberista pistoolia. Hänellä ei ole koskaan ollut
hallussaan sellaista, ja senvuoksi hän ei ole voinut tappaa Crumbia
sellaisella.»
Kun juttu vihdoin joutui valamiehistön ratkaistavaksi, näytti Custer
Penningtonin tuomio ennakolta päätetyltä, kun taas Shannon Burken
kohtalo oli vielä jumalien käsissä. Se, että Allenin ja japanilaisen
todistukset olivat tukeneet Shannonin omaa väitöstä, jonka mukaan hän
oli vain toiminut Wilson Crumbin rikostoverina, myyden huumausaineita,
poisti laskuista tärkeimmän syyn, joka hänellä olisi saattanut olla
surmatakseen Crumbin.
Niinpä ei herättänytkään suurta kummastusta, kun valamiehistö muutamia
tunteja myöhemmin julkaisi lausuntonsa, joka oli sopusoinnussa Los
Angelesissa vallitsevan yleisen mielipiteen mukaan — sillä siellä ovat
yleisö ja sanomalehdet tehokkaasti mukana langettamassa päätöksiä
tällaisissa jutuissa, koska murhajuttuja ei käsitellä suljettujen ovien
takana. Valamiehistö julisti nuoremman Custer Penningtonin syypääksi
törkeään, harkittuun murhaan ja vapautti Shannon Burken syytöksestä.