Shannon Burke vietti levottoman yön ja nousi varhain aamulla
ratsastamaan. Kukkuloiden hiljainen rauha vaikutti aina virkistävästi
hänen kiusaantuneisiin hermoihinsa ja hajoitti ainakin vähäksi aikaa
kaikki häntä uhkaavat murheen pilvet.
Ensimmäiseksi näki hänet sinä aamuna K.K.S.:n leirin palvelija, joka
oli hankkimassa puita kokin aamutarpeiksi. Miehen mieltä kiinnitti
Shannonin perin merkillinen puuhailu siinä määrin, että hän jäi
seisomaan pensaan taakse, pitäen silmällä tyttöä, kunnes tämä katosi
näkyvistä. Niin kauan kuin hän näki tytön, ratsasti tämä verkalleen,
laahaten vierellään lehväistä oksaa, jota hän heilutteli edestakaisin,
ikäänkuin lakaisten maata. Shannon katseli vähän väliä taakseen,
ikäänkuin tarkastaen työtään, ja ratsasti kerran tahi pari lyhyen
matkan tiestä toiseen kertaan, lakaisten pontevasti.
Oli jo aivan valoisaa, sillä kello lähestyi viittä ja aurinko nousi
parhaillaan, kun hän laskeutui satulasta Ganadon tallien luona ja
kiiruhti portaita myöten talolle. Pation sisäänkäytävän rautaporttia ei
oltu vielä avattu, minkä vuoksi hän kiersi rakennuksen pohjoispuolelle
ja koputti everstin makuuhuoneen ovelle.
Eversti tuli pukeutumishuoneestaan avaamaan; hän oli täysissä pukimissa
ja ilmeisesti lähdössä aamuratsastukselle. Shannonin ilme osoitti, että
jotakin oli vinossa, ennen kuin hän virkkoikaan mitään.
»Eversti», hän huudahti. »Wilson Crumb on tapettu. Lähdin ratsastamaan
aamulla varhain, ja kun saavuin El Camino Largosta Sykomori-cañoniin,
näin hänen ruumiinsa siellä kasvavan ison puun juurella.»
Heidän molempien mielessä liikkui sama ajatus, jota kumpikaan ei
rohjennut lausua ääneen — missä oli Custer?
»Ilmoititko siitä leirissä?» kysyi Pennington.
»En — tulin suoraan tänne.»
»Oletko varma siitä, että se on Crumb ja että hän on kuollut?» tiedusti
eversti.
»Olen varma, että se on Crumb. Hän virui selällään, ja vaikka en
laskeutunutkaan maahan, näin selvästi, että hän oli kuollut.»
Rouva Pennington oli yhtynyt heihin, hänkin ratsastusasussa.
»Kuinka hirveätä!» hän surkutteli.
»Ei ensinkään hirveätä», kivahti eversti. »Olen hyvilläni siitä, että
hän on vainaja!»
Shannon katsahti häneen kummastuneena, mutta rouva Pennington ymmärsi,
sillä eversti oli kertonut hänelle koko Evan tarinan.
»Hän oli huono ihminen», virkkoi Shannon. »Maailma tulee paremmin
toimeen ilman häntä.»
»Tunsitko hänet?» tiedusti eversti Pennington ihmetellen.
»Tunsin hänet Hollywoodissa», vastasi tyttö.
Nyt hän uskoi, että Penningtonit saisivat tietää kaikki ennemmin
tai myöhemmin, sillä hän ei voinut käsittää, miten hän voisi olla
sekaantumatta pian alkavaan kuulusteluun ja oikeudenkäyntiin.
Sisimmässään hän pelkäsi, että Crumbin oli murhannut Custer. Se,
että Custer oli eilen iltapäivällä juonut niin paljon, ei osoittanut
ainoastaan sitä, että hän oli kuullut, vaan myöskin sen, että hänen
kuulemaansa oli koskenut häneen syvästi — siksi syvästi, että se
saattoi kiihoittaa hänet surmaamaan sen miehen, jonka hän uskoi tehneen
vääryyttä hänen rakastamalleen naiselle.
»Ennen kaikkea», sanoi eversti, »lienee meidän ilmoitettava
tapahtumasta tutkintotuomarille.»
Hän poistui huoneesta ja meni puhelimeen. Hänen ollessaan poissa
keskustelivat rouva Pennington ja Shannon surullisesta tapauksesta, ja
vanhempi nainen selosti toiselle, mitä Eva oli kokenut Crumbin seurassa
edellisenä iltana.
»Se elukka!» jupisi Shannon. »Kuolema oli hänelle liian hyvä!»
Pian palasi eversti heidän luokseen.
»Minä taidan mennä katsomaan, lähtevätkö lapset ratsastamaan
kanssamme», hän sanoi. »Meillä ei ole mitään syytä luopua tavallisesta
aamuratsastuksestamme.»
Hän meni Evan ovelle ja katsahti sisälle. Tyttö oli nähtävästi vielä
sikeässä unessa. Hänen tukkansa oli valloillaan ja valui pehmeinä,
sekavina kiehkuroina pielukselle. Eversti sulki oven hyvin hiljaa
iloissaan siitä, että Eva voi nukkua.
Kun hän astui poikansa huoneeseen, tapasi hän Custerin makaamassa
täysissä vaatteissa vuoteellaan vyö vyötäisillään ja revolveri
kupeellaan. Hänen epäluulonsa kiteytyi uskoksi.
Mutta miksi Custer oli tappanut Crumbin? Hänellä ei ollut voinut olla
aavistustakaan siitä, että mies oli loukannut Evaa, sillä tyttö ei
ollut tavannut muita perheenjäseniä kuin isänsä, ja ainoastaan isäänsä
hän oli turvautunut.
Hän meni vuoteen viereen ja pudisti Custeria olkapäästä. Nuorempi mies
aukaisi silmänsä ja nousi istumaan sängyn laidalle. Hän katsahti ensin
isäänsä — sitten itseensä — saappaisiinsa, ratsastushousuihinsa ja
vyöllään olevaan revolveriin.
»Kuinka paljon kello on?» hän kysyi.
»Viisi.»
»Olen varmaankin nukkunut. Kunpa olisi päivällisen aika! Minun on
nälkä!»
»Päivällisen aika! Eihän ole kuin pari tuntia aamiaiseen. Kello on
viisi aamulla.»
Custer ponnahti pystyyn ällistyneenä.
»Taisinpa ottaa enemmän kuin huomasinkaan», hän virkkoi, hymyillen
happamesti.
»Mitä tarkoitat?» tiedusti isä.
»Olin eilen iltapäivällä synkällä tuulella ja otin muutamia ryyppyjä.
Ja nyt olen nukkunut kuin hakotukki seuraavaan aamuun!»
»Etkö ole poistunut huoneestasi eilisen iltapäivän jälkeen?» kysyi
eversti.
»En, en tietystikään. Luulin olevani eilisillassa, kunnes ilmoitit,
että nyt on jo aamu», vastasi Custer.
Eversti harasi sormillaan tukkaansa.
»Olen siitä iloissani», hän sanoi.
Custer ei aavistanut, minkä tähden hänen isänsä oli iloissaan.
»Oletko lähdössä ratsastamaan?» hän tiedusti.
»Olen.»
»Olen valmis tulemaan mukaan silmänräpäyksessä. Minun on vain hiukan
peseydyttävä.»
Muutamia minuutteja myöhemmin hän liittyi toisten seuraan tallien
luona. Väkijuoman vaikutus oli tyyten haihtunut. Hän näytti jälleen
samanlaiselta kuin tavallisesti eikä lainkaan mieheltä, jonka tunnolla
olisi äsken tehty murha. Hän oli hyvillään nähdessään Shannonin ja
puristi tytön kättä mennessään hänen ratsunsa ohitse omansa luokse.
Niinä muutamina minuutteina, jotka hän oli ollut valveilla isän
herätettyä hänet, hän oli muistellut edellisen päivän tapahtumia, ja
uskollisena rakastamalleen tytölle hän oli vakuuttanut itselleen,
ettei hänellä ollut mitään surtavaa. Mitä Shannonin ja Crumbin välillä
lieneekin ollut, Shannon kyllä selittäisi kaikki. Vain se, että Eva
oli tullut keskeyttämään, oli estänyt hänet saamasta tietää kaikkea
edellisenä päivänä.
He olivat nousseet satulaan ja lähteneet liikkeelle, kun eversti ohjasi
ratsunsa Custerin vierelle.
»Shannon teki äsken kaamean löydön Sykomori-cañonissa», hän ilmoitti ja
pysähtyi.
»Kaamean löydön!» kertasi nuori mies. »Minkä sitten?»
»Wilson Crumb on murhattu. Shannon löysi hänen ruumiinsa.»
»Hitto vie!» äännähti Custer. »Kenen luulet sen tehneen?»
Sitten hänelle aivan äkkiä nousi sydän kurkkuun, kun hänen mieleensä
välähti, että vain yhdellä henkilöllä oli syytä surmata Wilson Crumb.
Hän ei rohjennut katsoa Shannoniin pitkään aikaan.
Heidän edettyään vain satakunnan metriä Custer seisautii Apachen ja
laskeutui ratsailta.
»Niin arvelinkin», hän virkkoi katsoessaan hevosen oikeata etujalkaa.
»Tuo kenkä on taaskin irtaantunut. Sen on täytynyt pudota aitaukseen,
sillä se oli kiinni, kun vein Apachen sinne eilenillalla. Menkää te
toiset edellä! Minä palaan satuloimaan Baldyn.»
Tallimies oli vielä hevosten luona ja auttoi häntä.
»Kenkä oli uusi», sanoi Custer. »Silmäilkää sitä aitauksesta ja
pilttuusta; ehkä se löytyy. Voitte naulata sen jälleen kiinni.»
Sitten hän käänsi Baldyn tielle ja lähti ratsastamaan lyhyttä laukkaa
toisten jälkeen.
Ennen kuin seurue palasi ratsastusretkeltään, saapui Ganadon kylästä
tutkintotuomarin apulainen, mennen ottamaan haltuunsa Crumbin ruumiin
ja tarkastamaan rikoksen näyttämöä.
Eva oli vielä makuulla, kun Penningtonit kutsuttiin aamiaiselle.
Toiset tiukkasivat Shannonia jäämään, ja he kaikki neljä astelivat
holvikäytävää myöten Evan huoneen ohi.
»Taidanpa pistäytyä herättämässä hänet», tuumi rouva Pennington. »Hän
ei mielellään nuku näin kauan.»
Toiset menivät edelleen arkihuoneeseen ja siirtyivät sieltä parhaillaan
ruokasaliin, kun heitä hätkähdytti kirkaisu.
»Custer! Custer!» Rouva Pennington huusi puolisoaan.
Kaikki kolme riensivät takaisin Evan kamariin. Siellä oli rouva
Pennington puolittain pitkänään tytön vuoteella nyyhkytysten
puistattaessa hänen vartaloaan. Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen
eversti Custerin ja Shannonin seuratessa jälempänä. Peitteen oli
rouva Pennington osittain kääntänyt syrjään. Valkoinen lakana oli
veren tahraama, ja Evan käsi puristi revolveria, jonka Custer oli
lahjoittanut hänelle edellisenä jouluna.
»Pikku tyttäreni, pikku tyttäreni!» valitti itkevä äiti. »Miksi teit
sen?»
Eversti polvistui ja kiersi kätensä vaimonsa ympärille. Hän ei voinut
puhua. Custer Pennington seisoi kuin kivettyneenä. Tyrmistys näytti
tehneen hänet kyvyttömäksi käsittämään, mitä oli tapahtunut. Vihdoin
hän kääntyi mykkänä Shannonin puoleen. Kyyneleet vierivät pitkin
Shannonin poskia. Hän tarttui hellästi Custerin käsivarteen.
»Poika-parkani!» hän säälitteli.
Ne sanat mursivat Custeria kahlehtineen lumouksen. Hän asteli
vuoteen toiselle puolelle ja kumartui lähelle palvomansa sisaren
liikkumattomia, kalpeita kasvoja.
»Rakas pikku sisko, miten saatoit tehdä sen, vaikka me rakastamme sinua
niin?» hän kuiskasi.
Eversti veti hellävaroen vaimonsa kauemmaksi, polvistui ja painoi
korvansa Evan sydämen kohdalle. Tytöstä näytti henki lähteneen, mutta
äkkiä isä kohotti päätään, ja toiveikas ilme työnsi syrjään synkän
epätoivon leiman, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen heti, kun hän oli
oivaltanut, mitä oli tapahtunut.
»Eva ei ole kuollut!» riemuitsi hän. »Kutsu Baldwin! Tee se heti!» Hän
puhui Custerille. »Sitten soita Carruthersille Los Angelesiin ja pyydä
häntä tulemaan tänne niin nopeasti kuin suinkin pääsee!»
Custer kiiruhti huoneesta noudattamaan isänsä ohjeita.
Myöhemmin, heidän odottaessaan lääkärin saapumista, eversti kertoi
Custerille, mitä Eva edellisenä iltana oli kokenut Crumbin seurassa.
»Hän tahtoi surmata itsensä sen tähden, mitä mies puhui hänelle
Guysta», hän selitti. »Mitään muuta syytä hänellä ei ollut.»
Sitten tuli tohtori, ja he kaikki odottivat jännittyneinä, peläten
ja toivoen, sillä aikaa kun hän tutki sairasta. Lääkärivanhus toimi
huolellisesti ja harkitusti ulkoisesti yhtä tyynenä ja rauhallisena
kuin olisi käsitellyt jotakin lievästi loukkaantunutta tuntematonta.
Mutta hänen sydämensä oli yhtä raskas kuin toistenkin, sillä hän oli
ollut auttamassa, kun Eva tuli maailmaan, tuntenut tytön koko hänen
lyhyen elämänsä ajan ja rakastanut häntä.
Vihdoin hän oikaisihe suoraksi. Toiset silmäilivät häntä kysyvästi.
»Hän elää vielä», ilmoitti tohtori, mutta hänen äänensä ei ollut
toiveikas.
»Kutsutin tänne Carruthersin», sanoi eversti. »Hän on parhaillaan
matkalla. Hän oli vakuuttanut Custerille olevansa täällä vajaassa
kolmessa tunnissa.»
»Sovin myöskin siitä, että tänne lähetetään pari sairaanhoitajatarta»,
lisäsi Custer.
Tohtori Baldwin ei vastannut mitään.
»Eikö ole lainkaan toivoa?» kysyi eversti.
»Aina on toivoa, niin kauan kuin henki on jälellä», selitti tohtori.
»Mutta ette saa olla liian toiveikkaita.»
He ymmärsivät ja käsittivät, että toiveet olivat hyvin vähäiset.
»Voitteko pitää häntä hengissä siihen saakka, kunnes Carruthers
saapuu?» tiedusti eversti.
»Minun ei tarvinne vakuuttaa, että panen parhaani», oli vastaus.
Guy oli tullut äitinsä seurassa. Onnettomuus näytti kokonaan huumanneen
ja masentaneen hänet. Hänen käytöksensä oli hurjaa, niin että se
peloitti kaikkia toisia. Häntä oli pidettävä valppaasti silmällä, ettei
hän yrittäisi surmata itseään oivaltaessaan, että Eva todennäköisesti
kuolisi.
Hän tiukkasi toisia kertomaan hänelle kaikki ne seikat, jotka johtivat
tähän surkeaan murhenäytelmään. Jonkun aikaa he koettivat salata
häneltä osan totuudesta, mutta kun hän ei hellittänyt, oli toisten
pakko ilmaista hänelle kaikki, mitä tiesivät.
Guy oli hermostunut ja helposti kiihtyvä, ja kun hän lisäksi oli
luonnostaan tavattoman herkkä ja verrattain heikkoluontoinen, kävi
tieto siitä, että juuri hänen menettelynsä oli saattanut Evan
turvautumaan itsemurhaan, ylivoimaiseksi hänen liikarasittuneille
hermoilleen ja aivoilleen. Hän muuttui niin rajuksi, että eversti
Pennington ja Custer hädin tuskin jaksoivat hillitä häntä, ja heidän
avukseen oli noudettava kaksi ranchon palvelijaa.
Kun tutkintotuomarin apulainen tuli kyselemään heiltä Crumbin murhan
johdosta, oli Guyn mieli ilmeisesti niin järkytetty, ettei hän
tajunnut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän jörötteli äänettömänä,
saaden silloin tällöin raivokohtauksia. Myöhemmin samana päivänä hänet
lähetettiin tohtori Baldwinin ehdotuksesta Los Angelesin läheisyydessä
olevaan parantolaan.
Guyn sielullinen murtuminen ja siitä johtuva alituinen ponnistelu hänen
hillitsemisekseen olivat estäneet Custeria ajattelemasta omaa suruaan
ainakaan sillä hetkellä. Mutta vapauduttuaan siitä huolesta hän jäi
istumaan, tuijottaen suoraan eteensä mykän epätoivon vallassa.
Kello yksitoista saapui paras lääkäri, joka Los Angelesista oli
saatavissa, tuoden muassaan sairaanhoitajattaren. Heidän tullessaan
Eva hengitti vielä. Tohtori Baldwin oli saapuvilla, ja kolmisin he
työskentelivät tunnin ajan Penningtonien ja Shannonin odottaessa
melkein toivottomina arkihuoneessa. Rouva Evans oli lähtenyt saattamaan
Guyta Los Angelesiin.
Vuosikausilta tuntuneen ajan jälkeen avautui arkihuoneen ovi vihdoin,
ja tohtori Carruthers astui sisälle. He tarkastivat hänen kasvojaan,
mutta eivät nähneet niistä mitään, mikä olisi huojentanut heidän
pelokkaita aavistuksiaan. Eversti ja Custer nousivat seisomaan.
»No?» kysyi edellinen tuskin kuuluvasti.
»Leikkaus onnistui. Löysin kuulan ja otin sen pois.»
»Hän jää siis eloon!» riemuitsi rouva Pennington, astuen vilkkaasti
lääkäriä kohti.
Tohtori otti hänen kätensä hellästi omiinsa.
»Hyvä rouva», hän virkkoi, »menettelisin julmasti, jos lietsoisin
turhia toiveita. Sellaisista haavoista parannutaan yhdessä tapauksessa
sadasta. On suorastaan ihme, että hän oli hengissä silloin, kun hänet
löysitte. Sen voi selittää vain mainio ruumiinrakenne, joka on tulos
hänen viettämästään elämästä.»
Äiti kääntyi toisaalle, vaikeroiden hiljaa.
»Ettekö voi tehdä enää mitään?» hän tiedusti.
»Olen tehnyt kaikki, mitä voin», vastasi Carruthers.
»Eikö hän elä enää kauan?»
»Ehkä tunteja, kenties vain minuutteja», oli vastaus. »Mutta häntä
hoidetaan oivallisesti. Ei kukaan voisi tehdä hänen hyväkseen enempää
kuin tohtori Baldwin.»
Custerin kutsumat sairaanhoitajattaret olivat tällä välin saapuneet, ja
poistuessaan vei tohtori Carruthers oman hoitajattarensa muassaan.
Iltapäivällä saapui Los Angelesista tutkijaviranomaisia ja piirikunnan
etsiviä. Crumbin ruumis virui yhäti entisellä paikallaan erään
ganadolaisen poliisikonstaapelin vartioimana. Sen ympärille oli
keräytynyt näyttelijäseurueen jäseniä, kyläläisiä ja lähiseudun
maanviljelijöitä, sillä tieto murhasta oli levinnyt nopeasti
ympäristöön, näennäisesti yhtä salaperäisesti kuin uutiset yleensä
kulkevat maaseudulla. Tungoksessa oli myöskin Slick Allen, joka oli
palannut laaksoon päästyään vapaaksi vankilasta.
Osittain menestyksellisesti oli koetettu estää väkijoukkoa
polkemasta maata ruumiin lähimmässä ympäristössä, mutta suppean
piirin ulkopuolella olivat kaikki murhaajan mahdollisesti jättämät,
vihjauksiksi kelpaavat jäljet sotketut kauan ennen kuin viranomaiset
saapuivat Los Angelesista.
Kun vainaja vihdoin nostettiin maasta Los Angelesista tuotuihin
ruumisvaunuihin, otti eräs etsivistä tieltä hevosenkengän, joka oli
ollut kuolleen alla. Näöstä päättäen se oli ilmeisesti ihan äskettäin
vielä ollut hevosen jalassa ja oli väkisin kiskottu irti.
Etsivän tarkastaessa kenkää tunkeutui väkijoukosta useita henkilöjä
esiin katsomaan sitä. Heidän joukossaan oli Allen.
»Tuo on lähtenyt nuoren Penningtonin hevosen jalasta», hän huomautti.
»Mistä sen tiedätte?» kysäisi etsivä.
»Olin työssä Penningtoneilla — hoidin ratsuhevosia. Tämä nuoren
Penningtonin hevonen polkee jalkaansa. Se oli kengitettävä erikoiseen
tapaan, ettei se saisi irti kenkää etukaviostaan. Tuntisin sen kengän
miljoonien seasta. Jollei jälkiä ole kokonaan tallattu, voin erottaa,
onko se hevonen ollut täällä vai eikö.»
Hän kumartui tarkastamaan maata läheltä sitä kohtaa, missä ruumis oli
virunut.
»Kas tuossa!» hän huudahti, osoittaen tietä. »Tuossa on sen takajalan
jälki. Katsokaa, kuinka tuon kengän kärki on tasattu! Se on Apachen
jälki, se on varma!»
Etsivän mielenkiinto oli virinnyt. Hän silmäili jälkiä tarkkaan ja etsi
toisia, mutta ei löytänyt.
»Näyttää siltä kuin olisi tätä paikkaa lakaistu luudalla», hän
huomautti. »Tässä ei näy juuri mitään.»
Eräs näppyläkasvoinen nuori mies puhkesi puhumaan.
»Täällä oli tänä aamuna muuan henkilö lakaisemassa maata. Noin kello
viisi näin tytön, joka laahasi oksaa jälessään ja lakaisi sillä tietä
takanaan.»
»Tunsitteko hänet?» tiedusti etsivä.
»En — en ole nähnyt häntä koskaan ennen.»
»Tuntisitteko hänet, jos näkisitte hänet jälleen?»
»Varmasti tuntisin hänet! Hän oli kaunis. Ja tuntisin myöskin hänen
ratsunsa.»