Sinä päivänä, jolloin Custer oli tuomittava, olivat eversti Pennington
ja Shannon Burke saapuvilla oikeussalissa. Rouva Pennington oli jäänyt
kotiin hitaasti toipuvan Evan luokse. Shannon tuli oikeussaliin
aikaisemmin kuin eversti. Saavuttuaan sijoittui Pennington hänen
viereensä ja laski kätensä hänen kädelleen.
»Käyköön miten hyvänsä», virkkoi eversti, »me luotamme häneen
sittenkin. Olkootpa todistukset millaisia tahansa — ja minun täytyy
myöntää, että valamiehistön lausunto on niiden valossa oikeudenmukainen
— minä tiedän, että hän on viaton. Hän sanoi minulle eilen olevansa
syytön, eikä poikani valehtele minulle. Hän luuli sinun tappaneen
Crumbin, Shannon. Hän kuuli, kun sinä ja Crumb keskustelitte patiossa
sinä päivänä, ja tiesi, että sinulla oli hyvät syyt surmata se mies.
Nyt hän tietää, kuten me kaikki tiedämme, ettet sinä sitä tehnyt.
Otaksuttavasti se jää ainaiseksi salaperäiseksi arvoitukseksi. Hän
ei tahtonut ilmoittaa minulle olevansa syytön, ennen kuin sinun
viattomuutesi olisi todistettu. Hän rakastaa sinua hyvin paljon,
tyttöni!» ⁷
»Kaiken sen jälkeen, mitä hän kuuli täällä oikeudessa? Siitä
huolimatta, millainen olen ollut? Luulin, ettei kukaan teistä tahtoisi
enää minua nähdä...»
Eversti puristi hänen kättään.
»Tapahtukoon mitä tahansa, sinun on palattava kotiin minun kanssani»,
hän vakuutti. »Sinä koetit uhrata henkesi poikani tähden. Jollei se
riitä, niin riittää se, että hän rakastaa sinua ja että me rakastamme
sinua.»
Shannonin poskille valahti kaksi kyyneltä — ensimmäiset näkyvät
mielenliikutuksen merkit kaikkien hänen kestämiensä pitkien
koettelemusviikkojen aikana. Häneen ei ollut mikään vaikuttanut niin
syvästi kuin tämän kopean, vanhan Penningtonin jalomielisyys; hän oli
aina ihaillut everstin ylpeyttä ja kunniantuntoa, mutta pitänyt niitä
samalla merkkinä eräänlaisesta puritanimaisesta ahdasmielisyydestä,
joka ei voinut antaa anteeksi naisen harha-askelta.
Kun tuomari julisti tuomion ja he tajusivat, että Custer Penningtonin
oli kärsittävä kuolemanrangaistus, tyrmistyivät he jäykän sanattomiksi,
vaikka päätös olikin ollut melkein varma jo ennakolta.
Ei tuomittu mies eikä hänen isänsä näyttänyt millään tavoin
ulkonaisesti, kuinka kovasti isku heihin sattui. He olivat
Penningtoneja, eikä Penningtonien ylpeys sallinut heidän paljastaa
heikkouttaan outojen ihmisten näkyvissä. Ei heidän käytöksensä myöskään
ollut pöyhistelevää. Nuorempi Pennington ei katsahtanutkaan isäänsä
eikä Shannoniin, kun hänet vietiin takaisin koppiinsa kahden vartijan
välissä.
Astellessaan everstin seurassa pois oikeussalista ei Shannon Burke
kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että hänen rakastamansa
mies hirtettäisiin kahden kuukauden kuluessa. Hän koetti keksiä
suunnitelmia Custerin pelastamiseksi — kurjia donquixotemaisia
suunnitelmia; mutta hän ei jaksanut keskittää mieltään mihinkään muuhun
kuin pyörryttävään ajatukseen, että kahden kuukauden kuluttua Custer
hirtettäisiin.
Hän oli varma siitä, että Custer oli viaton. Kuka siis oli tehnyt
rikoksen? Kuka oli murhannut Wilson Crumbin?
Oikeussalin ulkopuolella puhutteli häntä Allen, jonka hän yritti
sivuuttaa ikäänkuin ei olisi häntä huomannutkaan. Eversti kääntyi
äkäisesti mieheen päin. Hän oli sellaisella tuulella, että olisi voinut
itsekin tehdä murhan. Mutta Allen torjui kaikki vanhuksen mahdolliset
purkaukset, heilauttamalla rauhoittavasti kättään ja vetoamalla
Shannoniin.
»Vain hetkinen, suvaitkaa!» hän pyysi. »Tiedän, että luulette minun
melko lailla vaikuttaneen Penningtonin tuomioon. Nyt tahdon auttaa
teitä. En voi ilmaista teille, miksi sen teen. En usko, että hän on
syyllinen. Muutin mieltäni äskettäin. Jos saan puhua kahden kesken
kanssanne, neiti Burke, ilmoitan teille eräitä seikkoja, jotka
saattavat ohjata teidät syyllisen jäljille.»
»Ette millään ehdolla saa tavata neiti Burkea kahden kesken», ärähti
eversti.
»En aio loukata häntä», vakuutti Allen. »Antakaa hänen vain puhella
kanssani tässä katukäytävällä, jossa kukaan ei voi kuulla meitä!»
»Niin», yhtyi tyttö, joka ei voinut päästää käsistään ainoatakaan
tilaisuutta, jos se tarjosi vähäisenkään toivon säteen Custerin
puolesta.
Eversti asteli edelleen, mutta kääntyi silmäilemään miestä ehdittyään
pois äänen kantamilta. Allen puhui hätäisesti tytölle kymmenen tahi
viisitoista minuuttia, kääntyi sitten ja poistui hänen luotaan. Kun
Shannon palasi everstin luokse, ei viimemainittu kysellyt mitään. Kun
Shannon ei omasta aloitteestaan kertonut hänelle, arvasi hän, että
tytöllä oli omat syynsä vaitioloonsa, sillä hän käsitti, että Shannon
yksinomaan halusi auttaa Custeria.
Seuraavien kahden kuukauden aikana eversti oleskeli vuorotellen
Ganadossa ja San Franciscossa ollakseen lähellä San Quentinia,
jossa Custeria säilytettiin odottamassa tuomion täytäntöönpanoa.
Rouva Pennington, jonka terveys oli murtunut häntä kohdanneista
peräkkäisistä iskuista, kaipasi kipeästi hänen seuraansa ja tukeaan.
Evan voimat elpyivät ripeästi, ja jossakin määrin palasi hänen entinen
hilpeytensä. Hän alkoi ymmärtää, kuinka hyödytön ja typerä hänen
itsemurhayrityksensä oli ollut ja kuinka paljoa uljaampaa ja ylevämpää
olisi ollut antaa Guylle siveellistä tukea, silloin kun tämä sitä
tarvitsi.
Eversti, joka oli kysellyt Custerilta kaikki, mitä tämä tiesi
väkijuomajutusta, saattoi vakuuttaa hänelle, ettei Guy ollut esittänyt
häpeällistä osaa ja että heistä kahdesta hän oli kärsinyt pahemmin
kuin Custer. Isä ei lievennellyt eikä siloitellut Guyn rikkomusta,
vaan koetti selittää tytölle, ettei se ollut merkki rikollisista
taipumuksista, vaan pikemminkin kypsymättömän pojan ajattelematon teko.
Niiden kahden kuukauden aikana he näkivät Shannonia tuskin lainkaan.
Hän pysytteli Los Angelesissa, ja kun hän teki pitkän matkan San
Quentiniin, käyden katsomassa Custeria, tahi kun he sattumalta
kohtasivat hänet, pisti heidän silmäänsä väkisinkin, kuinka laihtunut
ja rasittunut hän oli. Ruusut olivat kadonneet hänen poskiltaan,
hänen silmiensä alla oli syvät uurteet, ja hänen katseestaan kuvastui
alituisesti jäytävää pelkoa.
Täytäntöönpanon päivän lähestyessä laskeutui Ganadon yllä
kuukausimääriä leijaillut synkkä pilvi tiheänä sumuna alhaalle,
peittäen kaikki. Tuomion toteuttamisen edellisenä päivänä lähti eversti
San Franciscoon sanoakseen pojalleen viimeiset jäähyväiset. Custer oli
jyrkästi vaatinut, etteivät äiti ja Eva tulisi, ja he olivat alistuneet
hänen toivomukseensa.
Samana päivänä, jona eversti saapui San Quentiniin, päästettiin hänet
tapaamaan poikaansa viimeisen kerran. He puhelivat hiljaa Custerin
tiedustellessa äidin ja sisaren kuulumisia sekä ranchon pieniä,
jokapäiväisiä puuhia. Ei kumpikaan heistä viitannut seuraavan päivän
tärkeään tapahtumaan.
»Onko Shannon ollut täällä tänään?» kysyi eversti.
Custer pudisti päätään.
»En ole nähnyt häntä koko tällä viikolla», hän virkkoi. »Otaksuttavasti
häntä peloittaa tulla tänne. En moiti häntä siitä. Mutta olisin
mielelläni tavannut hänet vielä kerran!»
Sitten he seisoivat äänettöminä useita minuutteja.
»Sinun olisi parasta lähteä, isä», ehdotti poika. »Palaa äidin ja Evan
luokse! Älä sure tätä liian ankarasti! Eihän se sittenkään ole niin
kovin kauheata. Elämäni on ollut mainio, enkä ole kertaakaan unohtanut
olevani Pennington. En unohda sitä huomennakaan.»
Isä ei kyennyt puhumaan. He pudistivat kerran toistensa kättä, vanhempi
mies kääntyi pois, ja vartijat saattoivat Custerin kuolemantuomittujen
koppiin viimeisen kerran.