Custerin käynnistä ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän oli nauttinut
niin suuren määrän wiskyä. Hän oli Virginian Penningtoneja ja osasi
kestää ryyppynsä herrasmiehen tavoin. Vaikka hänen rinnassaan paloikin
kiihkeä kostonhimo, olivat hänen liikkeensä verkkaiset ja harkitut.
Ovella hän pysähtyi, kääntyi ja palasi pöydän luokse, jolla pullo ja
lasi olivat.
Pullo oli tyhjä. Hän meni komerolle ja otti toisen. Taaskin hän joi ja
seisoessaan pöydän ääressä hän alkoi uudelleen pohtia suunnitelmiaan.
Hänen täytyi keksiä joku syy voidakseen tehdä, mitä ajatteli. Syyn
piti olla niin järkeen menevä, että jos hänen tekonsa tulisi ilmi,
Shannon Burkea ei millään tavoin sekoitettaisi asiaan eikä hänen
nimensä joutuisi siitä kehittyvän yleisen puheen aiheeksi. Kelvollisen
suunnitelman miettiminen kysyi aikaa, ja aika tarjosi tilaisuuden ottaa
lisäryyppyjä.
Eversti ja rouva Pennington olivat käymässä laaksossa. Ensimmäisinä
palasivat Eva ja Shannon. Kun he kävelivät holvikäytävää myöten
Custerin ikkunan ohitse, näki Eva hänen olevan pitkänään vuoteessaan.
Tyttö huusi hänelle, mutta hän ei vastannut. Shannon oli Evan vierellä.
»Minkä ihmeen luulet Custeria vaivaavan?» kummeksi Eva.
He näkivät, että Custer oli täysissä pukimissa. Hattu oli kallistunut
hänen silmilleen. Kun tytöt eivät saaneet häntä hereille huutamalla
hänelle ulkopuolelta, menivät he hänen huoneeseensa. Pöydällä olevat
kaksi pulloa ja lasi kertoivat tarinansa. Ja mitä ne eivät ilmaisseet,
sen Shannon arvasi — Custer oli kuullut hänen ja Wilson Crumbin välisen
keskustelun.
Eva vei pullot ja lasin komeroon.
»Cus-parka!» hän surkutteli. »En milloinkaan ennen ole nähnyt häntä
tuollaisena. Mitähän kummaa lienee tapahtunut? Mitä meidän on paras
tehdä?»
»Vedettävä uutimet hänen vuoteensa eteen», virkkoi Shannon ja teki sen
odottamatta Evaa. »Nyt ei kukaan näe häntä patiosta. Mielestäni voimme
aivan hyvin jättää hänet nukkumaan, Eva. Herätessään hän otaksuttavasti
on täydessä kunnossa.»
He poistuivat huoneesta, sulkien oven jälkeensä, ja vähän myöhemmin
Shannon nousi Senaattorin selkään ja lähti ratsastamaan kotiinsa.
Hänen ajatuksensa olivat katkerat. Missä hyvänsä Crumb liikkui, aina
hän toi onnettomuutta muassaan. Mihin tahansa hän kosketti, sen hän
saastutti. Hän toivoi, että mies olisi kuollut. Hyvä Jumala, kuinka
hartaasti hän sitä toivoi! Hän olisi saattanut surmata hänet omin käsin
sen tuskan tähden, jonka hän oli tuottanut Custer Penningtonille.
Itsestään ei Shannon niin paljoa välittänyt. Hän oli tottunut kärsimään
Wilson Crumbin tähden, mutta se, että tämä mies tuli pilaamaan
riettaudellaan Ganadon puhdasta ilmapiiriä, oli sietämätöntä. Shannonin
lyhyt onnenaika oli mennyttä. Nyt ei hän tosiaankaan voinut enää toivoa
mitään elämältä. Hän ei helposti heltynyt itkemään, mutta sinä iltana
hän nyyhkytti vielä uneen vaipuessaankin.
* * * * *
Kun eversti ja rouva Pennington saapuivat kotiin vähää ennen
päivällistä, ilmoitti Eva heille, ettei Custer voinut hyvin ja että
hän oli paneutunut nukkumaan, pyytäen, ettei häntä häirittäisi. Kukaan
ei mennyt hänen huoneeseensa, ja noin puoliyhdeksän vetäytyivät kaikki
levolle.
Eva oli hyvin kiihtynyt. Hän ei ollut koskaan ennen kokenut sellaisen
seikkailun jännitystä, johon hän nyt aikoi antautua. Määräajan
lähestyessä hän hämmentyi yhä enemmän. Hän alkoi oivaltaa, että hänen
aikomansa teko saattoi tuntua hänen perheestään kovin arveluttavalta.
Mutta kun hänen viattomassa sydämessään ei ollut hitustakaan pahaa,
ajatteli hän menettelevänsä väärin vain siinä suhteessa, että loukkasi
kaikissa hyvin järjestetyissä perheissä vallitsevia kirjoittamattomia
lakeja, jotka kieltävät perheen tyttäriä lähtemästä yksin ulkosalle
öiseen aikaan. Hän kertoisi kaikki seuraavana aamuna ja mairitellen
taivuttaisi isänsä antamaan anteeksi.
Hän muutti nopeasti ylleen ratsastusasun. Lähdettyään kamaristaan hän
meni meluttomasti arkihuoneen ja rakennuksen itäisen kyljen kautta
keittiöön ja sieltä pohjakerrokseen, josta vei tunneli ajotien alitse
kummun rinteelle vesitarhan ylemmän lammikon yläpuolelle. Muutamissa
minuuteissa hän oli saapunut ratsunsa luokse ja satuloinut sen, sillä
oli täysi kuu ja yö melkein yhtä valoisa kuin päivä.
Hänen sydämensä sykähteli kiihtymyksestä hänen ratsastaessaan cañonia
myöten Sykomori-cañonin ja El Camino Largon yhtymäkohdassa kasvavaa
isoa sykomoria kohti, jonka lähistöllä Crumbin kertoman mukaan öiset
elävätkuvat otettaisiin. Palvelusväen makuutuvan sivuitse hän ratsasti
käymäjalkaa, ettei kukaan sisälläolijoista kuulisi. Mutta päästyään
itäisestä portista vanhan vuohiaitauksen toiselle puolelle hän hoputti
ratsun lyhyeen laukkaan.
Sivuuttaessaan Linkkuveitsi-cañonin suun hän vilkaisi cañonia pitkin
K.K.S:n leirille päin, mutta ei nähnyt valoja, sillä puut estivät
leirin näkymästä pääcañonista käsin. Lähestyessään El Camino Largoa hän
huomasi, että kaikki oli pimeätä. Ei ollut merkkiäkään keinotekoisesta
valaistuksesta, jota hän kuvitteli käytettävän öisiä kuvia otettaessa,
eikä myöskään mikään osoittanut, että näyttelijöitä oli saapuvilla.
Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, kunnes hän pian erotti ison sykomorin
juurelle pysähtyneen auton ääriviivat. Autosta astui mies ja tervehti
häntä.
»Tekö se olette, neiti Pennington?» hän tiedusti.
»Niin», vastasi tyttö. »Ettekö aiokaan näytellä tänä iltana?»
»Olen parhaillani odottamassa toisia. Ettekö suvaitse laskeutua
satulasta?»
Evan hypähdettyä maahan talutti Crumb hevosen autonsa luokse, sitoen
sen auton taakse kiinnitettyyn varakumiin, ja palasi sitten tytön
luokse. Heidän puhellessaan hän taitavasti käänsi keskustelun maineen
ja onnen mahdollisuuksiin, joita elävätkuvat tarjosivat kauniille ja
lahjakkaalle tytölle.
Pitkä harjoitus oli tehnyt Wilson Crumbin mestariksi punomaan kehnoja
juoniaan. Tavallisesti hän menetteli hyvin hitaasti, tuumien etteivät
viikot tai kuukaudetkaan olleet menneet hukkaan, jos tuloksena oli
hänen halujensa täyttyminen. Mutta hän oivalsi, että hänen oli tässä
tapauksessa toimittava ripeästi. Hänen oli vallattava tyttö rynnäköllä
tahi luovuttava koko yrityksestä.
Eva oli niin kokematon ja viaton, ettei hän miehen puhelun nojalla
arvannut hänen aikeitaan, vaikka ne olisivat olleet päivänselvät
jokaisesta paremmin maailmaan perehtyneestä henkilöstä. Ja kun hän ei
karkottanut Crumbia luotaan, luuli tämä, ettei hän tahtonutkaan torjua
hänen lähentelyään. Vasta sitten, kun mies tarttui häneen käsiksi ja
koetti suudella häntä, hän heräsi käsittämään, kuinka vaaralliseen
asemaan hänen lapsellinen herkkäuskoisuutensa oli hänet saattanut.
Hänellä oli raippa kädessään, ja hän oli Pennington. Mitäpä siitä,
että hän olikin vain hento tyttö? Häntä elähdyttivät Penningtonien
kunniantunto ja rohkeus.
»Kuinka uskallatte?» hän huusi koettaen kiskoutua irti.
Kun mies ei talttunut, nosti hän raskaan raippansa ja iski sillä
ahdistajaansa vasten kasvoja.
»Isäni saa tämän tietää, ja niin saa myöskin se mies, josta tulee
puolisoni — herra Evans.»
»Älkää hoppuilko!» ärähti Crumb raivostuneena. »Varokaa sanojanne!
Muistakaa tulleenne tänne yksin yöllä kohtaamaan miestä, jonka
olette tuntenut vain yhden päivän! Miten saatte sen sopimaan yhteen
siveellisten uskottelujenne kanssa? Ja mitä Evansiin tulee — niin,
eräs palvelijoistanne mainitsi minulle tänään, että te ja hän olette
aikeissa mennä avioliittoon — mitä häneen tulee, on sitä parempi sekä
hänelle että teille, mitä vähemmän sekoitatte häntä tähän asiaan!»
Eva oli kävellyt ratsuaan kohti, mutta pyörähti nyt äkkiä Crumbiin päin.
»Jos minulla olisi ollut ase, olisin surmannut teidät», hän sanoi.
»Jokainen Pennington olisi valmis tappamaan teidät sen tähden, mitä
yrititte tehdä. Isäni tahi veljeni surmaa teidät, jos olette täällä
huomenna, sillä kerron heille menettelynne. Teidän olisi parasta
poistua tänä yönä. Neuvon teitä heidän tähtensä — en teidän.»
Silloin mies seurasi häntä ja hänen noustuaan ratsaille tarttui hänen
suitsiinsa.
»Ei niin hiton hätäisesti, neitiseni! Minullakin on vähän
sanomista tästä. Te pidätte suunne kiinni; muutoin lähetän Evansin
kuritushuoneeseen, jossa hänen oikea paikkansa on!»
»Pois tieltä!» komensi tyttö ja painoi kannukset ratsun kylkiin.
Hevonen syöksähti eteenpäin, mutta Crumb piti suitsista kiinni ja
seisautti sen. Tyttö löi häntä uudelleen, mutta hän sai tartutuksi
raippaan eikä hellittänyt siitä.
»Kuunnelkaa nyt!» hän käski. »Jos ilmaisette kellekään, mitä täällä on
tänä iltana tapahtunut, paljastan minä kaikki, mitä tiedän Evansista,
ja hän joutuu kuritushuoneeseen niin totta kuin te olette pieni,
lapsellinen hupakko!»
»Te ette tiedä herra Evansista mitään. Ette edes tunne häntä.»
»Kuunnelkaa — kerron mitä tiedän. Tiedän, että Evans antoi veljenne,
joka oli viaton, mennä kuritushuoneeseen rikoksesta, johon hän itse oli
syypää.»
Tyttö horjahti taaksepäin.
»Te valehtelette!» hän huusi.
»En, minä en valehtele. Puhun totta ja voin hankkia yllin kyllin
todistajia väitteelleni. Juuri nuori Evans välitti koko varastetun
väkijuomamäärän ja myi sen eräälle miekkoselle L. A:han. Juuri nuori
Evans sai siitä rahat. Hän ansaitsi siitä hyvin, kunnes veljenne
sekaantui juttuun ja sotki hänen pelinsä, ja sitten nuori Evans salli
viattoman miehen istua vankilassa hänen tähtensä. Sellaisen veitikan
kanssa aiotte mennä naimisiin. Jos tahdotte tämän kaiken koko maailman
tietoon, niin menkää vain kertomaan isällenne tahi veljellenne jotakin
minusta!»
Hän näki, että tyttö vaipui kokoon satulassaan ja että hänen päänsä
ja hartiansa painuivat riipuksiin, samoin kuin viehättävä kukkanen
sortuu tulen tiellä, ja hän tiesi voittaneensa. Sitten hän päästi Evan
menemään.
Kello puolikymmenen heräsi eversti Pennington siihen, että joku
koputti hänen makuuhuoneensa pohjoiselle ovelle — sille, joka avautui
pohjoiselle kuistille.
»Kuka siellä?» hän tiedusti.
Koputtaja oli tallimies.
»Eva-neidin hevonen on poissa, sir», hän ilmoitti. »Kuulin hevosen
menevän palvelusväen tuvan sivuitse noin puoli tuntia sitten. Pukeuduin
ja tulin talliin katsomaan, oliko se meidän hevosiamme — tuntui siltä
kuin joku olisi kuiskannut minulle, että se oli — ja huomasin, että
hänen ratsunsa oli poissa. Arvelin parhaaksi tuoda teille siitä sanan.
On mahdoton tietää, sir, mitä kaikkea on tekeillä, kun noin paljon
eläväinkuvain väkeä on cañonissa. Saamme olla iloisia, jos meillä on
jälellä ainoatakaan hevosta, jos he ovat täällä kauan.»
»Neiti Eva on vuoteessaan», sanoi eversti. »Mutta meidän on otettava
tästä selko heti. Custer on sairaana, joten hän ei voi lähteä mukaamme.
Mutta jos satuloitte hevoseni ja toisen itseänne varten, niin
pukeudun ja olen heti kohta valmis matkaan. Syyllinen ei voi kuulua
elävienkuvain seurueeseen — siellä ei ole hevosvarkaita.»
Tallimies poistui satuloimaan hevosia, ja eversti pukeutui. Hän
uskoi niin varmasti Evan olevan makuulla, ettei hän edes pysähtynyt
vilkaisemaan tytön kamariin. Talosta poistuessaan hän kiinnitti
vyölleen revolverin — jota hän harvoin piti muassaan — sillä vaikka
eteläisessä Kaliforniassa nykyisin jo vallitsevatkin rauhalliset olot,
on hevosvaras sittenkin aina hevosvaras.
Astellessaan portaita myöten tallille hän näki jonkun tulevan
vastaansa. Kuutamossa hänen ei ollut lainkaan vaikea tuntea tulijaa
tyttärekseen.
»Eva!» huudahti hän. »Missä olet ollut? Mitä tekemistä on sinulla
ulkosalla tähän aikaan yöstä ja yksin?»
Tyttö ei vastannut, vaan heittäytyi nyyhkyttäen hänen syliinsä.
»Mitä nyt? Mitä on tapahtunut? Puhu, lapsi!»
Eva ei saanut nyyhkytyksiltään sanaakaan suustaan. Isä kiersi kätensä
hänen ympärilleen ja saattoi hänet portaita myöten ylös ja edelleen
hänen huoneeseensa. Siellä hän istuutui, otti tytön syliinsä ja koetti
rauhoittaa häntä ja samalla saada häneltä yhtenäistä selostusta.
Vähitellen, sanan sanalta sai tyttö vihdoin kerrotuksi hänelle kaikki.
»Et saa valittaa, rakas», tyynnytti isä. »Teit ajattelemattomasti
mennessäsi sinne yksin, mutta väärin et menetellyt. Sitä, mitä se
vintiö puhui sinulle Guysta, en usko.»
»Mutta se on totta», valitti Eva. »Nyt tiedän, että se on totta. Nyt
johtuu mieleeni pikku seikkoja, joita en ole ennen ajatellut, ja sen
valossa, mitä tuo kauhea mies kertoi, tiedän, että se on totta. Olemme
aina olleet varmat, että Custer oli syytön. Muistathan, miten Guy
muuttui, kun Custer pidätettiin. Sen jälkeen hän on ollut toinen mies.
Ja rahat — ne rahat, joilla meidän oli aloitettava avioelämämme! En
koskaan ajatellut sitä tarkoin. Hänellä oli tuhansia dollareja. Hän
kielsi minua ilmoittamasta kellekään, kuinka paljon hänellä oli; ja ne
oli ansaittu siten. Mistään muusta ne eivät ole voineet tulla. Oi, isä,
se on kamalaa, ja minä rakastin häntä niin! Ajatella, että hän, että
juuri Guy Evans, salli veljeni joutua vankilaan hänen rikoksestaan!»
Taaskin tukahduttivat nyyhkytykset hänen äänensä.
»Valittamisesta ei ole mitään hyötyä», virkkoi eversti. »Käy nukkumaan!
Puhelemme asiasta huomenna. Hyvää yötä, tyttö-kulta! Muista, että
pysymme kaikki Guyn ystävinä, olkoonpa hän tehnyt mitä tahansa!»
Sitten hän suuteli Evaa ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt omaan
huoneeseensa. Sensijaan hän lähti talliin ja satuloi hevosensa, sillä
Evan palattua ja tuotua takaisin kadonneen ratsun oli tallimies vienyt
sen pilttuuseen ja mennyt takaisin väentupaan.
Eversti ratsasti suoraa päätä nukkuvalle leirille
Linkkuveitsi-cañoniin. Vähään aikaan ei kukaan vastannut hänen
huutoihinsa, mutta vihdoin pisti uninen mies päänsä esiin teltan
aukosta.
»Mitä haluatte?» hän kysyi.
»Etsin herra Crumbia. Missä hän on?»
»En tiedä. Hän lähti autollaan liikkeelle aikaisin tänä iltana eikä
ole vielä palannut. Mutta mistä on kysymys? Olette jo toinen mies
tavoittamassa häntä. Kas, tehän olette eversti Pennington, ettekö
olekin? En tuntenut teitä. Niin, täällä kävi joku toinen häntä
etsimässä vähän aikaa sitten — nuori mies ratsain. Luultavasti hän oli
poikanne. Voinko millään tavoin palvella teitä?»
»Kyllä», vastasi eversti. »Siinä tapauksessa, etten tapaa herra
Crumbia, voitte sanoa hänelle tahi yleensä johtajallenne, että teidän
on lähdettävä liikkeelle huomenaamulla ja oltava alueeni ulkopuolella
kello kymmenen!»
Hän pyöräytti hevosensa ympäri ja ratsasti pois Linkkuveitsi-cañonia
myöten Sykomori-cañonia kohti.
»Kas vain, mitä hittoa’» äänsi uninen mies itsekseen ja vetäytyi
takaisin telttaansa.