Custerista erottuaan Shannon meni huvilaansa ja istui kauan aikaa
pöydän ääressä äitinsä valokuvan edessä. Milloinkaan ennen ei hän
ollut tarvinnut rakastavan henkilön neuvoa niin kipeästi kuin nyt.
Melkein missä muussa asiassa hyvänsä hän olisi voinut turvautua
rouva Penningtoniin, mutta tässä hän ei rohjennut. Hän tunsi, kuinka
korkealle alttarille Penningtonit sijoittivat naistensa puhtauden
rakkautensa pyhitetyssä temppelissä, ja tiesi, ettei sinne saanut astua
olematta puhdas.
Sydämensä sisimmässä sopukassa hän tiesi, että hänellä oli oikeus olla
siellä Custerin äidin ja sisaren rinnalla. Mutta surkeata oli, ettei
hän mitenkään voinut todistaa, että hänellä oli se oikeus, sillä kukapa
häntä uskoisi? Ihmisiä oli hirtetty vähemmän sitovien, asianhaaroihin
perustuvien todistusten nojalla kuin ne olivat, jotka voitiin esittää
hänen puhtauttaan vastaan. Niin — jos Penningtonit koskaan saisivat
tietää hänen ja Wilson Crumbin yhteydestä, sysäisivät he hänet pois
elämästään samoin kuin ajaisivat spitaalisen talostaan.
Ei edes Custerin rakkaus kykenisi toipumaan, jos hänen kunniantuntonsa
ja ylpeytensä saisivat sellaisen kolahduksen. Shannon ei silti pitänyt
Custeria vähemmän arvoisena, sillä hän tunsi maailman kyllin hyvin
tietääkseen, että ylpeys ja hyve ovat usein suvaitsemattomia, jopa
ahdasmielisiäkin.
Hänen ainoa toivonsa oli niin ollen koettaa järjestää niin, ettei
Wilson Crumb näkisi häntä ollessaan Ganadossa. Rakkaus ja siitä
johtuva heikkous taivuttivat hänet vastaanottamaan onnen, jonka tyly
kohtalo oli siihen saakka pitänyt hänestä loitolla ja johon hänellä
kunniantuntonsa vaatimusten mukaan ei nytkään ollut oikeutta.
Hän olisi toivonut, ettei Custer olisi rakastanut häntä ja että
hän olisi saanut edelleenkin viettää elämää, josta hän oli oppinut
pitämään; silloin hän olisi saanut olla Custerin läheisyydessä ja
olla alituisesti hänen seurassaan onnellisissa ystävyyssuhteissa.
Mutta kun Custerin käsivarret olivat hänen ympärillään ja suutelot
hänen huulillaan, ei hänellä ollut voimaa vastustaa eikä kieltää
suurta rakkautta, joka oli hallinnut koko hänen olemassaoloaan monien
kuukausien aikana.
Custerin rakkauden tunnustusta seuranneiden lyhyiden, autuaallisten
hetkien aikana Shannon oli antautunut tunteittensa valtaan
ajattelematta tulevaisuutta. Mutta kun hän nyt äkkiä sai tiedon Crumbin
pikaisesta saapumisesta, hätkähdytti se hänet muistamaan menneisyyttä
ja miettimään sen merkitystä tulevaisuuteen, ja hän tunsi liiankin
selvästi, että hänen kunnian vaatimusten nimessä oli ennemmin tai
myöhemmin itsensä kerrottava Custerille koko Hollywoodissa vietettyjen
kamalien kuukausien häpeällinen tarina. Muuta keinoa ei ollut. Hän ei
voinut mennä miehen puolisoksi, jollei saattanut osoittaa olevansa
yhtä kunniallinen kuin hänkin. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin
poistua ainaiseksi.
Oli jo puoliyö, kun hän nousi pöydän äärestä ja meni kamariinsa.
Miettivänä hän astui lukitun lippaan luokse, otti avaimen ja aukaisi
sen. Sieltä hän otti esille pienen, mustan kotelonsa, käänsi kannen
auki ja silmäili pikku pulloja, neuloja ja pientä ruiskua, jotka kaikki
olivat näytelleet niin turmiollista osaa hänen entisyydessään.
Sen, mitä hän sinä yönä teki, hän oli tehnyt viimeksi kuluneen vuoden
aikana niin usein, että se oli muuttunut melkein uskonnolliseksi
toimitukseksi. Hän oli tahtonut katsella kiusaajiaan, voidakseen
tyydytyksekseen pilkata niitä ja osoittaakseen uutta tahdonvoimaansa,
jonka kehittymiseen hänen rakkautensa Custer Penningtonia kohtaan oli
niin tehokkaasti vaikuttanut. Tänä yönä hän meni hieman pitemmälle.
Hän otti vähän pumpulia, pisti sen lusikkaan, liuotti hiukan valkeata
jauhetta, pitäen palavaa tulitikkua lusikan alla, ja veti sitten
nesteen ruiskuun.
Hänen hermonsa olivat liikarasittuneet ja ärtyneet sinä iltana
kestetyistä, ristiriitaisista mielenliikutuksista, ja hän antautui
suurempaan vaaraan kuin aavistikaan. Mutta silmäillessään ruiskua ja
ajatellessaan, että sen sisältö huojentaisi surua, antaisi lepoa ja
rauhaa, hän sittenkin tunsi vain inhoa sitä kohtaan. Hän ei vähääkään
miettinyt mahdollisuutta turvautua uudelleen morfiinin tuottamaan
valheelliseen onneen.
Nyt hän tiesi olevansa paremmassa turvassa sen viettelystä vastaan
kuin sellainen ihminen, joka ei milloinkaan ollut sitä käyttänyt.
Mutta hänestä tuntui, että tämän yön jälkeen, jolloin Penningtonin
rakkaudenvakuutukset vielä kaikuivat hänen korvissaan, hän ei saanut
pitää esinettä hallussaan, joka oli niin räikeässä ristiriidassa
Custerin elämän ja luonteen puhtauden kanssa. Kuukausimääriä hän oli
säilyttänyt sitä, pitäen sitä osana järjestelmästä, jonka hän oli
keksinyt vapautuakseen sen vallasta. Ilman sitä hänen olisi ollut
mahdoton tietää, kykenisikö hän vastustamaan sen houkutusta, jos sitä
olisi käsillä. Mutta nyt hän oli päässyt siitä eroon. Hän ei enää sitä
tarvinnut.
Melkein uskonvimmaisen rajusti hän hävitti sen, musertaen kantapäällään
rikki lasipullot ja ruiskun sekä repien pienen kotelon sirpaleiksi.
Sitten hän kokosi kappaleet, vei ne arkihuoneen takkaan ja poltti ne.
Seuraavana päivänä saapuivat Ganadoon K.K.S.-atelierin hevoset, tuoden
useita tavarakuormia, ja niitä saattaneet miehet pystyttivät leirinsä
Linkkuveitsi-cañoniin. Eva oli perin ihastunut ja kulutti suuren osan
aikaansa satulassa, tarkkaillen heidän valmistuksiaan. Hän koetti saada
Shannonin mukaansa, mutta viimemainittu keksi kaikenlaisia verukkeita
voidakseen pysytellä poissa, sillä häntä peloitti, että vaikka Crumb
ei vielä ollutkaan saapunut, saattoi siellä olla muita atelierin
henkilökunnan jäseniä, jotka tunsivat hänet.
Crumb ja loppuseurue tulivat iltapäivällä, vaikka heitä oli
odotettu vasta seuraavana aamuna. Eva, joka oli saanut Custerin
mukaansa ratsastamaan leirille taaskin iltapäivällä, muistutti
näyttelijä-ohjaajalle, että he olivat tavanneet toisensa ja tanssineet
toistensa kanssa noin puolitoista vuotta sitten.
Heti ensi näkemältä tekivät Evan kauneus, nuoruus ja raikkaus Crumbiin
voimakkaan vaikutuksen. Hän arveli mahdollisesti saavansa tytöstä
välineen hauskuttaakseen ikävää aikaansa ollessaan pakollisesti
poissa Hollywoodista useita viikkoja — vaikka hän samalla oivalsi,
että iso veli kenties olisi vastuksena, jollei hänen onnistuisi punoa
lemmenjuoniaan salavihkaa.
Keskustelun aikana hän käytti hyväkseen tilaisuutta huomauttaakseen,
että Eva sopisi hyvin kuvattavaksi. »Käsken ottaa teistä filmiä
joitakuita kymmeniä metrejä», hän virkkoi, »jonakin päivänä, kun olette
täällä meidän työskennellessämme. Ehkä löydämme täältä kukkuloiden
keskeltä aavistamattoman Pickfordin!»
»Sitten hän pysyykin aavistamattomana», huomautti Custer jyrkästi.
»Sisareni ei lainkaan halua eläviinkuviin.»
»Mistä sinä tiedät, etten halua?» tokaisi Eva.
»Gracen jälkeenkö?» kysyi Custer merkitsevästi.
Tyttö kääntyi Crumbin puoleen.
»Pelkäänpä, ettei minusta ole näyttelijättäreksi», hän sanoi, »mutta
olisi kovin hauska olla kuvissa edes yksi ainoa kerta!»
»Se sopii!» vastasi mies. »Panemme teidät kuviin joskus, kun olette
täällä. Lupaan veljellenne, etten koeta houkutella teitä elävienkuvien
alalle.»
»Toivottavasti ette», sanoi Custer.
Kun hän ja Eva ratsastivat takaisin talolle, kääntyi hän tyttöön päin
ja virkkoi:
»En pidä tuosta Crumbista.»
»Miksi et?» tiedusti Eva.
»Sitä on vaikea sanoa. Hän vain teki minuun epämiellyttävän
vaikutuksen. Voisin lyödä vetoa vaikka kuinka paljosta, että hän on
huono ihminen.»
»Oi, minusta hän on suorastaan jumalallinen!» ihasteli Eva tavalliseen
intomieliseen tapaansa.
Custer murahti.
»Sinua vaivaa se», selitti Eva, »että olet hänelle kateellinen, koska
hän on näyttelijä. Sellaisia te miehet olette!»
Custer purskahti nauramaan.
»Ehkä olet oikeassa», hän myönsi, »mutta en pidä hänestä ja toivon,
ettet koskaan mene tuonne leirille yksin.»
»No niin, mutta aion käydä katsomassa, kuinka kuvia otetaan», vastasi
tyttö, »ja jollen saa ketään mukaani, menen yksin.»
»En pidä siitä, miten hän katseli sinua, Eva.»
»Sinähän vasta olet kummallinen! Hän ei katsonut minua sen kummemmin
kuin kuka muu mies hyvänsä.»
»Eipä siltä tunnu. Minua ei niin kiihkeästi haluta iskeä kalloa puhki
kaikilta miehiltä, joiden näen katselevan sinua, kuin häneltä.»
»Niin, sinä olet ennakkoluuloinen. Ihan varmasti hän on hyvin
herttainen ihminen!»
Seuraavana aamuna Eva ei löytänyt ketään, jolla olisi ollut aikaa
ja halua lähteä hänen seurakseen, ja hän ratsasti yksin leirille.
Näytteleminen oli jo aloitettu. Vaikka Crumbilla olikin puuhaa, uhrasi
hän kuitenkin kohteliaasti aikaansa selittääkseen kappaleen juontaja
elävienkuvien ottamisen teknillisiä yksityiskohtia. Hän käski muutaman
miehen pitää Evan hevosta, kun tyttö tuli tirkistämään tarkastuslasien
lävitse. Crumb kulutti Evan seurassa aikaa niin paljon, että
senaamuinen työ viivästyi tuntuvasti. Samalla paisui edellisenä aamuna
hänen sairaloisessa mielessään virinnyt intohimo yhä valtavammaksi.
Hän pyysi tyttöä jäämään puoliselle leiriin. Kun tyttö jyrkästi
selitti, että hänen oli palattava kotiin, rukoili Crumb häntä tulemaan
uudelleen iltapäivällä. Vaikka Eva olisikin tehnyt sen ilomielin, sillä
seurueen työskentely oli hänestä uutta ja mielenkiintoista, hylkäsi hän
kuitenkin kutsun, koska hän oli jo sopinut iltapäivän vietosta.
Crumb saattoi hänet hevosen luokse ja käveli hänen rinnallaan maantietä
pitkin vähän matkan päähän toisista.
»Jollette voikaan saapua iltapäivällä», hän virkkoi, »niin
mahdollisesti voitte tulla illalla. Aiomme ottaa yökuvia. En ollut
arvellut kutsua tänne ketään, koska työ on jokseenkin vaikeaa
ja vaarallista ja vieraan läsnäolo saattaa tehdä näyttelijät
hajamielisiksi, mutta jos luulette voivanne päästä tänne yksin, niin
olisin oikein iloissani, jos tulisitte tänne muutamiksi minuuteiksi
kello yhdeksän aikana. Työskentelemme samassa paikassa. Älkää
unohtako», hän toisti, kun Eva lähti ratsastamaan pois, »että juuri
tähän näytökseen minun ei todellakaan pitäisi kutsua ketään vieraita
katselijoita. Jos siis tulette, niin älkää hiiskuko siitä mitään
kellekään muulle.»
»Minä tulen», lupasi tyttö. »Olitte kovin hyvä, kun pyysitte minua,
enkä minä virka siitä kellekään mitään.»
Crumb hymyili palatessaan odottavan seurueensa luokse.
Kasvatettuna samassa ilmakehässä syntymästään saakka, tuntematta
muita kuin kunniallisia ihmisiä ja uskoen, että kaikki miehet ovat
kaikkien naisten ritarillisia suojelijoita, Eva ei lainkaan epäillyt,
että näytelmänohjaajan kohteliaan käytöksen ja kauniiden puheiden
takana piili kavaluus. Hän piti tulevaa, yöllistä käyntiään seurueen
työskentelynäyttämöllä vain harmittomana seikkailuna. Eikä hänellä
omien kokemustensa perusteella ollut vähääkään syytä pelätä, koska
seurueessa oli neljäkymmentä tai viisikymmentä miestä ja naista, jotka
kuten kuka muu hyvänsä olisivat valmiit suojelemaan häntä kaikilta
ikävyyksiltä, jotka he pystyisivät torjumaan.
Hänen omatuntonsa ei ollut ollenkaan rauhaton, vaikka hänestä olikin
ikävä, ettei hän saanut jakaa hyvää onneaan perheen muiden jäsenten
kanssa. Myöskin oli hänestä valitettavaa, että hänen piti lähteä
talosta salaa kuin yöllä hiipivä varas. Sellaiset seikat eivät sopineet
Penningtonien ajatustapaan. Mutta Eva rauhoitti nämä epäilykset
lupaamalla itselleen kertoa seuraavana aamuna kaikki toisille
aamiaispöydässä.
Puolisen jälkeen meni Custer kamariinsa ja heittäytyi kirja kädessä
vuoteelleen, aikoen lukea puolisen tuntia, mutta nukkui.
Shannon Burke, josta tuntui, ettei hänen tarvinnut lainkaan pelätä
kohtaavansa K.K.S:n seurueen jäseniä Penningtonien talossa, ratsasti
kohta sen jälkeen Senaattorilla sinne Evan kanssa tekemänsä sopimuksen
mukaisesti. Hänen sitoessaan ratsuaan talon pohjoiselle seinustalle
pysähdytti Wilson Crumb autonsa pation vastaiselle puolelle,
eteläiselle ajotielle. Hän oli tullut tapaamaan eversti Penningtonia
sopiakseen tämän kanssa seuraavan päivän näytännössä tarvittavien
Ganadon herefordilaisten käyttämisestä.
Kun Shannon ei löytänyt Evaa perheen arkihuoneesta, meni hän talon läpi
ja astui patioon, samassa kun Wilson Crumb nousi holvikäytävälle tuovat
kaksi porrasaskelmaa. Ennen kuin kumpikaan aavisti toisen läsnäoloa,
olivat he vastakkain tuskin metrin päässä toisistaan.
Shannon kävi kalmankalpeaksi tuntiessaan, miehen, ja Crumb seisoi
hetkisen kykenemättä lausumaan sanaakaan.
»Hyvä Jumala! Gaza! Sinä!» sai hän vihdoin huudahdetuksi. »Mitä
tekemistä sinulla on täällä? Jumalan kiitos, että löysin sinut
vihdoinkin!»
»Älä!» pyysi tyttö. »Älä puhuttele minua! Vietän säädyllistä elämää
täällä.»
Crumb nauroi epämiellyttävästi.
»Säädyllistä!» hän pilkkasi. »Mistä saat lunta? Kuka huolehtii siitä?»
»En käytä sinä enää», vastasi Shannon.
»Hitto soikoon, ettet käytä! Sellaista et voi minulle uskotella! Joku
toinen miekkonen hankkii sitä sinulle. Kyllä minä tunnen sinut — et
tule toimeen kahta tuntia ilman sitä. Minä en aio suvaita sitä. Kukaan
ei saa varastaa minulta tyttöäni!»
»St, Wilson!» varoitti Shannon. »Jumalan tähden pysy hiljaa! Joku
saattaisi kuulla.»
»Kuulkoon kuka tahansa! Tahdon huutaa koko maailmalle, ettei kukaan saa
viedä minulta tyttöäni. Löysin sinut, ja sinä lähdet takaisin kanssani,
ymmärrätkö?»
Shannon astui hyvin likelle häntä, silmät säihkyen suuttumuksesta.
»Minä en lähde takaisin luoksesi, Wilson Crumb», hän sanoi. »Jos kerrot
muille tahi jos edes uhkaat minua enää millään tavoin, niin tapan
sinut. Minun onnistui päästä kynsistäsi, ja olen vihdoin löytänyt
onnen, eikä kukaan saa riistää sitä minulta!»
»Entä minun onneni? Sinä elit kanssani kaksi vuotta. Minä rakastan
sinua ja, jumaliste, saan sinut, vaikka minun pitäisi —»
Heidän takanaan rämähti ovi, ja kun he kääntyivät, näkivät he Custer
Penningtonin seisovan holvikäytävässä ovensa kohdalla, silmäillen heitä.
»Pyydän anteeksi», virkkoi hän hyytävän kylmästi. »Häiritsinkö?»
»Tämä mies etsii jotakuta, Custer», sanoi Shannon ja kääntyi
poistuakseen sisälle.
Crumbin jouduttua vastakkain miehen kanssa, katosi hänen pöyhkeytensä.
Vaistomaisesti hän arvasi, että hänen edessään oli sama mies, joka oli
ryöstänyt häneltä Gazan. Mutta hänen vastustajansa oli hyvin kookas
nuori mies; hänen hartiansa olivat leveät, eivätkä flanellipaita ja
ratsastushousut salannut hänen lihaksiaan. Crumb arveli, että jos hän
joutuisi kahakkaan tämän miehen kanssa, olisi hänen turvallisinta
aloittaa se sellaisella hetkellä, jolloin toinen ei aavistaisi mitään.
»Niin», hän virkkoi. »Etsin isäänne, herra Pennington.»
»Isä ei ole täällä. Hän ajoi kylään. Mitä haluatte?»
»Halusin koettaa sopia muutamien herefordilaistenne käyttämisestä,
joita tarvitsisimme huomenaamulla.»
Pennington asteli edellä Crumbin autolle.
»Siitä», hän selitti, »kuten kaikesta muustakin, mitä haluatte
tietää, saatte selon työnjohtajan apulaiselta, joka tavallisesti
on tavattavissa rakennusten toisessa päässä palvelusväen asunnon
lähettyvillä. Jos hän ei osaa jotakin ratkaista, neuvottelee hän meidän
kanssamme henkilökohtaisesti, joten teidän, herra Crumb, ei enää ole
tarpeellista vaivautua tulemalla taloon.»
Custerin ääni oli tyyni ja hiljainen. Siitä ei lainkaan kuvastunut
kiukkua, mutta siinä oli jotakin, mikä sai Crumbin pitämään itseään
onnellisena, ettei häntä oltu potkittu talosta ruumiillisesti, vaan
ainoastaan sanoilla, sillä potkaistu häntä sieltä oli ja lisäksi oli
häntä kehoitettu pysymään poissa.
Crumb aprikoi, kuinkahan paljon Pennington oli kuullut hänen ja Gazan
välisestä keskustelusta. Shannon Burke, joka oli kyyristynyt isoon
tuoliin arkihuoneessa, ajatteli samaa asiaa.
Oikeastaan Custer olikin kuullut melkein koko keskustelun. Crumbin
auton melu oli herättänyt hänet, mutta hän oli heti jälleen vaipunut
horroksiin; sanat olivat tunkeutuneet hänen tietoisuuteensa, mutta hän
ei välittömästi käsittänyt niiden merkitystä eikä sitä, keitä puhujat
olivat. Heti kun hän oli herännyt täysin valveille ja oivaltanut
kuuntelevansa keskustelua, joka ei ollut aiottu hänen korviinsa, hän
oli noussut ja mennyt patioon.
Kun hän vihdoin saapui arkihuoneeseen, jossa Shannon oli, hän ei
maininnut mitään koko tapauksesta, ilmoittaen vain, että vieras oli
tahtonut tavata hänen isäänsä. Shannonista tuntui mahdottomalta,
ettei hän olisi kuullut ainakin osaa heidän puhelustaan, sillä he
olivat seisoneet korkeintaan kahden metrin päässä hänen makuuhuoneensa
avoimesta ikkunasta, eikä mikään muu ääni häirinnyt elokuisen
puolipäivän hiljaisuutta. Tyttö oli varma, että hän oli kuullut, mutta
käyttäytymisestä päättäen hän ei ollut.
Shannon odotti hetkisen, että Custer ensiksi ottaisi asian puheeksi,
mutta hän ei sitä tehnyt. Sitten tyttö päätti heti paikalla kertoa
hänelle kaikki kerrottavansa, vapauttaakseen sielunsa ja omantuntonsa
taakasta, maksoipa se mitä tahansa.
Hän nousi pystyyn, meni vähän matkan päässä seisovan Custerin luokse ja
laski kätensä hänen käsivarrelleen, katsoen häntä silmiin.
»Custer», hän alkoi, »minulla on sinulle puhumista. Minun olisi pitänyt
tehdä se aikaisemmin, mutta minua on peloittanut. Eilisillan jälkeen ei
minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin kertominen.»
»Sinun ei tarvitse kertoa minulle mitään, mitä et halua», vastasi mies.
»Luotan sinuun ehdottomasti. En voisikaan rakastaa ja epäillä samalla
kertaa.»
»Minun täytyy kertoa», intti tyttö. »Minä vain toivon —»
»Missä ihmeessä olet ollut, Shannon?» huusi Eva, joka äkkiä tuoksahti
huoneeseen. »Kävin teillä etsimässä sinua. Muistaakseni piti sinun
tänään iltapäivällä lähteä kanssani pelaamaan golfia.»
»Juuri sitä varten olen tullutkin», virkkoi Shannon, kääntyen tyttöön
päin.
»No, joudu sitten! Meidän on kiirehdittävä, jos mielimme pelata
kahdeksaantoista saakka tänään.»
Tyttöjen lähdettyä ajamaan kerholle, meni Custer Pennington jälleen
huoneeseensa. Hän mietti, mitähän Shannon oli tahtonut kertoa hänelle.
Hänen mielessään pyörivät yhäti Wilson Crumbin sanat:
»Sinä elit kanssani kaksi vuotta — sinä elit kanssani kaksi vuotta —
sinä elit kanssani kaksi vuotta!»
Ne oli Shannon aikonut selittää, siitä hän oli varma. Mutta Shannonin
ei tarvinnut selittää niitä. Hänen rakastamansa tyttö ei ollut voinut
menetellä väärin. Hän luotti Shannoniin ja oli varma hänestä.
Mutta mikä sija tuolla pehmeänaamaisella vintiöllä oli ollut hänen
elämässään? Oli mahdoton ajatella, että Shannon olisi tuntenut hänet,
saatikka sitten ollut hänen kanssaan läheisissä suhteissa.
Custer astui komerolleen ja kolusi sieltä pulloa. Oli kulunut yli kaksi
viikkoa siitä, kun hän oli ottanut ryypyn. Kun hän oli jälleen alkanut
seurustella läheisesti Shannonin kanssa, nähden hänet useasti, oli
hän taaskin vieraantunut juomatottumuksesta; mutta tänään hän tunsi
tarvitsevansa ryypyn — aimo ryypyn, tuiman ja sekoittamattoman.
Hän nielaisi raa’an väkijuoman, ikäänkuin se olisi ollut vettä. Nyt
hän toivoi, että hän olisi kolhaissut Crumbia kalloon, kun hänellä
oli siihen tilaisuus. Mokomakin koira! Hän oli puhunut Shannonille,
ikäänkuin tämä olisi ollut tavallinen katunainen — Shannon Burkelle —
Custerin Shannonille!
Hän ei tuntenut ensimmäisen ryypyn vaikuttavan mitään ja otti toisen.
»Olisipa hauska kouraista häntä kurkusta!» hän mietti. »Ennen kuin
kuristaisin hänet kuoliaaksi, kiskoisin hänet tänne ja pakottaisin
hänet suutelemaan maata Shannonin jalkain juuressa!»
Mutta ei, hän ei voisi tehdä niin. Toiset näkisivät sen, ja sitten
pitäisi selitellä. Ja miten hän voisi selittää sen mainitsematta
Shannonia?
Hän istui tuntikausia huoneessaan, hautoen kiukkuaan,
mustasukkaisuuttaan ja tuskaansa, ja koko ajan hän joi.
Hän meni pukukomerolleen, otti sieltä esille vyönsä ja
revolverikotelonsa ja vaatelipastostaan ison, peloittavan näköisen,
neljäkymmentäviisikaliiberisen Colt-pistoolin. Hetkisen hän seisoi,
pidellen sitä kädessään ja katsellen sitä. Hän käsitteli sitä melkein
hyväillen, sujautti sen sitten vyöllään olevaan koteloon, pisti hatun
päähänsä ja kääntyi ovelle päin.