Gracen kuolemalla oli tietystikin luonnollinen masentava vaikutuksensa
Ganadossa olevaan sukulais- ja ystäväpiirin. Mutta se seikka, että hän
oli ollut poissa yli vuoden ja kirjoittanut harvoin ja että toiset olivat
jo alkaneet tuntea menettäneensä hänet, tylsytti jonkun verran heidän
tuskansa kärkeä ja lauhdutti sen ulkonaisia ilmauksia. Hänen surkea
loppunsa ei kyennyt merkitsevästi järkyttämään heidän elämänsä juoksua,
sillä hänen lähtönsä jättämä haava oli kauan sitten kasvanut umpeen
samoin kuin puun kasvaessa katkenneen oksan jättämä lovi peittyy ja
jälelle jää vain arpi muistuttamaan kärsitystä vahingosta.
Rouva Evans, Guy ja Custer kärsivät enemmän kuin muut — rouva Evans
luonnollisten äidinvaistojensa vaikutuksesta ja Custer siitä syystä,
että Gracen menetys tuntui särkeneen ja repineen hänestä irti osan
hänen olemustaan, vaikka hän käsittikin, että hänen Gracea kohtaan
tuntemansa rakkaus oli ollut toisenlaatuinen kuin hänessä Shannonia
kohtaan syttynyt toivoton tunne. Pahimmin kärsi Guy, sillä hänen
rintaansa kalvoi sinne kätketty tieto sisaren elämästä ja kuolemasta.
Hän oli kertonut toisille Gracen kuolleen keuhkotulehdukseen,
eikä kukaan ollut epäillyt hänen vakuutustaan eikä ottanut selkoa
todellisesta asianlaidasta.
Hänen kirjoituspöytänsä lukitussa laatikossa oli hopeakehyksinen
valokuva miehestä, jonka nimeä hän ei ollut saanut selville. Huvila oli
vuokrattu Gracen nimessä. Japanilainen palvelija oli kadonnut, eikä
Guyn ollut onnistunut päästä hänen jäljilleen. Vainajalla ei ollut
naapuristossa ollut ainoatakaan ystävää, eikä kukaan osannut mainita
Guylle mitään, mikä olisi opastanut häntä etsimään hakemaansa miestä.
Hän ei kuitenkaan luopunut yrittämästä. Hän kävi usein Hollywoodissa,
vetelehtien yleisissä paikoissa ja atelierien ovilla, toivoen joskus
näkevänsä etsittävänsä. Mutta kun kuukaudet vierivät tuloksettomasti,
samalla kun rancho ja kirjalliset työt vaativat yhä enemmän hänen
aikaansa, oli hänen vähitellen pakko jättää kostoaikeittensa punominen
syrjään, vaikka hänen päätöksensä, että hän lopultakin ne toteuttaisi,
ei silti horjunut.
Gracen kuoleman suoranainen vaikutus Custeriin oli se, että se elvytti
taas enemmän kuin oli hänelle hyväksi hänen juomatottumustaan, josta
hän oli vieraantunut viimeksi kuluneen vuoden aikana. Että se oli
koskaan ollut tottumus, sitä olisi hän itse luonnollisestikin kaikkein
vähimmän ollut valmis myöntämään. Hän oli sellaisia miehiä, jotka
saattoivat ryypätä tahi olla ryyppäämättä. Maailma on täynnänsä heitä,
ja niin ovat myöskin hautausmaat.
Custer vältti Shannonia, milloin suinkin voi sen tehdä näyttämättä
epäkohteliaalta. Aivan aiheettomasti hän piti Shannonia kohtaan
tuntemaansa rakkautta uskottomuuden ilmauksena Gracea kohtaan. Sitä,
että viimemainittu oli lähettänyt hänet pois luotaan, hän ei ollut
koskaan uskonut tytön sydämestä lähteneeksi, vakavaksi tunnustukseksi.
Hän oli ymmärtänyt, ettei niin katkerasti puhunut nainen voinut
olla hänen rakastamansa tyttö, jonka rakkauden vakuutuksia hän oli
kuunnellut. Eikä se ollut myöskään ollut se tyttö, jonka surullisia,
riutuneita kasvoja hän oli viimeisen kerran katsellut Evansien
pimentyneessä arkihuoneessa, sillä silloin oli kuolema pehmentänyt
huonon elämän kovettamat piirteet, paljastaen jälleen puhdistuneen ja
murheellisen sielun, jonka synti oli verhonnut, mutta ei tuhonnut.
Shannon huomasi Custerissa tapahtuneen muutoksen. Sen hän päätteli
johtuneen Custerin surusta ja lisääntyneestä juomisesta, jonka hän
tunsi melkein heti, kuten rakkaus aavistaa pienimmätkin muutokset
rakastetussa henkilössä, vaikka ne eivät herätäkään muiden huomiota.
Hän ei käsittänyt, että Custer karttoi häntä tahallaan. Nyt hän oli
Evan seurassa enemmän kuin milloinkaan ennen, sillä Guyn käytyä
vakavasti käsiksi miehen puuhiin ei hänelle jäänyt enää vapaata aikaa
niin paljoa uhrattavaksi leikkeihin.
Yhä vieläkin Shannon silloin tällöin ratsasteli öisin, sillä Custerin
seurassa tehdyt päiväsaikaiset ratsastusretket olivat käyneet
harvinaisemmiksi. Custerin ajasta kului nyt paljon työskentelyyn
rancholla, kun hän valitsi ja hoiteli eläimiä seuraavan syksyisiä
näyttelyjä varten — mikä puuhailu tarjosi hänelle todennäköiseltä
tuntuvan syyn lakata ratsastamasta Shannonin kanssa. Edellisenä vuonna
oli Penningtonien Custerin vankeuden tähden ollut pakko peruuttaa
näytteille pantavista lehmistä lähettämänsä ilmoitukset, koska eversti
ei ollut itse tahtonut lähteä kiertämään näyttelyissä eikä suostunut
uskomaan karjaa kenenkään muun kuin poikansa huostaan. Nyt olivat
morganilaiset, percheronit, herefordilaiset ja berkshireläiset, joiden
tuli kannattaa Ganadon mainetta, innokkaan ja tuiki tarkan hoidon ja
ruokkoamisen keskipisteenä, samalla kun lähestyi aika, jolloin olisi
annettava viimeinen valmistus välkkyvälle karvalle ja kiilloitetuille
sarville ja kavioille.
Touko-, kesä ja heinäkuu olivat tulleet ja menneet — oltiin jälleen
elokuussa. Guyn hukkakäynnit Los Angelesissa olivat nyt harvinaisia.
Ganadon elämä oli jälleen muuttunut yhtä herttaiseksi kuin se oli ollut
ennen. Kesän kuumuus oli saattanut uimalammikon taaskin käytäntöön, ja
viileät illat pelastivat tanssisalin jäämästä tyhjille. Juurikumpujen
ja laakson nuoriso, jota lisäsivät kaupungista aina viikon lopussa
saapuvat vieraat, täytti vanhan talon naurulla ja hilpeällä puhelulla.
Shannon oli aina mukana näissä seuroissa, sillä hänen ei sallittu jäädä
syrjään.
Eräässä tällaisessa tilaisuudessa elokuun alkupuolella Eva ilmoitti
päivän, jona hänet ja Guy vihittäisiin.
»Syyskuun toisena päivänä», hän sanoi. »Se sattuu lauantaiksi. Me
aiomme lähteä autolla —»
»Seis!» varoitti Guy. »Se on salaisuus!»
»Ja palattuamme alamme rakentaa kotia kummulle Kolmetoista.»
»Sehän on lehmänlaidun», huomautti Custer.
»Niin, mutta sitten se ei enää ole. Sinun on etsittävä uusi
lehmänlaidun.»
»Niin teenkin, pikkunen», vastasi veli. »Tuomme lehmät tänne
tanssisaliin. Vaikka valitsemisaluetta on yli kaksituhatta hehtaaria,
et voi löytää huvilapaikkaa muualta kuin Ganadon maitolehmien parhaalta
laitumelta!»
»Vaikka sinulla on yli kaksituhatta hehtaaria valitsemisaluetta, et
sinä otaksuttavasti kykene löytämään laidunta lehmille muualta kuin
koko eteläisen Kalifornian parhaalta huvilapaikalta! Sinä säteilevä
veli! Et kai tahtoisi pientä siskoasi asumaan sikojen laitumelle, vai
tahtoisitko?»
»Taivas varjelkoon, enhän toki! Ne yhdeksän lasta, joita odotat,
häiritsisivät siitosemojamme.»
»Sinä olet kamala!»
»Soittakoon joku foxtrotia!» huudahti Guy. »Tanssi sisaresi kanssa,
Cus! Sitten sallit hänen rakentaa huviloita joka paikkaan Ganadoon. Ei
kukaan voi kieltää häneltä mitään tanssittuaan hänen kanssaan.»
»Ei totisesti voikaan», myönsi Custer. »Sillä tavoinko hän houkutteli
sinutkin turmioosi, Guy?»
»Mikä näppärä pieni ajatus!» pilaili Eva.,
Guy tanssitti sillä kertaa rouva Penningtonia, ja eversti valitsi
Shannonin. Heidän leijaillessaan sileällä lattialla joustavan
arvokkaasti, kuten hyvät tanssijat osaavat tehdä foxtrotissa, osui
tytön katse usein veljeen ja sisareen, jotka nauraen tanssivat yhdessä.
»Kuinka ihastuttavia he ovatkaan!» virkkoi hän.
»Ketkä?» tiedusti eversti.
»Custer ja Eva. Heidän sisarussuhteensa on ihastuttava — sellainen kuin
sen pitäisi aina olla, mutta harvoin on.»
»No, enpä tiedä, onko se niin ainutlaatuinen», vastasi Pennington.
»Samanlaiset olivat Guyn ja Gracen ja myöskin minun isäni lasten
keskinäiset suhteet. Ehkä se johtuu siitä, että meidät kaikki on
kasvatettu maaseudulla, jossa lasten on pakko enemmän turvautua
veljiinsä ja sisariinsa saadakseen seuraa kuin kaupunkilaislasten. Me
tutustumme täällä maaseudulla paremmin toisiimme, ja meidän on opittava
löytämään parhaat puolet toisistamme, sillä täällä meillä ei ole
varaa valita seurapiiriämme, jonka mahdollisuuden kaupunki tuhansine
asukkaineen tarjoaa.»
»En tiedä», sanoi Shannon. »Kenties syy on se. Mutta joka tapauksessa
se on herttainen piirre — todella _herttainen_, sillä he ovat melkein
kuin rakastuneet. Kun aluksi kuulin heidän kinastelevan, luulin
heidän pistoksiinsa sisältyvän ehkä hieman katkeruutta. Mutta kun
opin paremmin tuntemaan teidät kaikki, käsitin, että keskinäinen
kiintymyksenne on niin täydellinen, että kaikki väärinkäsitykset ovat
välillänne mahdottomia.»
»Se ei ole yksinomaan Penningtonien ominainen piirre», huomautti
eversti. »Tunnen esimerkiksi erään henkilön, joka sopeutui niin
mainiosti heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa, että hänestä vähemmässä
kuin vuodessa tuli aivan kuin yksi heistä.»
Hän katseli hymyillen Shannonin ylöspäin käännettyjä kasvoja.
»Ymmärrän — tarkoitatte minua», virkkoi tyttö. »Se on kovin
ystävällisesti sanottu, ja olen hyvin ylpeä kuullessani sen, sillä olen
tosiaankin koettanut olla kaltaisenne. Jos se on vähänkin onnistunut,
olen siitä niin ihmeen hyvilläni!»
»En tiedä, onko sinun onnistunut olla kaltaisemme», vastasi Pennington
nauraen. »Mutta varmasti on sinun onnistunut olla sellainen, että
pidämme sinusta. Tiedätkö, Shannon, että vaimoni ja minä puhelemme
sinusta ja suunnittelemme sinun varaltasi ihan yhtä paljon kuin
omiin lapsiimme nähden. Tuntuu melkein siltä, kuin olisit meidän oma
lapsemme.»
Kyyneleet kihosivat Shannonin silmiin.
»Olen niin onnellinen!» hän toisti.
Myöhemmin samana iltana erään tanssin jälkeen kävelivät hän ja Custer
tanssisalin pohjoispuolella olevalla ajotiellä, katsellen kuutamoista
laaksoa — viehättävää näkyä, joka pilkotti tuuheiden lehvien välitse
heidän kohdallaan rinteellä kasvavien puiden lomitse. He silmäilivät
alemman kummun akaasioiden ja setrien ylitse pienen kylän valoja, jotka
tuikkivat kahden kupukattoja muistuttavan, laakson yläpäässä kohoavan
kukkulan välistä. Oli harvinaisen lämmin ilta, melkein liian lämmin
tanssia varten.
»Luultavasti saisimme hieman valtameren tuulahdusta», sanoi Custer,
»jos olisimme kunnaan toisella puolella. Kierretään lammikkotarhoihin.
Siellä tuntuu tavallisesti tuulen henkäyksiä, mutta täällä olemme
rakennuksen suojassa niiltä.»
Vierekkäin he astelivat äänettöminä rakennuksen editse ja eteläistä
ajotietä portaille, jotka veivät vesitarhojen lävitse talleille.
Portaat olivat kapeat, ja Custer meni edellä — sitä tapaa noudattavat
miehet aina niissä maissa, missä on kalkkalokäärmeitä.
Kun Shannon astui sementtiportailta ensimmäisen lammikon ohitse
vievälle soraiselle tielle, osui hänen jalkansa pyöreälle kivelle,
hänen nilkkansa horjahti ja hän heilahti Custeria vasten. Tukea
saadakseen hän tarttui miehen käsivarteen. Niin mitättömistä
pikkuseikoista saattaa elämänkohtalo riippua. Olisihan saattanut olla
sisilisko, sammakko, hiiri tahi jopa kalkkalokäärmekin jouduttamassa
tätä hetkeä, jota luonto oli valmistanut lukemattomien ajanjaksojen
kuluessa. Mutta jouduttaja ei ollut yksikään niistä. Se oli vain
pieni, pyöreä kivenmukula — ja se horjahdutti Shannon Burken Custer
Penningtonia vasten ja pani hänet tarttumaan Custerin käsivarteen. Mies
tunsi hänen sormiensa kosketuksen, hänen ruumiinsa lämmön ja hänen
poskensa lähellä olkapäätään. Hän kietaisi kätensä Shannonin ympärille
tukeakseen häntä.
Tyttö oli saavuttanut jälleen tasapainonsa melkein heti. Hän vetäytyi
nauraen poispäin.
»Astuin kivelle», hän selitti, »mutta en nyrjäyttänyt nilkkaani.»
Mutta Custer piti yhä kättään hänen ympärillään. Aluksi Shannon ei
ymmärtänyt, vaan otaksui toisen vielä luulevan, ettei hän kyennyt
seisomaan avutta, ja selitti uudelleen, ettei hän ollut vahingoittunut.
Custer silmäili Shannonin kasvoja, jotka olivat käännetyt ylöspäin
häntä kohti. Kuu — melkein täysikuu — valaisi hänen piirteensä yhtä
selvästi kuin auringonvalo. Kuinka kauniit ne olivatkaan ja kuinka
lähellä! Tyttö ei ollut vielä oikein käsittänyt, mitä Custerin käytös
merkitsi, kun tämä äkkiä kietoi toisenkin kätensä hänen ympärilleen ja
painoi hänet rintaansa vasten. Ja ennen kuin Shannon ehti estää, oli
Custer kallistanut huulensa hänen puoleensa ja suudellut häntä suoraan
suulle.
Huudahtaen säikähtyneenä tyttö työnsi hänet kauemmaksi.
»Custer!» hän hätäili. »Mitä sinä teit? Tämä ei ole sinun tapaistasi.
Minä en ymmärrä!»
Hän oli todella pelästynyt — pelästynyt ajatellessaan, että Custer oli
suudellut häntä rakastamatta häntä — pelästynyt siitä, että suutelo
oli saattanut johtua rakkaudesta. Hän ei tiennyt, kumpi olisi suurempi
onnettomuus.
»En mahtanut sille mitään, Shannon», virkkoi mies. »Moiti kiveä, moiti
kuutamoa, moiti minua — ei sillä ole mitään väliä. En mahtanut sille
mitään; siinä kaikki. Olen ponnistellut sitä vastaan kuukausimääriä.
Olen tiennyt, ettet rakasta minua; mutta, oi Shannon, minä rakastan
sinua! Se minun oli sanottava sinulle.»
Custer rakasti häntä! Oli rakastanut häntä kuukausia! Voi kauheata!
Hänen pieni onnenunelmansa oli särkynyt. Enää he eivät voineet olla
yhdessä kuten siihen saakka. Heidän välissään olisi aina tämä — tieto,
että Custer rakasti häntä; ja Custer saisi myöskin tietää olevansa
rakastettu, sillä Shannon ei tahtonut valehdella hänelle, jos hän
sitä kysyisi. Silloin Shannonin pitäisi joko selittää tai poistua —
selittää nuo kauheat, Crumbin seurassa vietetyt kuukaudet. Custer ei
uskoisi, miten asia todella oli — ei kukaan mies uskoisi sitä — että
hän oli selviytynyt tahrattomana. Ei hän itsekään uskoisi sitä toisesta
naisesta, ja hän tunsi liian hyvin maailman toivoakseen, että häntä
rakastava mies uskoisi sen hänestä.
Custer ei ollut päästänyt häntä irti. He seisoivat yhäti paikallaan —
Custerin käsivarret hänen ympärillään.
»Älä ole vihainen, Shannon!» rukoili hän. »Ehkä et kaipaa rakkauttani,
mutta ei siinä ole mitään loukkaavaa. Kenties minun ei olisi pitänyt
suudella sinua, mutta en mahtanut sille mitään ja olen iloinen siitä,
että tein sen. Saan muistella sitä niin kauan kuin elän. Älä ole
vihainen!»
Vihainen! Kuinka hän toivoikaan, että Custer taaskin painaisi hänet
itseään vasten ja suutelisi häntä — suutelisi häntä — suutelisi
häntä siten nyt ja ikuisesti! Miksi hän ei saisi sitä tehdä? Miksi
pitäisi Shannonin estää se? Mitä hän oli rikkonut ansaitakseen ikuisen
rangaistuksen? Oli lukemattomia aviopuolisoja, jotka eivät olleet
niin hyveellisiä kuin hän. Oi, jospa hän vain saisi nauttia Custerin
rakkauden tuottamasta onnesta!
Hän sulki silmänsä, käänsi päänsä toisaalle ja antautui vain lyhyeksi
hetkiseksi haaveilemaan kauniista unelmastaan. Miksi ei? Miksi ei?
Miksi ei? Ei kukaan nainen voinut olla parempi puoliso kuin hän, sillä
kenenkään rakkaus ei voinut olla suurempi kuin hänen.
Custer huomasi, ettei tyttö enää vetäytynyt pois. Shannonin katseesta
ei ollut kuvastunut vihastumista — hänen silmiensä ilme oli ollut vain
hämmästyneen kysyvä. Ja tytön kasvot olivat vieläkin niin likellä.
Uudelleen puristuivat hänen kätensä Shannonin ympärille, ja taaskin
hänen huulensa löysivät tytön huulet.
Tällä kertaa ei Shannon estellyt. Olihan hänkin vain ihminen — vain
nainen — ja hänen rakkautensa, jonka voima monien kuukausien aikana
oli yhtä mittaa kasvanut, purkautui äkkiä esiin kuluttavana tulena
Custerin polttavien suutelojen lietsomana. Custer tunsi hänen huuliensa
värähtelevän; ja sitten tytön armaat kädet pujottautuivat hänen
kaulaansa ja puristivat häntä yhä lähemmäksi täydellisen antaumuksen
merkiksi.
»Shannon! Rakastatko minua!»
»Oi, rakas poika, iäisesti!»
Custer veti hänet lammikon alapäähän, jossa oli puutarhapenkki melkein
piilossa riippuvaoksaisen sateenvarjopuun lehvien varjossa. He istuivat
siellä, kysellen toisiltaan samoja asioita, joita rakastuneet ovat
kyselleet siitä saakka, kun esihistoriallinen ihminen keksi puhetaidon,
ja joita rakastuneet edelleen kyselevät, niin kauan kuin puhetaitoa on
maailmassa. Ne ovat hyvin tärkeitä kysymyksiä — kaikkein tärkeimpiä
kysymyksiä maailmassa.
He eivät tienneet, kuinka kauan he olivat istuneet — heistä tuntui
kuluneen vain lyhyt hetkinen — kun he kuulivat, että ylhäällä
huudettiin heidän nimiään.
»Shannon! Custer! Missä olette?»
Huutaja oli Eva.
»Meidän on kai lähdettävä», sanoi Custer. »Vain yksi suukko vielä!»
Hän otti kymmenen. Sitten he nousivat ja astelivat portaita myöten
eteläiselle ajotielle.
»Ilmoitanko toisille?» kysyi Custer.
»Älä vielä, ethän?»
Shannon ei ollut varma, että onni olisi pysyväinen. Se oli liian
suloinen ollakseen kestävä.
Eva havaitsi heidät.
»Missä ihmeessä te kaksi olette olleet?» hän tiedusti. »Olemme etsineet
teitä kaikkialta ja kiljuneet niin että ääneni on käheä.»
»Olimme tuolla alhaalla ylemmän lammikon luona jäähdyttelemässä»,
vastasi Custer. »On liian hävyttömän kuuma tanssia varten.»
»Ennen et milloinkaan ole ajatellut niin», huomautti Eva
epäluuloisesti. »Tiedättekö mitä, minä luulen teidän olleen
armastelemassa! Kuinka mainion loistavaa!»
»Kuinka mainion tyhjää», tokaisi Custer. »Vanhat ihmiset kuten Shannon
ja minä eivät armastele. Se on teidän lapsien tehtävää.»
Eva tuli lähemmäksi.
»Shannon, sinun olisi paras mennä järjestämään hiuksiasi, ennen kuin
kukaan muu näkee sinua.» Hän nauroi ja nykäisi toista käsivarresta.
»Olisin kovin iloinen», hän kuiskasi Shannonin korvaan, »jos se olisi
totta! Kerrothan minulle, teethän sen?»
»Jos se milloinkaan tapahtuu, rakas» — vastasi Shannon hänkin kuiskaten
— »saat sinä siitä tietää ensimmäiseksi.»
»Erinomaista! Mutta ajattelehan! Olen saanut ihan taivaallisia uutisia
— mitä arvelet? Isä on tietänyt sen koko päivän eikä ole maininnut
siitä sanaakaan — häneltä muka oli unohtunut koko asia, ja hän muisti
sen vasta juuri mennessään äidin kanssa nukkumaan. Oletko koskaan
kuullut mitään niin repäisevää? Ja nyt on toinen puoli ihmisistä
lähtenyt kotiinsa, enkä voi ilmoittaa sitä heille. Oi, se on liian
hienoa sanoin kuvattavaksi! Olen halannut ja ikävöinyt sitä kuukausia,
ja nyt se pian tapahtuu — tapahtuu toden teolla — tapahtuu varmasti
maanantaina!»
»Taivaan tähden, pikkunen, kehitä juonesi ja ehätä järkyttävän
kertomuksesi loppuun! Mitä sitten tapahtuu?»
»Niin, K.K.S.-seurue saapuu maanantaina, ja Wilson Crumb on muassa!»
Shannon horjui melkein kuin olisi saanut iskun. Wilson Crumb tulossa
sinne! Ganadoon! Lyhytpä tosiaan oli ollut hänen suloinen onnensa!
»Mikä sinua vaivaa, Shannon?» kysyi Custer huolestuneena.
Tyttö tointui nopeasti.
»Oi, ei se ole mitään», vastasi hän, naurahtaen hermostuneesti. »Minua
vain hieman huimasi.»
»Sinun olisi paras mennä sisälle ja paneutua pitkäksesi», ehdotti
Custer.
»Ei. Lähden kai kotiin, jos saatat minua autolla, Custer. Kuten tiedät,
on kello kymmenen myöhäinen aika meille.»
»On lauantai-ilta», huomautti Eva.
»Mutta minä en tahdo jäädä pois huomisaamuiselta ratsastusretkeltä. Te
kai lähdette kaikki mukaan, eikö niin?»
»Ainakin minä», vakuutti Custer.
Hän pani merkille, että tyttö oli hyvin hiljainen heidän ajaessaan
hänen asunnolleen, ja heidän erotessaan Shannon takertui häneen
ikäänkuin ei olisi jaksanut erota hänestä.
Se oli hyvin ihanaa — tämä suuri, ihmeellinen rakkaus. Palatessaan
kotiin hän ei osannut ajatella mitään muuta. Hän ei ollut itserakas, ja
hänestä tuntui kummalliselta, että Shannon oli säilyttänyt rakkautensa
hänelle, vaikka tyttö oli varmaankin tuntenut paljon muita miehiä.
Gracen laita oli ollut toinen. Heidän rakkautensa oli kasvanut rinnan
heidän kanssaan lapsuudesta saakka. Se, että Grace rakasti häntä, ei
ollut tuntunut sen merkillisemmältä kuin sekään, että Eva rakasti
häntä ja hän Gracea. Mutta Shannon oli saapunut hänen luokseen oudosta
maailmasta — joka oli täynnä miehiä — jossa hänen kauneutensa ja
viehätysvoimansa tähden oli täytynyt olla monien ihailun esineenä.
Mutta sittenkin Shannon oli antanut hänelle sydämensä koskemattomana.
Sillä olihan Shannon kertonut, ettei hän ollut milloinkaan rakastanut
ketään toista — ja hän oli puhunut totta.