Guy Evans kiiti leveällä, tasaisella maantiellä sellaista vauhtia, että
se olisi hankkinut hänelle kymmenen päivää vankeutta Santa Anassa,
jos hänen matkansa olisi suuntautunut sen kylän kautta. Custerin
sanat olivat herättäneet hänen mielessään sen vaikutelman, että Grace
oli sairas, sillä Pennington ei ollut ryhtynyt yksityiskohtaisesti
selostamaan hänen ja tytön välistä keskustelua, vaan pitänyt parempana
antaa hänen veljensä ottaa selon hänen tilastaan, jota Guy ei olisi
voinut uskoa todeksi, vaikka olisikin kuullut sen niin luotetun ystävän
kuin Custerin huulilta.
Ja niinpä hän, kun hän lähestyessään Circle-pengermän varrella olevaa
huvilaa, näki vaunut katukäytävän vierellä, heti aavisti, mitä
se merkitsi. Sillä vaikka kaupungissa epäilemättä oli sadoittain
samanlaisia vaunuja, oli näissä vaunuissa jotakin, mistä saattoi arvata
niiden omistajan ammatin. Rientäessään käytävää myöten etuovelle oli
Guy varma siitä, että hän tapaisi Gracen sairaana ja lääkärin hänen
luonaan, ikäänkuin joku olisi jo ilmoittanut sen hänelle.
Hän soitti, mutta mitään ei kuulunut, ja kun sisäovi oli auki, astui
hän sisään. Arkihuoneen toisessa päässä oli ovi raollaan. Guyn
lähestyessä sitä ilmestyi ovelle mies, ja hänen ohitseen näki tulija
Gracen, joka virui vuoteessa hyvin kalpeana ja liikkumatta.
»Kuka te olette — tämän naisen puolisoko?» tiedusti mies lyhyesti.
»Olen hänen veljensä. Mikä häntä vaivaa? Onko hän hyvin sairas?»
»Oletteko tiennyt, missä tilassa hän on?»
»Kuulin eilenillalla, ettei hän ole terve, ja kiiruhdin tänne. Asun
maalla. Kuka te olette? Mitä on tapahtunut? Eihän hän — hyvä Jumala —
eihän hän ole —»
»Ei vielä. Ehkä voimme pelastaa hänet. Olen lääkäri. Minut kutsui tänne
japanilainen, joka ilmoitti palvelevansa täällä. Hän on varmaankin
poistunut kutsuttuaan minut, sillä en ole nähnyt häntä. Potilaan tila
on vakava; on heti suoritettava leikkaus, joka on senluontoinen, että
minun on saatava tietä hänen vakituisen lääkärinsä nimi pyytääkseni
hänet saapuville. Missä on sairaan mies?»
»Mies! Sisareni ei ole —» Guy keskeytti äkkiä lauseensa ja kalpeni.
»Hyvä Jumala, tohtori, ettehän tarkoita, että hän — että sisareni — oi,
ei, ettehän?»
Hän tarttui rukoilevasti toisen käsivarteen. Lääkäri laski kätensä
nuoren miehen olalle..
»Hän on kaatunut toissa iltana, ja nopea leikkaus on välttämätön. Hänen
tilansa on sellainen, ettemme edes uskalla siirtää häntä sairaalaan.
Minulla on välineet vaunuissani, mutta minulla pitäisi olla apua. Kuka
lääkäri on häntä hoitanut?»
»En tiedä.»
»Hankin tänne jonkun. Annoin potilaalle rauhoittavaa lääkettä.»
Tohtori meni puhelimeen ja lausui numeron. Evans astui siihen
huoneeseen, jossa hänen sisarensa lepäsi. Grace liikahteli levottomasti
ja valitti, vaikka hän ilmeisesti oli vielä tajuton.
Muuttunut! Guyta ihmetytti, että hän lainkaan tunsi sisarensa ollessaan
nyt häntä lähempänä. Gracen piirteet olivat kärsimysten vääristämät.
Hänen kauneutensa oli mennyttä — sen kaikki jäljetkin olivat häipyneet.
Hän näytti vanhalta, väsyneeltä ja riutuneelta, ja hänen kasvoissaan
oli kauheita juovia, jotka saivat hänen veljensä sydämen pysähtymään ja
puristivat kyyneleet hänen silmiinsä.
Guy kuuli tohtorin kutsuvan apulaista ja kehoittavan häntä tuomaan
eetteriä tullessaan. Sitten hän kuuli lääkärin poistuvan pääovesta —
epäilemättä noutamaan leikkausvälineitään. Veli polvistui tytön vuoteen
viereen.
»Grace!» hän kuiskasi ja kiersi kätensä sisaren ympärille.
Tytön silmäluomet värähtivät ja hän avasi silmänsä.
»Guy!»
Grace tunsi hänet — tajunta oli palannut.
»Kuka tämän teki?» tiedusti Guy. »Mikä hänen nimensä on?»
Sairas pudisti päätään.
»Mitä se hyödyttää?» hän kysyi. »Tehty on tehty.»
»Sano se minulle!»
»Sinä surmaisit hänet — ja sinua rangaistaisiin. Se vain pahentaisi
asiaa — sinulle — ja äidille. Anna salaisuuden kuolla kanssani!»
»Sinä et kuole. Sano minulle, kuka hän on! Rakastatko häntä?»
»Minä vihaan häntä?»
»Millä tavoin loukkaannuit?»
»Hän tyrkkäsi minut — pöytää vasten.»
Gracen ääni kävi heikommaksi. Pidättäen tuskan ja kiukun kyyneliä nousi
nuori mies seisomaan hänen viereensä.
»Grace, minä käsken sinua ilmaisemaan sen!»
Hänen äänensä oli hiljainen, mutta siinä värähti voimaa ja arvokkuutta.
Tyttö koetti puhua. Hänen huulensa liikkuivat, mutta ei kuulunut ääntä.
Guy luuli hänen kuolevan, vieden salaisuutensa mukanaan hautaan.
Potilaan katse siirtyi johonkin vuoteen jalkopään ohitse, sitten
takaisin veljen silmiin ja uudelleen äskeiseen suuntaan, ikäänkuin
hän olisi tahtonut kiinnittää toisen huomiota johonkin siinä osassa
huonetta olevaan esineeseen. Guy seurasi silmillään hänen katseensa
suuntaa. Siellä oli pukeutumispöytä ja sillä hopeapuitteinen miehen
valokuva. Guy astui pöydän ääreen ja otti kuvan käteensä.
»Tämäkö hän on?»
Hänen silmänsä vaativat vastausta. Tytön huulet liikkuivat äänettömästi
ja hän nyökkäsi heikosti myöntymyksen merkiksi.
»Mikä hänen nimensä on?»
Grace oli liian heikko kyetäkseen vastaamaan. Hän ähkäisi, ja hänen
hengityksensä kävi läähättäen. Veli heittäytyi polvilleen vuoteen
viereen ja sulki hänet syliinsä. Hänen kyyneleensä valuivat sairaan
poskille hänen suudellessaan niitä. Samassa tuli lääkäri ja veti hänet
pois.
»Hän on kuollut!» valitti poika, kääntyen toisaalle ja peittäen
kasvonsa käsillään.
»Ei», virkkoi tohtori lyhyen tarkastuksen jälkeen. »Hän ei ole kuollut.
Menkää keittiöön ja pankaa vettä kiehumaan! Minä järjestän täällä
kaikki valmiiksi. Toinen lääkäri on täällä muutamissa minuuteissa.»
Iloissaan siitä, että voi tehdä jotakin auttaakseen, Guy riensi pieneen
keittiöön. Hän sai käsiinsä kattilan ja ison padan, laski niihin vettä
ja pani ne tulelle.
Hetkistä myöhemmin astui tohtorikin sinne. Hän oli riisunut takkinsa ja
liivinsä ja kiersi paidan hihojaan ylös. Laskettuaan leikkausvehkeensä
tulella olevaan pataan hän meni vesijohdon ääreen pesemään käsiään.
Hangatessaan niitä hän puheli. Hän oli tarmokkaan ja toimeliaan
näköinen mies ja herätti Guyssa luottamusta ja toivoa.
»On mahdollista, että potilas toipuu», hän sanoi. »Olen nähnyt sairaan
selviytyvän vaikeammistakin tapauksista, mutta hänellä on ollut vaikea
aika. Hänen on täytynyt virua täällä jotakuinkin kokonainen vuorokausi
ilman hoivaa. Minun tullessani hän oli täysissä pukimissa vuoteessaan —
täysissä pukimissa paitsi niitä vaatekappaleita, jotka hän oli repinyt
tuskissaan. Jos lääkäri olisi noudettu eilen tähän aikaan, olisi
kaikki saattanut käydä hyvin. Saattaa se onnistua vieläkin. Panemme
parastamme.»
Ovikello soi.
»Siellä on tohtori. Tehkää hyvin ja päästäkää hänet sisälle!»
Guy meni ovelle ja laski sisään toisen lääkärin, joka meni suoraa päätä
keittiöön riisuttuaan yltään takkinsa ja liivinsä. Ensin saapunut
lääkäri astui juuri Gracen sairashuoneeseen. Hän kääntyi puhuttelemaan
ammattitoveriaan, tervehtien häntä; sitten hän katosi viereiseen
huoneeseen. Toinen tohtori puuhaili vesijohdon ääressä, puhdistaen
käsiään. Guy sytytti vielä yhden kaasullekin ja pani uuden astian vettä
tulelle.
Hetkisen kuluttua palasi ensimmäinen lääkäri keittiöön.
»Leikkaaminen on tarpeetonta, tohtori», hän virkkoi. »Saavuimme liian
myöhään.»
Hänen sävynsä ja käytöksensä olivat edelleenkin hyvin tarmokkaat ja
toimeliaan mukaiset, muuta hänen silmissään oli myötätuntoisen säälin
ilme, kun hän meni lattian poikki ja kietoi kätensä Guyn hartioiden
ympäri.
»Tulkaa toiseen huoneeseen, poika! Tahdon puhua kanssanne.»
Guy asteli kuivin silmin ikäänkuin unissakävijä, seuraten häntä pieneen
arkihuoneeseen.
»Teitä on kohdannut ankara isku», alkoi tohtori. »Se, mitä minulla on
sanottavaa teille, saattaa tehdä sen vielä raskaammaksi. Mutta jos hän
olisi ollut minun sisareni, olisin tahtonut tietää sen. Näin on hänelle
paras. Mahdollisesti hän ei halunnut elää. Varmasti hän ei ponnistellut
elääkseen — ei ainakaan siitä alkaen, kun minut kutsuttiin tänne.»
»Miksi hän olisi tahtonut kuolla?» kysyi Guy soinnuttomasti. »Me
olisimme antaneet hänelle anteeksi. Siitä ei olisi saanut vihiäkään
kukaan muu kuin minä.»
»Asiassa oli muutakin — hän oli huumausaineiden orja. Otaksuttavasti
juuri siitä syystä hän ei halunnut elää. Minun oli annettava hänelle
morfiinia niin paljon, että se olisi tappanut kolme tavallista ihmistä,
saadakseni hänet rauhoittumaan.»
Ja niin sai Guy Evans tiedon hirveästä kohtalosta, joka oli riistänyt
hänen sisarensa haaveet, kunnianhimon ja lopuksi hengen. Hän pani
siitä koko vastuun sen miehen niskoille, jonka kuva oli ollut
hopeisissa puitteissa tytön pukeutumispöydällä. Ollessaan polvillaan
sisarvainajansa vieressä hän vannoi etsivänsä, kunnes saisi tietää,
kuka se mies oli, ja löydettyään hänet kiristävänsä häneltä sen ainoan
sovituksen, joka voisi tyydyttää veljen kunniantuntoa.