Viimeksi kuluneet kuusi kuukautta olivat olleet epäilysten ja murheen
aikaa Shannon Burkelle. Häntä painoi alati vakaumus, että hänen pitäisi
poistua Ganadon ja Penningtonien läheisyydestä, mutta häntä pidätti
siellä voima, jota hän ei pystynyt voittamaan.
Lähdettyään äitinsä kodista keskisestä lännestä hän ei ollut koskaan
saanut nauttia sellaisesta rauhallisesta, tyytyväisestä ja onnellisesta
olosta, jota hänen pieni, maantien ohessa sijaitseva puutarhansa
hänelle tarjosi. Penningtonien ystävyydellä oli ollut hänelle suurempi
merkitys kuin millään muulla seikalla koko hänen elämänsä aikana. Ja
heidän läheisyytensä, vaikka hän näkikin heitä vain harvoin, oli varma
turva hänen tahdonvoimiansa vielä silloin tällöin ahdistavan, vanhan
vihollisen hyökkäyksiä vastaan.
Custerin lähdettyä hän oli tunnollisesti noudattanut sitä huomautusta,
jota hän piti Custerin toivomuksena ja jonka tämä oli lausunut
verratessaan häntä kotoaan poiskäskemäänsä serkku Williamin
ystävättäreen. Hän oli, mikäli mahdollisia, karttanut Evan seuraa,
ja vaikkakin hän sen syytä ajatellessaan tunsi nöyryytystä ja harmia
siihen sisältyväin väärien luulojen johdosta, piti hän kuitenkin
velvollisuutenaan rakastamaansa miestä kohtaan kunnioittaa hänen
kaikkia toiveitaan, olipa ne sitten tuotu esiin vaikka kuinkakin
epäsuorasti.
Joutuakseen Evan tielle mahdollisimman harvoin oli Shannon ottanut
tavakseen ratsastella sellaisina aikoina, jolloin Penningtonit eivät
olleet tottuneet ratsastamaan. Tavaksi käynyt yksinäisyys pinttyi
hänen olemukseensa, ja hän rakasti kukkuloiden hiljaisuutta. Ne eivät
milloinkaan painostaneet häntä — hän ei koskaan pelännyt niitä. Ne
vetivät häntä puoleensa ja tyynnyttivät hänen mieltään äidin tavoin.
Siellä hän unohti surunsa, ja toivo virisi uuteen eloon.
Erittäinkin silloin, kun vanha himo valtasi hänet, kaipasi hän
kukkuloille, ja juuri sentähden hän lähti ensimmäisen kerran
ratsastamaan yöllä — kirkkaassa kuutamossa, joka antoi tutuille
maisemille oudon maailman salaperäisen kauniin tunnun. Vaikutelma oli
ainutlaatuinen. Se paisui suorastaan seikkailuksi ja houkutteli häntä
uusille samanlaisille retkille.
Myöskin Senaattori tunsi lumouksen tenhon. Se astua sipsutteli korvat
hörössä ja kaula kaartuvana, tirkistäen hermostuneena jokaisen tuuhean
pensaan pimentoon. Lehden värähtäessä se ponnahti äkkiä syrjään
ja pysähtyi vapisten ja korskuen nähdessään kuutamon valaiseman
kallionulkoneman, jonka ohitse se oli päivällä mennyt rauhallisesti
satoja kertoja.
Kuutamoretket johtivat Shannonin ratsastamaan myöskin kuutamottomina
öinä, joten hän oli usein satulassa koko laakson nukkuessa. Tällöin
hän noudatti aina samaa polkua, joten sekä hän että Senaattori oppivat
tuntemaan siitä jokaisen askeleen niin hyvin, että he osasivat liikkua
sitä pitkin sysimustina, pilvisinä öinä ja sakeassa sumussa, jolloin
vain lähimmät esineet olivat näkyvissä.
Kukkuloilla eivät masentavat ajatukset milloinkaan kalvaneet hänen
mieltään. Niinä yksinäisyyden hetkinä olivat hänen seuranaan vain
herttaiset ajatukset. Hän ajatteli elämäänsä puhjennutta rakkautta,
sen kauneutta ja kaikkia sen vaikutuksia, jotka olivat omiaan
tekemään elämän enemmän elämisen arvoiseksi, Penningtoneja ja heidän
esimerkiksi kelpaavaa, punaveristä puhtauttaan — säädyllisyyttä ilman
teennäistä ujostelua — pientä hedelmätarhaansa ja sen herättämiä
säästäväisyystehtäviä, jotka antoivat puuhaa hänen aivoilleen ja
käsilleen, hevostaan ja ratsastustaitoaan, jotka ehtymättömästi
tarjosivat hänelle seuraa ja huvia ja joista Penningtonit olivat
opettaneet hänet pitämään ja nauttimaan.
* * * * *
Custerin paluun jälkeisenä aamuna lähti Guy varhain Los Angelesiin,
kun taas Custer — koska Shannon ei ollut yhtynyt heidän aamuiseen
ratsastusseurueeseensa — satuloi aamiaisen jälkeen Apachen toistamiseen
ja ratsasti hänen asunnolleen. Custer sekä kaipasi nähdä häntä että
pelkäsi kohtausta, sillä Gracen käyttäytymisestä ja hylkivästä sävystä
huolimatta sitoi hänen kunniantuntonsa häntä entiseen morsiameensa.
Uskollisuus tyttöä kohtaan oli lujittunut monivuotisessa seurustelussa,
jonka aikana ystävyys oli kehittynyt rakkaudeksi niin huomaamatta,
että he kumpikin tunsivat rakastaneensa toisiaan koko ajan. Tällaiset
nuorten sydämiin juurtuneet, ajan pyhittämät ja perityn, ritarillisen
ylpeyden- ja kunniantunnon lujittamat siteet muuttuvat yhtä vaikeasti
poistettaviksi luonteen piirteiksi kuin ovat ne muut ajatus- ja
tekotottumukset, jotka erottavat yksilöt toisistaan.
Edellisenä päivänä tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana Custer
oli oivaltanut, ettei Grace ollut oma itsensä. Hän ei saattanut
aavistaakaan tämän muutoksen syytä, koska hän ei ollut lainkaan
tutustunut kiihoitusaineiden käytön oireisiin. Jos epäilys siitä,
miten asiat todella olivat, olisikin johtunut hänen mieleensä, olisi
hän karkoittanut sen tyttöön kohdistuneena halpana parjauksena, kuten
hän oli torjunut vaistomaisen mielijohteen, että Grace kenties nautti
väkijuomia. Hänen asemansa oli tuskallinen miehelle, joka piti kunniaa
epäjumalanaan, koska hän tiesi yhäti rakastavansa Gracea, vaikka hän
samalla tajusi pitävänsä Shannonista vieläkin enemmän.
Shannon näki hänen tulevan ja tuli ajotietä myöten häntä vastaan,
kasvot säteilevinä hänen paluunsa herättämästä riemusta ja piirteissään
rakkauden ilme, joka aina puhuu selvää kieltä kaikille muille, mutta ei
rakastetulle olennolle.
»Oi, Custer!» huudahti tyttö. »Olen niin hyvilläni siitä, että olet
jälleen kotona! Tämä aika on meistä kaikista tuntunut monen monilta
vuosilta eikä kuukausilta.»
»On hauska olla kotona, Shannon. Minulla on ollut ikävä sinuakin. Olen
ikävöinyt teitä kaikkia — ja kaikkea — kukkuloita, laaksoa, jokaista
hevosta, lehmää ja porsaita, puhdasta ilmaa, kukkien ja salvioiden
tuoksua — koko Ganadoa.»
»Pidätkö siitä enemmän kuin kaupungista?»
»En enää koskaan kaipaa kaupunkiin», vakuutti Custer. »Ovathan
kaupungit tietystikin ihmeellisiä upeine rakennuksineen, puistoineen ja
lehtokatuineen, hienoine palatseineen, nurmikkoineen ja puutarhoineen.
Ihmisten sikäläiset saavutukset panevat miehen ihailemaan. Mutta
kuinka surkean mitättömiä ne itse asiassa ovatkaan verrattuina
meidän suurenmoiseen ympäristöömme!» Hän kääntyi ja osoitti
vuoristoa. »Ajattelehan vain noita kukkuloita, Shannon, ja ääretöntä,
käsittämätöntä voimaa, joka on pystyttänyt tuollaisia muistomerkkejä!
Ajattele niitä lukemattomia ajanjaksoja, jotka ne ovat kestäneet, ja
vertaa niitä sitten ihmisen vähäisiin ponnistuksiin! Vertaa toisiinsa
kaupunkilaisen ja meidän näköpiiriämme! Hän voi nähdä kadun ylitse ja
jonkun mahdollisesti upealta näyttävän, korkean rakennuksen räystäälle;
mutta asetahan se mielessäsi jonkun kukkulamme viereen ja kuvittele,
millaiseksi se kutistuu! Sijoita se korkean vuoriston johonkin rotkoon,
ja sinulle käy vaikeaksi sen löytäminen. Etkä voi edes ajatella sitä
samalla kertaa kuin neljän- tahi viidentuhannen metrin korkuista
vuorta. Mutta kuitenkin kaupunkilainen tahtoo holhota meitä maalaisia,
valittaen sitä, että meidän on pakko elää suppeissa oloissamme.»
»Sääli häntä», virkkoi Shannon nauraen. »Hänen mielensä on yhtä ahdas
kuin hänen katunsa. Hänen ajatuksensa eivät saata kohota rakennusten
kattojen kohdalla leijailevaa savupilveä korkeammalle. Olen niin
iloinen siitä, että sinä, Custer, olet hylännyt ajatuksen siirtyä
maaseudulta kaupunkiin.»
»En ole koskaan aikonut sitä toden teolla», vastasi mies. »Isän tähden
en olisi voinut lähteä. Mutta nyt voin jäädä tänne omasta halustani
yhtä hyvin kuin hänenkin vuokseen ja olen täällä tyytyväisempi. Kuten
näet, oli äskeinen kokemukseni valepuvussa oleva siunaus.»
»Olen hyvilläni, jos siitä on koitunut jotakin hyvää. Mutta se oli
huutava vääryys, ja toiset yhtä viattomat kuin sinä kärsivät siitä
varmasti yhtä paljon — erittäinkin Eva.»
»Tiedän sen. Hänen olonsa on ollut hyvin yksinäistä minun lähdettyäni,
kun Gracekin on poissa. Ja minulle kerrottiin, että sinä olet yhtenään
kartellut heitä. Miksi? En jaksa ymmärtää sitä.»
Hän oli laskeutunut satulasta ja sitonut Apachen kiinni, ja he
astelivat kuistia kohti. Tyttö seisahtui ja kääntyi katsomaan Custeria
suoraan silmiin.
»Miten olisin voinut menetellä toisin?» hän kysyi.
»En käsitä sinua», vastasi Custer.
Selittäessään ei Shannon voinut katsoa häntä silmiin, vaan loi
katseensa maahan, ja hänen onnellinen ilmeensä muuttui häpeileväksi ja
surulliseksi.
»Etkö muista sitä tyttöä, serkku Williamin ystävätärtä?» hän kysyi.
»Oi, Shannon!» huudahti Custer, laskien kätensä kiihkeästi tytön
käsivarrelle. »Ilmoitinhan sinulle, etten tahtonut sanoa sinulle sitä.
En tahtonut sinun pysyvän poissa. Luotan sinuun ehdottomasti.»
»Etpä», vastusti Shannon. »Sydämessäsi ajattelit sitä ja olit kenties
oikeassa.»
»En», väitti mies. »Ethän enää pysyttele poissa — lupaathan, ettet tee
sitä! Olet pahoittanut kaikkien meikäläisten mieltä, ja he pitävät
sinusta niin paljon!»
»Se surettaa minua, Custer. En haluaisi pahoittaa heidän mieltään.
Rakastan heitä kaikkia. Mutta luulin noudattavan! toivomustasi. Oli
niin paljon, mitä et ymmärtänyt — mitä et voi milloinkaan ymmärtää —
ja olit kaukana etkä voinut tietää, mitä täällä tapahtui. Minusta ei
senvuoksi olisi tuntunut vilpittömältä eikä rehelliseltä, jos olisin
menetellyt toisin kuin luulin sinun toivovan.»
»Se on kaikki nyt mennyttä», virkkoi Custer. »Aletaan taaskin uudestaan
ja unohdetaan kaikki, mitä on sattunut viimeisten kuuden ja puolen
kuukauden kuluessa.»
Hänen kätensä oli Shannonin käsivarrella ja taaskin valtasi hänet
miltei hillitön halu pusertaa tyttö rintaansa vasten. Hänet esti siitä
kaksi seikkaa — hänen uskollisuutensa Gracea kohtaan ja luulo, että
hänen rakkautensa olisi Shannonista vastenmielinen.