Pitkinä yksinäisyyshetkinään oli Custer usein miettinyt suunnitelmia
vapautumispäivänsä varalle. Häntä oli ihmetyttänyt ja loukannut, ettei
Grace ollut käynyt häntä katsomassa eikä hiiskunut hänelle mitään sen
jälkeen, kun hänet oli pidätetty ja tuomittu. Usein hän ajatteli sitä
kertaa, jolloin hän itse oli soittanut Gracelle, ja hänessä varmistui
usko, että tyttö oli ollut kotona, mutta kieltäytynyt vastaamasta
hänelle. Siitä huolimatta hän päätti pistäytyä Gracen luona, ennenkuin
palaisi Ganadoon.
Hän oli nimenomaan pyytänyt, ettei kukaan hänen omaisistaan tulisi Los
Angelesiin hänen vapautumispäivänään, vaan että sinne lähetettäisiin
edellisenä päivänä auto ja jätettäisiin se erääseen autovajaan hänen
käytettäväkseen. Vankilasta lähdettyään hän vitkastelematta nouti
koneen ja ajoi Hollywoodiin siihen taloon, jossa Grace oli asunut.
Nainen, joka avasi oven hänen soitettuaan ilmoitti, ettei Grace enää
asunut siellä. Aluksi hän ei suostunut ilmaisemaan hänelle tytön uutta
olinpaikkaa; mutta Penningtonin vähän aikaa taivuteltua häntä hän
mainitsi numeron Circle-pengermän varrella, ja sinne suuntasi Custer
autonsa.
Jätettyään auton huvilan edustalle hän lähestyi rakennusta. Lasioven
läpi hän näki talon sisälle, sillä oli lämmin huhtikuun päivä ja
sisäovi oli jätetty auki. Astuessaan kynnykselle vieviä muutamia
portaita hän näki naisen menevän arkihuoneen poikki, johon ovi
avautui. Nainen liikkui hätäisesti ja katosi vastaisessa seinässä
olevasta ovesta, sulkien sen jälkeensä. Vaikka Custer näkikin hänet
vilahdukselta ja sisähuoneen himmeässä valaistuksessa, tunsi hän hänet
Graceksi; niin tutut olivat hänen vartalonsa kaikki viivat ja hänen
liikkeensä.
Custerin soitettua kului useita minuutteja, ennenkuin ovelle ilmestyi
japanilainen. Hän oli sama japanilainen »koulupoika», joka oli
palvellut Vista del Pason huvilassa. Raotettuaan ulko-ovea muutamia
sentimetrejä hän silmäili kysyvästi vierasta.
»Haluan tavata neiti Evansia», sanoi Custer.
Hän otti käyntikortti-kotelon taskustaan ja ojensi palvelijalle kortin.
Tämä vilkaisi tylsästi korttiin ja sitten vieraaseen, pudisti vihdoin
päätään typerän näköisenä ja sulki oven.
»Hän ei ole täällä», hän virkkoi. »Ketään ei ole kotona.»
Pennington muisti taaskin puhelinyrityksensä. Hän oli varma äsken
nähneensä Gracen huvilassa. Hän oli tullut puhelemaan tytön kanssa ja
aikoi tehdä sen.
Hän tarttui ovenripaan ja kiskaisi oven auki. Japanilainen ei
ilmeisestikään ollut hienotuntoinen ja koetti estää häntä astumasta
sisälle. Ensin hän tarrautui oveen sulkeakseen oven ja oli sitten
kyllin tyhmä ryhtyäkseen työntämään Penningtonia kynnykseltä. Seuraus
oli japanilaiselle tuhoisa.
Mentyään arkihuoneen poikki Custer koputti ovelle, josta hän oli nähnyt
Gracen katoavan, ja lausui tytön nimen. Kun vastausta ei kuulunut,
tempasi hän oven auki. Hänen edessään oli tyttö, jonka kanssa hän oli
kihloissa.
Grace seisoi huoneen toisessa päässä selkä seinää vasten. Hänen sekava
tukkansa riippui kasvojen ympärillä, jotka olivat sairaloisen kalpeat.
Hän katseli Custeria hurjasti tuijottavin silmin. Suupielet olivat
riipuksissa, ja hänen huulensa vavahtelivat pelosta ja suuttumuksesta.
»Grace!» huudahti Custer.
Tyttö seisoi vielä hetkisen, silmäillen häntä jäykästi, ennenkuin
puhkesi puhumaan.
»Mitä tarkoitat», hän vihdoin kysyi, »tunkeutuessasi makuuhuoneeseeni?
Mene tiehesi! En tahdo nähdä sinua. En salli sinun olla täällä!»
Pennington astui lattian poikki ja laski kätensä Gracen olalle.
»Hyvä Jumala, Grace, mikä sinua vaivaa?» hän ihmetteli. »Mitä sinulle
on tapahtunut?»
»Ei minulle ole tapahtunut mitään», mutisi tyttö äreästi. »Ei minua
vaivaa mikään. Otaksuttavasti haluat minun palaavan poroporvarilliseen
ympäristööni. En tahdo enää tietää mitään maaseudusta — enkä myöskään
maalaismateista!» hän lisäsi.
»Tarkoitatko, ettet tahdo minua lähellesi, Grace, ettet rakasta minua?»
kysyi Custer.
»Rakasta sinua?» Tyttö purskahti epämiellyttävään nauruun. »Sinä
tomppeli-pahanen! En tahdo koskaan sinua enää nähdä.»
Custer seisoi vielä hetkisen, silmäillen tyttöä. Sitten hän kääntyi
hitaasti ja poistui huvilasta autoonsa. Hänen poistuttuaan heittäytyi
tyttö kasvoilleen vuoteeseensa ja alkoi nyyhkyttää hillittömästi.
Vähäksi aikaa hän oli voittoisasti kiskoutunut irti saastaisen paheensa
kynsistä. Sinä lyhyenä hetkenä hän oli näytellyt pelastaakseen
rakastamansa miehen vastaisista, vielä suuremmista kärsimyksistä, vielä
alentavammasta nöyryytyksestä — mutta mitä se hänelle maksoi, sitä ei
kukaan saisi milloinkaan tietää.
Custer tapasi omaisensa odottamassa itäisellä kuistilla, kun hän
pysäytti autonsa ranchorakennuksen edustalle. Vasta saatu vapaus ja
pitkä ajomatka pitkin kaunista maantietä huhtikuun auringon paistaessa
vihreiden kumpujen kohotessa hänen vasemmalla ja viehättävän laakson
levitessä hänen oikealla puolellaan oli jossakin määrin lieventänyt
masennusta, jonka hänen tyrmistyttävä keskustelunsa Gracen kanssa oli
aiheuttanut. Ja laskeutuessaan autosta näytti hän jälleen olevan oma
itsensä.
Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen Eva. Tyttö suorastaan heittäytyi
veljensä syliin, nauraen ja huutaen hysteerisen onnellisena. Äiti
hymyili kyynelissään, kun taas eversti niisti rajusti nenäänsä,
huomauttaen, että oli »hemmetinmoinen vuodenaika, kun oli niin kirotun
kylmä!»
Custer laski hiukan pilaa vankeudestaan, mutta oivalsi pian, että sen
pelkkä mainitseminenkin lamautti suuresti Evaa, eikä senvuoksi enää
kosketellut sitä aihetta hänen kuultensa. Hän rajoittui pommittamaan
toisia sadoilla kysymyksillä, tiedustellen ranchon tapahtumia hänen
pitkän poissaolonsa aikana, karjan tilaa ja senvuotisia satotoiveita.
Ajatellessaan, miten hänen ansaitsematon tuomionsa oli vaikuttanut
hänen sisarensa herkkään mieleen, tunsi hän saavansa kaksinkertaisen
palkkion pitkistä vankeuskuukausista, jotka hän oli kärsinyt
pelastaakseen tytön vielä ankarammasta iskusta, joka häntä olisi
kohdannut, jos hänen kihlattunsa olisi oikeudenmukaisesti tuomittu
paljoa vakavammasta rikoksesta. Nyt hän tajusi, ettei Evan pitäisi
milloinkaan saada tietää oikeata asianlaitaa. Hänen vankeutensa
herättämä harmi unohtuisi pian Ganadon elämän jokapäiväisessä työssä
ja hauskuuksissa, eikä Evan ylpeyden saama kolahdus pian enää häntä
vaivaisi.
Custeria kummastutti, etteivät Guy ja rouva Evans olleet mukana
lausumassa häntä tervetulleeksi takaisin. Kun hän mainitsi siitä,
kertoi Eva rouva Evansin arvelleen, että Penningtonit haluaisivat pitää
Custerin kokonaan omissa hoteissaan vähän aikaa. Heidän naapurinsa
tulisivat muka päivälliselle. Ja vasta päivällisellä Custer tiedusti
Shannonia.
»Olemme nähneet häntä hyvin harvoin sinun lähtösi jälkeen», selitti
äiti. »Pian sen jälkeen hän palautti Baldyn ja osti Senaattorin rouva
Evansilta.»
»En tiedä, mikä sitä lasta oikein vaivaa», virkkoi eversti. »Hän
on aina yhtä herttainen joka kerta kun tapaamme hänet ja kyselee
aina sinun kuulumisiasi ja vakuuttaa uskovansa viattomuuteesi. Hän
ratsastelee paljon iltaisin, mutta harvoin, jos koskaan, päiväsaikaan.
Minusta ei naisen ole turvallista ratsastella öisin yksin kukkuloilla
ja olenkin sanonut sen hänelle. Mutta hän väittää, ettei hän pelkää ja
että kukkulat miellyttävät häntä yhtä paljon yöllä kuin päivälläkin.»
»Eva on suuresti ikävöinyt hänen seuraansa», huomautti rouva
Pennington. »Minua peloitti, että olemme ehkä jollakin tavoin
loukanneet häntä, mutta kukaan meistä ei jaksa käsittää, miten se olisi
voinut tapahtua.»
»Minä luulin hänen häpeävän meitä», sanoi Eva.
»Hölynpölyä!» kivahti eversti.
»Tietystikin se on joutavaa lorua», vahvisti Custer. »Hän tietää yhtä
hyvin kuin kaikki tekin, että olen syytön.»
Mielessään hän ajatteli, kuinka paljoa varmemmin Shannon tunsi hänen
viattomuutensa kuin kukaan heistä.
Päivällisen aikana Eva sai takaisin entisen hilpeytensä. Useammin kuin
kerran kihosivat kyyneleet rouva Penningtonin silmiin, kun hän jälleen
näki koko heidän pienen perheensä koossa ja tunsi, että murhepilvi,
joka viimeisten kuuden kuukauden aikana oli niin synkkänä leijaillut
heidän kohdallaan, oli viimeinkin haihtunut ja päivä oli taaskin
päässyt paistamaan heidän tyttärensä sydämeen, joka ei ollut päässyt
ennalleen pojan poistuttua.
»Oi, Cus!» huudahti Eva. »Pian tapahtuu mitä erinomaisin asia, ja
olen niin hyvilläni, että sinäkin olet täällä. Siitä tulee kerrassaan
mainiota! Heitä saapuu kokonainen rykmentti, ja he leiriytyvät
Linkkuveitsi-cañonin suulle. Tuskin maltan odottaa heidän tuloaan —
maltatko sinä?»
»Ehkä jaksan sen tehdä», vastasi veli, »ainakin siihen saakka, kunnes
ilmaiset, mistä oikein puhut.»
»Elävistäkuvista!» riemuitsi Eva. »Eikö se ole suorastaan loistavan
mainiota? Ja he viipyvät täällä kenties kokonaisen kuukauden!»
»Mitä ihmettä tuo lapsi pakisee?» kysyi Custer, vedoten äitiinsä.
»Isäsi —» alkoi rouva Pennington selittää.
»Oi, älä kerro!» keskeytti Eva. »Tahdon ilmoittaa sen itse.
»Sinähän olet selittänyt sitä jo useita minuutteja», huomautti Custer,
»mutta et ole vielä sanonut mitään.»..
»No niin, aloitan siis alusta. Heillä tulee olemaan intiaaneja ja
cowboyta ja —»
»Tuo kuulostaa pikemminkin lopulta», virkkoi Custer.
»Älä sekoita minua! He aikovat ottaa kuvan Ganadosta.»
Custer kääntyi isäänsä päin kummastuneen näköisenä.
»Et sinä saa moittia isää», sanoi Eva. »Se oli kaikki minun syytäni
— tahi oikeammin, hyvä onnemme on kokonaan minun ansiotani. Isä näet
ei aluksi oikein suostunut sallimaan heidän tulla tänne, mutta hänen
puheilleen saapui perin hieno mies — hauska, lyhyt, lihava pikku mies,
joka hykersi käsiään ja sanoi: ’No niin, eversti?’ Isä ilmoitti, ettei
hän ollut milloinkaan päästänyt elävienkuvien seurueita tilallemme.
Mutta minä satuin olemaan saapuvilla, ja vain se pelasti meidät, sillä
minä kärtin kärttämistäni, kunnes isä salli heidän tulla, jolleivät he
ota eläviä kuvia talon ympäristöstä. He eivät halunneet sitä, sillä
heillä on läntinen aihe ja ranchon takana oleva maisema on heille muka
perin sopiva. He saapuvat muutamien päivien kuluttua, ja silloin täällä
on oivallista ja minäkin pääsen ehkä mukaan kuviin!»
»Jos luulisin niin», virkkoi Custer, »panisin astian nitroglyseriiniä
heidän laitteittensa alle heti, kun he tulevat alueellemme!» Hän
ajatteli, mitä elävät kuvat olivat tehneet Grace Evansille. »Minua
ihmetyttää, että sinä suostuit siihen, isä», lisäsi hän, kääntyen
everstin puoleen.
»Se kummastuttaa minua itseänikin», myönsi vanhempi Pennington. »Mutta
mitä minun oli tehtävä, kun toisella puolellani oli herttainen, pieni
näyttämöohjaaja, hykerrellen käsiään ja voidellen minua, ja toisella
puolellani tämä pikku ilkimys, kiristäen minut henkihieveriin? Minun
oli yksinkertaisesti myönnyttävä. En usko, että siitä koituu mitään
haittaa. He lupasivat käsitellä kaikkea omaisuuttamme hyvin varovasti,
ja milloin hyvänsä käytetään meidän eläimiämme, on niitä käsittelemässä
omia miehiämme.»
»He kai maksavat sinulle siitä sievoisesti», huomautti Custer.
Eversti hymyili.
»No niin, siitä ei nimenomaan ollut puhetta», hän vastasi. »Mutta
muistaakseni johtaja mainitsi, että he lahjoittavat meille hienon
sarjan kuvia ranchosta.»
»Suurenmoisen anteliasta!» huudahti Custer. »He leiriytyvät tilallemme,
käyttävät vettämme, polttavat puitamme, tallaavat laitumiamme ja
antavat meille vastalahjaksi sarjan valokuvia. Heidän auliutensa on
tosiaan ihmeellinen!»
»Niin, mutta totta puhuakseni», sanoi eversti, »en olisi uskaltanut
ottaa maksua puheeksi sen jälkeen kun näin, kuinka kiihkeästi Eva
toivoi heitä tänne, sillä minua peloitti, etteivät he ehkä sitten
tulisikaan, mikä pilaisi tämän nuoren naisen elämän!»
»Minkä yhtiön väkeä he ovat?» tiedusti poika.
»Eräs K.K.S:n seurue, jonka johtajana on muuan Crumb-niminen mies.»
»Wilson Crumb, mainio näyttelijä ja ohjaaja», lisäsi Eva. »Kuinka
loistavan oivallista! Tanssin hänen kanssaan Los Angelesissa vuosi
sitten.»
»Hän on siis sama miekkonen, vai niin!» virkkoi Custer. »Muistelen
hämärästi, että olit hullaantunut häneen noin viisitoista minuuttia
kotiin saavuttuasi, mutta sen jälkeen en ole kuullut sinun hiiskuvan
hänestä mitään.»
»No niin, totta puhuakseni olin kokonaan unohtanut hänet», tunnusti
Eva, »kunnes taas tuo perin mainio, puhelias johtaja mainitsi hänestä.»
»Niin, hän oli tosiaankin puhelias», sanoi eversti. »Melkeinpä toivon
hänen palaavan. En ole nauttinut kenenkään seurasta niin paljoa Weberin
ja Fieldsin aikojen jälkeen.»
Kello oli yli kahdeksan, kun Evansit saapuivat. Rouva Evans oli
vilpittömästi liikutettu nähdessään Custerin jälleen, sillä hän piti
nuoresta Penningtonista, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa.
Custer huomasi Guyn suuresti muuttuneen. Pojasta oli äkkiä tullut
mies, hiljainen ja vähäpuheinen, ja hänen kasvoillaan oli surumielinen
ilme. Hän oli saanut ankaran läksyn, sen Custer tiesi, ja hänen siitä
suorittamansa hinta oli jättänyt lähtemättömän jäljen hänen herkkään
luonteeseensa.
Guyn riemua Custerin paluun johdosta himmensi jonkun verran se seikka,
että hänen täytyi aina tuntea häpeätä katsellessaan silmiin sitä
miestä, joka oli ottanut niskoilleen hänen syyllisyytensä ja kärsinyt
hänelle tulevan rangaistuksen. Penningtonin uhrin varsinainen tarkoitus
ei voinut haihduttaa nuoren Evansin ajatuksista sitä tosiseikkaa, että
osa, jota hänen oli ollut pakko näytellä, oli ollut pelkurimainen,
petollinen ja surkean nahjusmainen.
Ensimmäisten tervehdysten jälkeen rouva Evans tiedusti, oliko Custer
käynyt tapaamassa Gracea, ennen kuin hän lähti Los Angelesista.
»Kyllä näin hänet», vastasi Custer, »mutta hän ei voi lainkaan hyvin.
Mielestäni pitäisi Guyn heti pistäytyä siellä koettamassa taivuttaa
häntä palaamaan kotiin. Aioin puhua Guylle siitä tänä iltana.»
»Ei hän kai ole vakavasti sairas?» hätäili rouva Evans
»Sitä en osaa sanoa», virkkoi Custer. »Luultavasti hän ei ole vakavasti
sairas ruumiillisesti, mutta hän ei ole terve. Sen saatoin nähdä. Hän
on muuttunut paljon. Minusta sinun, Guy», hän lisäsi, kääntyen Gracen
veljen puoleen, »pitäisi vitkastelematta mennä Los Angelesiin noutamaan
hänet. Hän on ollut poissa lähes vuoden. Nyt hänen jo pitäisi tietää,
toteutuvatko hänen haaveensa vai eivätkö. Mikäli voin hänestä päätellä,
ne eivät ole toteutuneet.»
»Lähden huomenna», päätti nuori Evans.