Tarkastaessaan kukkuloita löysivät liittovaltakunnan
poliisiviranomaiset Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella sijainneen leirin.
He kokosivat joukon pulloja, joissa oli samanlaiset nimiliput kuin
niissäkin, jotka oli tavattu burrojen selässä olleista laatikoista ja
Custer Penningtonin huoneesta.
Piirikunnan yleinen syyttäjä käsitti, kuinka vähän oli sellaisia
todistuksia, joiden nojalla pidätetty olisi voitu tuomita mistään
raskaasta rikoksesta, ja olisi mielellään antanut syytöksen raueta.
Mutta kieltolain valvojat tahtoivat käyttää hyväkseen sitä seikkaa,
että Penningtonin nimi oli yleisesti tunnettu, niittääkseen mainetta,
väittäen, että huomattavan perheen jäsenen tuomitsemisella olisi
erinomainen siveellinen vaikutus yhteiskuntaan kokonaisuudessaan. Ja
heitä tuki joukko naisia, joista useimmat eivät olleet kertaakaan
täyttäneet naisen ensimmäistä velvollisuutta valtiota ja yhteiskuntaa
kohtaan ja joilla sen vuoksi oli kovin runsaasti aikaa sotkeutua
kaikkiin asioihin, vaikka heidän järkensä eivät jaksaneetkaan niitä
käsittää.
On vaikea ymmärtää, miten he johtuivat tällaiseen päätelmään. Samalla
tavoin saatettaisiin väittää, että jos paavi voitaisiin todistaa
taskuvarkaaksi, olisi sillä suunnattoman laaja vaikutus maailman
siveelliseen uudistamiseen.
Olkoonpa sen laita miten tahansa, näiden vanhurskaiden työ ei ollut
hedelmätöntä, sillä lokakuun 12 päivänä harkitsi valamiehistö Custerin
syylliseksi ja hänet tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi lääninvankilaan
siitä, että hänellä oli ollut hallussaan varastettua wiskyä useiden
satojen dollarien arvosta. Custeria se ei hämmästyttänyt eikä
lamauttanut. Hänen ainoana huolenaan olivat omaistensa tunteet, eivätkä
nämä — joita oikeuden istunnossa edusti hänen isänsä — näyttäneet
suinkaan rusentuneilta, sillä eversti luotti järkkymättä poikansa
viattomuuteen.
Eva, joka oli jäänyt kotiin äitinsä seuraksi, kärsi pahemmin kuin muut,
mutta hänen tunteensa olivat pikemmin oikeuden loukkauksen nostattamaa
harmia kuin häpeätä. Shannon oli painostunut, aiheettomasti pitäen
itseään vastuunalaisena Custerin kärsimästä vääryydestä ja harmitellen
sitä, että olosuhteet olivat estäneet hänet pelastamasta Penningtoneja
saamasta tahraa kilpeensä, ja hänen kävi yhä vaikeammaksi jatkaa
läheistä seurustelua näiden rakkaiden ystäviensä kanssa.
Hän kätki sydämeensä tiedon ja todistukset Custerin syyttömyydestä ja
piti sen vuoksi itseään pettäjänä. Sen johdosta hän yhä enemmän alkoi
vieroa heidän seuraansa, esittäen milloin mitäkin tekosyitä.
Kykenemättä selittämään, mistä hänen käyttäytymisensä muuttuminen
johtui, piti Eva alakuloisuuden hetkellä sen syynä Custerin vankeuden
tuottamaa häpeää.
»Häntä hävettää seurustella sellaisessa perheessä, jonka jäsen on —
vankilanasukas!» hän huudahti.
»Minä en usko, että asia on sinnepäinkään», vastasi eversti.
»Shannonilla on liian paljon järkeä ajatellakseen niin, ja hän on liian
rehellinen ja vilpitön. Se on joutavaa hölynpölyä!»
»Olen varma siitä, että hänen tunteensa eivät ole sellaiset», sanoi
rouva Pennington. »Hän on väittänyt Custeria viattomaksi ihan yhtä
jyrkästi kuin kukaan meistä.»
»Yhtä hyvin voisit arvella samaa Guysta», huomautti eversti. »Hän on
tuskin pistäytynytkään täällä Custerin vangitsemisen jälkeen.»
»Hän valmistelee hyvin ahkerasti uutta romaania. Puhelin hänen kanssaan
tästä asiasta ja tarjouduin purkamaan kihlauksemme, jos häpeämme
koskisi häneen niin pahasti, ettei hän tahtoisi mennä avioliittoon
perheemme jäsenen kanssa.»
Eversti veti hänet polvelleen.
»Sinä pieni tyttö-hupakko!» hän virkkoi. »Oletatko tämän millään tavoin
vaikuttaneen siihen kiintymykseen, jota Guy ja kaikki todelliset
ystävämme tuntevat meitä kohtaan? Ei hitustakaan. Vaikkapa Cus olisikin
syyllinen, eivät he muuttaisi mieltänsä. Ja jos joku muuttaisi,
olisi meille parempi, ettemme tuntisikaan häntä. Olen itse kovin
arka Penningtonien kunniasta, mutta mieleenikään ei ole juolahtanut,
että tämä juttu himmentää sitä vähimmässäkään määrin, eikä sinunkaan
tarvitse sitä pelätä.»
»Mutta minä en mahda sille mitään, isä-kulta. Veljeni, rakas
veljeni, vankilassa varkaiden, murhamiesten ja muiden sellaisten
kauheiden ihmisten seurassa! Se on suorastaan kamalaa! öisin virun
valveilla, ajatellen sitä. Minua hävettää mennä kylään pelosta, että
joku osoittaisi minua sormellaan ja sanoisi: ’Tuon tytön veli on
vankilassa!’»
»Sinä otat sen ihan liian raskaalta kannalta, rakas lapsi», nuhteli
äiti. »Saattaisi luulla, että poikamme on todella syyllinen.»
»Voi, jos hän todella olisi, niin surmaisin itseni!»
Ainoa henkilö, joka ottamatta lukuun hoppuilevia uudistusintoilijoita
vähääkään nautti nuoren Penningtonin kohtalosta, oli Slick Allen. Hänen
ja Custerin kopit eivät olleet etäällä toisistaan, ja silloin tällöin
he joutuivat yksiin. Usein näki Allen sopivaksi sinkautella pistoksia
entiselle isännälleen kumppaniensa suureksi huviksi. Tavallisesti ne
olivat epäsuoria.
Kun Custer eräänä päivänä meni Allenin ohitse, huomautti tämä
äänekkäästi:
»On koko joukko noita senkin tanssikeikareita, jotka ovat kovin
olevinaan, vaikka ovatkin vain pelkkiä varkaita.»
Pennington pyörähti häneen päin.
»Muistanette, miten teille kävi viime kerralla koettaessanne herjata
minua, Allen. No niin, älkää uskotelkokaan itsellenne, että sallisin
vankilassaolomme estää minua antamasta vielä kerran teille samaa
löylytystä, jos käytte liian leikkisäksi. Teitä, Allen, vaivaa se
sairaus, että luulette olevanne humoristi. Te ette ole, ja teidän
sijassanne jättäisin naljailematta sille ainoalle tämän vankilan
asukkaalle, jolla on tietoja teistä, Bartolosta ja — Gracialista. Älkää
unohtako Gracialia!»
Allen kalpeni, ja hänen silmänsä soukkenivat hyvin kapeiksi raoiksi.
Enää hän ei lausunut huomautuksia Penningtonista, mutta ajatteli häntä
paljon, koettaen keksiä jotakin järkevää selitystä siihen, ettei Custer
puhunut, vaikka hän ilmeisesti tunsi syylliset kyllin hyvin voidakseen
puhdistautua syytöksestä, jonka nojalla hänet oli tuomittu.
Allenin Custeria kohtaan tunteman vihan lisäksi tuli nyt todellinen
pelko, sillä hän oli ollut saapuvilla, kun Bartolo tappoi Gracialin.
Muut kaksi näkijää olivat olleet meksikolaisia, eikä Allen lainkaan
epäillyt, että jos Bartoloa syytettäisiin, olisivat he kolmisin valmiit
vannomaan, että murhan teki amerikkalainen.
Hänen ensimmäisiä tehtäviään, kun hänet vapautettaisiin vankilasta,
olisi Bartolon toimittaminen pois tieltä. Kun hän olisi suoriutunut
Bartolosta, yhtyisivät muut näkijät Alleniin panemaan syytä poistuneen
niskoille. Tällaisten hupaisten ajatusten pyöriessä Allenin mielessä
kului hänen aikansa, samalla kun hän suunnitteli, miten hän maksaisi
eräälle Wilson Crumbille pienen velan, joka hänen oli suoritettava
tälle entiselle ystävälleen.
Ja Crumbilla puolestaan oli ilkeitä aavistuksia hänen ajatellessaan
sitä aikaa, jolloin Allenin rangaistusaika päättyisi. Hän tunsi hyvin
miehen luonteen. Huumausaineiden uhrien ominainen piirre on, etteivät
he punnitse tekojensa seurauksia muuta kuin sikäli, missä määrin ne
ovat heille edullisia juuri sillä hetkellä, ja niinpä oli Crumbkin
toimittanut Allenin vankilaan vain saadakseen vaaran torjutuksi
toistaiseksi. Kun hän myöhemmin ajan vieriessä sai tilaisuuden miettiä,
mitä Allenin vapautumisesta välttämättä seuraisi, alkoi hän harkita,
millä tavoin hän voisi pelastua kostosta, jonka hänen kavalluksensa
hyvin ansaitsi.
Hän tunsi Allenin puuhat kyllin tarkoin saadakseen hänet teljetyksi
johonkin keskusvankilaan pitkäksi aikaa, mutta hän ei voinut
paljastaa niitä seikkoja joutumatta samalla itse syytteeseen. Allenin
entisyydessä oli kuitenkin eräs kohta, jota Crumb saattoi käyttää häntä
vastaan saattamatta itseään tuntuvaan vaaraan, ja se oli Gracialin
murha. Crumbin ei tarvinnut itsensä esiintyä jutussa lainkaan.
Poliisilaitokseen lähetetty nimetön kirje riittäisi suuntaamaan
epäluulot rikoksesta Alleniin ja takaamaan Crumbille jonkun verran
armonaikaa, jos kohta ei pysyväistä turvallisuutta.
Heikot ihmiset ovat luonnostaan taipuvaisia välttelemään ja siirtämään
toistaiseksi aikeittensa toteuttamista, ja niin Crumbkin vitkasteli
eikä lähettänyt ilmiantokirjettään. Ei ollut syytä hätäillä, hän
päätteli, koska Allenin vankeusaika päättyisi vasta seuraavan elokuun
kuudentena päivänä.
Gazan lähdettyä Crumb vietti yksinäistä elämää. Hänen kiintymyksensä
tyttöön oli ollut niin lähellä rakkautta kuin hänen kaltaisensa olento
suinkin saattoi tuntea. Hän oli käynyt riippuvaiseksi Gazasta ja odotti
aina kotiin palatessaan tapaavansa hänet Vista del Pason huvilassa.
Tytön poistuttua olivat hänen iltansa muuttuneet sietämättömiksi, ja
viikkojen vieriessä hän alkoi kammota paikkaa, joka aina muistutti;
häntä tappiostaan. Hän oli ehdottomasti uskonut, että tytön oli pakko
palata kulutettuaan loppuun hänen antamansa pienen morfiinimäärän, ja
vasta viikkojen venyttyä kuukausiksi hän oivalsi Gazan otaksuttavasti
ikiajoiksi kadonneen hänen elämästään. Miten tyttö oli pystynyt sen
tekemään, sitä hän ei käsittänyt, jollei hän ollut keksinyt keinoja
hankkiakseen huumausaineita jostakin toisaalta.
Kun hän ei tiennyt, minne Gaza oli lähtenyt, ei hän osannut etsiä häntä
mistään. Omassa mielessään hän kuitenkin oli varma, että tytön oli
täytynyt palata Los Angelesiin. Arvostellen toisia itsensä mukaan hän
ei voinut ajatellakaan siedettävää elämää muualla kuin suurkaupungissa,
jossa oli saatavissa välikappaleita paheen tyydyttämiseksi.
Se, että Gaza de Lure oli menestyksellisesti katkonut kahleet, joihin
Crumb oli hänet viekoitellut, ei johtunut miehen mieleenkään. Vihdoin
hänelle kuitenkin selvisi, että tyttö hyvin todennäköisesti ei palaisi.
Ja Vista del Pason huvilan tuttu ja muistorikas sisustus kävi hänestä
niin tuskastuttavaksi, että hän vihdoin luopui siitä, pani kalustonsa
varastoon ja vuokrasi huoneen eräästä sikäläisestä hotellista.
Huumausaine-varastonsa hän piilotti huolellisesti matkalaukkuun ja otti
sen mukaansa. Myrkkyjen myynti ei ollut enää ollut niin helppoa hänen
rikostoverinsa lähdettyä.
Valmistettaessa ensimmäistä kuvaa, jossa Grace Evans työskenteli, oli
Crumb yhä enemmän mieltynyt hänen kauneuteensa ja hienon viehättävään
olemukseensa, joka tehosi häneen, ollen K.K.S.-atelierin tavallisten
olojen ja henkilöjen vastakohta. Tyttö oli tyynen rauhaisa, joka
tyynnytti hänen sairaita hermojaan, ja Gazan poistuttua hän yhä
useammin etsi Grace Evansin seuraa. Hänen tavallisen menettelynsä
mukaisesti olivat hänen huomionosoituksensa hyvin vähäisiä ja
lisääntyivät tuskin huomattavasti, ja kun hän sitäpaitsi oli aina
kohtelias kaikille, ei tyttö lainkaan aavistanut hänen lopullista
tarkoitustaan.
Gracelle määrätty koe oli säikähdyttänyt ja harmittanut häntä
vähän aikaa. Mutta kun se kerran oli tapahtunut eikä siitä ollut
koitunut hänelle mitään ikävyyttä, alkoi se tuntua hänestä vähemmän
vastenmieliseltä kuin aikaisemmin. Sen tarkoitusta hän ei ollut
koskaan jaksanut käsittää. Mutta jos Crumb siten oli tahtonut päästä
likeisempiin väleihin tytön kanssa, oli se hänelle onnistunut. Vaikka
se olikin saavutettu pakottamalla, oli se silti saavutettu.
Näihin johtajan ja ylimääräisen näyttelijättären suhteiden lähentymistä
edistäviin tekijöihin liittyi vielä yksi, joka tällaisissa tapauksissa
aina on vaikuttavin — se, että tyttö pelkäsi loukata mahtavaa
liittolaista ja halusi olla mielin kielin henkilölle, joka saattoi
turvata hänen menestyksensä elävienkuvien alalla.
Puoliset Frankin hotellissa, päivälliset Shipissä, tanssiaiset kerhossa
johtivat huomaamatta pitempiin, Sunset Inniin ja Green Milliin
tehtyihin huvimatkoihin. Crumbin ovelasti punomalla ja varovasti
toteuttamalla suunnitelmalla oli kaksinainen tarkoitus. Ensiksi hän
kaipasi seuralaista Gaza de Luren sijalle. Toiseksi hän tarvitsi uutta
kätyriä avuksi myymään melkoista huumausainevarastoa, jonka hän oli
saanut petkutetuksi Allenilta ja tämän rikostovereilta lupaamalla jakaa
kauppavoiton heidän kanssaan, mitä Crumb ei kuitenkaan aikonut tehdä,
jos hän suinkin voisi sen välttää.
Hyvin samaan tapaan kuin hän oli viekoitellut Gaza de Luren,
viekoitteli hän myöskin Grace Evansin käyttämään kokaiinia. Ja sen
jälkeen kävi kaikki muu kevyesti. Hän vuokrasi Circle-pengermän
varrelta toisen, vähemmän upean huvilan, majoitti Gracen sinne ja
siirsi huumausainevarastonsa tytön huostaan, pitäen itse edelleen
huoneensa hotellissa.
Gracen lankeeminen tapahtui helpommin kuin Gazan ja oli täydellisempi,
sillä edellisellä ei ollut sitä rohkeutta eikä luonteenlujuutta, jonka
avulla jälkimäinen oli kyennyt torjumaan viettelijänsä alentavammat
lähentelyt. Olisi väärin ja kohtuutonta otaksua, ettei Grace lainkaan
koettanut vastustaa hänen sopimatonta ahdisteluaan, sillä sekä
perittyjen taipumustensa että kasvatuksensa johdosta hän rakasti
kunniallisuutta ja kammosi likaisia paheita. Mutta huumausaineiden
salakavala vaikutus heikensi vähitellen hänen tahtoaan ja teki hänet
voimattomaksi vastustamaan lopullista hyökkäystä hänen siveellisiä
arvelujaan vastaan.
Eräänä iltana lokakuun keskivaiheilla he olivat yhdessä päivällisellä
Talvipuutarhassa. Crumb oli ostanut kadulta iltalehden ja silmäili
sitä heidän odottaessaan sillä aikaa, kun pöytää katettiin. Äkkiä hän
katsahti pöydän toisella puolen istuvaan tyttöön.
»Etkö ole kotoisin eräästä Ganado-nimisestä paikasta, joka sijaitsee
jonkun joen varrella vähän matkan päässä vuoristoon vievästä
rautatiestä?» hän kysyi.
Grace nyökkäsi myöntävästi.
»Mitä sitten?»
»Eräs sikäläinen miekkonen on tuomittu vankilaan väkijuomien myynnistä.
Hänen nimensä on Pennington.»
Tyttö siristi silmiään ikäänkuin kivusta.
»Kyllä tiedän», hän virkkoi »Siitä on ollut selostuksia sanomalehdissä
parin viime viikon aikana.»
»Tunsitko miehen?»
»Kyllä — hän oli käynyt minua tapaamassa pidätyksensä jälkeen ja soitti
minulle kerran.»
»Kohtasitko hänet?»
»En — minua olisi hävettänyt nähdä ketään kunnollista ihmistä.»
»Kunnollista!» ärähti Crumb. »Onko tuomittu trokari sinusta
kunnollinen?»
»En usko, että hän on syyllinen», vastasi tyttö. »Olen koko ikäni
tuntenut hänet ja hänen perheensä. Olen varma siitä, että hän on
viaton.»
Crumbin silmät välähtivät.
»Jumaliste!» hän kivahti, iskien nyrkkinsä pöytään.
»Mikä hätänä?» kummasteli Grace.
»Niinpä niin, eiköhän tuo satu sinuun?» huudahti Crumb.
»En ole koskaan asettanut sinua sen yhteyteen!»
»Mitä tarkoitat?»
»Tämä Pennington saattaa olla viaton, mutta minäpä tiedän, kuka on
syypää.»
»Mistä sen tietäisit? En ymmärrä sinua. Miksi katsot minuun tuolla
tavoin?»
»Siinä sitä ollaan!» intoili mies. »Ja sinä kun olet laverrellut
minulle, kuinka kunniallisia omaisesi ovat ja kuinka he muka
kuolisivat, jos tietäisivät sinun silloin tällöin nuuhkaisevan hieman
kokaiinia! Niinpä niin, eikö tuo satu sinuun? Oletpa tosiaankin hieno
saarnaajaksi!»
»En käsitä sinua ollenkaan», sanoi tyttö. »Mitä tämä asia liikuttaa
minua? En ole herra Penningtonin sukulainen, mutta vaikka olisinkin,
ei sillä olisi väliä, sillä varmasti hän ei ole tehnyt mitään sen
tapaista. Pennington viinan kaupustelijana! Onpa sekin ajatus! Onhan
heillä rahaa enemmän kuin tarvitsevat ja on aina ollut.»
»Vankilassa ei pitäisikään olla Penningtonin», selitti mies, »vaan
veljesi.»
Grace katsoi häneen ällistyneenä ja purskahti sitten nauramaan.
»Olet varmaankin käyttänyt kokaiinia kovin paljon tänään, Wilson», hän
huomautti.
»En ole. Mutta onpa omituista, ettei se ole ennen johtunut mieleeni.
Kauan sitten mainitsi Allen minulle, että muuan Evans-mminen miekkonen
myy väkevää hänen laskuunsa. Hän kertoi pestautuneensa Penningtonille
tallimieheksi ollakseen lähellä kukkuloille sijoitettua leiriä,
johon he olivat kätkeneet tavaransa. Hän kuvaili Evansia nuoreksi
säätyläiseksi, joten siitä ei liene epäilystäkään. Sinullahan on veli,
olen kuullut sinun puhuvan hänestä.»
»En usko sinua», virkkoi tyttö.
»Mitäpä väliä sillä on, uskotpa tahi et. Voin toimittaa veljesi
kuritushuoneeseen, ja nyt on vain pantu Pennington lääninvankilaan.
Häntä vastaan ei voitu todistaa mitään muuta kuin se, että hänen
hallussaan oli varastettua tavaraa. Mutta veljesi on ollut mukana koko
puuhassa. Wisky on ollut piilotettuna hänen heinälatoonsa, ja hän on
luovuttanut sen eräälle miehelle, joka on käynyt siellä joka viikko
muka heiniä noutamassa, ja veljesi on saanut rahat. Hänet pistettäisiin
varmasti kiinni, jos vain vihjaisisin viranomaisille tiedoistani.»
Niin sai alkunsa valta, jolla Crumb pakotti tytön alistumaan tahtoonsa.
Viikkoa myöhemmin vuokrattiin huvila Circle-pengermän varrelta, ja
Grace Evans ryhtyi myyskentelemään huumausaineita, mistä hommasta
Shannon Burke oli luopunut muutamia kuukausia aikaisemmin. Mutta heillä
oli kuitenkin eroa, Gaza de Lure oli saanut osansa liikevoitosta, kun
taas Grace Evans sai vain elatuksensa ja myrkkyä sen verran, minkä hän
tarvitsi itse käyttää.
Hänen elämänsä, ympäristönsä, kaikki olosuhteet tässä oudossa,
kauheassa maailmassa, johon kunnianhimo oli hänet tuonut, olivat omiaan
ripeästi lakastuttamaan hänen kauneutensa. Hän kuihtui niin nopeasti,
että se kummastutti jopa Crumbiakin — kummastutti ja huoletti. Hän
oli tahtonut saada tytön omakseen tämän kauneuden tähden, ja nyt hän
menetti sen. Mutta sittenkin hänen täytyi pitää Grace luonaan, sillä
hän oli arvokas apu laittomassa kaupassa.
Viikkojen ja kuukausien vieriessä lakkasi Gracen seura miellyttämästä
häntä, ja hän kävi harvoin huvilassa muutoin kuin vaatimassa tilitystä
ja nostamassa myynnistä kertyneet rahat. Tytön rukouksilla ja
moitteilla ei ollut muuta vaikutusta kuin se, että ne raivostuttivat
häntä. Kun Grace eräänä päivänä takertui Crumbiin kiinni ja rukoili,
ettei mies hylkäisi häntä, tyrkkäsi hän tytön karkeasti luotaan. Grace
kaatui ja loukkaantui pöydän särmää vasten.
Tämä tapahtui huhtikuussa. Seuraavana päivänä vapautettiin Custer
Pennington, jonka vankeusaika oli päättynyt.