Apache oli ehtinyt astua vain muutamia askelia itäiselle laitumelle
vievälle polulle, kun Custer seisautti sen ja pyöräytti sen ympäri.
»Minäpä järjestän tämän asian nyt heti», hän jupisi. »Yllätän hänet
heidän seurassaan. Otan selvän, keitä muut ovat. Jumaliste, nyt hän on
kynsissäni ja niin ovat hekin!»
Hän kannusti Apachen juoksuun notkoon viettävää, jyrkkää ja vaarallista
rinnettä alaspäin. Hevonen oli ihmeissään. Milloinkaan ennen ei
sen oltu sallittu laskeutua kukkuloilta muutoin kuin käymäjalkaa —
sen terveet etujalat olivat todistuksena sen ratsastajan varovasta
huolenpidosta.
Polun kaartuessa pensaiden ympäri se keikahteli vaarallisesti jyrkälle
kallionrinteelle, sillä niin vinhassa vauhdissa se ei ennättänyt
kääntyä kyllin jyrkästi. Mutta aina se selviytyi jollakin tavoin
takaisin tielle. Sen raudoitetut kaviot iskivät tulta kalahdellessaan
puolittain maan sisässä oleviin kiviin.
Kalkkalokäärme, joka osui matelemaan polun poikki heidän editseen,
vetäytyi kiemuraan ja sähisi varoittavasti. Rinne oli jyrkkä — siinä ei
ollut jalansijaa käärmeen ylä- eikä alapuolella. Apache ei olisi voinut
pysähtyä kyllin äkkiä välttääkseen myrkkyhampaita. Arka hevonen olisi
pyörtänyt sivuun ja syöksynyt jyrkännettä alas; mutta morganilainen ei
ole pelkuri.
Ratsastaja huomasi vaaran samalla hetkellä kuin hevonenkin. Eläin tunsi
kannusten koskettavan itseään keveästi, kuuli rohkaisevan sanan sen
miehen suusta, johon se luotti. Käärmeen iskiessä se kohosi ilmaan,
nostaen kaikki neljä jalkaansa vatsaansa vasten ja ponnahti vaarallisen
kohdan ylitse, tullen maahan kaukana neulamaisten hampaiden ulottuvilta.
Käärmeen alapuolella polku oli kaita, kivinen ja viettävä — vaara ei
olisi voinut sattua pahemmassa paikassa. Apache liukastui ja kompastui.
Sen oikea etujalka luiskahti jyrkänteen reunalta, ja se lysähti
polvilleen eteenpäin.
Vain Penningtonin kylmäverisyys ja ratsastustako pelastivat heidät
molemmat. Naulankin paino sysättynä väärään suuntaan olisi syössyt
hevosen kalliorotkon pohjaan; saman olisi vaikuttanut raju nykäys
suitsista. Pennington istui joustavassa tasapainoasennossa, joten
hevonen sai parhaan tilaisuuden päästä jälleen pystyyn. Hän tiukkasi
suitsia vain sen verran, että se herätti ratsussa luottamusta,
mutta salli eläimen toimia oman päänsä mukaan ja vaistonsa nojalla
kömpiessään takaisin polulle.
Vihdoin he pääsivät varmemmalle maaperälle notkoon ja oikaisivat
suoraa päätä siihen rotkoon, johon salaperäinen polku vei. Apache
tunsi, että nyt oli jouduttava — sen isännän vartalon kumartuminen,
polvien puristuminen sen kylkiä vasten ja suitsia pitelevän käden
vähäinen kohoaminen olivat ilmaisseet sen varmemmin kuin huudot ja
teräskannukset. Se painui matalaksi ja kiiti eteenpäin kuin lennossa.
Kylmä raivo, joka oli vallannut Penningtonin, ei sietänyt vitkastelua.
Hän oli kuitenkin hyvillään siitä, ettei hänellä ollut asetta,
sillä hän tiesi, ettei hän kenties kykenisi hillitsemään kiukkuaan
joutuessaan vastakkain niiden miesten kanssa, joiden keralla Shannon
Burke oli punonut salajuonia häntä vastaan.
Saavuttuaan sen harjanteen juurelle, jonka takana väkijuomien
kaupustelijain leiri oli, hoputti mies taaskin ratsuaan nopeaan
vauhtiin. Voimakas eläin riensi jyrkkää polkua ylöspäin, painaen
kavioitaan päivän paahtamaan maahan, jokainen lihas jännitettynä
äärimmilleen.
Harjanteen laella tuli heitä vastaan Baldy pää ja häntä pystyssä,
korskuen ja ilman ratsastajaa. Hevosen ilmestyminen ja ilmeinen pelko
ilmaisivat, että jotakin oli hullusti. Custer oli nähnyt sen, kun se
ilmestyi selänteen vastaista rinnettä alaspäin vievän epäselvän polun
yläpäästä. Hän ohjasi Apachen sinne ja ratsasti tammia kohti.
Alhaalla ponnisteli Shannon toivottomassa ottelussa tukevaa Bartoloa
vastaan. Hän löi miestä vasten kasvoja ja koetti työntää häntä
kauemmaksi itsestään, mutta meksikolainen vain nauroi ilkeätä nauruaan
ja painoi häntä hitaasti hylätyn leirin poljettua tannerta kohti.
»Ennen kuin surmaan teidät —» hän hoki, ikäänkuin olisi laskenut
mainiota pilaa.
Bartolo kuuli Apachen kavioiden kapseen polulta, mutta luuli tytön
valloilleen päässeen hevosen juoksevan siellä. Custer oli ennättänyt
melkein polun alapäähän, kun meksikolainen vilkaisi sinnepäin ja näki
hänet. Kiroten hän sysäsi Shannonin syrjään ja syöksyi hevosensa luokse.
Samassa huomasi myöskin tyttö Apachen ja sen ratsastajan, ja
seuraavalla hetkellä hän näki Bartolon tarttuvan pyssyynsä ja koettavan
vetää sitä kotelosta. Hän ponnahti pystyyn ja juoksi meksikolaista
kohti, joka kiroili kauheasti, koska pyssy oli tarttunut koteloon
eikä hän saanut sitä nopeasti irti. Tytön ennättäessä hänen luokseen
hänen onnistui kiskaista ase vapaaksi. Hän pyörähti ympäri, vei pyssyn
poskelleen ja ampui Penningtonia, juuri kun Shannon heittäytyi hänen
kimppuunsa, tarttuen hänen käsivarsiinsa ja painaen pyssyn piippua
alaspäin. Bartolo iski häntä kasvoihin ja koetti kiertää asetta irti
hänen otteestaan, mutta hän tarrautui siihen kiinni epätoivoisesti
rakastamansa miestä uhkaavan vaaran kannustamana.
Custer oli hypännyt satulasta ja juoksi heitä kohti. Bartolo oivalsi,
ettei hän kyennyt saamaan pyssyään irti ehtiäkseen käyttää sitä.
Hän tähtäsi rajun iskun Shannonin kasvoihin, niin että tämä kaatui.
Sitten hän pyörähti ympäri, ponnahti ratsaille ja kiiti notkon poikki
vastaiselle rinteelle, ennen kuin Pennington ehti hänen luokseen
kiskoakseen hänet maahan.
Custer kääntyi maassa liikkumattomana viruvan tytön puoleen, polvistui
hänen viereensä ja nosti hänet käsivarsiensa varaan. Shannon oli
pyörtynyt, ja hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat. Custer katseli
niitä — vihaamansa tytön kasvoja. Hänen käsivartensa olivat Shannonin
ympärillä, hän tunsi tytön vartalon kosketuksen omaansa vasten, ja
äkkiä saivat hänen silmänsä kauhistuneen ilmeen.
Hän laski Shannonin takaisin maahan ja oikaisihe pystyyn, vapisten
rajusti. Hänen pitäessään Shannonia käsivarsillaan oli hänet vallannut
melkein vastustamaton halu pusertaa tyttö — vihaamansa tyttö —
rintaansa vasten ja peittää hänen silmänsä, poskensa ja huulensa
suudelmilla!
Hänen sieluunsa oli välähtänyt voimakas valo — ymmärtämyksen valo, joka
jätti varjoon koko hänen maailmansa. Hän rakasti Shannon Burkea!
Taaskin hän polvistui tytön viereen ja nosti hänet hyvin hellästi
syliinsä, tukien häntä olkapäällään. Sitten hän vihelsi Apachea, joka
pureskeli alati viheriöivän tammen karvaita lehtiä. Hevosen tultua
hänen luokseen hän pujotti suitsien perän käsivarteensa ja lähti
jalkaisin, kantaen Shannonia, ylöspäin samaa polkua, jota myöten hän
äsken oli ratsastanut. Harjanteen laella oli Baldy syömässä syyskuun
loppupuolen niukkaa, kuivunutta ruohoa.
Samassa aukaisi Shannon Burke silmänsä. Aluksi palasivat tapahtumat
hänen muistiinsa sekavana myllerryksenä, ja hän luuli kantajaansa
meksikolaiseksi, mutta hetkistä myöhemmin hän tunsi Ganadon pojan
vankkakudoksiset ratsastushousut sekä tutut saappaat ja kannukset.
Silloin hän liikahti miehen olalla.
»Olen nyt jo täydessä kunnossa», hän virkkoi. »Laske minut maahan.
Jaksan kyllä kävellä.»
Custer laski hänet seisomaan, mutta tuki häntä vielä heidän seisoessaan
vastakkain.
»Saavuit juuri parhaiksi», sanoi tyttö. »Hän aikoi tappaa minut.»
»Hyvä, että ehdin ajoissa.» Muuta ei Custer vastannut.
Shannonin silmään pisti miehen väsynyt ja kiusaantunut ilme; näytti
siltä kuin hän olisi noussut sairasvuoteelta kärsittyään pitkän
aikaa. Hän näytti vanhemmalta — paljoa vanhemmalta — ja, voi, niin
murheelliselta! Se raateli Shannonin sydäntä, mutta hän ei kysellyt
mitään. Hän odotti Custerin kysyvän häneltä, sillä hän käsitti, että
toisen täytyi ihmetellä miksi hän oli tullut vuoristoon ja mitä
merkitsi äskeinen kohtaus. Mutta Custer tiedusti häneltä vain sitä,
luuliko hän olevansa kyllin hyvissä voimissa pysyäkseen satulassa, jos
hän auttaisi hänet ratsaille.
»Minulla ei ole enää mitään hätää», vakuutti tyttö.
Custer otti kiinni Baldyn ja auttoi Shannonia nousemaan satulaan.
Sitten hän itse keikahti Apachen selkään ja lähti ratsastamaan edellä
polkua myöten kotiin päin. Kumpikaan ei virkkanut mitään, ennen kuin he
olivat puolivälissä notkoniittyä. Äänettömyyden katkaisi Shannon.
»Olet tietysti ihmetellyt, mitä tekemistä minulla on täällä», hän
alkoi, nyökäyttäen päätään taaksepäin.
»Se ei kai olisi kummallista, vai olisiko?»
»Kerron sinulle kaikki.»
»Älä!» kielsi Custer. »Se on jo kyllin paha, että tulit tänne tänään
ja vangitsemiseni edellisenä lauantaina. Kaikki se, mitä sinulla olisi
lisää kerrottavaa, pahentaisi vain asiaa. Muistatko sen tytön, josta
kerran puhuin — serkku Williamin ystävättärestä — joka vieraili meillä?»
»Kyllä.»
»Tänään seurasin sinua tänne sanoakseni sinulle samat sanat, jotka
sanoin hänelle.»
»Ymmärrän», virkkoi tyttö.
»Etkä ymmärrä», murahti mies melkein vihaisesti. »Et ymmärrä siitä
mitään. Sanoin vain seuranneeni sinua tänne sanoakseni sen. Mutta en
ole sitä sanonut, vai olenko? Niin, en aiokaan sitä sanoa. Mutta häpeän
sitä, etten sitä tee, jo kylliksi, vaikka et puhukaan mitään, mikä
vain lisäisi häpeääni. Ei voi olla mitään kunniallista syytä tänne
tuloosi, ei silloin eikä nytkään. On mahdoton käsittää, miten naisella
voisi olla asioita rikollisten kanssa tai edes tietoja, joiden nojalla
sellaiset suhteet käyvät mahdollisiksi. Siksi en tahdo sinun kertovan
enempää. Oi, Shannon» — hänen äänensä särkyi, »en halua kuulla sinusta
mitään pahaa! — Älä!»
Shannon oli siihen saakka ollut oikeutetun suuttumuksen partaalla.
Vielä nytkään hän ei käsittänyt — muuta kuin sen, että Custer tahtoi
luottaa häneen epäilyksistään huolimatta ja että heidän ystävyytensä
oli merkinnyt Custerille enemmän kuin Shannon oli kuvitellutkaan.
»Mutta minun täytyy kertoa se sinulle, Custer», intti tyttö. »Kun nyt
olet saanut tietää näin paljon, huomaan sinun epäilevän minua enemmän
kuin ansaitsen. Vangitsemisesi edellisenä lauantaina tulin tänne
varoittamaan noita miehiä siitä, että aioit vahtia heitä seuraavana
perjantaina. Vaikka en tuntenut heitä, tiesin, millaista väkeä he
olivat; he olisivat surmanneet sinut heti havaittuaan joutuneensa
kiinni. Sillä kertaa tulin vain pelastaakseni henkesi ja nyt tulin
pakottaakseni heidät menemään oikeuden istuntoon ja puhdistamaan sinut
sinua vastaan nostetusta syytteestä. Mutta kun uhkasin miestä ja hän
oivalsi, mitä hänestä tiesin, sanoi hän tappavansa minut.»
»Etkö tiennyt, että minut pidätettäisiin sinä yönä?»
»Oi, Custer, kuinka voisit uskoa minusta sellaista!» huudahti Shannon.
»En tahtonut uskoa sitä.»
»Sain kaiken tämän — joukkueen puuhat — tietooni sattumalta, kun kuulin
erään keskustelun Hollywoodissa kuukausia sitten. Tiedän päämiesten
nimet, tunnen Guyn ja heidän väliset suhteet. Koetin tänään myöskin
olla sekoittamatta Guyn nimeä tähän juttuun, jos suinkin mahdollista;
mutta hän on syyllinen, ja sinä et ole. En jaksa ymmärtää, kuinka hän
saattoi palata Los Angelesista ilmaisematta viranomaisille oikeata
asianlaitaa ja kumoamatta sinuun kohdistuneita epäluuloja.»
»En sallinut hänen tehdä sitä», selitti Pennington.
»Et sallinut? Tahdot mennä kuritushuoneeseen toisen rikoksesta?»
»En hänen tähtensä, vaan Evan tähden. Guy ja minä pohdimme asiaa. Hän
halusi antaa itsensä ilmi — hän melkein vaati minua sallimaan sen.
Mutta se ei saa tapahtua. Se ei saa joutua Evan tietoon.»
»Mutta, Custer, sinä et saa mennä! Se ei olisi kohtuullista — se ei
olisi oikein. En voisi sallia sitä! Tiedän kylliksi vapauttaakseni
sinut ja keskiviikkona menen oikeuden istuntoon ja puhun kaikki mitä
tiedän.»
»Ei», vastusti mies. »Et saa tehdä niin. Se sotkisi Guyn juttuun.»
»En mainitse hänen nimeään.»
»Mutta mainitset toisia, ja he ilmaisevat hänet — älä hetkeäkään
epäile sitä!» Hän kääntyi äkkiä tyttöön päin. »Lupaa minulle, Shannon,
ettet mene — ettet hiisku tiedoistasi ainoallekaan elävälle olennolle!
Mieluummin menisin kuritushuoneeseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi kuin
näkisin Evan elämän särkyvän. Sinä et tunne häntä. Hän on iloinen,
hilpeä ja kevyt ulkonaisesti; mutta sisimmässään hänen sielunsa on
ihmeteltävän herkkä ja kaunis, ja sen turvana ja suojana ovat hänen
ylpeytensä ja kunniantuntonsa. Muserra toinen niistä, ja hänen sielunsa
saa haavan, josta se ei ikinä toivu! Hän ei voi ymmärtää halpamaisuutta
ja turmelusta, ei miehissä eikä naisissa. Jos hän saisi tietää, että
Guy on ollut suhteissa tähän joukkueeseen ja että ne rahat, joilla
heidän piti alkaa avioelämänsä, olivat Guyn rikollisuuden hedelmiä,
särkisi se hänen sydämensä. Tiedän, ettei Guylla ole rikollisia
taipumuksia ja että tämä läksy pitää hänet oikealla tiellä niin kauan
kuin hän elää. Mutta Eva ei ajattelisi sillä tavoin. Ymmärrätkö nyt,
miksi et saa ilmaista tietojasi?»
»Ehkä olet oikeassa, mutta minusta tuntuu, ettei hän kärsisi sen
enempää, jos Guy menee, kuin siinä tapauksessa, että hänen veljensä
joutuu vankeuteen. Hän rakastaa sinua hyvin paljon.»
»Mutta hän tietää minut viattomaksi. Jos Guy menisi, tietäisi Eva, että
hän on syyllinen.»
Shannon ei osannut vastata siihen mitään, ja he olivat ääneti vähän
aikaa.
»Autatko minua salaamaan tämän Evalta?» kysyi Custer.
»Kyllä.»
Tyttö ajatteli, kuinka hukkaan hänen uhrauksensa oli mennyt, ja
aprikoi, mitähän Custer päätteli siitä, että hän tunsi rikollisten
hommat. Hän oli sanonut, että oli mahdoton käsittää, miten naisella
saattoi olla suhteita rikollisten kanssa tai edes tietoja, joiden
nojalla sellaiset suhteet kävivät mahdollisiksi. Mitä hän ajattelisi
Shannonista, jos hän tietäisi totuuden?
Miehen mielessä risteilivät ajatukset sekasortoisina ja ristiriitaisina
— hänelle äkkiä selvinnyt rakkaus, joka oli yhtä mahdoton kuin
harmillinenkin — muisto Gracelle annetuista lupauksista, jotka hänen
omaantuntoonsa nähden olivat yhtä sitovia kuin vihkimävala — epäilykset
tämän tytön luonteesta ja entisyydestä, joka nyt ratsasti hänen
vierellään ja joka oli äkkiä tullut hänen elämälleen tärkeämmäksi kuin
kukaan muu.
Sitten hän kääntyi hiukan, katseli sivusta päin Shannonin kasvoja, ja
hänen oli vaikea epäillä tyttöä.
Shannon tunsi hänen katseensa tuijotuksen ja vilkaisi häneen.
»Olette ollut niin hyviä minulle, Custer, te kaikki. Et voi tietää,
kuinka suuriarvoisena olen pitänyt Penningtonien ystävyyttä ja kuinka
olen ponnistellut ansaitakseni sen. Olisin ollut valmis mihin hyvänsä
korvatakseni edes osaksi sen, mitä olen siitä saanut. Sitä koetin
tehdä — senvuoksi tahdoin mennä oikeuden eteen siitä huolimatta, mitä
se minulle maksaisi. Mutta se ei onnistunut, ja kenties olen vain
pahentanut asiaa. En edes ole varma, uskotko minua.»
»Uskon, Shannon», vakuutti Custer. »On paljon sellaista, mitä en
käsitä; mutta uskon, että olet menetellyt näin, pitäen silmällä meidän
hyväämme. Nyt ei kukaan meistä voi tehdä mitään muuta kuin pysytellä
hiljaa, sillä heti, kun jotakuta tosisyyllistä uhataan, tulee Guyn
nimi julkisuuteen — siitä saat olla varma. Liiankin mielellään he
vierittäisivät syyn hänen niskoilleen.»
»Mutta yritäthän jollakin tavoin puolustautua?»
»Vakuutan vain viattomuuttani ja kerron totuudenmukaisesti, miksi olin
kukkuloilla, kun poliisit pidättivät minut.»
»Etkö esitä mitään muuta puolustukseksesi?»
»Mitäpä muuta voisin esittää saattamatta Guyta ilmitulon vaaraan?»
huomautti Custer.
Shannon pudisti päätään. Asia tuntui lopen toivottomalta.