Puolta tuntia myöhemmin Custer Pennington keikautti itsensä satulaan ja
suuntasi Apachen Sykomori-cañonille.
Itäiselle laitumelle mentiin Linkkuveitsi-cañonin kautta.
Ratsastaessaan sen paikan ohitse, jossa hänet oli edellisenä
perjantai-iltana pidätetty, hän virnisti happamesti — pikemminkin
muistaessaan, kuinka helposti hän oli antanut peijata itseään, kuin
itse pidätyksen tähden. Kun syyllisyydentunto ei häntä lainkaan
vaivannut, saattoi hän melkein hilpeän keveästi ajatella mahdollisen
vankeuden pelkästään fyysillistä puolta. Se, että hän oli tehnyt
palveluksen Evalle, oli myöskin omiaan lieventämään hänen mahdollisesta
vankeudestaan omaisille aiheutuvien kärsimysten tuottamaa surua, sillä
kuinka paljoa suurempi heidän murheensa olisikaan, jos Eva saisi tietää
totuuden!
Kun Shannon oli peruuttanut heidän sitä aamua koskevan sopimuksensa,
oli se harmittanut häntä ylettömästi — minkä hän itse kyllä tajusi
kykenemättä kuitenkaan sitä erittelemään. Odottaessaan nyt kohtaavansa
tytön puolipäivän aikana ja pääsevänsä ratsastamaan hänen kanssaan
puolisen jälkeen hän tunsi mielensä ilostuvan, mikä oli yhtä
käsittämätöntä. Hän piti Shannonista hyvin paljon, ja tyttö oli mainio
kumppani — mikä tietystikin selitti sen, että Custerista oli hauska
olla hänen seurassaan. Lisäksi hän toivoi Shannonin tänään selittävän,
miksi hän viikko sitten oli ratsastanut vuoristossa, joten enää ei
jäisi mitään synkentämään hänen tyttöä kohtaan tuntemaansa ystävyyttä.
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä varmemmaksi hän tuli, että Shannon
iltapäivällä selittäisi sen asian tyydyttävästi, ja pian hän vihelteli
iloisesti, ikäänkuin koko laajassa ja kauniissa maailmassa ei olisi
lainkaan sellaisia paikkoja kuin vankiloita ja kuritushuoneita.
Juuri silloin hän saapui Linkkuveitsi-cañonista itäiselle laitumelle
vievän polun korkeimmalle kohdalle. Tapansa mukaan Apache pysähtyi
huokaisemaan rasittavan kapuamisen jälkeen ja, kuten kaikkien hevosten
nähtävästi on tapana tehdä samanlaisissa oloissa, se pyörähti ympäri
katselemaan päinvastaiseen suuntaan kuin se oli, johon sen isäntä oli
menossa.
Alhaalla Custerista oikealle oli ranchorakennusten sikermä tomuisella
kentällä, muistuttaen lasten leluja harmaalla matolla. Niiden takana
kohosi kunnaan linna, hohtaen auringon paisteessa, ja vielä kauempana
levisi laakso miellyttävässä harmaan, ruskean ja vihreän kirjavassa
verhossaan. Sitten siirtyi nuoren miehen katse vasemmalle notkoniityn
toiselle puolelle, ja heti kuoli riemu hänen sydämestään ja onnellinen
väike katosi hänen silmistään. Salaperäisellä polulla eteni ratsastaja
vuoristoa kohti, ja niinkin pitkän matkan päästä hän tunsi Baldyn ja
Shannonin.
Tämä vastenmielinen yllätys oli melkein yhtä tyrmistyttävä kuin
aavistamaton isku vasten kasvoja. Mitä se saattoi merkitä? Hänen
mieleensä muistuivat tytön kysymykset. Shannon oli harkitusti koettanut
urkkia hänen suunnitelmiaan, kuten myöskin viikko sitten, ja nyt
kuten silloinkin hän oli rientänyt johonkin salaperäiseen kohtaukseen
kukkuloille.
Äkkiä valtasi hänet tulisen raivon puuska. Vaikka hän tavallisesti
olikin tyyni ja maltillinen, heräsi hänessä joskus Penningtonien kiivas
luonto, halliten häntä niin, että hän itsekin hämmästyi niitä tekoja,
joihin se hänet syöksi. Sen vallassa ollessaan saattoi Pennington tehdä
vaikka murhan. Ja nyt Custer menetteli melkein vastoin luontoaan — hän
kirosi tyttöä, joka ratsasti edelleen vuoristoa kohti tietämättä mitään
häneen tähdätyistä polttavista silmistä. Custer kiroili häntä ääneen,
kaivaen muististaan herjaavia nimityksiä ja sadatuksia singotakseen ne
hänen jälkeensä.
Nyt oli tullut loppu... Heidän suhteensa katkeaisivat ikipäiviksi.
Mitä hän tiesi tuosta tytöstä? Shannon ei ollut koskaan puhunut
kaupunkielämästään eikä sikäläisistä tuttavistaan — sen hän muisti
nyt. Shannon ei ollut tuntenut ainoatakaan heidän tuttuaan, ja he
olivat ottaneet hänet perheeseensä ja kohdelleet häntä talon tyttärenä
tietämättä hänestä mitään. Ja he saivat tällaisen palkkion!
Hän oli epäilemättä sen joukkueen palkkakätyri, joka oli varastanut
wiskyn ja myynyt sitä Guyn välityksellä. Hänet oli lähetetty tänne
vakoilemaan Guyta ja pitämään silmällä Penningtoneja. Juuri hän oli
virittänyt ansan, johon Custer oli joutunut, ei suinkaan pelastaakseen
Guyn, vaan työntääkseen epäluulot Custerin niskaan.
Mutta mistä syystä? Ei ollut mitään muuta syytä kuin se, että hänet
oli alunpitäen valittu syntipukiksi siltä varalta, että viranomaiset
pääsisivät liian hyvin heidän jäljilleen. Hyvä Jumala, olipa tyttö
ollut ovela ja hän itse herkkäuskoinen! Shannon oli ollut hänen
seurassaan melkein joka päivä, lähtenyt hänen mukaansa ratsastamaan
kukkuloille ja estänyt häntä tutkimasta salaperäistä polkua. Niin hän
päätteli kiukuissaan, vaikka Shannon ei suinkaan ollut menetellyt
siten. Mutta kiukku ja viha ovat sokeita, ja Custer Pennington oli
kiukuissaan ja uhkui vihaa. Häntä kalvoi silmitön raivo.
Hän luuli, ettei hän ollut milloinkaan ennen vihannut niin kuin hän nyt
vihasi tätä tyttöä — niin kauaksi toiseen äärimmäisyyteen olivat hänen
ajatuksensa Shannonista heilahtaneet tytön vilpillisyyden nostattaman
siveellisen suuttumuksen johdosta. Hän tahtoisi tavata Shannonin vielä
kerran, vain yhden ainoan kerran, ilmaistakseen hänelle ajatuksensa
hänestä, joten hän ei enää koskaan voisi astua Penningtonien kynnyksen
yli. Siitä hänen oli huolehtiminen ennen poistumistaan, jotta Eva ei
jäisi alttiiksi niin kehnon luonteen vaikutukselle.
Mutta tänään hän ei voinut kohdata Shannonia. Hän ei luottanut itseensä
niin paljoa, sillä kiukuissaan hän muisti, että Shannon oli nainen ja
että hänen kohdatessaan tytön oli kohdeltava häntä kuten naista on
kohdeltava. Jos Shannon olisi ollut käden ulottuvilla silloin, kun
Custer hetki sitten ensiksi hänet havaitsi, olisi Custer saattanut
lyödä häntä, kuristaa hänet.
Kun hän käsitti sen, haihtui hänen suuttumuksensa mieletön raivo. Hän
pyöräytti Apachen ympäri ja lähti jälleen itäiselle laitumelle päin.
Mutta syvällä hänen sydämessään kuohui kylmä kiukku, joka oli yhtä
hirvittävä, vaikka toisella tavoin.
* * * * *
Shannon ratsasti polkua myöten salakuljettajain leirille aavistamatta
mitään siitä, että hänen takanaan olevalta korkealta harjanteelta
tähyilivät häntä vihasta ja inhosta säihkyvät silmät — hänen
rakastamansa miehen silmät.
Hän ohjasi Baldyn jyrkälle polulle, joka oli kammottanut häntä niin
kovasti hänen ensi kerran noustessaan sitä myöten, ja sitten toista
rinnettä myöten tammimetsikköön, joka oli salannut leirin näkymästä.
Mutta nyt siellä ei ollut leiriä — näkyi vain jätteitä, jotka aina
osoittavat, missä ihmisiä on oleskellut.
Saapuessaan polun alapäähän hän näki Bartolon seisovan ison tammen
juurella odottamassa. Hänen ratsunsa oli vähän matkan päässä suitset
maassa riippuen. Pyssyn perä pisti esiin satulan oikealle puolelle
kiinnitetystä kotelosta. Mies astui eteenpäin, kun Shannon suuntasi
Baldyn puuta kohti.
»Buenos dias, señorita!» tervehti meksikolainen, vääntäen rokonarpiset
kasvonsa hymyntapaiseen.
»Mitä tahdotte minulta?» tiedusti Shannon.
»Tarvitsen rahaa», vastasi mies. »Saatte rahaa Evansilta. Hänellä on
kaikki kaksi viikkoa sitten viemästämme väkevästä saadut rahat. Emme
ole saaneet tilaisuutta periäksemme niitä häneltä.»
»En hanki teille mitään!»
»Te hankitte rahaa nyt — ja milloin tahansa sitä haluan», intti
meksikolainen. »Muutoin kerron Crumbista. Olette Crumbin nainen.
Kerron, miten trokasitte huumausaineita. Kyllä minä tiedän. Te
tottelette käskyäni tahi menette kuritushuoneeseen. Ymmärrättekö?»
»Kuunnelkaa te nyt minua!» kehoitti tyttö. »En tullut tänne saamaan
teiltä määräyksiä. Tulin antamaan niitä teille.»
»Mitä?» huudahti mies, purskahtaen sitten nauruun. »Te antamaan minulle
määräyksiä? Se on helkkarin hullunkurista!»
»Niin, se on hullunkurista. Se huvittaa teitä äärettömästi, kun
ilmoitan, mitä teidän on tehtävä.»
»Kiirehtikää sitten! Minulla ei ole liikaa aikaa hukattavaksi.»
Hän nauroi yhä.
»Teidän on keksittävä joku keino puhdistaaksenne herra Pennington häntä
vastaan kohdistetusta syytöksestä. En välitä, miten sen teette, kunhan
ette vain sotke asiaan ketään toista viatonta henkilöä. Jos voitte
tehdä sen joutumatta itse pulaan, sen parempi teille. Siitä en välitä.
Mutta teidän on huolehdittava siitä, että oikeudenistunnossa ensi
keskiviikkona esitetään sellaisia todistuksia, jotka osoittavat herra
Penningtonin syyttömäksi.»
»Siinäkö kaikki?» kysyi Bartolo, virnistäen leveästi.
»Siinä kaikki.»
»Entä jollen tee sitä — mitä sitten?»
»Silloin menen oikeuden istuntoon ja kerron siellä teistä ja Allenista
— opiumista, morfiinista ja kokaiinista — ja siitä, että te olette
kuljettaneet varastetun wiskyn rannikolle saapuneesta laivasta
vuoristoon.»
»Luuletteko tekevänne sen?» äänsi mies. »Entä minä sitten? Enkö minä
kertoisi kaikkea, mitä tiedän teistä? Myöskin Allen todistaisi, ja
Crumb haettaisiin selostamaan, kuinka asuitte hänen luonaan. Ohoo, ei!
Ettepä taida ilmaista oikeudelle mitään!»
»Ilmaisen kaikki. Luuletteko minun välittävän itsestäni? Kerron kaikki,
mitä Allen ja Crumb osaisivat kertoa; ja kuulkaa, Bartolo — voin kertoa
vielä enemmänkin. Joukkueessanne oli ennen viisi miestä; käydessäni
täällä viime viikolla oli teitä kolme, ja Allen on vankilassa; mutta
missä on viides?»
Miehen kasvot synkistyivät raivosta ja ehkä myöskin pelosta.
»Mitä te siitä tiedätte?» kysyi hän äkäisesti.
»Käydessään ensi kerran Hollywoodin huvilassa mainitsi Allen Crumbille,
että hänen joukkueensa keskuudessa oli levotonta, että olette vaikeasti
käsiteltävää laumaa ja että eräs Bartolo-niminen oli jo tappanut
muutaman Gracialin. Miltä teistä tuntuisi, jos ilmoittaisin sen
rikosoikeudelle?»
»Ette ikinä ilmaise sitä kenellekään!» ärjäisi meksikolainen. »Tiedätte
kirotun paljon sellaista, mikä ei ole teille terveellistä!»
Hän oli äkkiä astahtanut eteenpäin ja tarttunut Shannonin ranteeseen.
Tyttö löi häntä ja kannusti samalla Baldya — pelon kiihdyttämänä
rajummin kuin oli aikonut. Virma ratsu, joka ei ollut tottunut
sellaiseen kohteluun, syöksähti eteenpäin meksikolaisen ohitse, joka
puristi lujasti tytön rannetta ja kiskoi hänet satulasta. Baldy
kääntyi, tunsi olevansa vapaa ja juoksi kotiin vievälle polulle.
»Tiedätte kirotun paljon liikaa!» hoki Bartolo. »Teidän on paras jäädä
tänne Gracialin viereen!»
Tyttö oli noussut pystyyn ja seisoi hänen edessään. Hänen katseestaan
ei kuvastunut pelkoa. Hän oli hyvin kaunis, ja meksikolainen osasi
antaa arvon hänen kauneudelleen.
»Tarkoitatteko tahtovanne tappaa minut estääksenne minua puhumasta?»
tiedusti Shannon.
»Miksi en? Pitäisikö minun sensijaan kuolla? Jos olisitte pitänyt
suunne kiinni, ei teillä olisi ollut mitään pelkoa, mutta nyt» — hän
kohautti merkitsevästi olkapäitään — »on paras, että jäätte tänne
Gracialin viereen.»
»Teidät saadaan kiinni ja hirtetään sen tähden», huomautti tyttö.
»Kuka tietää mitään?»
»Poika, joka toi minulle sanoman teiltä.»
»Hän ei puhu. Hän on minun poikani.»
»Kirjoitin kirjeen ja jätin sen kirjoituspöydälleni, ennen kuin lähdin
tänne. Selostin siinä kaikki, sillä pelkäsin jotakin tämäntapaista»,
sanoi tyttö.
»Valehtelette!» väitti mies erehtymättä. »Mutta kun pelkään, että
sittenkin sen teitte, pistäydyn laaksossa ja poltan talonne tänä iltana
suoriuduttuani ensin teistä. Maa on varsin kovaa kuumien ilmojen
jälkeen — saan uurastaa kauan kaivaessani kuoppaa Gracialin viereen!»
Nyt ei tyttö tietänyt mitä tehdä. Hänen valhe-pahasestaan ei ollut
koitunut mitään hyötyä. Hän alkoi käsittää, että kaikki olisi turhaa.
Hän oli sitonut silmukan, pujottanut sen kaulaansa ja hypännyt
laudalta. Oli liian myöhä muuttaa seurauksia. Mies oli vankka kuin
härkä — Shannon ei voinut toivoakaan voivansa pelastua hänen kynsistään
muutoin kuin järkensä avulla, ja heti yrittäessään turvautua siihen hän
oli kärsinyt surkean tappion ja tehnyt miehen valppaaksi.
Hänen asemansa näytti toivottomalta. Hänen mieleensä johtui puhua
miehelle ja vedota hänen parempiin puoliinsa, mutta hän oivalsi, kuinka
hyödytöntä se olisi. Se, ettei hän sitä tehnyt, oli todistus hänen
rohkeudestaan, joka ei ollut sallinut hänen menettää harkintakykyään.
Hän oivalsi, että miehen kannalta katsoen täytyisi heistä jommankumman
kuolla, ja ilmeisesti olisi hänen kuoltava.
Mies silmäili häntä, pitäen kiinni hänen ranteestaan.
»Olette hemmetin hauskannäköinen», hän virkkoi, vetäen tyttöä
puoleensa. »Ennen kuin surmaan teidät, tahdon —» Meksikolainen
kietaisi siekailemattoman karkeasti kätensä hänen ympärilleen ja hänen
kallistuessaan poispäin kumartui syvään hänen ylitseen, koettaen
kurottaa suutaan hänen huulilleen.