Seuraavana aamuna Custer tapasi Shannonin, joka tapansa mukaan
tuli ratsastamaan Penningtonien seurassa. Hän näytti väsyneeltä,
ikäänkuin olisi viettänyt unettoman yön. Niin hän olikin — hän oli
viettänyt kaksi unetonta yötä ja saanut kamppailla vanhan taistelun
uudelleen. Se oli ollut hyvin kovaa, vaikka hän olikin voittanut,
sillä se oli osoittanut hänelle, ettei taistelu vielä ollut päättynyt.
Hän oli luullut voittaneensa himon, mutta silloin eivät huolet ja
vastoinkäymiset olleet kalvaneet hänen mieltään ja hermojaan. Kaksi
viimeistä päivää olivat olleet hänelle kärsimyksen päiviä, ja nuo
unettomat yöt olivat saattaneet hänen hermostonsa sellaiseen tilaan,
että ne kaipasivat pienen, valkean pulverin rauhoittavaa vaikutusta.
Custer huomasi heti, että jotakin oli viassa. Ruusut olivat kadonneet
tytön poskilta, ja niissä oli entisen kalpeuden tuntu. Ja vaikka
Shannon tervehtikin häntä iloisesti hymyillen, oli Custer erottavinaan
hänen kasvoissaan surumielisen ja tuskaisen ilmeen, kun hän ei tiennyt
toisten tarkkailevan häntä.
Heidän suhteissaan oli tapahtunut omituinen muutos, jota Custer ei
koettanutkaan eritellä. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut kauan
poissa ja palattuaan havainnut Shannonissa ajan ja eron aiheuttaman,
luonnollisen muutoksen. Shannon ei ollut enää sama tyttö — hän ei voisi
enää milloinkaan olla sama, eivätkä heidän suhteensa voisi enää koskaan
tulla ennalleen.
Heidän seurustelunsa huoleton vapaus, joka oli muistuttanut veljen
ja siskon välejä enemmän kuin mitään muuta miehen ja naisen välistä
suhdetta, oli poissa ikiajoiksi. Mitä sen sijalle oli tullut, sitä ei
Custer tietänyt. Joskus hän arveli, että syynä oli hänen Shannonia
kohtaan tuntemansa epäluulo, joka pysyi hänen mielessään kaikista
karkoittamisyrityksistä huolimatta, mutta sitten hän taaskin vakuutti
itselleen, ettei hän millään tavoin epäillyt tyttöä.
Hän toivoi kuitenkin, että Shannon selittäisi hänelle hämärältä
näyttävän seikan. Hän uskoi ja luotti, että tyttö voisi selittää
sen tyydyttävästi; mutta tekisikö hän sen? Hänellä oli ollut siihen
tilaisuus, ennen kuin viimeinen paha tapahtui, mutta hän ei ollut
käyttänyt sitä. Tänään hän antaisi Shannonille taaskin siihen
tilaisuuden, ja hän rukoili mielessään, että tyttö ei nyt laskisi sitä
ohitseen. Miksi hän piti sitä niin tärkeänä, sitä hän ei järkeillyt.
Hän ei edes käsittänyt, kuinka tärkeätä se hänestä oli.
Äkkiä hän kääntyi Shannonin puoleen.
»Aamiaisen jälkeen aion ratsastaa itäiselle laitumelle», hän ilmoitti,
jääden sitten odottamaan.
»Onko se kutsu?»
Custer nyökkäsi hymyillen.
»Mutta ei siinä tapauksessa, jollei se sovi oikein hyvin», hän lisäsi.
»Tulen kovin mielelläni mukaasi. Tiedäthän, että se on minusta aina
hauskaa.»
»Sepä mainiota! Entä syötkö aamiaista meillä?»
»En tänään. Minun on kirjoitettava pari kirjettä, jotka tahdon saada
heti lähtemään. Mutta olen satulassa puoliyhdeksän ja yhdeksän välillä.
Onko se liian myöhäistä?»
»Ratsastan aamiaisen jälkeen teille odottamaan, jollen ole vastuksiksi.»
»Et tietystikään. Kirjeihin menee minulta vain muutamia minuutteja.»
»Miten aiot saada ne postiin? Nyt on sunnuntai.»
»Herra Powers ajaa Los Angelesiin tänään. Hän panee ne postiin
kaupungissa.»
»Kuka huolehtii taloudesta sillä aikaa, kun herra ja rouva Powers ovat
poissa?»
»Kukako huolehtii taloudesta? Minä tietenkin.»
»Kanoista, siasta ja Baldysta — hoidatko ne kaikki?»
»Kyllä hoidan, ja nyt minulla on enemmänkin.»
»Mitä niin?»
»Yhdeksän pikku possua! Ne tulivat eilen. Ne ovat todella kauniita!»
Miestä nauratti.
»Mille sinä naurat?» kysyi tyttö.
»Sille, että sinä hoitelet kanoja ja sikoja ja hevosta!»
»Minusta se ei ole lainkaan hullunkurista, mutta hauskaa se on.
Luulitko minua liian typeräksi siihen?»
»Ajattelin vain, kuinka suuri muutos on tapahtunut kahdessa
kuukaudessa. Mitä olisit tehnyt, jos kaksi kuukautta sitten olisit
joutunut yksin hoivaamaan sataa kanaa, hevosta ja kymmentä sikaa?»
»Silloin olisi kysymys ollut siitä, mitä kanat, hevonen ja siat
olisivat tehneet. Kirjeet, jotka minun on kirjoitettava, koskevat
porsaita. Niistä en tiedä paljoa, ja kirjoitan senvuoksi Berkeleylle ja
Washingtonille, pyytäen viimeisiä tiedonantoja.»
»Miksi et kysele meiltä?»
»Hyväinen aika, minähän kyselen! Yhtenään tiedustelen everstiltä
kaikenlaista, ja sikalan miehet varmaankin kauhistuvat nähdessään minun
lähestyvän. Olen viettänyt tuntikausia toimistossa, lukien Lovejoyta ja
Coltonia. Mutta nyt tarvitsen eräitä erikoistietoja. Minusta tuntuu,
että voin hoitaa sikoja paljon enemmän kuin olin aikonut aitaamalla
hedelmätarhan ja kasvattamalla penkkien välissä alfalfaa laitumeksi.
Siat tekevät niin tukevan ja varman vaikutuksen ja luultavasti ne
tuottavat voittoa niinäkin vuosina, joina sitruunasato on huono tahi
sitä kohtaa täydellinen kato tai markkinat ovat huonot.»
»Olet saanut kiinni oikeasta ajatuksesta», vastasi Custer. »Jokainen
ranchon tai hedelmätarhan omistaja laaksossamme voisi ansaita joka
vuosi paremmin pitämällä muutamia siitossikoja.»
»Mitäs Cus nyt tekee?» tiedusti Eva, joka oli ohjannut ratsunsa heidän
taakseen. »Saarnaako hän taaskin sikojen hoidosta? Se on hänen pieni,
näppärä päähänpistonsa tytön huvittamisesta — siat, herefordilaiset
ja hevoset! Eikö hänellä olisi loistava menestys seurapiireissä?
Kerrassaan erinomaista teepakinaa, totisesti!»
»Arvasinhan, että sinulla on jotakin sanomista», huomautti veli. »Olet
ollut hiljaa viisi kokonaista minuuttia.»
»Olen miettinyt», selitti Eva. »Olen miettinyt, kuinka yksinäistä
täällä on sitten, kun sinun on mentävä vankilaan.»
»Eihän minua voida panna vankilaan — en ole tehnyt mitään», koetti
Custer rauhoittaa häntä.
»Minua peloittaa niin kovasti, Cus!» Kyyneleet kihosivat tytön silmiin.
»Viruin viime yönä valveilla monta tuntia, ajatellen sitä. Oi, Cus,
en jaksaisi kestää, jos sinut tuomittaisiin vankeuteen! Arveletko,
että todelliset syypäät saattaisivat sallia sinun joutua koppiin
heidän rikoksestaan? Voisiko kukaan olla niin katala? En ole eläissäni
vihannut ketään, mutta heitä voisin vihata, jolleivät he ilmoittaudu ja
pelasta sinua. Voisin _vihata_ heitä, _vihata_ heitä, _vihata_ heitä!
Oi, Cus, luultavasti voisin _tappaa_ sen miehen, joka tekisi sellaista
veljelleni!»
»No no, rakas, älä anna sen vaivata mieltäsi! Mahdollisesti minut
vapautetaan. Ja jos niin ei käykään, et saa olla niin katkera niitä
ihmisiä kohtaan, jotka ovat siitä vastuunalaisia. Heillä saattaa olla
vaikenemiseen omat syynsä, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Ei
puhuta siitä. Nyt emme voi muuta kuin odottaa, mitä rikosoikeus tekee.
Siihen mennessä en aio olla huolissani.»
Sydän raskaana häpeästä ja surusta kuunteli Shannon Burke, kuten suuri
pahantekijä kuuntelee kuolemantuomiotaan. Hän tunsi melkein samanlaista
nöyryytystä kuin olisi tahallaan houkutellut Custerin hänelle
viritettyyn ansaan.
Hän päätti mennä oikeuden istuntoon ja ilmaista kaikki tietonsa. Sitten
hän poistuisi täältä. Hän ei voinut jäädä näkemään halveksimista
ja vihaa, jota Penningtonit varmasti tuntisivat häntä kohtaan,
sitten kun hän olisi luetellut kylmät tosiasiat, jotka hänen olisi
esitettävä valamiehistölle, mainitsematta mitään niistä lieventävistä
vaikuttimista, joiden täytyi ikuisesti pysyä salassa hänen sielunsa
sisimmissä sopukoissa. He saisivat tietää ainoastaan sen, että hän
olisi voinut varoittaa Custeria, mutta ei tehnyt sitä, että hän olisi
voinut puhdistaa Custerin jo alkukuulustelussa, mutta ei tehnyt sitä.
Se, että hän oli tullut pelastamaan Custerin yhdennellätoista hetkellä,
ei riittäisi hänen puolustuksekseen heidän silmissään siitä, että hän
oli tarpeettomasti sallinut Penningtonien kunnian joutuvan alttiiksi.
Eikä se voisi selittää, miten hän oli saanut tiedon rikoksesta ja miten
hän aikaisemmin oli oleskellut sellaisessa seurassa, että oli voinut
kuulla sellaisista asioista.
Niin, hän ei voisi enää koskaan tulla Penningtonien näkyviin seuraavan
keskiviikon jälkeen. Mutta siihen saakka hän nauttisi niistä lyhyistä,
onnellisista päivistä, jotka olivat jälellä ennen hänen elämänsä
lopullista särkymistä, sillä sellaisena hän sitä piti, sitä hetkeä ja
sitä tekoa, jotka iäksi lopettaisivat hänen seurustelunsa Penningtonien
kanssa ja muuttaisivat hänen rakastamansa miehen kunnioituksen inhoksi.
Hän laski, kuinka monta tuntia vielä oli ennen loppua. Vielä oli kaksi
aamuista ratsastusretkeä — seuraavana päivänä ja tiistaina. Kolmena
lähipäivänä Penningtonit kutsuisivat hänet monta kertaa päivälliselle,
puoliselle tahi aamiaiselle, ja hän saisi ratsastaa Custerin seurassa.
Hän veisi kelmeään, auringottomaan tulevaisuuteen mahdollisimman paljon
onnellisia muistoja.
Sinä aamuna he ratsastivat tuttua lempipolkua myöten El Camino Corton
kautta matalien kumpujen ylitse Ratsuleiri-cañoniin ja sitä ylöspäin
Kojootti-lähteille; sitten El Camino Largon kautta Sykomori-cañonille
ja edelleen ikivanhojen sykomorien varjossa takaisin rancholle.
Hänestä tuntui, että hän tunsi jokaisen pensaan, puun ja kiven ja että
ne katselivat häntä kuin vanhat ystävät tyynen rauhallisin, tutuin
kasvoin. Hän kaipaisi niitä ja pitäisi ne ikuisesti muistissaan.
Kun he saapuivat tien haaraantumaan, ei hän halunnut päästää Custeria
saattamaan itseään kotiin.
»Puoliyhdeksän siis», huusi Custer, kun tyttö hoputti Baldyn lyhyeen
laukkaan ja poistui heidän luotaan, heiluttaen hilpeästi kättään ja
näyttämättä merkkiäkään sydäntänsä kalvavasta raskaasta surusta.
Tapansa mukaan hän söi aamiaista herra ja rouva Powersin seurassa
pienessä isännöitsijän asunnossa parinsadan metrin päässä oman talonsa
takapuolella. Siten hän sai tilaisuuden keskustella työnjohtajansa
kanssa etukäteen kunkin päivän töistä ja samalla lisätä tietovarastoaan
ranchon hoidosta ja sitruunanviljelyksestä. Hänen näitä asioita
koskevat tietonsa olivat laajentuneet nopeasti, pannen yhtenään
ihmetyksiin Powersit, jotka suuresti ylpeillen kehuivat sitä
ystävilleen. Sillä nämä kaksi, kuten kaikki, jotka onnekseen saivat
tutustua Shannoniin läheisesti, olivat alkaneet pitää hänestä hyvin
paljon.
Palatessaan aamiaisen jälkeen omaan asuntoonsa hän näki polkupyörällä
ajavan meksikolaispojan kääntyvän hänen portistaan sisälle. He tulivat
vastakkain huvilan edustalla.
»Oletteko neiti Burke?» tiedusti poika. »Bartolo lähetti minut
käskemään teitä hänen leiripaikkaansa vuoristoon tänä aamuna», hän
jatkoi saatuaan myöntävän vastauksen.
»Kuka on Bartolo?»
»Hän sanoi teidän tuntevan hänet. Kävitte hänen leirissään eilisestä
viikko sitten.»
»Ilmoita hänelle, etten tunne häntä enkä tule!»
»Hän käski sanoa haluavansa vain puhella kanssanne pulassa olevasta
ystävästänne.»
Tyttö mietti hetkisen. Ehkä tässä tarjoutui hänelle keino selviytyä
pinteestä. Jos hän saisi pakotetuksi Bartolon taipumaan uhkaamalla
paljastaa hänet, niin ehkä mies keksisi jonkun tavan puhdistaakseen
Custer Penningtonin syytöksestä joutumatta itse kiinni. Hän kääntyi
pojan puoleen.
»Kerro hänelle, että tulen!»
»En näe häntä enää. Hän on nyt leirissään. Tämän hän sanoi minulle
eilen. Hän käski minun myöskin ilmoittaa pitävänsä teitä silmällä,
joten ette löydä häntä, jollette mene yksin.»
»Hyvä on», virkkoi Shannon ja meni asuntoonsa.
Hän kirjoitti kirjeensä, mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
Sitten hän vei kirjeet Powersille kaupunkiin vietäviksi. Senjälkeen
hän meni puhelimeen ja soitti Rancho del Ganadoon, pyytäen puhutella
Custeria, kun hänelle vastattiin.
»Olen hirveän pahoillani», hän alkoi Custerin saavuttua puhelimeen.
»Minun on suorastaan mahdoton lähteä ratsastamaan tänä aamuna; mutta
jos voit siirtää sen iltapäiväksi —»
Kyllä toki! Tule tänne puoliselle ja lähdemme ratsastamaan myöhemmin»,
vastasi mies.
»Etkö siis mene ennen kuin iltapäivällä?» kysyi Shannon.
»Käyn itäisellä laitumella nyt aamulla, ja iltapäivällä voimme tehdä
retken mihin vanhaan tuttuun paikkaan vain haluat.»
»Sepä hyvä», sanoi tyttö.
Hän oli toivonut, ettei Custer menisi ratsastamaan sinä aamuna. Custer
saattaisi nähdä hänet, vaikka itäinen laidun olikin kilometrin päässä
siltä polulta, jota hän käyttäisi, sillä molemmilla teillä oli korkeita
kohtia, joilla liikkuva ratsastaja näkyisi hyvin kauas.
»Näkemiin siis puoliseen saakka!» toivotti Custer.