Pitkän matkan aikana auton kiitäessä Los Angelesiin ja myöhemmin
kopissaan lääninvankilassa Custer Pennington kulutti useita tunteja
koettaessaan keksiä selitystä siihen, että hänet oli sekoitettu
rikokseen, josta hän ei tiennyt mitään ja jonka toimeenpanijoista
hänellä ei ollut edes aavistustakaan. Tietääkseen hänellä ei ollut
niin katkeria vihamiehiä, että kiukku olisi saattanut heidät tekemään
hänelle niin suuren vääryyden. Hän ei ollut äskettäin joutunut riitaan
kenenkään muun kuin Slick Allenin kanssa, ja siitäkin oli useita
kuukausia. Ilmeistä kuitenkin oli, että hänet oli tahallisesti uhrattu
jonkun muun pyyteiden hyväksi. Mitä ne pyyteet olivat, sitä hän saattoi
vain arvailla.
Järkevimmältä tuntuva selitys, hän lopuksi päätteli, oli se, että
oikeat syylliset olivat oivaltaneet heitä uhkaavan ilmitulon vaaran
ja koettaneet kääntää epäluulon pois itsestään kohdistamalla sen
toiseen henkilöön. Se, että he olivat valinneet juuri hänet uhrikseen,
oli helposti ymmärrettävissä sen nojalla, että hän oli alkanut
kiusallisesti sekaantua heidän puuhiinsa ja siten kiinnittänyt
heidän huomionsa itseensä, samalla kun se tarjosi heille tilaisuuden
houkutella hänet ansaan herättämättä epäluuloja.
Hän oli siis joutunut nykyiseen vaikeaan tilaansa vain satunnaisten
seikkojen johdosta. Mutta vastaamatta jäi sittenkin kysymys, joka oli
hänen mielensä rauhalle tärkeämpi kuin kaikki muut yhteensä. Kuka oli
paljastanut varkaille hänen edelliseniltaiset suunnitelmansa?
Kilvan tämän kysymyksen kanssa väikkyi hänen mielessään kuva Shannon
Burkesta, joka Baldyn selässä nousi Linkkuveitsi-cañonin takaiselle
selänteelle polulta, joka vei notkoniityltä kukkuloille jonnekin, mistä
hänellä ei ollut tietoa.
»En saata uskoa, että se oli hän», hoki hän itsekseen ainakin sadannen
kerran. »Hän ei olisi voinut tehdä sitä. En usko sellaista! Hän
selittäisi sen kaiken, jos voisin kysyä häneltä, mutta en voi. On
paljon sellaista, mitä en jaksa käsittää, ja selittämättömintä on se,
että hän olisi saattanut olla millään tavoin sekaantunut tähän juttuun.»
Kun hänen isänsä seuraavana aamuna saapui hänen luokseen muassaan
asianajaja, ei poika maininnut mitään siitä, että Shannon Burke
oli tehnyt ratsastusretken kukkuloille ja oli heidän erotessaan
iltapäivällä kiihkeästi halunnut tietää, aikoiko hän toteuttaa
perjantai-iltaa koskevat suunnitelmansa.
»Tiesikö kukaan, että aikomuksenne oli väijyä näitä miehiä?» tiedusti
asianajaja.
»Ei kukaan», vastasi Custer. »Mutta he olivat saattaneet alkaa epäillä
sen tähden, että edellisen viikon perjantaina panetin kaikki portit
lukkoon. Heidän oli sinä yönä katkaistava piikkilangat päästäkseen
aidan läpi. Otaksuttavasti he arvelivat maan käyvän heille liian
kuumaksi ja minun ryhtyvän seuravana perjantaina muihin toimenpiteisiin
saadakseni heidät kiinni. Sitten he varmistautuivat siitä soittamalla
minulle Los Angelesista. Niin, ja minä nielaisin syötin kuin
sokeripalan!»
»On kovin ikävä», huomautti asianajaja, »ettette pohtinut
suunnitelmianne kenenkään kanssa, ennen kuin ryhdyitte niitä
toteuttamaan perjantai-iltana. Jos voisimme varmasti todistaa, miksi
menitte yksin kukkuloille ja juuri sinne, mistä teidät tavattiin
kuormajuhtien luota, olisi meidän luultavasti paljon helpompi saada
oikeus uskomaan, että olitte siellä ilman rikollisia aikeita, kuin nyt,
kun omalla vakuutuksellanne ei ole mitään muuta tukea.»
»Mutta eikö hänen sanansa riitä?» kysyi eversti.
»Minä en ole oikeus», vastasi asianajaja hymyillen.
»No niin, jolleivät oikeuden jäsenet ole kirotun typeriä, niin he
käsittävät, ettei hän olisi viikko sitten panettanut portteja lukkoon
estääkseen itseään pääsemästä sisälle», virkkoi eversti päättävästi.
»Oikeus saattaa varsin helposti otaksua hänen menetelleen niin
torjuakseen epäluuloja. Missään nimessä se ei todista häntä
syyttömäksi.»
Eversti Pennington ähkäisi.
»Nyt meidän on parasta koettaa järjestää niin», jatkoi asianajaja,
»että kuulustelu toimitetaan heti ja hänet päästetään vapaaksi takuuta
vastaan, jos hänet määrätään rikosoikeuden tuomittavaksi.»
»Minä lähden mukaanne», sanoi eversti.
Vähän ajan kuluttua heidän poistuttuaan päästettiin Custerin koppiin
Guy Evans. Vanki katsahti ovelle ja hymyili huomatessaan, kuka
vierailija oli.
»Olipa mainiota, että tulit», hän tervehti. »Haluatko lausua
myötätuntoisen surkuttelusi vai etsitkö romaaniaiheita, veikko?»
»Älä laske leikkiä, Cus!» huudahti Evans. »Asia on liian surkea
pilailtavaksi, ja kaikki on minun vikani.»
»Sinun vikasi?»
»Syypää olen minä. Tulin tänne antamaan itseni ilmi.»
»Syypää! Antamaan itsesi ilmi! Mitä sinä lavertelet?»
»Hyvä Jumala, Cus! On niin vaikea kertoa siitä sinulle. Se ei
tuntunut niin kauhealta teolta, ennen kuin tämä tapahtui. Kaikki
ostavat väkevää, myyvät väkevää tai valmistavat väkevää. Kaikki
rikkovat kirottua kieltolakia, ja on johduttu siihen, ettei se tunnu
rikolliselta, ei sinne päinkään. Tiedäthän, Cus, etten haluaisi tehdä
mitään rikollista, ja oi, hyvä Jumala, mitähän Eva ajattelee?»
Guy painoi kasvot käsiinsä ja nieli nyyhkytyksen.
»Mitä hittoa sinä oikein puhelet?» tiedusti Pennington. »Onko
tarkoituksesi väittää olleesi sotkeutunut — no niin, mitä siitä
tiedät?» Äkkiä selvisi Custerille eräs seikka. »Oliko se wisky, jota
olet antanut minulle — josta laskin sinulle leikkiä — oliko se todella
New Yorkista olevasta varastosta varastettua! Eikö se ollutkaan pilaa?»
»Näet nyt itse, kuinka paljon siinä oli pilaa», vastasi Evans.
»Pitääpä tosiaankin olla koko herkkä huumorin tajunta löytääkseen sitä
tässä yhteydessä!» myönsi Custer surullisesti.
»Miten luulet minulle käyvän? kysyi Guy. »Arveletko, että minut
tuomitaan kuritushuoneeseen?»
»Kerro minulle koko juttu alusta alkaen — kuka sinut siihen houkutteli
ja mitä oikeastaan olet tehnyt! Älä jätä mainitsematta ainoatakaan
seikkaa, kuinka se raskauttaneekin rikkomustasi! Minun ei tarvinne
mainita sinulle, veikko, että olen puolellasi, mitä lienetkin tehnyt.»
»Tiedän sen, Cus. Mutta pelkään, ettei kukaan kykene minua
auttamaan. Tiesin alusta alkaen, että aine oli varastettua. Olen
myynyt sitä viime toukokuusta lähtien — kaikkiaan seitsemäntuhatta
seitsemänsataaseitsemänkymmentäkuusi neljännespulloa — ja ansainnut
dollarin joka pullosta. Juuri niillä rahoilla aioin aloittaa
taloutemme. Pieni Eva-raukka!» Taaskin tukahdutti nyyhkytys hänen
äänensä. »Minut vietteli siihen Slick Allen. Ensin hän myi sitä
minulle vähän; sitten hän taivutti minut myymään sinulle pullon ja
viemään hänelle rahat. Sitten olin hänen vallassaan tahi ainakin
hän sai minut uskomaan niin ja vaati minua välittämään sitä heidän
puolestaan laaksossa. Minua ei ollutkaan vaikea suostutella, sillä
se näytti vaarattomalta eikä tuntunut minusta niin kehnolta työltä,
ja minä tarvitsin tuiki kipeästi rahaa. Tiedän kyllä, että ne kaikki
ovat surkeita puolustuksia. En koetakaan lievenneitä menettelyäni,
vaan kärsin sen seuraukset. Mutta kun ajattelen Evaa, niin sydäntäni
kirvelee. Eva merkitsee kaikki!»
»Niin», sanoi Pennington, laskien lempeästi kätensä toisen olalle.
»Eva merkitsee kaikki. Ja Evan tähden ja sentähden, että sinä ja minä
rakastamme häntä niin paljon, et sinä voi mennä kuritushuoneeseen.»
»Mitä tarkoitat — en voi -mennä?»
»Oletko ilmaissut kellekään muulle, mitä nyt minulle kerroit?»
»En.»
»Älä teekään sitä! Palaa kotiin ja pidä suusi kiinni!» kehoitti Custer.
»Aiotko sinä kärsiä minun teoistani? Se ei käy päinsä! Luuletko,
Cus, että sallisin sinun, parhaan ystäväni koko maailmassa, joutua
kuritushuoneeseen — minun rikoksestani?»
»En tee sitä sinun tähtesi, Guy. En menisi kuritushuoneeseen enkä
kenenkään muun miehen puolesta. Mutta menen sinne Evan tähden, ja niin
tekisit sinäkin.»
»Tiedän sen, mutta en voi sallia sinun tehdä sitä. En ole ihan
turmeltunut, Cus!»
»Sinä ja minä emme merkitse mitään. Jos näkisin hänet onnettomana ja
nöyryytettynä, koskisi se minuun pahemmin kuin se, että vietän muutamia
vuosia kuritushuoneessa. Olen viaton. Vaikka minut tuomitaankin, tiedän
olevani syytön, ja Eva tietää sen ja kaikki ganadolaiset tietävät
sen. Mutta, Guy, on jo liian paljon sekin, jos he alkavat epäillä
sinua, ja jos vapaatahtoisesti myönnät syyllisyytesi, uskoo sen pikku
siskonikin. Jos joutuisit vankilaan, saattaisi se tuhota hänen elämänsä
— se tuhoaisi sen. Enää ei mikään voisi tulla hänelle ennalleen. Mutta
jos minut tuomitaan istumaan muutamiksi vuosiksi, merkitsee se hänelle
vain eroa vejestä, jonka hän tietää syyttömäksi, ja johon hän edelleen
luottaa yhtä ehdottomasti kuin ennenkin. Hän ei tuntisi nöyryytystä
— hänen elämänsä ei särkyisi. Ja minun palatessani olisi kaikki
ennallaan. Jos sinä menet, ei mikään ole palatessasi samoin kuin ennen.
— Ei voi koskaan enää olla samoin. Sinä et saa mennä!»
»En voi sallia sinun mennä ja kärsiä rangaistusta minun teoistani,
samalla kun itse olen vapaana!»
»Sinun on sallittava — se on helpoin keino. Saamme kaikki kärsiä sinun
rikkomuksestasi — ne, jotka rakastavat meitä, joutuvat aina kärsimään
meidän synneistämme. Mutta sanonpa sinulle, etten luule sinun jäävän
rankaisematta, jos minä menenkin vankilaan tämän tähden. Sinä kärsit
enemmän kuin minä. Kärsit enemmän kuin sinun olisi kestettävä, jos
itse joutuisit kuritushuoneeseen. Mutta sitä ei voi auttaa. Kysymys on
siitä, onko sinussa kylliksi miestä tehdäksesi tämän Evan tähden. Sinun
on uhrauduttava enemmän kuin minun.»
Evansin kurkkua kouristi, ja hän koetti puhua. Kului vähän aikaa, ennen
kuin hän sai mitään lausutuksi.
»Hyvä Jumala, Cus, mieluummin menisin itse!»
»Tiedän sen.»
»En enää milloinkaan voisi kunnioittaa itseäni. En koskaan enää voi
katsoa kunnon ihmistä silmistä silmiin. Joka kerran kun näen Evan,
äitisi tai everstin, ajattelen: ’Sinä halpa koira, sallit heidän
poikansa mennä kuritushuoneeseen oman rikoksesi tähden!’ Oi, Cus, älä
vaadi minua tekemään sitä! Täytyy olla joku muu keino. Ja — ja, Cus,
muista Gracea! Olemme unohtaneet Gracen. Kuinka kipeästi Graceen
koskee, jos sinut tuomitaan!
»Se ei merkitse Gracelle mitään, ja sinä tiedät sen. Kukaan meistä ei
enää merkitse hänelle paljoa.»
Guy katseli ulos pienestä ristikko-ikkunasta, ja kyyneleet kihosivat
hänen silmiinsä.
»Taidat olla oikeassa», hän myönsi.
»Teethän sen Guy — Evan tähden?»
»Evan tähden — kyllä.»
Penningtonin kasvot kirkastuivat, ikäänkuin raskas taakka olisi
nostettu hänen hartioiltaan.
»Hyvä!» huudahti hän. »On mahdollista, ettei minua tuomita, sillä minua
vastaan ei ole todistuksia — ei voi olla. Mutta jos minut tuomitaan,
on sinun otettava minun paikkani meikäläisten keskuudessa. Olet saanut
opetuksen. Tiedän, ettet enää koskaan ryhdy näin typerään puuhaan. Ja
lakkaa juomasta, Guy! Minulla ei juuri ole oikeutta saarnata; mutta
sinä olet sellainen mies, joka ei saa juoda. Jätä se! Hyvästi nyt!
Minusta olisi parempi, ettet ole täällä, kun isä tulee — saattaisit
käydä heikoksi.»
Evans tarttui toisen käteen.
»Kadehdin sinua, Cus — toden totta kadehdin!»
»Tiedän sen. Mutta älä ole siitä kovin pahoillasi! Tämä on sellainen
asia, joka on tehty ja jota ei saada tekemättömäksi. Roosevelt olisi
nimittänyt sitä, mitä sinun on tehtävä, ’nokkosen puristamiseksi’.
Purista miehen tavalla!»
Evans asteli verkkaisesti vankilasta, nousi autoonsa ja ajoi pois.
Näiden kahden sydämistä oli hänen raskaampi, heidän taakoistaan hänen
vaikeampi kantaa.
Custer Pennington joutui samana iltapäivänä Yhdysvaltain viranomaisen
kuulusteltavaksi, määrättiin valtakunnan oikeuden tuomittavaksi ja
päästettiin vapaalle jalalle takausta vastaan. Katsoen niiden poliisien
todistukseen, jotka olivat suorittaneet kotitarkastuksen Penningtonien
talossa, ja Custerin pidätyksen yhteydessä ilmenneisiin seikkoihin
ei kuulustelun pitäjällä ollut muuta vaihtoehtoa. Se oli everstinkin
myönnettävä itselleen, vaikka hän ei olisi millään ehdolla myöntänyt
sitä toisille. Juttu joutuisi otaksuttavasti käsiteltäväksi oikeudessa
seuraavana keskiviikkona.
Eversti tahtoi heti palkata etsiviä ottamaan selkoa niistä henkilöistä,
jotka olivat oikeat syylliset wiskyn varastamiseen ja myyntiin, mutta
Custer sai hänet taivutetuksi luopumaan siitä, selittäen, että se olisi
ajan ja rahan tuhlausta, koska hallituksen puolesta jo suoritettiin
samanlaista tutkimusta.
»Älä ole huolissasi, isä!» hän pyysi. »Ei voida mitenkään todistaa,
että minä olen varastanut wiskyn tahi myynyt sitä tippaakaan. Minut
tavattiin sen läheisyydestä — siinä kaikki. Siitä minua ei voida
hirttää. Heitä huolet heidän asiakseen. Minä haluan päästä kotiin
ajoissa syömään Hannahin valmistamaa päivällistä. Vankilaviranomaiset
eivät totisesti laitata pöytää komeaksi holhokeilleen!»
»Mistä sait ne kolme pulloa, jotka löydettiin huoneestasi?»
»Ostin ne.»
»Kysyin mistä, enkä, miten.»
»Saattaisin sekoittaa tähän juttuun jonkun toisen, jos vastaisin siihen
kysymykseen. Sitä en voi tehdä.»
»Et», myönsi eversti. »Et voi. Kun nykyaikana ostaa wiskyä, joutuu
tavallisesti osalliseksi rikokseen. Se on todella surkea asiaintila
vapauden maassa. Mutta sinun on suojeltava rikostoverejasi. En kysy
sitä sinulta enää; mutta oikeudessa vaaditaan siitä tietoa, poikani.»
»Eivät he siitä mitään kostu!»
»Eivät kai. Mutta en jaksa sopeutua siihen ajatukseen, että poikani
lähetetään kuritushuoneeseen.»
»Pahalta sinusta tuntuisi, jos olisit oikeussalissa ja kuulisit poikasi
ilmaisevan sen henkilön nimen, joka on luottanut häneen kyllin paljon
myydäkseen hänelle wiskyä.»
»Mieluummin näkisin sinun joutuvan kuritushuoneeseen!» sanoi eversti.
Sinä iltana puheli Custer päivällispöydässä keveästi häntä vastaan
nostetusta syytöksestä, samalla kuitenkin valmistaen omaisiaan kaikkien
mahdollisuuksien varalta, sillä kuulustelussa hänelle oli selvinnyt,
kuinka vakava hänen asemansa oli, ja se vaikutelma oli vahvistunut
hänen myöhemmin keskustellessaan asianajajansa kanssa.
»Käyköönpä miten tahansa», virkkoi hän, »tiedän joka tapauksessa, että
te kaikki olette varmat viattomuudestani.»
»Poikani sana riittää minulle», vastasi hänen äitinsä.
Eva tuli hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.
»Eihän sinua panna vankilaan, eihän?» hän tiedusti. »Se murtaisi
sydämeni.»
»Ei murtaisi, jos tiedät, että olen syytön.»
»E—ei, ei kai sitten; mutta kauheata se olisi. Jos olisit syypää,
tappaisin itseni. En jaksaisi elää, jos veljeni tuomittaisiin
rikoksesta ja hän olisi syyllinen. Silloin surmaisin itseni.»
Veli taivutti hänen kasvonsa puoleensa ja suuteli häntä hellästi.
»Se olisi tyhmä teko, rakas», hän sanoi. »Mitä hyvänsä joku meistä
tekee, sellainen menettely vain pahentaa asiaa — niille, jotka jäisivät
eloon.»
»Sille en mahda mitään», selitti tyttö. »Ei se johdu vain siitä, että
minulle on koko elämäni ajan saarnattu Penningtonien kunniantuntoa. Syy
on se, että minussa on sitä — Penningtonien kunniantuntoa. Se on osa
minusta, samoin kuin se on osa sinusta ja äidistä ja isästä. Se on osa
hinnasta, joka meidän on maksettava siitä, että olemme Penningtoneja.
Olen aina ylpeillyt siitä, Custer, vaikka olenkin vain typerä tyttö.»
»Myöskin minä olen ylpeä siitä enkä ole pannut sitä alttiiksi. Mutta
vaikka olisinkin sen tehnyt, et saa ajatella tappavasi itseäsi minun
tähteni etkä kenenkään tähden.»
»No niin, tiedän, ettet ole syyllinen, joten minun ei sitä
tarvitsekaan.»
»Hyvä! Puhutaan jostakin hupaisesta.»
»Miksi et käynyt tapaamassa Gracea ollessasi Los Angelesissa?»
»Koetin tavata häntä. Soitin hänen asuntoonsa asianajajan toimistosta.
Nainen, joka vastasi minulle, sanoi kutsuvansa hänet puhelimeen, mutta
palasi parin minuutin kuluttua, selittäen Gracen olevan maaseudulla
näyttelemässä.»
»Mainitsitko nimesi?»
»Sanoin, kuka olen, kun nainen vastasi soittooni.»
»On ikävä, ettet tavannut häntä», pahoitteli rouva Pennington. »Olen
usein ajatellut, että rouva Evansin tahi Guyn pitäisi joskus käväistä
Los Angelesissa Gracea katsomassa.»
»Sitä mieltä on Shannonkin», sanoi Custer. »Koetan tavata hänet ensi
viikolla, ennen kuin tulen kotiin.»
»Shannon oli täällä melkein koko iltapäivän odottamassa, saisimmeko
sinulta tietoja. Kun puhelimessa ilmoitit, että sinut oli määrätty
rikosoikeuden tuomittavaksi, saattoi hän tuskin uskoa sitä. Hän väitti,
että on tapahtunut erehdys.»
»Mainitsiko hän mitään muuta?»
»Hän tiedusti, oliko Guy ehtinyt sinne ennen kuulustelua, ja kerroin
Guyn käyneen luonasi vankilassa. Häntä näyttää tämä juttu vaivaavan
niin kovasti — ikäänkuin hän olisi perheemme jäsen. Hän on niin
herttainen tyttö! Minusta tuntuu, että opin pitämään hänestä yhä
enemmän joka päivä.»
»Niin», virkkoi Custer yksikantaan.
»Hän teki minulle jokseenkin omituisen kysymyksen», jatkoi Eva.
»Minkä niin?»
»Hän tiedusti, olenko _varma_, että juuri _sinut_ on määrätty oikeuden
tuomittavaksi.»
»Sepä kummallista, eikö olekin?»
»Hän uskoo niin lujasti, että olet viaton — yhtä lujasti kuin mekin»,
sanoi Eva.
»Niinpä niin, hän on hyvin hienotunteinen», arveli Custer.