Custer vietiin Ganadon kylään, johon hänen pidättäjänsä olivat
jättäneet autonsa, lainaten sieltä hevoset. Sinne he nyt jättivät
eläimet, myöskin Apachen, määräten sen aamulla palautettavaksi Rancho
del Ganadoon.
Kylän asukkaat olivat melkein poikkeuksetta kasvaneet ystävällisessä
naapurisovussa Penningtonien kanssa. Kun se mies, jolta poliisit
olivat saaneet ratsunsa, huomasi, kuka heidän vankinsa oli, oli hänen
kiukkunsa vieläkin voimakkaampi kuin hänen kummastuksensa.
»Jos olisin aavistanut, ketä vainusitte», hän kiivasteli, »ette
missään nimessä olisi saanut minulta ainoatakaan hevosta. Mieluummin
olisin leikannut niiden kinnerjänteet poikki! Olen tuntenut Custer
Penningtonin siitä pitäen, kun hän oli polvenkorkuinen paitaressu,
ja minkä tähden hänet lienettekin pidättänyt, hän ei ole syypää.
Malttakaahan, kun eversti kuulee tästä! Teille tulee kiireinen lähtö
kuin kaniinille!»
Poliisien esimies kääntyi uhkaavasti puhujaan päin.
»Suu poikki!» hän kehoitti. »Jos eversti Pennington saa kuulla tästä
ennen huomisaamua, niin rukoilettepa Jumalaa, että olisitte kaniini ja
pääsisitte pois tästä maasta kahdella harppauksella! Teette niinkuin
käsken — pidätte leipälinkkunne kiinni huomiseen asti. Kuuletteko?»
»En ole kuuro, mutta joskus olen hieman vähäpuheinen.» Viimeiset sanat
hän kuiskasi syrjään Penningtonille, iskien samalla silmää ja jatkaen
sitten ääneen: »Olen _kovin_ pahoillani, Cus, kovin pahoillani. Kunpa
vain olisin tietänyt, että tavoitettiin teitä! Lempo soikoon! Tätä en
jaksa ikinä sulattaa — mennä antamaan hevosia auttaakseen ystävän ja
lisäksi Penningtonin vangitsijoita!»
»Älkää välittäkö siitä mitään, Jim! En ole tehnyt mitään.. On vain
tapahtunut ikävä erehdys.»
Poliisit ja heidän vankinsa olivat autossa valmiina lähtemään.
Päällikkö osoitti sormellaan Jimiä.
»Älkää unohtako pitää suutanne kiinni huomenaamuun saakka, kuten
käskin!» hän varoitti.
He lähtivät ajamaan Los Angelesia kohti. Jim silmäili heidän jälkeensä
hetkisen punaisen takalyhdyn pienentyessä sitä mukaa kuin välimatka
kasvoi. Sitten hän meni hevoshoitolansa toimistoon ja nosti kuulotorven
naulasta. »Yhdistäkää minut Ganado numero yhteen!» hän kehoitti keskiön
unista yövalvojaa.
Saatiin soittaa yhtämittaa viisi minuuttia, ennenkuin eversti saapui
makuuhuoneessaan olevan haarapuhelimen ääreen. Hänen tuntui olevan
mahdoton käsittää, mitä Jim koetti selvittää hänelle, sillä hän oli
varma, että Custer oli vuoteessaan ja unessa läheisessä huoneessa.
Mutta vihdoin hän puolittain uskoi, sillä hän oli tuntenut Jimin monta
vuotta ja tiesi hyvin, kuinka vakava ja Penningtoneihin kiintynyt hän
oli.
»Jos olisitte kuka muu hyvänsä, Jim, niin sanoisin teitä kirotuksi
valehtelijaksi», hän huomautti ominaiseen tapaansa. »Mutta minkä
peijakkaan tähden poika pidätettiin?»
»He eivät ilmaisseet sitä. Juuri niin sanoin minäkin heille. En tiedä,
mitä hän on tehnyt, mutta sen tiedän, ettei hän ole sitä tehnyt.»
»Olette oikeassa, Jim — poikani ei saata tehdä mitään kehnoa!»
»Olen ihan samaa mieltä, eversti — uskon varmasti, ettei Cus
Penningtonissa ole hitustakaan vilppiä. Jos kykenen tekemään mitään,
eversti, niin ilmoittakaa vain!»
»Tuotteko Apachen tänne huomenaamulla? Vielä kerran kiitos, Jim, ja
hyvää yötä!»
Hän ripusti kuulotorven koukkuunsa. Hätäisesti pukeutuessaan hän
selosti vaimolleen juuri saamansa sanoman sisällön.
»Mitä aiot tehdä, Custer?» tiedusti rouva Pennington.
»Lähden Los Angelesiin, Julia. Jollei poliiseilla ole kilpa-auto, olen
odottamassa siellä, kun he saapuvat!»
* * * * *
Seuraavana aamuna vähän ennen aamiaista piti kaksi poliisiviranomaista,
jotka esittivät valtakirjan, kotitarkastuksen kunnaan linnassa.
Custer Penningtonin työhuoneesta he löysivätkin, mikä näytti saavan
heidät riemastumaan — kaksi täyttä ja yhden tyhjän wiskypullon,
joissa kaikissa oli samanlainen leima kuin heidän burrojen selästä
takavarikoimissaan laatikoissa olleissa pulloissa. Vieden muassaan nämä
todistuskappaleet ja kuormatut juhdat he poistuivat kylään.
Shannon Burke oli viettänyt melkein unettoman yön. Neljä tuntia hän oli
virunut, silmäillen kirkasta taivasta vasten kuvastuvaa, tummaa, isoa
kattokupua, odottaen, että syttyisi valo, joka ilmoittaisi Custerin
palanneen vahingoittumattomana kotiin. Mutta valoa ei ollut ilmestynyt
huojentamaan hänen tuskaista rauhattomuuttaan. Hän oli yön pitkinä
tunteina jännittänyt korviaan, kuunnellen laukauksia kukkuloilta, mutta
hiljaisuutta olivat häirinneet vain kojoottien ulvahdukset ja pöllöjen
huhuilut. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että kaikki oli hyvin — että
Custer oli palannut, mutta unohtanut kiertää kattokuvun valoa palamaan
— ettei hän ollutkaan unohtanut, mutta että lamppu oli palanut rikki.
Hän keksi kymmenittäin todennäköisiä ja mahdottomia selityksiä. Mutta
aina karkoitti paha aavistus toivon.
Hän oli jalkeilla varhain aamulla ja satulassa heti päivän koettaessa,
suunnaten matkansa suoraan Rancho del Ganadon talleille. Siellä oli
tallimies, satuloiden hevosia niiden syödessä.
»Eikö vielä ole tullut ketään?» kysyi tyttö.
»Apache on poissa», vastasi mies. »En oikein ymmärrä tätä. Se ei
ole ollut pilttuussaan koko yönä. Ajattelin juuri pistäytyä talossa
katsomassa, onko Custer siellä. Ei tunnu otaksuttavalta, että hän on
ollut ratsastamassa koko yön, vai tuntuuko?»
»Ei», myönsi Shannon. Hänen sydämensä nousi kurkkuun, ja hän tuskin sai
sanaa suustaan. »Minä ratsastan siellä puolestanne», sai hän virketyksi.
Pyöräytettyään Baldyn ympäri hän hoputti sitä taloon vievää jyrkkää
rinnettä ylöspäin. Pation holvikaaren rautainen portti oli vielä yön
jäleltä suljettuna, minkä vuoksi hän kiersi talon pohjoispuolelle ja
huhuili kiinnittääkseen jonkun sisälläolijan huomiota. Rouva Pennington
tuli ovelle Evan seuraamana. He olivat molemmat täysissä pukimissa.
Nähtyään huhuilijan he astuivat ulos ja kertoivat Shannonille, mitä oli
tapahtunut.
Custer oli siis terve ja haavoittumaton. Äkillinen huojennuksen
tunne herpaisi Shannonia, eikä hän sillä hetkellä ajatellut Custeria
uhkaavaa toista vaaraa. Hän oli vahingoittumaton! Muusta ei tyttö
välittänyt juuri silloin. Myöhemmin hän alkoi käsittää, kuinka vakava
Custerin asema oli. Hän oivalsi itsekin osaltaan, joskin tahtomattaan,
olleensa saattamassa nuorta Penningtonia varastettujen väkijuomien
todellisten kauppaajien suunnittelemaan ansaan, joka varmastikin oli
johtunut heidän mieleensä juuri hänen sekaantumisensa tähden ja jolla
he nyt olivat ovelasti siirtäneet syyn viattoman miehen niskoille.
Hän ikäänkuin vaistosi, että Slick Allenilla oli osansa edellisen yön
ikävissä tapahtumissa. Sillä hän tiesi tämän miehen uhkailleen Custer
Penningtonia ja olevan mukana väkijuomatrokarien rikollisissa hommissa.
Kuinka paljon hän, Shannon, tiesikään! Enemmän kuin kukaan muu; hän
tunsi kaikki koko tämän surullisen jutun yksityiskohdat. Ainoastaan hän
kykenisi selvittämään tämän sotkuisen verkon, mutta hän ei rohjennut,
ei ainakaan ennen kuin ei enää olisi muuta keinoa. Hän ei uskaltanut
antaa toisten aavistaa, että hän tiesi tästä asiasta enemmän kuin he.
Hän ei voinut sitä tehdä ilmaisematta tietojensa lähdettä ja panematta
itseään alttiiksi näiden ihmisten ansaitulle halveksumiselle, joiden
kunnioitusta hän oli alkanut melkein sairaloisesti kaivata, joiden
ystävyys oli hänen ainoa onnensa, ja uhraamatta rakkautta, joka hänessä
oli herännyt salaisesti palvomaansa Custeria kohtaan.
Viime tingassa, jollei muuta mahdollisuutta olisi, hän uhraisi kaikki
Custerin tähden. Siihen velvoitti hänet rakkautensa; mutta hän
odottaisi, kunnes kaikki muut keinot olisi käytetty. Hänen oli täytynyt
niin hirveästi kärsiä ilman omaa syytänsä, että hän piti epätoivoisesti
kiinni lyhyestä onnesta, joka oli ilmestynyt hänen elämäänsä ja joka
oli nyt uhattu, vaikka hän ei nytkään ollut menetellyt väärin.
Kohtalo oli alinomaa ollut hänelle tyly. Oliko oikein ja kohtuullista,
että hänen piti aina kärsiä jonkun toisen rikollisuuden tähden? Hänellä
oli ainakin oikeus toivoa ja odottaa.
Mutta jotakin hän saattoi tehdä. Käännettyään Baldyn Penningtonien
luota kummun rinnettä alas hän lähti kotiin Evansien ranchon ohitse
vievää tietä, poikkesi siellä pihaan, laskeutui ratsailta ja sitoi
Baldyn kiinni aitaan. Hänen kolkutukseensa vastasi rouva Evans.
»Onko Guy kotosalla?» kysyi Shannon.
Kuultuaan hänen äänensä Guy tuli huoneestaan, vetäen takkia ylleen.
»Alat käydä yhtä kelvottomaksi kuin Penningtonit», hän virkkoi nauraen.
»He eivät vähääkään kunnioita kristillistä aamuhetkeä.»
»On tapahtunut sellaista, mikä mielestäni sinun pitäisi tietää»,
selitti tyttö. »Poliisiviranomaiset pidättivät Custerin viime yönä ja
veivät hänet Los Angelesiin. Hän oli silloin ratsastamassa Apachella.
Ei kukaan tunnu tietävän, missä ja minkätähden hänet pidätettiin;
mutta oletetaan, että hänet tavattiin kukkuloilta, sillä se mies,
jolla on hevoshoitola kylässä — Jim — kertoi everstille poliisien
saaneen häneltä hevosia ja ratsastaneen rancholle päin; pari tuntia
myöhemmin he olivat sitten palanneet, tuoden Custerin Apachen selässä.
Tallimies ilmoitti minulle äsken, ettei Apache ollut pilttuussaan koko
yönä, ja tiedän — Custer kielsi minua siitä puhumasta, mutta nythän
se ei merkitse enää mitään — Custerin aikoneen eilen illalla mennä
kukkuloille ottamaan kiinni niitä miehiä, jotka jo pitkän ajan ovat
tuoneet sieltä kuormia joka perjantaiyö ja viime viikolla katkaisivat
Penningtonien aidan.»
Puhuessaan hän katsoi suoraan Guyta silmiin, mutta tämä laski katseensa
maahan punan kohotessa hänen poskilleen.
»Arvelin», jatkoi tyttö, »että Guy ehkä tahtoisi lähteä Los Angelesiin
koettaakseen jollakin tavoin auttaa Custeria. Eversti meni viime yönä.»
»Minä lähden nyt», vastasi Guy. »Luullakseni voin auttaa häntä.»
Hänen äänensä muuttui äkkiä väsyneeksi ja hän kääntyi toisaalle
lamaantuneen ja alistuvan näköisenä, mikä sai Shannonin uskomaan,
että hän aikoi tehdä ainoan kunniallisen teon, minkä voi — omistaa
itselleen syyn, joka oli sysätty Custerin niskoille, välittämättä
siitä koituvista seurauksista. Hän ei ollut paljoakaan epäillyt,
ettei Guy sitä tekisi, sillä hän tiesi, kuinka paljon poika piti
Custerista ja kuinka tulisen ylevämielinen oli hänen luontonsa, joka
heikkouden turmelevasta vaikutuksesta huolimatta oli sittenkin vielä
vaistomaisesti hieno.
Puolen tunnin kuluttua lähti nuori Evans haukattuaan hätäisesti
aamiaista Los Angelesiin äitinsä ja Shannonin seisoessa talon kuistilla
ja liehuttaessa jäähyväisiä, kun hänen autonsa kaarsi portista
maantielle. Rouva Evansilla oli vain epämääräinen käsitys siitä, mitä
hänen poikansa voisi tehdä auttaakseen Custeria pulasta. Mutta Shannon
Burke tiesi, että Penningtonin kohtalo oli Guy Evansin käsissä, jollei
hän itse tahtoisi ilmaista tietojaan.
* * * * *
Eversti Pennington oli saavuttanut poliisien auton ennen kuin se
ennätti Los Angelesiin, mutta lyhyt keskustelu maantiellä osoitti
hänelle, ettei hän millään tavoin voinut muuttaa poliisien esimiehen
päätöstä sijoittaa Custer lääninvankilaan odottamaan alkukuulustelua,
jonka toimittaisi Yhdysvaltain viranomainen. Ei everstin pyyntö,
että hänen poikansa sallittaisiin yöpyä johonkin hotelliin hänen
seurassaan, eikä hänen henkilökohtainen takauksensa siitä, että nuori
mies seuraavana aamuna jättäytyisi viranomaisille, voinut järkyttää
poliisien itsepäisen esimiehen kantaa; eikä hän edes sallinut everstin
puhutella vankia.
Se oli viimeinen pisara. Eversti Penningtonin oli onnistunut salata
äityvän vihansa ulkonaiset merkit, mutta nyt hymyili hänen poikansa
huvitettuna oivaltaessaan, että isä oli purkauksen partaalla. Hän
katsoi vanhempaa miestä silmiin ja pudisti päätään.
»Se vain tekee asian pahemmaksi», hän varoitti.
Eversti katsoa muljautti äkäisesti poliisien päällikköön jäähyväisiksi,
jupisi jotakin sairaloisista järjenlahjoista ja palasi autoonsa.