Seuraavana maanantaina vankien puhutteluaikana ilmestyi Los Angelesin
lääninvankilaan rokonarpinen meksikolainen, pyytäen saada tavata
Slick Allenia. Sitten nämä kaksi seisoivat eräässä nurkkauksessa,
keskustellen kuiskaamalla. Allenin kasvot kävivät häijyn synkiksi, kun
vieras kertoi hänelle, että nuori Pennington oli sekaantunut heidän
suunnitelmiinsa.
»Meitä alkaa maa siellä polttaa», virkkoi Allen. »Meidän on
siirryttävä. Kuinka paljon teillä on vielä tavaraa jälellä?»
»Noin kuusikymmentä laatikkoa väkevää. Myimme rannikon puolella lähes
kolmesataa laatikkoa tarvitsematta Evansin välitystä. Toista tavaraa ei
enää ole paljoa — kaikkiaan pari naulaa korkeintaan.»
»Me menetämme wiskyn tähteet», sanoi Allen, »mutta saamme niistä kyllä
täyden hyvityksen. Kuuntelehan nyt ja kuuntele tarkkaavasti, Bartolo!»
Hän alkoi hyvin huolellisesti ja selvästi esittää erään suunnitelman
yksityiskohtia, joka sai meksikolaisen myhäilemään ilkeän huvitettuna.
Juoni ei ollut aivan uusi, vaan pikemminkin parannettu toisinto
aikaisemmasta suunnitelmasta, jonka Allen oli keksinyt nyt esiintyneen
kaltaisen tarpeen varalle.
»Entä tyttö?» tiedusti Bartolo. »Hän kai olisi valmis maksamaan paljon
pitääkseen Penningtonit tietämättöminä.»
»Jätä hänet minun huolekseni!» vastasi Allen. »Ei minun tarvitse
ikuisesti olla vankilassa.»
Seuraavina päivinä — oli syyskuun loppuviikko — olivat Shannon ja
Custer yhteisillä ratsastusretkillään jäykän karttelevia, mikä tuntui
oudolta ja painostavalta. Tyttö oli levoton odottaessaan, mitä tuloksia
hänen seikkailustaan koituisi nopeasti lähestyvänä perjantaina, ja
Custer ei voinut saada mielestään kiusallista muistoa siitä, että tyttö
oli yksin ja salavihkaa ratsastanut vuoristoon vievällä salaperäisellä
polulla.
Häntä vaivasi se, että Shannon oli pitänyt asian salassa ja että hän
itse välitti siitä. Mitäpä hänelle merkitsi se, missä Shannon Burke
ratsasteli? Hän kysyi sitä itseltään ainakin sata kertaa. Mutta vaikka
hän aina vakuutti itselleen, ettei se merkinnyt mitään, tiesi hän
varsin hyvin, että se sittenkin merkitsi.
Hän huomasi usein tarkastavansa Shannonin kasvoja, ikäänkuin olisi
siten voinut saada joko vastatuksi kysymyksensä tai kumotuksi
mielessään heränneen ja itsepintaisesti vireillä pysyvän epäilyksen
siitä, että tyttö oli punonut kavalia juonia. Kuinka kauniit Shannonin
kasvot olivatkaan! Ne olivat kauniit epäsäännöllisistä piirteistään
huolimatta; hänen kauneutenaan olivat juuri ne ja niiden hänen
ulkomuodolleen antama lujaluonteinen ja yksilöllinen leima. Katseltuaan
hänen kasvojaan Custer ei saattanut epäillä häntä.
Useita kertoja tyttö havaitsi Custerin tällä tavoin silmäilevän häntä
tutkivasti, ja se ihmetytti häntä, sillä ennen ei Custer ollut koskaan
näyttänyt tietoisesti tarkastavan häntä. Hän huomasi myöskin, että
Custeria vaivasi joku asia. Hän toivoi voivansa kysyä sitä — voivansa
pyytää toista avaamaan hänelle sydämensä, sillä hän tiesi, kuinka
tuskallinen jakamaton suru on. Mutta Custer karttoi antamasta hänelle
alkusysäystä siihen. Niin he ratsastivat yhdessä usein äänettöminä,
ja vaikka heidän jalustimensa usein koskettivat toisiaan, loittonivat
he yhä kauemmaksi toisistaan vain sen tähden, että Custer Pennington
oli tuona lauantai-iltana sattumalta tullut toimistosta pihalle ja
katsellut eteläisille kukkuloille samalla hetkellä, jolloin Shannon oli
laskeutunut Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevalle niitylle vievää
polkua.
Vihdoin koitti perjantai. Kumpikaan heistä ei ollut edellisen lauantain
jälkeen koskettanut sitä aihetta, joka oli etualalla heidän mielessään.
Mutta nyt Shannon ei enää malttanut olla koettamatta vielä kerran
taivuttaa Custeria luopumaan aikeestaan. Hän ei ollut voinut unohtaa
meksikolaisen pahaenteistä hymyä eikä päässyt eroon vaistomaisesta
vakaumuksestaan, että miehen loppusanoissa oli piillyt salainen uhkaus.
He olivat hyvästelemässä tien haarautumassa — Shannon oli empinyt
viimeiseen hetkeen saakka.
»Vieläkö aiot yrittää saada kiinni ne miehet tänä yönä?» hän kysyi.
»Kyllä — miksi en?»
»Olin toivonut sinun jättävän sen silleen. Minua peloittaa, että
jotakin saattaa tapahtua. Minä — oi, älä mene, Custer!» Hän olisi
tahtonut lisätä: »minun tähteni.»
Custer naurahti.
»En usko, että sattuu ikävyyksiä. Ja jos sattuu, niin osaan kyllä pitää
huolta itsestäni.»
Tyttö ymmärsi, että hänen oli turha enää inttää.
»Ilmoita minulle, jos kaikki on hyvin!» hän pyysi. »Sytytä palattuasi
valo talon isoon kattokupuun — näen sen makuuhuoneeni ikkunasta — ja
sitten tiedän, ettei ole tapahtunut mitään. Pidän sitä silmällä ja
odotan.»
»Olkoon menneeksi», lupasi Custer, ja he erosivat.
Custeria kummastutti, että tyttö oli niin levoton hänen seniltaisten
suunnitelmiensa johdosta. Se tuntui omituiselta, eikä hän voinut
ymmärtää eikä selittää sitä muutoin kuin yhden ainoan olettamuksen
pohjalla. Ja sen olettamuksen ajatteleminen oli hänestä halpaa,
mutta sittenkin se todellisen painajaisen tavoin väikkyi alati hänen
mielessään. Jos hän olisi tiennyt, miten asianlaita oikeastaan oli,
olisi hän ymmärtänyt kaikki varsin hyvin. Mutta mistäpä hän olisi
voinut tietää, että Shannon Burke rakasti häntä?
Kun hän saapui talolle, tuli ranchon kirjanpitäjä ilmoittamaan hänelle,
että hänelle oli iltapäivällä soitettu Los Angelesin keskiöstä vähän
väliä.
»L. A:sta haluaa joku puhua kanssanne tärkeistä asioista», selitti
kirjanpitäjä. »Teidän olisi soitettava sinne heti kotiin tultuanne.»
Viiden minuutin kuluttua hän oli puhelimessa. Outo ääni kysyi, oliko
hän nuorempi Pennington.
»Kyllä olen», vastasi hän.
»Aitaanne rikottiin viime perjantaina. Haluatteko tietää, kuka sen
teki?»
»Mitä siitä? Kuka te olette?»
»Älkää siitä välittäkö! Olin silloin mukana. Minua petettiin.
Tahdotteko saada heidät kiinni?»
»Haluaisin tietää, keitä he ovat, miksi he särkevät aitaani ja mitä
hiton puuhaa heillä on tuolla kukkuloilla.»
»Kuunnelkaa sitten! Tiedättehän Linkkuveitsi-cañonin?»
»Kyllä.»
»Tänä iltana he tuovat kuormansa kukkuloilta vähää ennen pimeän
tuloa. He tekevät niin joka perjantai ja piilottavat burronsa hyvin
myöhäiseen saakka. Sitten he tulevat laaksoon kaikkien nukkuessa.
Tänä iltana he piilottavat ne Linkkuveitsi-cañoniin. He sitovat ne
kiinni ja poistuvat. Kello kymmenen tienoilla he palaavat. Menkää te
sinne yhdeksän aikana ja napatkaa heidät kiinni, kun he palaavat!
Ymmärrättekö?»
»Kuinka monta heitä on?»
»Vain kaksi. Teidän ei tarvitse pelätä. Heillä ei ole ampuma-aseita.
Kun otatte revolverin mukaanne, niin voitte pidättää heidät aivan
yksin.»
»Mutta mistä tiedän, että te ette viritä minulle ansaa?»
»Kuulkaahan! He pettivät minut. Tahdon maksaa samalla mitalla. Jollette
halua ottaa heitä kiinni, niin yhdentekevä — siinä kaikki. Hyvästi!»
Custer kääntyi pois puhelimesta ja harasi sormillaan tukkaansa, tehden
luonteenomaisen, ymmälläoloa kuvaavan liikkeen. Mitä hänen pitäisi
tehdä? Ilmoitus oli kovin salaperäinen, hän arveli; mutta eihän
saattanut vahingoittaa, jos hän pistäytyisikin Linkkuveitsi-cañonissa
kello yhdeksän vaiheilla. Jos häntä peijattiin, niin pahin pelättävissä
oleva seikka oli se, että hänet sillä tavoin houkuteltaisiin
Linkkuveitsi-cañoniin, samalla kun kuormatut burrot tuotaisiin
vuoristosta jotakin toista tietä. Jos he olivat menetelleet niin, oli
se aika ovela temppu; mutta toista kertaa häntä ei narrattaisi.
Custer Pennington ei halunnut joutua naurettavaksi eikä senvuoksi
tahtonut ketään typeryytensä todistajaksi, jos hän sinä iltana joutuisi
kepposen uhriksi. Siitä syystä hän ei ottanut Jakea mukaansa,
vaan ratsasti yksin Sykomori-cañoniin, kun kaikki kunnaan linnan
asukkaat luulivat hänen nukkuvan vuoteessaan. Yö oli kirkas. Esineet
näkyivät selvästi lyhyillä matkoilla, ja mennessään hevoslaitumen
ohitse hän näki sadan metrin päässä olevien siitostammojen himmeät
hahmot. Kojootti kajahdutti kaamean ulvontansa läheisellä kukkulalla.
Kauempaa kuului pöllön kolkko huhuilu. Mutta nämä äänet eivät suinkaan
lamauttaneet häntä, vaan niillä oli pikemminkin päinvastainen vaikutus,
sillä ne olivat yön ääniä, jotka hän oli tuntenut ja joista hän oli
pitänyt lapsuudesta asti.
Poikettuaan Linkkuveitsi-cañoniin hän seisautti Apachen ja istui
hetkisen hiljaa kuunnellen. Rotkon yläpäästä, johon hän ei voinut
nähdä, kuului heikkoa ääntä. Siellä kai olivat liekaan sidotut burrot,
hän ajatteli, jollei koko juttu ollut pelkkä kuje; mutta hän oli varma
erottaneensa sieltä jotakin liikettä..
Hän ratsasti edelleen, mutta irroitti varmuuden vuoksi revolverin
kotelostaan. Olihan tietysti sellainen pieni mahdollisuus, että hänen
saamallaan puhelinsanomalla oli paha-aikeinen tarkoitus. Kun hän nyt
sitä harkitsi, välähti hänen mieleensä, että ilmiantaja oli kenties
hieman liian kiihkeästi vakuuttanut hänelle, kuinka turvallisesti hän
voisi yksin lähteä retkelle. No niin, mies oli ollut sukkela, jos se
oli hänen aikomuksensa.
Nyt Custer näki tumman ryhmän erään sykomorin alla. Hän ratsasti
suoraan sitä kohti ja erotti pian, että puuhun oli sidottu kuusi
kuormitettua burroa. Hän eteni ihan likelle eläimiä tarkastamaan niitä.
Ihmisistä ei näkynyt merkkiäkään.
Hän tutki kuormia, kumartuen satulassaan tunnustelemaan niistä yhtä.
Mitä ne sisälsivät, sitä hän ei saattanut arvata, mutta polttopuita
niissä ei ollut. Ilmeisesti oli kunkin burron selässä kuusi puista
laatikkoa, kolme kummallakin puolella.
Ohjattuaan Apachen burrojen taakse puiden pimentoon hän jäi odottamaan
miesten saapumista. Asiat eivät hänestä näyttäneet olevan lainkaan
oikealla tolalla. Mitä nuo laatikot saattoivat sisältää? Noiden
kukkuloiden kautta tahi niiltä ei kuljetettu mitään laissa sallittua
tavaraa, mikä olisi voinut selittää tämän pienen kuormajonon joka
viikko uudistuvat retket. Ja jos taas burroja ajavat miehet puuhailivat
jotakin laitonta, eivät he antautuisi yksinäiselle miehelle niin
lauhkeasti kuin hänen kertojansa oli väittänyt. Ne ajat, jolloin
tavaroita oli kuljetettu salaa vuoriston ylitse valtamereltä, olivat
menneet — ainakin Custer oli luullut niin; mutta nyt näytti siltä kuin
tämä entisaikainen liikenne olisi jälleen elpynyt.
Istuessaan odottamassa hän sai runsaasti miettimisaikaa. Hän aprikoi,
kuka saattoi olla se salaperäinen henkilö, joka oli soittanut hänelle
Los Angelesista, ja mikä hänen tarkoituksensa oli ollut. Sitten hän
koetti arvailla, mitä laatikoissa oli. Hänen mieleensä johtui wisky,
jota Guy oli silloin tällöin myynyt hänelle. Ehkä laatikoissa olikin
väkijuomia. Guyn puheiden nojalla hän oli olettanut tämän varaston
olevan peräisin Los Angelesista eikä ollut milloinkaan syventynyt sitä
ajattelemaan. Mutta nyt hän sen muisti ja päätteli, että jos näissä
kuormissa oli wiskyä, ei se tullut samasta lähteestä kuin Guyn myymä.
Koko ajan oli hänen mielessään Shannon ja tytön salaperäinen retki
kukkuloille. Hän muisti, kuinka kiihkeästi Shannon oli tahtonut estää
häntä lähtemästä tänne tänä iltana, ja koetti keksiä sille järkevää
selitystä. Ainoa oikea selitys ei luonnollisestikaan johtunut hänen
mieleensä, vaan hänen päähänsä pälkähti useita muita, jotka hän koetti
karkoittaa ajatuksistaan.
Sitten hän kuuli Linkkuveitsi-cañonin suulta hevosten kavioiden
kapsetta. Apache höristi korviaan, ja Custer kumartui eteenpäin,
laskien kätensä sen sieraimille.
»Hiljaa, poika!» hän varoitti kuiskaten.
Äänet lähestyivät verkkaisesti, silloin tällöin pysähtyen. Pian
meni hänen ohitseen kaksi ratsumiestä cañonin vastaisella laidalla.
He ratsastivat ripeätä ravia. Nähtävästi he eivät huomanneet
kuormaeläimiä, ainakaan eivät olleet niitä näkevinään. He katosivat
pimeyteen, ja heidän hevostensa kavioiden kapse lakkasi. Pennington
arvasi heidän seisahtuneen. Keitä he saattoivat olla? Varmastikaan he
eivät olleet kuormajonon ajajia, sillä siinä tapauksessa he olisivat
pysähtyneet burrojen luokse.
Hän kuunteli jännittyneenä. Äkkiä hän kuuli, että ylhäältä päin
cañonista lähestyi häntä käymäjalkaa astelevia hevosia. Hänen ohitseen
ratsastaneet miehet palasivat — varovasti.
»Olen kuin olenkin laittanut itseni kauniiseen satimeen!» tuumi hän
hetkisen kuluttua, kun alapuolelta alkoi kuulua ratsastajien liikettä.
Hän veti revolverinsa esille ja odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa
kauan. Vähän matkan päässä hänen alapuolellaan kajahti ääni, joka
puhutteli häntä.
»Ratsastakaa aukealle ja pitäkää käsiänne ylhäällä!» se komensi.
»Olette kierroksessa ja alttiina tulellemme. Jos yritätte paeta,
ammumme teidät. Eteenpäin nyt! Liikkukaa vikkelästi! Ja pitäkää kätenne
ylhäällä!»
Ääni oli englantilais-amerikkalaisen.
»Kuka hitossa olette?» tiedusti Pennington.
»Olen Yhdysvaltain virkamies», oli kerkeä vastaus.
Pennington naurahti. Miehen sävykin tuntui vakuuttavalta — kenties
siitä syystä, että Custer oli odottanut kohtaavansa meksikolaisia.
Tässäpä oli tosiaan tehty tepponen, mutta se kohdistui yhtä pahasti
tulokkaihin kuin häneenkin. He olivat luulleet tapaavansa lainrikkojan.
Epäilemättä he kiukustuisivat, kun heille selviäisi, että heitä oli
peijattu.
Custer ratsasti hitaasti pois puun juurelta.
»Pitäkää käsiänne ylhäällä, herra Pennington!» ärähti viranomainen.
Custer Pennington ällistyi. Tiedettiin, kuka hän oli, ja kuitenkin
vaadittiin häntä pitämään käsiään ylhäällä tavallisen rikollisen tavoin.
»Olkaahan toki!» huusi hän. »Mitä ilveilyä tämä on! Jos kerran
tiedätte, kuka olen, niin miksi tahdotte minun pitävän käsiäni
ylhäällä? Mistä voin tietää, että olette viranomainen?»
»Sitä ette tiedä. Mutta minä tiedän, että olette aseistettu ja perin
ilkeässä loukossa. On mahdoton arvata, mitä saatatte tehdä, enkä minä
aio jättää mitään sattuman varaan. Nostakaa senvuoksi kädet ylös ja
tehkää se vilkkaasti! Jos joku saa kuulan ruumiiseensa tässä nujakassa,
niin se tapahtuu teille eikä kellekään minun miehistäni!»
»Olette kirottu tomppeli», virkkoi Pennington yksikantaan, mutta nosti
kädet eteensä, kuten oli käsketty.
Varjosta ratsasti esiin viisi miestä, piirittäen hänet. Yksi heistä
laskeutui satulasta ja otti hänen aseensa. Hän antoi käsiensä painua ja
silmäili ympärillään olevia miehiä.
»Suvaitsisitteko näyttää minulle valtuutuksenne, jonka nojalla
menettelette näin?» hän pyysi. »Ja selittänette, mitä hemmettiä tämä
kaikki merkitsee.»
Muuan miehistä aukaisi takkinsa napit ja osoitti hopeista kilpeä.
»Tuossa on valtuutukseni», hän sanoi, »ja sen tukena teiltä saamamme
tavarat.»
»Mitkä tavarat?»
»Ne, jotka otaksumme löytävämme tarkastaessamme noita kuormia.»
»Kuulkaahan!» virkkoi Pennington. »Olette kaikki erehtyneet. Nuo
kuormajuhdat ja niiden taakat eivät liikuta minua vähääkään. Tulin
tänne ottaakseni kiinni ne veitikat, jotka ovat kuljettaneet niitä
Ganadon kautta joka perjantaiyö ja jotka viime viikolla katkaisivat
aitamme. En tiedä, mitä nuo kuormat sisältävät, sen paremmin kuin
tekään, ilmeisesti en niinkään paljoa.»
»Se on oikein ja paikallaan, herra Pennington. Otaksuttavasti saatte
tilaisuuden puhua tuosta kaikesta valamiehille. Olemme väijyneet teitä
viime keväästä alkaen. Emme tietäneet, että syyllinen olitte te, ennen
kuin eräs joukkueenne jäsen kanteli. Mutta sen tiesimme, että tämä
tavara oli jossakin paikoin vuoristossa L. A:n läheisyydessä, ja olimme
päättäneet päästä siihen käsiksi ennemmin tai myöhemmin.»
»Entä minuun?»
»Emme erikoisesti teihin, vaan sen kaupustelijaan. Totta puhuakseni
olin kovin ällistynyt nähdessäni, kuka joutui käsiimme. Olin koko ajan
luullut syylliseksi jotakin kehnoa meksikolaisjoukkuetta. Mutta setä
Samuli ei tee erotusta henkilöön nähden.»
»Mainitsitte jonkun antaneen minut ilmi», sanoi Custer.
»Niin juuri! Mistä olisimme sen muutoin tienneet? Ei kannata pettää
kumppaneitaan, herra Pennington.»
»Mitä aiotte minulle tehdä?» kysyi Custer.
»Viemme teidät L. A:han ja panemme teidät syytteeseen valtakunnan
oikeudessa.»
»Tänä iltanako?»
»Viemme teidät tänä iltana.»
»Saanko käydä ensin kotona?»
»Ette. Meillä on valtakirja pitää kotitarkastus talossanne ja jätämme
tänne pari miestä, jotka suorittavat sen ensi töikseen huomenaamulla.
Mieleeni juolahti, ettette ole ainoa täkäläinen, jolla on tietoa tästä
puuhasta.»
Heidän puhellessaan oli eräs poliiseista irroittanut yhden laatikon ja
avannut sen.
»Katsokaas!» hän huusi. »Sitä se on kun onkin!»
»Mitä niin?» tiedusti Custer.
»Niin, väkevää, tietenkin!» vastasi poliisi ilvehtien. »Miksi te sitä
arvelitte? Toivottavasti ei päähännekään pälkähtänyt, että se oli
valtion varastosta New Yorkista varastettua wiskyä!»
Toiset nauroivat hänen pilalleen.
»On kovin ikävä juttu», virkkoi joukon johtaja pahoitellen, »kun teidän
kaltaisenne säädyllinen nuori mies sekaantuu näin likaiseen asiaan.»
»Olen yhtä mieltä kanssanne», vastasi Pennington.
Hänen ajatuksensa pyörivät salamannopeasti, ja hänen sielunsa
silmien eteen välähti kuva: Shannon Burke ratsastamassa kukkuloilta
Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan niityn poikki. Hän muisti, että
tyttö oli samana päivänä iltapuolella kysynyt, aikoiko hän lähteä tänne
tänä iltana. Oliko Shannon todella tahtonut saada häntä luopumaan siitä
vai oliko hän vain halunnut varmistautua Custerin aikeista? Isosta
kattokuvusta ei tuikkaisi valo tänä iltana. Minkälaisen sanoman se
veisi Shannon Burkelle?